Ensimmäinen oma koti

 

fuksi

Fuksi vuosimallia -97

 

Päivälleen 20 vuotta sitten istuin vanhempieni kanssa autossa matkalla kohti Helsinkiä. Peräkärry oli lastattu täyteen vähillä tavaroillani: sänky, pieni pöytä, isovanhempien perintösenkki, sähköpiano ja kasa astioita. Olin muuttamassa pois kotoa, ensimmäiseen omaan kotiini. Puolivälissä matkaa radiouutisissa kerrottiin, että prinsessa Diana on kuollut auto-onnettomuudessa. Se tuntui uskomattomalta, Diana oli tuon aikakauden ikoninen hahmo. Kauaa en kuitenkaan jaksanut päivitellä uutista. Oli isompiakin asioita mietittävänä. Niin kuin elämä, joka vihdoin aukeni kaukana kotoa, suurkaupungin sykkeessä.

Kotini oli 20 neliön yksiö osakunnan omistamassa kerrostalossa Vallilassa. Kolme susirumaa 60-lukulaista kerrostaloa törrötti vierekkäin, peruskorjaus oli vielä edessäpäin. Minulla oli käynyt mäihä, olin saanut talon isoimman asunnon. Muut yksiöt olivat nimittäin joko 17,5 tai 12,5 neliötä! Seinänaapurillani oli tuo pienin mahdollinen asunto ja kävin kerran hänen luonaan iltateellä. Hänellä oli leveä sänky, joka täyttikin melkein koko huoneen. Vapaata lattiapinta-alaa jäi noin neliön verran. Minulla sen sijaan lääniä riitti. Asunnossa ei ollut keittiötä eikä edes keittokomeroa. Vessan oven vieressä nökötti jääkaappi ja sen päällä irrallinen keittolevy. Edellinen asukas oli askarrellut eteisen vaatenaulakon tilalle keittonurkkauksen, jossa oli jopa miniuuni ja kaksi keittolevyä. Tämän lieden ääressä kokkailin ensimmäiset ateriani. Astiat piti tiskata vessan lavuaarissa.

En ollut nähnyt asuntoa etukäteen, mutta olin innoissani. Yksiö eikä pelkkä huone solussa! Kun astuimme sisään, äitini katseli arvostelevasti ympärilleen ja totesi ”hyvä että olet sopeutuvainen”. Olin suunnattoman loukkaantunut. Tämähän on ihana, minun ensimmäinen kotini! Illalla ripustin ikkunaan lapsuudenkodista tuomani keltaiset verhot. Seitsemännestä kerroksesta avautui näkymä Kumpulan siirtolapuutarhaan ja Hämeentielle. Minun alapuolellani levittäytyivät kaupungin valot. Näky oli vieras ja outo, mutta tunsin samalla nahoissani, että tänne kuulun. ”Hei levoton, täällä kaikki tapahtuu, hei levoton, Helsingissä heinäkuun.” Koko kesän olin kuunnellut Aki Sirkesalon kappaletta ja haaveillut elämästä kotikylää isommissa ympyröissä. Nyt se oli vihdoin alkamassa.

Äiti antoi viimeisen, viisaan elämänohjeensa vielä ennen kuin jätti viimeisenkin pesästä lentäneen lapsensa aloittamaan omaa elämäänsä: ”Älä sitten kurkottele ikkunasta, tämä on korkealla.” Minä pyörittelin silmiäni ja työnsin vanhempani ulos ovesta. Menkää jo, kyllä minä pärjään! En kurkotellut ikkunasta, mutta kurkottelin kyllä kaikkea uutta, jännittävää ja ennenkokematonta. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana opin myös itsenäisen elämän varjopuolia. Millaista onkaan yksinäisyys, kun ei tunne uudesta kaupungista ketään. Päiväni täyttyivät luennoista ja osallistuin moniin opiskelijarientoihin, mutta iltaisin katselin kaupungin valoja yksiöstäni käsin ja olin yksinäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Pidin kerrostalon äänistä, se toi lohtua ja tunteen, että ympärilläni on kuitenkin ihmisiä. Jälkikäteen ajateltuna soluasuminen olisi kuitenkin ollut pehmeämpi lasku itsenäisen elämän aloittamiseen kuin yksiö.

Reetta Räty kirjoitti juuri viisaan kolumnin yksinäisyydestä ja ystävyyssuhteiden merkityksestä opiskeluaikana: Uusi opiskelija, ystävät ovat tärkeämpiä kuin opinnot. Ensimmäiseltä opiskelusyksyltäni muistan hämärästi luentosalien hajun, mutta en yksityiskohtia kursseilla opetetuista asioista. Muistan yksiöni paljaat seinät, mutta ensimmäisten viikkojen jälkeen en enää viettänyt siellä niin paljon aikaa. Sain uusia ystäviä, aloin seurustelemaan. Hengasin jatkossa suuren osan vapaa-ajastani ystävieni ja poikaystäväni opiskelija-asuntolassa. Heidät muistan parhaiten, heidän kasvonsa, naurunsa ja eleensä. Näiden ihmisten ansiosta minä lopulta juurruin Helsinkiin niin, että yhä edelleen pidän sitä kotikaupunkinani.

Tänään nostan maljan kahdenkymmenen vuoden takaiselle, aikuisuuden kynnyksellä olevalle fuksitytölle sekä hänen tänään neljä vuotta täyttävälle tyttärelleen. Huomenna pääsen nostamaan maljoja vanhojen opiskelukavereideni kanssa, sillä olen järjestänyt meille kurssitapaamisen Helsingissä. -97 4ever!

