Tohtoripromootio

promootiokulkue_kunniatohtorit

promootiokulkue

Vietin koko viime viikon Suomessa ja toin ilmeisesti kesän mukanani sinne. Matkan syy oli osittain työhön liittyvä koulutus ja osittain oma meno, jota en halunnut jättää välistä: tohtoripromootio. Promootio on keskiajalta juontuva akateeminen juhla, jossa uudet tohtorit saavat akateemista arvoaan osoittavat symbolit, mikä nykyään tarkoittaa hattua ja miekkaa (tosin me teologit emme saa jälkimmäistä). Hattu pitää hankkia itse, se valmistetaan mittojen mukaan käsityönä ja maksaa aivan törkeän paljon. Minna Parikan kengät ovat halvemmat ja niille olisi taatusti enemmän käyttöä.

Promootio on siis hassujen hattujen kokoontumisajot, joita juhlitaan monta päivää ja osittain hyvin muodollisesti ja vanhoja perinteitä seuraten. Omassa tiedekunnassani promootio järjestetään 5-7 vuoden välein ja vain tohtoreille (ainakin humanisteilla on olemassa myös maisteripromootio). Vaikka omasta väitöksestäni on jo vierähtänyt muutama vuosi, oli tämä ensimmäinen promootio sen jälkeen, joten minäkin olin nyt promovoitavana 90 muun ”nuoren” tohtorin kanssa, niin kuin meitä tituleerattiin. Lisäksi tiedekunta oli kutsunut seitsemän kunniatohtoria ja hattunsa saivat uudestaan myös riemutohtorit, joiden omasta promootiosta oli kulunut 50 vuotta.

veljen kanssa

Sisko ja sen veli.

hattupää

Itse promootioakti järjestettiin yliopiston suuressa juhlasalissa. Paikalla olivat promovoitavat, yliopiston henkilökunta ja omat kutsuvieraamme. Pukukoodi oli tarkka: miehillä frakki (vieraille riitti tumma puku) ja naisilla pitkähihainen ja nilkkapituinen musta asu. Kaikiltahan löytyy sellainen kaapista, eh. Juhlamenojen ohjaajana toimi ystäväni ja entinen työtoverini, joka pääsi kulkemaan aina letkan etunenässä valtavan (fallisen) sauvan kanssa ja paukuttelemaan sitä tärkeänä. Promoottorina eli seremoniasta vastaavana ja hatuttajana toimi tiedekunnan pisimpään virassa ollut professori, säpäkkä nainen, jonka tunnen pitkältä ajalta. Oli myös airuita, orkesteria ja tarkkaan mietitty koreografia, jota harjoittelimme jo edellisenä päivänä.

Kaksituntinen seremonia sisälsi hattujen saamisen lisäksi puheita, priimuksen eli joukon parhaimman tohtorin vastauksen hänelle esitettyyn kysymykseen, musiikkiesityksiä ja Maamme-laulun. Sen lopuksi siirryimme kulkueena tuomiokirkkoon (pitkään) jumalanpalvelukseen ja sen jälkeen marssimme taas parijonossa takaisin yliopistolle kahville. On myönnettävä, että vaikka en yleensä pidä pönötyksestä ja liian jäykistä muodollisuuksista, niin tilanteen juhlavuus vei mukaansa. Liikutukseen oli osansa myös siinä, että promovoitujen joukko sisälsi niin paljon tuttuja kasvoja, läheisiä ystäviä ja muistoja menneiltä ajoilta.