 

Mainokset

Paluu lomalta

DSC_0212

Muistan lukeneeni, että ihmisen onnellisuustaso on korkeammalla lomaa suunnitellessa kuin itse lomalla. Samassa jutussa todettiin, että lyhyet lomat ovat tarjoavat tehokkaampaa palautusta töistä kuin pitkät, yhteen putkeen pidetyt lomat. Pitkältä lomalta saattaa palata töihin yllättävän väsyneenä. Ja jos lomaan on ladattu paljon odotuksia eivätkä ne toteudu, pitää seuraavaa täydellistä lomaa odotella vuoden verran.

Itsehän olen tänä vuonna toiminut juuri tuon ohjeen mukaisesti. Olen tehnyt useamman minipyrähdyksen Suomeen, joista olen palannut energiaa ja ideoita täynnä. Perheen kanssa pyörähdimme viikon mittaisella autolomalla Saksassa kesäkuun lopulla ja nyt vietin tehokkaan lomaviikon Suomessa. Olin kuitenkin poissa kotoa kolme viikkoa putkeen, sillä ennen lomaviikkoa olin melkein kahden viikon työreissulla Suomessa. Sen ajan mies oli lapsen kanssa vanhempiensa luona Romaniassa ja Helsinkiin he lensivät heti työputkeni päätyttyä.

Viikko kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta siihen mahtui yllättävän paljon. Kummitytön rippijuhlat, hitusen kaupunkiaikaa Helsingissä, shoppailua, rantapäivä. Ehdimme tavata koko perheeni sekä monta rakasta ystävää. Lapsi oli onnessaan serkkujensa seurasta ja ensimmäistä kertaa ei arastellut isovanhempiaan vaan leikki heidän kanssaan innolla. Sen ansiosta meilläkin oli kerrankin loma, joka sisälsi pitkään nukuttuja aamuja ja rauhallisia lukutuokioita pitkin päivää.

Kolmen viikon poissaolon jälkeen oma koti ja oma sänky alkoi kuitenkin jo tuntua houkuttelevalta ajatukselta. Sunnuntaina oli vihdoin aika suunnata kohti Hampuria. Pakkasimme räjähtäneen omaisuutemme ja huomasin taas saman ilmiön: Suomesta palatessa tavaroiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Tällä kertaa erityisesti kaikenlaisella Salama McQueen –roinalla, sillä tyttäremme on viime kuukaudet fanittanut koko pienestä sydämestään Disneyn autohahmoja. Ylikiloja oli lopulta kolme ja jouduimme lähtöselvitystiskillä sullomaan tavaraa matkalaukusta käsimatkatavaroihimme.

Säästäväisenä tyttönä olin hankkinut meille lennot Berliiniin, jonne pääsi melkein kolme kertaa Hampuria halvemmalla. Sieltä sitten puksutimme junalla loppumatkan kotiin. Ovelta ovelle matka kesti tällä tavalla yhdeksän tuntia – aivan kuin eeppisellä anoppilareissulla. Enää portaat ylös neljänteen kerrokseen kaikkien laukkujen kanssa ja ovi auki ja… Mikä tämä lemu on? Tokihan ilma aina haisee ummehtuneelta kun on ollut pitkään poissa, mutta ei kai sentään näin pahalta?

Matkalle lähtiessä olen tarkkana siitä, että jääkaapista heitetään pois kaikki pilaantuvat asiat, kahvinkeittimen suodatinpussi pitää muistaa poistaa homehtumastaa ja roskat viedä ulos. Muuten kotiin palatessa hajuhaitat ovat ikäviä. Olin vannottanut miestä tekemään nämä ennen kuin hän lähti lapsen kanssa Suomeen. Ja niin hän olikin. Mutta emme olleet ottaneet huomioon yhtä yllätystekijää. Lapsi oli päättänyt juuri ennen lähtöä käydä kakalla. Itsenäisesti ja omatoimisesti, niin kuin hänellä on tapana. Vessanpönttö vaan oli jäänyt vetämättä. Paska mäihä, kirjaimellisesti. Kesti muuten aika kauan, ennen kuin hajun sai tuuletettua pois.

Ihanan tuoksun lisäksi postilaatikossa odotti ylinopeussakko. Muistan, että edellisellä lomareissulla jossain vaiheessa välähti kamera, mutta kas, alueella olikin ollut matalampi nopeusrajoitus kuin olin luullut.

Tervetuloa kotiin!

 

Kotikaupunki muuttui sotatantereeksi

2017-07-06 18.21.54-1

Sunnuntaiaamupäivänä pyöräilin töihin Schanzenviertelin läpi. Tuo opiskelijoiden kansoittama, värikäs ja eläväinen kaupunginosa oli nyt autio ja murjottu. Väistelin lasinsirpaleita ja palaneita jätteitä. Sydäntä kouraisi nähdä kauppoja, jotka oli tuhottu ja ryöstetty täydellisesti.