Illalla oli vuorossa iltapukujuhla Kalastajatorpalla. Näppäränä tyttönä olin buukannut sieltä huoneen yhdeksi yöksi, mutta en ollut ottanut huomioon sitä, että tietenkin lähdimme loppuillasta jatkoille kaupungille. Loppujen lopuksi ehdin vain pukeutua huoneessa parin ystävän kanssa ennen juhlaa ja aamuyöstä nukkua noin kolmen tunnin ajan – kun olin ensin jonottanut taksia rautatientorilla tunnin. Suomalainen kesäyö ei enää siinä vaiheessa tuntunut niin ihastuttavalta kuin Kalastajatorpalla. Ilta oli kuitenkin ollut täynnä taikaa ja lokkien kirkuna heräävässä Helsingissäkin tuntui tutulta.

DSC_0482.JPG

pussikaljalla

Olemattomien yöunien jälkeen seurasi promootioretki Tuusulanjärvelle, jonka parasta antia väsyneelle oli köllöttely tilausajobussissa. Retkellä olimme vaihtaneet silinterihatut ylioppilaslakkeihin. Palattuamme päädyimme vielä paistattelemaan päivää Esplanadin puistoon. Ohi kulki ensin samba- ja sitten zombiekulkue (ihan oikeasti!!). Hetki oli täydellisen vapaa ja huoleton. Ei tarvinnut katsoa kelloon, ei täytynyt huolehtia kenestäkään. Oli vain kesä, Kauppatori ja ystävät, kuin silloin joskus.

Illalla nyin saunan lauteilla viimeiset irtoripset silmäkulmistani ja mietin, että pitää lakata tekemästä Suomeen tällaisia reissuja, jolloin kirjaimellisesti kävellään punaisella matolla, juodaan samppanjaa ja eletään menneiden vuosien parhaita hetkiä uudestaan. Minun Suomeni ei enää ole lainkaan arkea, vaan pelkkää juhlaa. Kohokohtia ihmisten seurassa, joiden kanssa jakaa pitkän yhteisen historian. Rusinat pullasta. Ei ihme, että näiden matkojen jälkeen koti-ikävä on akuuttia. Mutta poiskaan en vaihtaisi näitä tilanteita, jollaisia on vain kerran elämässä.

kulkuekuvat otti Susanna Merikanto-Timonen

Paluu menneisyyteen

Viikonloppuna matkustin menneisyyteen.

img_0076

Lensin Helsinkiin osallistuakseni entisen työkaverini väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. Saksassa viettämieni vuosien aikana olen joutunut jättämään välistä kaikkien läheisimpien työtovereideni väitökset, sillä ne ovat aina osuneet työviikonloppuun. Kun kutsu tähän tilaisuuteen kilahti sähköpostiini ja totesin, että juhlat osuvat vapaalle viikonlopulle, ei lähtemistä tarvinnut paljoa arpoa. Tiesin jo etukäteen, että matka tulisi olemaan täynnä tunteita ja muistoja. Vanha tutkimusprojektimme olisi vuosien jälkeen taas koossa, mutta vihoviimeisen kerran. Viimeinenkin meistä oli nyt saanut väitöskirjansa valmiiksi.

Kapusin päärakennuksen vanhan puolen portaita auditorioon XII. Tutut puiset penkkirivistöt, tutut tummasävyiset tärkeiden miesten potretit seinällä. Tuttuja kasvoja takarivissä. Muistin, kuinka neljä vuotta ja neljä kuukautta sitten itse odotin opettajien kahvitilassa amerikkalaisen vastaväittäjän ja kustoksen kanssa, että kello löisi viisitoista yli. Sitten astelin kauhusta kankeana katedeerille puolustamaan väitöskirjaani. Muistin suunnattoman helpotuksen, kun kustos lopulta julisti väitöstilaisuuden päättyneeksi. Muistin kuplivan ilon, unenomaisen onnellisuuden tuona päivänä, kun vuosien urakka oli ohi.