Tuhon syynä oli viime viikolla Hampurissa järjestetty G20-huippukokous ja sen vanavedessä eri puolilta Eurooppaa maahan saapuneet mellakoitsijat. Nuo mustiin pukeutuneet ja naamioituneet Black block -radikaalianarkistit eivät riehuneet virallisissa mielenosoituksissa (omaansa lukuunottamatta), vaan tekivät iskujaan pienemmissä ryhmissä ympäri kaupunkia päiväsaikaan ja koko voimalla yön pimeydessä. Useissa kaupungionsissa tärveltiin ja hajotettiin erityisesti pankkien ikkunoita. Mutta varsin pian kaikki poliittinen ideologia vandalismin taustalla tuntui häviävän näkymättömiin. Mellakoitsijat tuhosivat kaiken vastaan tulevan: polttivat autoja, roskiksia, polkupyöriä, kiskoivat maasta katukylttejä ja kokosivat barrikadeja. Aseina heillä oli Molotowin cocktaileja ja linkoja, poliiseja heiteltiin myös katukivillä ja pulloilla. Yhtä poliisihelikopteria jopa ammuttiin valoraketilla.

2017-07-10 13.46.57

2017-07-10 13.47.37

Pahiten tilanne eskaloitui perjantai-iltana Sternschanzessa. Muutaman tunnin ajan poliisi oli täysin voimaton ja mellakoitsijat julistivat hallitsevansa kaupunginosaa. Lopulta erikoisjoukot iskivät voimalla paikalle ja saivat alueen hallintaansa. Poliisi oli valmistautunut huippukokoukseen puolentoista vuoden ajan ja Hampurin poliisivoimien vahvuus kokouksen aikana oli jopa 20000, mutta silti tapahtumien rajuus yllätti kaikki. Yllättävää kyllä, olen nähnyt paljon enemmän kritiikkiä poliisin liian pehmeistä kuin liian kovista otteista. Poliisi käytti vesitykkejä, pippurisumutetta ja kyynelkaasua, mutta monta päivää jatkuneiden mellakoiden aikana ammuttiin vain yksi ainoa laukaus ja sekin varoituksena ilmaan. Sitä voisi jo kutsua maltiksi. Yhtään kuolonuhria ei tullut, mutta loukkaantuneita poliiseja oli parisensataa (loukkaantuneiden mielenosoittajien määrästä ei ole tietoa).

Hitusen erikoista oli, että pahinta tuhoa tehtiin vasemmistolaisissa kaupunginosissa eli niin sanotusti liattiin omaa pesää. Ganz Hamburg hasst die Polizei! (koko Hampuri vihaa poliisia) -slogan sai täällä uuden muodon: koko Hampuri vihaa mustaa blokkia (näin tällaisen tekstin seinään kirjoitettuna). Kun vielä lauantai-iltanakin jo kertaalleen tuhotussa kaupunginosassa alkoi uusi riehunta, huutelivat asukkaat ikkunoistaan mellakoitsijoita menemään tiehensä – jonka jälkeen myös asuntoja heiteltiin pulloilla.

2017-07-09 14.10.18

Seurasin tapahtumia uutisten välityksellä turvallisen etäisyyden päästä omassa kodissani. Torstaista asti helikopterit säksättivät taivaalla ja poliisiautojen sireenit soivat taukoamatta. Se oli erikoinen, levottomuutta herättävä taustahäly. Mutta omassa kaupunginosassani on rauhallista, täällä ei ole mitään hätää, ajattelin. Perjantaina puoliltapäivin kuulin, että myös oman kaupunginosani pääkadun näyteikkunoita oli rikottu ja poliisi ilmoitti, ettei voi taata alueen päiväkotien turvallisuutta. Primitiivireaktioni oli paniikki ja lähdin siltä istumalta hakemaan lasta päiväkodista kotiin. Perjantain ja lauantain vietimme kotona ja kodin lähiympäristössä. Kaupungille ei ollut asiaa, ei pelkästään turvallisuuden vaan myös kulkuyhteyksien kannalta. Metroliikenne pistettiin poikki hulina-alueilla ja autolla ei kannattanut lähteä yhtään minnekään. Jotkut olivat joutuneet viettämään koko päivän autossaan juututtuaan ruuhkaan jossain päin kaupunkia.

Kokouksen aikana Hampurissa järjestettiin myös monta rauhanomaista mielenosoitusta, jotka jäivät näkyvyydessä mellakoiden jalkoihin. Lauantain päämielenosoitus kokosi kymmeniä tuhansia ihmistä, jotka lauloivat, tanssivat ja nauttivat kauniista kesäpäivästä. Kun väsyneet ja hikiset poliisit riisuivat mellakkakypäränsä, he saivat raikuvat aplodit.

 

Image may contain: 1 person, smiling, outdoor

Mielenosoittaja ja poliisi halaavat toisiaan Millentorplatzilla St. Paulissa (kuva: dpa)

 

2017-07-09 13.53.17-1

Palatessani sunnuntaina muutamaa tuntia myöhemmin takaisin Schanzenviertelin kautta, oli näky aivan toinen kuin aamulla. Kaupunkilaiset olivat käärineet hihansa ja lähteneet yhteisiin siivoustalkoisiin. Nuoret ihmiset lakaisivat katuja, poimivat roskia ja jynssäsivät palamisen jälkiä pois. Spontaanit siivoustalkoot keräsivät lehtitietojen mukaan paikalle jopa 7000 henkeä. Sotatantereen jäljet haluttiin pyyhkiä pian pois, jotta arkeen voitaisiin palata.

Anarkiaa ja vimmaista tuhoa. Jälleenrakentamista ja yhteishenkeä. Saman viikonlopun aikana. Sunnuntai-iltana kotiterassilla oli hiirenhiljaista. Helikopterien ja sireenien sijaan kuului vain puiden havinaa ja linnunlaulua. Olo oli epätodellinen.