Muistin myös alkupisteen. Elokuisen päivän, jolloin tyhjensin pöytälaatikon Aleksanterinkatu 7:n kolmannen kerroksen työpisteeltäni, siirryin kerrosta alemmas ja tittelini muuttui opintoneuvojasta apurahatutkijaksi. Sama talo, samat ihmiset, mutta uusi seikkailu. Muistan alun hämmentyneisyyden; mitä minun oikein kuuluu tehdä? Epäuskon siitä, että saan rahaa lukemisesta ja uuden oppimisesta. Muistan huijarisyndrooman, joka vaivasi pitkään. Enhän minä tiedä mistään mitään, enhän minä tällaista apurahaa ansaitse! Kohta sen huomaavat muutkin. Jännitin, jos joku esitti kysymyksiä tutkimusaiheestani. Miten ne muut – yleensä miehet – osasivatkaan niin luontevasti lähestyä alansa huippuja ja keskustella tutkimuskysymyksistä. Vuosia myöhemmin huijarisyndrooma hiipui sitä mukaa kun sain varmuutta ja väitöskirja eteni. Kyllähän minä jotain osaankin. Muut olivat uskoneet minuun, nyt aloin itsekin uskoa itseeni.

img_0077

Muistan nuo vuodet ajanjaksona, jolloin olin vapaa ulkoisista aikataulurajoitteista. Kellokortin olin hyvästellyt edellisen työn myötä. Totuin hitaisiin aamuihin ja saatoin notkua inspiraation iskiessä työhuoneessani iltaisin niin pitkään kuin huvitti. Oli päiviä, jolloin palaset loksahtelivat kohdalleen ja kirjoitin flow’n vallassa. Oli myös päiviä, jolloin en saanut aikaan mitään ja harmittelin ettei ollut mitään rutiinihommia, joita olisi voinut paiskia ilman ajatusponnisteluja. Ei ole aivan yksinkertaista suoriutua isosta projektista, jota kukaan ei rajaa ja kontrolloi. Ilman tutkimusprojektiin kuulumista olisin saattanut kompastua vapauteen. Nyt ympärilläni oli ihmisiä, joiden kanssa tapasimme säännöllisesti. Kokoontumisiin piti saada aikaan esitelmiä ja siellä sai palautetta useammaltakin ihmiseltä, jotka tutkivat samoja aihepiirejä. Opin heiltä ja heidän kanssaan. Ihania ihmisiäkin he olivat. Muistan pitkäksi venyneet kahvitauot ja puujalkavitsit, joissa kukaan alamme ulkopuolinen ei olisi nähnyt mitään hauskaa.

Muistan, kuinka ilo tutkimuksen tekemisestä alkoi loppuaikoina yhä enemmän hautautua turhautumisen ja väsymisen alle. Enää ei luotu laajoja kaaria, nyt piti hioa yksityiskohtia ja alaviitteitä. Piti miettiä jo väitöskirjaa pitemmälle: haluanko jäädä tänne, haluanko jatkaa tutkijana? Riittääkö minulla paloa tähän? Jaksanko jatkuvaa epävarmuutta tulojen suhteen, lakkaamatonta rahoituksenhakukierrettä? Varsinkin kun meitä olisi perheessämme kaksi samassa tilanteessa? Vastaan tuli työtilaisuus Hampurista. Hain sitä ja sain sen. Vihdoin väitöskirjan valmistumiselle tuli todellinen takaraja, se oli palautettava ennen muuttoa Saksaan. Työhaastattelussa kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden kuluttua. Vastasin rehellisesti: en tiedä. Ehkä olen tyytyväisenä tässä työssä, ehkä olen palannut yliopistolle, ehkä teen jotain ihan muuta. Enhän olisi viisi vuotta aiemminkaan osannut kuvitella itseäni tähän tilanteeseen, hakemaan työtä Saksasta. Uuden työn aloittaessani pidin vielä henkisesti takaporttia auki yliopiston suuntaan. Ehkä voin harrastaa tutkimusta työn ohessa, osallistua vaikka konferensseihin? Ehkä keksin jonkin innostavan post doc –aiheen?