10+1 kysymystä ulkosuomalaiselle

2017-05-21 12.20.42

Ulkosuomalaisten bloggaajien haasteen heittivät minulle täsmälleen samaan aikaan kölniläiset Jonna ja Johanna. Otin tietenkin heti kopin.

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Saksa on niin monelta kannalta hyvä maa, että ei tiedä, mistä aloittaa. Voin tietenkin puhua aiheesta vain omalta kannaltani ja nykyisestä tilanteestamme käsin. Ensinnäkin Saksassa on Suomea alhaisemmat elinkustannukset ja toisaalta korkeammat palkat – siis asiantuntijatehtävissä, matalapalkka-aloilla tilanne on toinen. Helsingin-vuosinamme olimme jatkuvasti taloudellisesti tosi tiukoilla. Toisaalta siellä elimme käytännössä vain yksillä tuloilla. Nykyään tulotaso on sen verran erilainen, että vertailua on vaikeampi tehdä. Silti väitän, että emme esimerkiksi söisi niin usein ulkona Suomessa kuin teemme huoletta Saksassa. Lapsikin on helppo totuttaa ravintolaruokailuun, kun hänen läsnäolostaan ilahdutaan. Koen Saksan lapsiystävälliseksi maaksi. Olen aina ilahtunut ja hämmentynyt siitä, miten positiivisesti tuntemattomat noteeraavat lapseni. Jopa teinit hymyilevät lapsille. Hampurissa on korkealaatuinen ja edullinen päivähoito ja kaupunki täynnä kivoja leikkipuistoja. Pidän elävästä kaupunkikulttuurista, jota on joka puolella, ei vain keskustassa. Kevät tulee aikaisin ja syksy jatkuu lämpimänä pitkään. Toisaalta talvi on harmaa ja kolea, Pohjois-Saksan sää on kuitenkin aika erilainen kuin eteläisemmässä Saksassa. Kaiken kaikkiaan Saksan plussia ja miinuksia laskiessa jää reilusti plussan puolelle. Saksa on järkivalinta. Tosin meille se tosiaan on lähinnä järki- eikä tunnevalinta.

2. Entä ikävintä?

Toisin kuin muut Saksan bloggaajat, minä en valita byrokratiasta, sillä en ole kärsinyt siitä. Kun aikanaan muutimme tänne, kävin tasan yhdessä virastossa. No, auton rekisteröiminen oli kyllä turhauttavaa monine jonoineen. Mutta suurimmasta osasta paperiasioita selviää sillä, että printtaa ja täyttää lomakkeet ja lähettää ne. Vaikkapa lapsen syntymän jälkeinen rekisteröinti: vaadittava paperipinkka oli paksu, mutta olin valmistellut sen etukäteen ja sitten ei tarvinnut kuin lähettää pumaska ja kaikki oli kunnossa. Äskettäin rekisteröin toiminimen ja sekin onnistui yhden lomakkeen täyttämällä. Sähköinen asiointi on kyllä monessa paikassa vielä ihan lapsenkengissä.

Monien muiden saksansuomalaisten tavoin minua ärsyttää käteiskulttuuri. Käteinen on aina lompakosta loppu ja sitten ei kortti kelpaakaan. Toinen, lievästi ärsyttävä asia on rakenteissa piilevä sovinismi. Minä olen meidän perheestä se, joka hoitaa pankki-, vakuutus- ja verotusasiat. Silti en voi tehdä juuri mitään ilman miehen allekirjoitusta. Ja se pahuksen veroilmoituskin pitää tehdä miehen nimissä – avioparit tekevät täällä yhteisen veroilmoituksen – , vaikka hänellä ei olisi tuloja ollenkaan.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Jonnekin kauas. Uusi-Seelanti tai toisaalta Argentiina kiehtovat.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Lissabonissa olen käynyt jo monta kertaa ja menen varmasti uudestaan. Enkä pelkästään siksi, että hyvä ystäväni asuu siellä. Myös Champagnessa tulen taatusti käymään vielä monta kertaa.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

Suomalaisella on Hampurissa sikälikin hyvät oltavat, että ruokakulttuuri ei ole valtavan erilainen ja merimieskirkon kaupasta saa kaikkia tärkeimpiä juttuja: sinappia, Fazerin sinistä, salmiakkia, ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Salmiakkia myydään muutenkin täällä vähän joka paikassa. Paikalliset mansikatkin ovat hyviä. Oikeastaan ainoa, mitä välillä kaipaan, on leipäjuusto.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Ihan rehellisesti täytyy sanoa, että en tiedä. Kun lähdimme, arvelin, että emme koskaan palaisi Suomeen. Nykyään leikittelen joskus paluumuuton ajatuksella jos silmiin sattuu kiinnostava työpaikkailmoitus. Jos käy niin, että muutamme Suomeen, sekin tulee todennäköisesti olemaan vain tilapäinen ratkaisu, joitakin vuosia. Eikä se muutenkaan olisi paluumuutto muille kuin minulle. Mieheni ei ole suomalainen eikä lapsemmekaan ole koskaan asunut Suomessa.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Hampurissa ei vietetä karnevaaleja, mutta keskellä kesää on viikonlopun mittainen Schlagermove, vähän kuin Finnhits-festarit (Schlager=iskelmä). Reeperbahnin liepeille pakkautuu massoittain ihmisiä, jotka ovat pukeutuneet vappuasuihin (tai omasta mielestään retrohenkisesti) ja sitten katua pitkin kulkee rekkoja, joiden ämyreistä pauhaavat vanhat iskelmät ja kaikki bailaavat onnessaan. Todella omituiset juhlat.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Vaillinainen kielitaito. Tässä maassa ei juuri armoa anneta, saksalla on pärjättävä. Ja pärjäsinhän minä, mutta kyllä se vei mehut ja itsetunnon.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Kyllä, erittäinkin hyvin. Jos leikittelen joskus ajatuksella Suomeen muuttamisesta, niin samaa teemme monien muidenkin maiden suhteen. Jokin aika sitten kirjoitinkin siitä, että olen kiinnostunut kokeilemaan eri maissa asumista ennemmin kuin niissä vierailemista ja listasin samalla joitakin kiinnostavia paikkoja. Olemme avoimia muuttamaan sinne, mistä jompikumpi meistä saa erityisen hyvän ja kiinnostavan työpaikan. Onnellisimmillani olen kuitenkin Euroopassa.

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Öö, mitä tapahtui viime vuonna..? Ainakin ikävällä tavalla mieleen jäi se, kun hajotin polveni italialaisella uima-altaalla. Ja ajoin sen jälkeen 2000 km takaisin kotiin. Mutta en minä sitä aktiivisesti ajattele, kun mietin viime vuotta. Yhtä hetkeä oleellisempaa oli kai jokin naksahdus päässä, joka ajoi panostamaan asioihin, jotka tuntuivat tärkeiltä. Viime vuonna syntyi tämä blogi ja myös viiniblogi. Aloitin viiniopinnot ja tein monta hienoa reissua sen ympärillä. Ennen kaikkea koukutuin kirjoittamiseen, ensimmäistä kertaa sitten lukiovuosien. Päässä alkoi kehittyä pitempi tarina, jota hiljalleen koetan houkutella sanoiksi.

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Tänä vuonna on jo tullut käytyä monessa paikassa: Lontoossa (jälleen viiniopintoja), anoppilassa Romaniassa ja useammin Suomessa kuin koskaan näiden vuosien aikana. Ensi sunnuntaina auton nokka kääntyy kohti eteläistä Saksaa, kun on vuorossa loman ensimmäinen jakso. Viime kesänä tulimme siihen tulokseen, että miksi mennä merta edemmäs kalaan, kun nykyisestä kotimaastakin löytyy niin monta kaunista kolkkaa. Kuukauden päästä olen taas Suomessa, ensin töiden merkeissä ja sitten saan koko perheen sinne lyhyelle lomalle. Elokuussa on luvassa myös lehdistömatka Reininlaakson viinialueille. Syyskuussa vuorossa on työmatka Espanjan aurinkorannikolle. Todellisuus siellä tosin tulee olemaan se, että vietämme kaiket päivät sisällä kokoustilassa. Syksy on muuten vielä avoin, mutta käyttämättömiä lomia on sen verran, että jonnekin aurinkoisempaan paikkaan voisi tehdä vielä pyrähdyksen. Kenties taas Lissaboniin?

Haastan mukaan seuraavat blogit, saatte vastata samoihin kysymyksiin:

Kaikki rakastavat: ihana ystäväni Pia, jolla on niin monta rautaa tulessa, että hän ei ehdi päivittämään blogiausein , mutta jonka ajatuksia haluan lukea.

Diplomaattirouva Maputosta

Lapasesta lähti -blogin Meeri, joka viettää parhaillaan kesää Hampurissa

Visual Diaryn Saara, joka postaa huikean kauniita kuvia Lissabonista

Mielilandia: kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja juttuja Hollannista

sekä sinut, joka et vielä ole saanut haastetta, mutta olet innostunut vastaamaan näihin kysymyksiin 🙂

Säännöt Liebster Awardin vastaanottamiseen:

  • Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
  • Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
  • Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
  • Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
  • Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
  • Nimitä 5-11 uutta blogia
  • Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
  • Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
  • Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen

 

 

Tohtoripromootio

promootiokulkue_kunniatohtorit

promootiokulkue

Vietin koko viime viikon Suomessa ja toin ilmeisesti kesän mukanani sinne. Matkan syy oli osittain työhön liittyvä koulutus ja osittain oma meno, jota en halunnut jättää välistä: tohtoripromootio. Promootio on keskiajalta juontuva akateeminen juhla, jossa uudet tohtorit saavat akateemista arvoaan osoittavat symbolit, mikä nykyään tarkoittaa hattua ja miekkaa (tosin me teologit emme saa jälkimmäistä). Hattu pitää hankkia itse, se valmistetaan mittojen mukaan käsityönä ja maksaa aivan törkeän paljon. Minna Parikan kengät ovat halvemmat ja niille olisi taatusti enemmän käyttöä.