Eihän siitä mitään tullut. Ensimmäisen vuoden aikana Saksassa puursin iltaisin korjauksia väitöskirjaan esitarkastuslausuntojen pohjalta ja väittelin syksyllä. Pari vuotta myöhemmin kävin kerran esitelmöimässä Ruotsissa. Olin silloin äitiyslomalla. Esitelmä valmistui viime tipassa ja hävetti pitää niin heppoista paperia. Julkaisua varten kirjoitin esitelmän kokonaan uusiksi. Se oli semmoista kivireen vetämistä, että päätin sen jäävän viimeiseksi kerraksi. Nyt on kulunut viisi vuotta siitä, kun lähdin yliopistolta ja jo kauan on ollut selvää, että olen sulkenut oven takanani lopullisesti.

2017-02-04-22-53-27-1

”Que sera, sera. Whatever will be, will be” lauloi illalla karonkassa väittelijän mezzosopraano-vaimo, lauloi meidän kaikkien unelmista, odotuksista, pettymyksistä ja luottavaisuudesta muutosten keskellä. Meidän pöytämme naisten silmät eivät pysyneet kuivina. Pöytäseurueessamme oli se, joka oli jättänyt väitöskirjan teon kesken ja vaihtanut alaa ja se, joka oli tohtorin tutkinnon jälkeen uudelleenkouluttautunut. Oli se, joka oli sinnikkyydellään ja lahjakkuudellaan taistellut itselleen vakituisen työpaikan yliopistolta. Oli se, joka ei tiennyt, mitä elämältään seuraavaksi haluaisi. Oli niitä, jotka pitävät kynsin ja hampain kiinni jalansijastaan yliopistosta, rakkaudesta työhönsä, vaikka eivät taaskaan tiedä, mistä muutaman kuukauden päästä löytyy rahoitus.

”What a bunch of wonderful people we got to guide” sanoi professorimme, pian eläköityvä, puheessaan. ”This is the end of an era” minä takeltelin vuorostani. Me olimme koolla viimeistä kertaa ja katselimme taaksepäin, miten muutenkaan. Emmehän tiedä, mikä edessä meitä odottaa. Ulkona alkoi sataa suuria, märkiä lumihiutaleita. Meidän pöytämme naisten silmät eivät pysyneet kuivina.

Kun isoisoisä Ameriikkaan lähti

Viikko, puolitoista viikkoa. Sen verran kesti laivamatka Englannista Amerikkaan 1800-luvun lopulla. Laivat olivat täynnä eurooppalaisia, joita houkutteli uusi elämä valtameren toisella puolella. Matka kotikylältä lähtösatamaan Englannissa oli jo ollut monivaiheinen. Valtamerilaivaan päästyään matkalaiset olivat nähneet päiväkausia vain avomerta kunnes vihdoin silmien eteen avautui rannikko. Laiva lipui lahdenpohjukkaan, jonka perällä häämötti Manhattan, mutta sitä ennen vastassa oli jättimäinen vapaudenpatsas, jonka soihtua pitelevä käsi tuntui nousevan taivaisiin asti. Miten vaikuttava näky se onkaan mahtanut olla maaseudun kasvateille kaukaa pohjolasta. Yksi heistä oli minun isänisänisäni.

isoisovanhemmat

Vuonna 1882 hän päätti lähteä kiiren vilkkaa Atlantin toiselle puolelle välttyäkseen armeijalta. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli hiljattain säädetty asevelvollisuuslaki, joka koski kaikkia yli 21-vuotiaita. Aktiiviseen palvelukseen määrättiin kuitenkin vain osa, jotka valittiin arpomalla. Arpa lankesi juuri 21 vuotta täyttäneen isoisoisäni kohdalle. Häntä ei ilmeisesti miellyttänyt ajatus kolmivuotisesta asepalveluksesta. Niinpä lähtö alkoi tuntui houkuttelevalta ajatukselta. Olihan samoilta seuduilta mennyt jo moni ja heidän kertomansa mukaan Amerikassa oli töitä ja mahdollisuus rikastumiseen. Elintasopakolaisiksi heidänlaisiaan nykyisin kutsuttaisiin, näitä suomalaisia, jotka lähtivät paremman elämän toivossa eivätkä kuoleman uhkaa paeten. Nälkävuosien ja ensimmäisen maailmansodan välissä Amerikkaan lähti parisataatuhatta suomalaista, suurin osa heistä Pohjanmaalta niin kuin myös isoisoisäni.