Promootio on siis hassujen hattujen kokoontumisajot, joita juhlitaan monta päivää ja osittain hyvin muodollisesti ja vanhoja perinteitä seuraten. Omassa tiedekunnassani promootio järjestetään 5-7 vuoden välein ja vain tohtoreille (ainakin humanisteilla on olemassa myös maisteripromootio). Vaikka omasta väitöksestäni on jo vierähtänyt muutama vuosi, oli tämä ensimmäinen promootio sen jälkeen, joten minäkin olin nyt promovoitavana 90 muun ”nuoren” tohtorin kanssa, niin kuin meitä tituleerattiin. Lisäksi tiedekunta oli kutsunut seitsemän kunniatohtoria ja hattunsa saivat uudestaan myös riemutohtorit, joiden omasta promootiosta oli kulunut 50 vuotta.

veljen kanssa

Sisko ja sen veli.

hattupää

Itse promootioakti järjestettiin yliopiston suuressa juhlasalissa. Paikalla olivat promovoitavat, yliopiston henkilökunta ja omat kutsuvieraamme. Pukukoodi oli tarkka: miehillä frakki (vieraille riitti tumma puku) ja naisilla pitkähihainen ja nilkkapituinen musta asu. Kaikiltahan löytyy sellainen kaapista, eh. Juhlamenojen ohjaajana toimi ystäväni ja entinen työtoverini, joka pääsi kulkemaan aina letkan etunenässä valtavan (fallisen) sauvan kanssa ja paukuttelemaan sitä tärkeänä. Promoottorina eli seremoniasta vastaavana ja hatuttajana toimi tiedekunnan pisimpään virassa ollut professori, säpäkkä nainen, jonka tunnen pitkältä ajalta. Oli myös airuita, orkesteria ja tarkkaan mietitty koreografia, jota harjoittelimme jo edellisenä päivänä.

Kaksituntinen seremonia sisälsi hattujen saamisen lisäksi puheita, priimuksen eli joukon parhaimman tohtorin vastauksen hänelle esitettyyn kysymykseen, musiikkiesityksiä ja Maamme-laulun. Sen lopuksi siirryimme kulkueena tuomiokirkkoon (pitkään) jumalanpalvelukseen ja sen jälkeen marssimme taas parijonossa takaisin yliopistolle kahville. On myönnettävä, että vaikka en yleensä pidä pönötyksestä ja liian jäykistä muodollisuuksista, niin tilanteen juhlavuus vei mukaansa. Liikutukseen oli osansa myös siinä, että promovoitujen joukko sisälsi niin paljon tuttuja kasvoja, läheisiä ystäviä ja muistoja menneiltä ajoilta.

Illalla oli vuorossa iltapukujuhla Kalastajatorpalla. Näppäränä tyttönä olin buukannut sieltä huoneen yhdeksi yöksi, mutta en ollut ottanut huomioon sitä, että tietenkin lähdimme loppuillasta jatkoille kaupungille. Loppujen lopuksi ehdin vain pukeutua huoneessa parin ystävän kanssa ennen juhlaa ja aamuyöstä nukkua noin kolmen tunnin ajan – kun olin ensin jonottanut taksia rautatientorilla tunnin. Suomalainen kesäyö ei enää siinä vaiheessa tuntunut niin ihastuttavalta kuin Kalastajatorpalla. Ilta oli kuitenkin ollut täynnä taikaa ja lokkien kirkuna heräävässä Helsingissäkin tuntui tutulta.

DSC_0482.JPG

pussikaljalla

Olemattomien yöunien jälkeen seurasi promootioretki Tuusulanjärvelle, jonka parasta antia väsyneelle oli köllöttely tilausajobussissa. Retkellä olimme vaihtaneet silinterihatut ylioppilaslakkeihin. Palattuamme päädyimme vielä paistattelemaan päivää Esplanadin puistoon. Ohi kulki ensin samba- ja sitten zombiekulkue (ihan oikeasti!!). Hetki oli täydellisen vapaa ja huoleton. Ei tarvinnut katsoa kelloon, ei täytynyt huolehtia kenestäkään. Oli vain kesä, Kauppatori ja ystävät, kuin silloin joskus.

Illalla nyin saunan lauteilla viimeiset irtoripset silmäkulmistani ja mietin, että pitää lakata tekemästä Suomeen tällaisia reissuja, jolloin kirjaimellisesti kävellään punaisella matolla, juodaan samppanjaa ja eletään menneiden vuosien parhaita hetkiä uudestaan. Minun Suomeni ei enää ole lainkaan arkea, vaan pelkkää juhlaa. Kohokohtia ihmisten seurassa, joiden kanssa jakaa pitkän yhteisen historian. Rusinat pullasta. Ei ihme, että näiden matkojen jälkeen koti-ikävä on akuuttia. Mutta poiskaan en vaihtaisi näitä tilanteita, jollaisia on vain kerran elämässä.

kulkuekuvat otti Susanna Merikanto-Timonen

Miniloma Göttingenissä

DSC_0398

 

DSC_0393

Muistatteko päiväkodin retken, jota pohdiskelin alkuvuodesta? Koko lapsikatras oli suuntaamassa hoitajineen metsän keskelle peräti kolmeksi yöksi. Olin silloin kahden vaiheilla sen suhteen, laitanko lapseni mukaan. Ryhmäpaine oli kova ja halusin luottaa hoitajien ammattitaitoon – ja olla muutenkin reipas vanhempi – joten ilmoitin lapsen mukaan retkelle. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Retken oli tarkoitus alkaa maanantaina. Kun lauantaina palasin kotiin monen päivän Suomen-reissulta, oli lapsi sairas. Nenä vuosi kuin seula ja hän oli muutenkin vaisu ja väsynyt. Ja tietenkin kovasti minun perääni pitkän poissaoloni vuoksi. Sunnuntaina en edes aloittanut pakkaamista. Olin jo päätökseni tehnyt: en kerta kaikkiaan raaski lähettää lasta pois luotamme niin pitkäksi aikaa. Nössö mikä nössö. Maanantain vastaisena yönä näin unta, jossa olin hakemassa lastani päiväkodista, mutta käännettyäni selkäni hetkeksi, oli hän kadonnut. Enkä löytänyt häntä enää. Alitajuntani viestitti selvästi, että vielä ei ole oikea aika lähettää lasta itsenäistymään. Minä en ole siihen valmis, vaikka lapsi olisi saattanutkin pärjätä ja nauttia olostaan kavereidensa kanssa.