Ennen lähtöään isoisoisä meni naimisiin itseään muutaman vuoden vanhemman naisen kanssa, joka seurasi häntä Amerikkaan vasta viisi vuotta myöhemmin. Emme tiedä tarkalleen, mihin he päätyivät, mutta johonkin pohjoiseen osavaltioon, jossa oli tarjolla kaivostöitä. Michiganiin tai Minnesotaan todennäköisesti, siellähän oli jo suuret suomalaisyhteisöt. Ajan mittaan isoisoisä ryhtyi myös yrittäjäksi, nimittäin saluunanpitäjäksi. Ajatus saluunasta 1800-luvun Amerikassa tuo heti mieleen värikkäitä kuvia villistä lännestä, vaikka aivan niin kauas isoisoisäni ei kulkeutunutkaan.

Isoisovanhempani saivat Amerikan-vuosinaan kaksi lasta. Perhe palasi Suomeen vuonna 1892, mutta isoisoisä matkusti takaisin jo seuraavana vuonna. Muutaman vuoden päästä hän palasi takaisin ja pariskunta sai kolmannen lapsensa, minun isoisäni. Lähtemiseen tottunut perheenisä ei viihtynyt pitkään paikoillaan. Vuonna 1902 hän lähti taas, perimään osuuttaan saluunasta, jonka oli myynyt tovereilleen, mutta josta hän ei ollut siihen mennessä saanut lanttiakaan. Perille päästyään muilla osakkailla ei tietenkään ollut mistä maksaa, joten hurjistunut isoisoisä tuikkasi saluunan tuleen todeten, että ”nyt ollaan sitten kaikki yhtä köyhiä”. En tiedä, kuinka totta tämä on, mutta hyvä tarina se ainakin on.

matkustajaluettelo

Isoisoisäni ei enää koskaan palannut takaisin Suomeen. Hänen kaksi vanhinta poikaansa muutti aikuistuttuaan Amerikkaan. Syntymäpaikkansa perusteella heillä oli maan kansalaisuus, mikä varmasti helpotti muuttamista niihin aikoihin, kun siirtolaisten määriä ryhdyttiin rajoittamaan. Isoisäni sen sijaan kasvoi Suomessa eikä koskaan nähnyt isäänsä varhaislapsuutensa jälkeen. Ymmärrettävästi hän oli katkera hylätyksi tulemisesta eikä ole halunnut puhua mitään isästään omille lapsilleen. Nämäkin kertomukset hän tarinoi ainoastaan yhdelle miniöistään eli tädilleni, joka sitten kertoi ne meille. Siksi moni yksityiskohta on jäänyt hämärän peittoon, niin kuin se, missä isoisoisä tarkalleen ottaen asui. Puheissa on vilahdellut Montana ja Wisconsin ja valokuvia on myös Michiganista. Tiedämme, että isoisoisä kuoli jäätyään junan alle vuonna 1916. Hänen kahdella amerikkalaistuneella vanhemmalla pojallaan ei ollut lapsia, joten minulla ei ole tuntemattomia Amerikan-serkkuja tätä kautta.

Isoisoisä amerikkalaisti nimensä Wilsoniksi, joten myös isoisäni syntyi ja kasvoi Wilsonina. Vasta kolmekymppisenä naimisiin mennessään hän vaihtoi nimen takaisin alkuperäiseksi, sillä tuleva vaimo ei halunnut avioitua ”villin sonnin” kanssa. Viimeinenkin side isän Amerikka-seikkailuun tuli näin katkaistua.