DSC_0397.JPG

Lapsen jääminen pois retkeltä tarkoitti sitä, että hän olisi koko viikon kotona. Mitään vaihtoehtoista hoitoa ei ollut tarjolla, oli joko retki tai ei mitään. Onneksi työmme joustavat. Maanantaina mies oli kotona lapsen kanssa, kun minulla oli työtapaamisia. Tiistaina omat työmenoni olivat vasta illalla, joten mies sai tehdä rauhassa hommia kun olin ulkona lapsen kanssa. Keskiviikko oli viikon ainoa päivä, jolloin meillä oli päällekkäisiä työmenoja. Ratkaisimme ne niin, että mies otti lapsen mukaansa projektikokoukseen Göttingeniin, jossa hänen työpaikkansa sijaitsee. Minä puolestani ajoin yötä myöten Bremenistä Göttingeniin. Kuin vakuutena edellisen postaukseni kokemuksille saksalaisista ruuhkista, seisoin moottoritiellä jonossa vielä iltayhdeltätoista.

Miehelläni on Göttingenissä kakkosasunto. Tai tarkalleen ottaen vain huone ”poikamiesboksissa”, jonka hän jakaa kolmen muun työkaverinsa kanssa. Heidän kaikkien koti on jossain muualla: yksi on Berliinistä, toinen Münsteristä ja kolmas asuu Amerikassa ja viettää vain osan vuodesta Saksassa. Poikamiesboksissa on kyllä neliöitä, mutta ainoastaan välttämättömimmät huonekalut, jättikokoinen telkkari olohuoneessa, nurkissa aina pölyistä ja keittiössä minun hankkimiani kokkaustarvikkeita, joita kukaan ei koskaan käytä. Sillä poikamiesboksissa ei kokata muuta kuin satunnaisesti makkaraa, muut ruokailut ulkoistetaan ravintolaan.

leikkipuisto Göttingen.jpg

Viimeksi kävin Göttingenissä huhtikuun alussa. Magnoliat olivat silloin puhkeamassa kukkaan. Tällä kertaa kesä oli ryöpsähtänyt päälle täydellä voimalla. Kadunvarsien jättiläispuut, aikoja ja vaiheita nähneet, pullistelivat vehreyttään. Sandaalit hiersivät jalkani rakoille, niin kuin joka vuosi ensimmäisenä kesäpäivänä. Keho tunnusteli, miltä auringon polte tuntuu pitkän talven jäljiltä.

Minulle Göttingen on vielä aivan vieras kaupunki. Mies sen sijaan on täällä joka viikko yhden tai kaksi yötä. Hän tuntee jo vanhan kaupungin pikkukadut, on testannut suurimman osan ravintoloista ja moikkailee kadulla vastaantulijoita, minkä hämmästyneenä panin merkille istuskellessamme kahvilan terassilla. Pieni kaupunkihan tämä on ja sitä myötä kylämäistä fiilistä. Vanhan kaupungin laidalta toiselle kulkee hetkessä – jos ei pysähdy ihastelemaan pikkuputiikkeja ja kuolaamaan suklaakauppojen antimia. Hattukaupan ohi en päässyt pysähtymättä. Nyt minulla on vihdoin ja viimein kesähattu. Hikoilimme helteessä, ostimme torilta tuokkosellisen mansikoita, söimme illan koittaessa pizzat terassilla, josta saattoi seurata viereisen teatterin ulkoilmaharjoituksia. Muistin taas, mikä on yksi ulkosuomalaisen etuoikeuksista: pienikin poikkeama arjen rutiineihin saa aikaan ”ihan kuin ulkomailla” -fiiliksen. Yksi kokonainen päivä Göttingenissä riitti siihen.

Vinkkejä Saksassa autoilevalle

autolla Saksassa

Moni suomalainen päättää lähteä lomailemaan Keski-Eurooppaan omalla autolla. Olipa päämäärä mikä tahansa, reitti kulkee suurella todennäköisyydellä Saksan kautta. Myös minun ensikosketukseni Saksaan oli moottoritie. Olimme juhlineet häitämme Romaniassa ja viettäneet sen jälkeen häämatkaa autoilemalla Itävallassa, Ranskassa ja Belgiassa. Kotiin ajoimme Ruotsin läpi ja lautalla Tuhkolmasta Helsinkiin. Saksa oli pelkkä läpiajomaa, jossa kuitenkin piti pysähtyä yhdeksi yöksi.

Tuon kokemuksen perusteella saksalainen liikennekulttuuri jäi lähtemättömästi mieleen. Autoja oli valtavasti, tilannenopeudet hurjia ja tietenkin juutuimme ruuhkaan heti maan rajojen sisään päästyämme. Olin hermoraunio, kun lopulta iltamyöhällä pääsimme hotelliimme. En osannut tuolloin aavistaa, että vain pari vuotta myöhemmin autoilu Saksassa olisi minulle arkipäivää. Nyt kun olen ajanut maata ristiin rastiin kymmenientuhansien kilometrien verran, tiedän jo miten homma toimii.

Mikään ei ole niin varmaa kuin ruuhka, joten älä luota navigaattorin aika-arvioon.

Saksassa on yli 60 miljoonaa autoa. Todennäköisesti matkustat maassa kesällä, jolloin varsin suuri osa saksalaisistakin haluaa lomalle jonnekin. Mutta vaikka ei olisi edes lomakausi, suurten kaupunkien liepeillä liikenne ruuhkautuu joka tapauksessa päivittäin. Esimerkiksi Hampurissa ruuhkasumppuja ovat Elbe-tunneli ja Elbe-silta, ne ainoat kaksi vaihtoehtoa, joilla pääsee pohjoisesta etelään. Pahimpina päivinä jono tunneliin on toistakymmentä kilometriä pitkä. Parasta on niin ollen lähteä matkaan sillä asenteella, että päivän aikana joutuu väistämättä jossain vaiheessa ruuhkaan. On turha tuijottaa navigaattorin arviota saapumisajasta, sillä se ei tule pitämään paikkaansa. Jos puhelimessasi toimii netti ulkomailla, kannattaa suunnistaa Google mapsin avulla, sillä se näyttää myös liikennetilanteen ja osaa laskea reittejä, joilla ruuhkan voi ohittaa. Ruuhkista tiedotetaan toki myös radiossa, mutta siitä ei ole iloa jos ei osaa kieltä eikä tunne seutua niin, että osaisi omin päin lähteä kiertämään pikkuteitä.

Auton varusteet

Saksan liikenteessä auton pakollisia varusteita ovat ensiapulaukku, varoituskolmio ja huomioliivit kaikille autossa matkustaville. Jos auto sattuu hajoamaan keskellä moottoritietä, pitää liivit pukea päälle ja mennä odottelemaan apua kaiteen ulkopuolelle. Edelliseen kohtaan liittyen autossa kannattaa aina pitää vesipulloa ja jotain evästä. Ei ole kiva jumittaa kesähelteellä ruuhkassa janoisena.

Huoltoasemat

Moottoriteiden varrella olevat huoltoasemat ovat jättimäisiä tankkauskeskuksia, jotka eivät juuri eroa toisistaan. Ensimmäisenä on tankkauspiste ja sen ohessa myymälä, mutta sen takaa löytyy yleensä vielä parkkipaikka ja iso erillinen ravintolarakennus. Vessat ovat aina maksullisia, mutta rahaa vastaan saa sitten erittäin siistit ja toimivat saniteettitilat. Vessaan päästäkseen pitää automaatistaa ostaa lipuke, joka maksaa 70 senttiä. Säilytä lipuke, sillä saat sillä 50 senttiä alennusta jos ostat huoltoasemalta jotain. Pitkään luulin, että alennus koskee vain kahvia, mutta se tosiaan pätee mihin tahansa ostokseen.

Nopeusrajoitukset

Saksalla on maine maana, jossa nopeusrajoituksia ei ole. Se pätee kuitenkin vain joihinkin pätkiin moottoritiellä. Sakkorysät ovatkin usein juuri niissä kohdissa, joissa 120:n tai 130:n kilometrin nopeusrajoitus astuu taas voimaan. Jos sellaiseen ajaa lujaa, on luvassa kova sakko. Sakkoa saa ylipäänsä heti, jos ylinopeutta on edes hitusen. Esimerkiksi minulle on joskus tullut sakkolappu siitä, että nopeuteni oli 53 km/h viidenkympin alueella. Sakon suuruus ei kylläkään ollut tässä tapauksessa kuin viitisentoista euroa. Pieniä sakkoja ei vaivauduta lähettämään ulkomaille asti, mutta jos kamera välähtää kun ajat reilua ylinopeutta, niin voit olla varma, että sakko löytää tiensä kotiovelle Suomeen.

Moottoritie-etiketti

Vasemmanpuoleisin kaista moottoritiellä on tarkoitettu nopeimmille. Jos et itse aja kahtasataa, niin palaa heti ohituksen jälkeen takaisin oikealle, ettet jumita liikennettä. Liittymissä ja tilanteissa, joissa toinen kaista suljetaan, noudatetaan vetoketjuperiaatetta eli joka toinen auto päästetään omalle kaistalle. Pidä tästä kiinni omalta osaltasi, niin liikenne pysyy sujuvana. Jos tie edessäsi on ruuhkautunut, siitä kuuluu tiedottaa takana tuleville laittamalla hätävilkut päälle.

Pidä pää kylmänä

Kun liikennettä on niin paljon kuin Saksassa, pitää kuskin olla joka hetki valppaana. Läheltä piti -tilanteita tulee toisinaan ja toisten autoilijoiden törttöily ottaa usein päähän. Hengitä silloin syvään ja laske kymmeneen. Saksassa otetaan tieraivo niin vakavasti, että sitä suitsitaan kovilla sakoilla. Keskisormen näyttämisestä, ohimon tökkimisestä sen merkiksi että toinen on idiootti tai sanallisista solvauksista voi rapsahtaa tuhansien eurojen sakko. Kyllä, luit oikein. Pidä siis pää kylmänä.

 

Sitten vain matkaan! Jos sinulla ei ole kiire, niin poikkea pois moottoritieltä. Pikkuteillä maisemat ovat paljon kauniimmat ja ajat läpi kylien, joita todennäköisesti haluat pysähtyä tutkimaan. Gute Fahrt!