2015-08-21 17.04.08

Landungsbrücken Hampurissa oli lähtösatama sadoilletuhansille Amerikkaan matkaaville eurooppalaisille. Vilkkainta matkustajaliikenne oli 1800-1900 -lukujen taitteessa. Nykyinen satamarakennus valmistui 1909.

Kun kerroin tarinan miehelleni, hän huomautti, että nykyään googlettamalla löytyy vaikka mitä arkistotietoja tai digitalisoituja sanomalehtiä. Eikä kestänyt kauaakaan, kun löysin eräästä tietokannasta matkustajaluettelon, jossa komeili tuttu nimi. Myös ikä täsmäsi, samoin kuin matkustusvuosi 1893, josta eteenpäin kotimaan kirkonkirjoissa on maininta isoisoisän poissaolosta ehtoolliselta (kirkossakäynnistä pidettiin kirjaa noihin aikoihin). Poissaololle löytyi nyt selitys. Matkustajaluettelon perusteella isoisoisän toinen matka Amerikkaan tapahtui laivalla Bremenistä New Yorkiin. Matkareitti oli hieman epätavallinen, sillä suurin osa suomalaisista matkusti Ruotsin kautta Englannin Hulliin ja sieltä Atlantin yli. Noihin aikoihin Hangosta olisi ollut suorakin laivayhteys Hulliin. Mutta jostain syystä isoisoisä valitsi meren ylityksen Saksasta käsin. Bremeniin päästäkseen hänen on täytynyt kulkea Lyypekin ja Hampurin kautta. Täällä hän oli ja ihmetteli samoja maisemia kuin minä, pojanpojantytär toistasataa vuotta myöhemmin. En tiedä löydämmekö koskaan hänestä tämän enempää jälkiä, mutta jo tämä pieni yksityiskohta elähdytti: jokin yhdistää meitä sukupolvien yli.

Oma joulu

2016-12-24-19-10-23

Ulkosuomalaisista ystävistäni vähemmistö tuntuu viettävän joulua omassa kodissaan. Jotkut matkustavat joka joulu Suomeen, jotkut vuorovuosin omien ja puolisonsa vanhempien luokse. Tiedän niitäkin, jotka jakavat joulunpyhät eri paikkojen välillä viettäen aaton yhdessä ja joulupäivän toisessa paikassa. Itse tein päätöksen joulumatkailun lopettamisesta jo 23-vuotiaana, kun ryhdyin leikkimään kotia (ex-anopin ilmaisu) silloisen kumppanini kanssa. Meistä kummastakaan ei ollut täysin rentoa ja luontevaa vierailla toisen vanhempien kotona ja paras kompromissiratkaisu tuntui olevan aloittaa joulun vietto omassa kodissa.

Ensimmäisinä omina jouluina meillä molemmilla oli tarve toistaa lapsuuden joulu jokaista yksityiskohtaa myöten. Vaikka jouluruoat ja -tavat ovat kaikkialla Suomessa suurin piirtein samat, löytyy pienistä yksityiskohdista eroja. Kinaa tuli vaikkapa siitä, millä reseptillä piparit leivotaan tai minkäasteinen kinkku on oikeanlaista. Valmistimme hartaudella kaikki laatikot, rosollit ja hankimme sillit ja graavilohet. Aivan kahdestaan emme joulua viettäneet, vaan uudeksi tavaksi vakiintui viettää aattoiltaa Helsingissä asuvan veljeni luona, joka myös perheineen oli alkanut viettää omia jouluja.

2015-12-13-13-34-55

Eron jälkeen muutin Kanadaan, mutta lensin sieltä jouluksi Suomeen, kun niin kai kuului tehdä. Tuntui oudolta viettää vuosien tauon jälkeen joulua lapsuudenkodissa. Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikä vain korosti kontrastia vanhojen puitteiden ja muuttuneen minäni välillä. En ollut enää se sama tyttö, joka asui tuossa talossa äitinsä ja isänsä kanssa. Paluu lapsuuden jouluun tuntui ikävällä tavalla lähtöruutuun palaamiselta.

Seuraavan joulun vietinkin Kanadassa, nykyisen mieheni askeettisessa opiskelija-asunnossa. Mitään kinkun tapaista ei löytynyt, mutta sen sijaan valmistimme joulujäniksen. Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Kokonainen jänis muistuttaa ulkomuodoltaan ikävästi nyljettyä kissaa eikä miehen reseptikään ollut oikein onnistunut. Perunalaatikko sen sijaan imeltyi juuri niin kuin pitikin myös näillä pituuspiireillä ja pipareista tuli suuri hitti romanialaisen ystäväperheemme keskuudessa. Tuo joulu on jänisfiaskosta huolimatta jäänyt mieleen lämpimänä muistona. Olimme tutustuneet lähellä asuvaan romanialaiseen perheeseen, joka oli tutkimusvaihdossa Québecissä. Vietimme koko joulun yhdessä. Ensin jouluaattona heillä romanialaisten herkkujen äärellä ja romanialaiseen tapaan eli istuimme pöydän ääressä napostellen koko yön. Seuraavana päivänä olimme meillä ja nautimme perunalaatikkoa, itse graavattua lohta ja sitä kuivaa jänistä. Muistan pienen ikävän kaiherruksen, kun kuuntelin suomalaista jouluradiota. Ensimmäistä kertaa olin näin kaukana kotoa jouluna.

2016-12-23-15-47-42

Myöhemmin olemme viettäneet yhden joulun anoppilassani Romaniassa ja äitiyslomalla ollessani matkustimme jouluksi Suomeen, mutta muutoin omien joulujen viettäminen on tuntunut parhaalta ratkaisulta. Ei ole kiire minnekään, asiat voi tehdä omassa aikataulussa ja järjestyksessä. Pöytään ei ole pakko kattaa niitä suomalaisia perinneruokia siksi, että joku muu toivoo niitä. Nykyäänkin saatan tosin hankkia pienen kinkkurullan merimieskirkolta, mutta sen kylkeen teen vain imellettyä perunalaatikkoa, sillä muut suomalaiset jouluruoat eivät erityisemmin maistu kummallekaan meistä. Ja kinkkua ei todellakaan syödä viikkoa putkeen. Joka päivä valmistamme jotain muuta erityisempää ruokaa, josta pidämme. Viime vuosina jouluruokien listalle ovat vakiintuneet ainakin blinit. Ja nyt jo toistamiseen tein juustokohokasta sekä gorgonzolalla ja päärynällä täytettyä naudan sisäfileetä.

2016-12-26-18-25-24

Oma joulu ei tarkoita meille eristäytymistä. En halua viettää koko joulunpyhiä ja vielä välipäiviäkin putkeen pelkästään meidän kolmen kesken (johan siinä lapsikin hyppisi seinille). Jouluna on kiva viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden seurasta nauttii, olivatpa he sitten sukulaisia tai ystäviä. Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa tilannut meille joulupukin ja pyysin pukin vierailun ajaksi kylään myös ystäväperheeni, joilla on meidän tyttömme kanssa samanikäinen lapsi. Lisäksi vanhempani olivat meillä joulua viettämässä. Tähän asti aina joku sisaruksistani on ollut heillä jouluna, mutta nyt he saivat ensimmäistä kertaa olla itse kylässä ja istua valmiiseen pöytään. Johan he olivat sellaisen ansainneet, yli 50 vuoden jälkeen. Saattelin jo vanhempani lentokoneeseen, mutta lisää vieraita on tulossa seuraavina päivinä, tasaiseen tahtiin. Kuusi saa vielä seistä olohuoneessa ja joulu jatkua.

7 ensimmäistä työpaikkaani

Twitteristä alkunsa saanut haaste #first7jobs, jossa luetellaan seitsemän ihkaensimmäistä työsuhdetta on levinnyt nopeasti. Project Maman perunannostajaksi paljastunut Katja haastoi myös bloggaajia kirjoittamaan omat listansa. No katsotaanpas!

opintotoimistossa

Kuvan 22-vuotias on juuri astunut aikuisten arkeen ja poseeraa innokkaana toimistonsa ovella. Oli ovivalot ja kellokortit ja kaikkea.

1. Ravintoloitsija
Työurani alkoi kymmenvuotiaana komeasti yrittäjyydellä. Serkkuni oli meillä viettämässä kesälomaa ja kaipasimme jotain uutta aktiviteettia. Olin hiljattain saanut lahjaksi Aku Ankan keittokirjan ja siitä se ajatus sitten lähti: perustetaan ravintola! Kesäravintolamme nimeksi tuli Kaksi simpukkaa ja sen ruokalista koostui melko pitkälti edellämainitun keittokirjan antimista. Meillä oli tarjolla ainakin jotain keittoa, broileriruokaa ja pizzaa. Ravintolamme oli avoinna joka päivä ja pöytävarausta ei tarvittu, maineemme ei ollut vielä kiirinyt riittävän kauas. Kohtasimme yrittäjän haasteita, kuten väärennetyllä rahalla maksavia asiakkaita. Muutoin bisnesideamme oli nerokas, olimmehan ulkoistaneet raaka-ainekustannukset toisaalle (vanhemmilleni) emmekä tainneet käyttää liiemmin työtunteja myöskään keittiön siivoamiseen. Joskus kuljetin tilauksesta pizzaa myös naapurin rouvalle. Varsinaista edelläkävijyyttä, sillä kotipaikkakunnallani ei tuolloin taatusti ollut muita ravintoloita, jotk olisivat harrastaneet kotiinkuljetusta! Äitini muistelee lämmöllä tuota kesää, jolloin hänen tarvitsi herättyään van napsauttaa sormiaan ja kaksi innokasta tarjoilijaneitokaista liina käsivarrellaan säntäsi vuoteen ääreen ottamaan vastaan aamiaistilausta.

2. Isonen
Rippikoulun jälkeen toimin seuraavien kolmen vuoden aikana isosena. Se oli todennäköisesti hauskin ja huolettomin työ, jota kuvitella voi. Hengailua kesäisessä tai talvisessa leirikeskuksessa mukavien ihmisten kanssa, täysylläpito ja äänen käheäksi laulamista. Panostimme erityisellä innokkuudella iltaohjelmien sketseihin. Pienryhmän vetäminen sai olon tuntumaan tärkeältä ja aikuiselta, vaikka aikamoista opettelua se oli.

3. Puhelinmyyjä
Muuta työtä taskurahaa kaipaavalle koululaiselle ei lukukausien aikana meinannut löytyä kuin puhelinmyyjän hommat. Päädyin erääseen hyväntekeväisyysjärjestöön kaupittelemaan heidän lehteään. Olin surkea puhelinmyyjä. Lehteä ei muuten ole yhtään helpompi saada kaupaksi hyväntekeväisyystarkoituksessa, ehkäpä jopa päinvastoin kun ei voi luvata ihmisten saavan rahalleen hyvää mieltä kummoisempaa vastinetta – eivätkä kaikki suhtautuneet myötämielisesti edustamani järjestön toimintaan. Sinnittelin pari kuukautta ja podin ahdistusta ihmisten häiriköimisestä ja pärjäämättömyydestäni, kunnes otin loparit.

4. Kahvilatyöntekijä
Ollessani lukioikäinen päätti isoveljeni järjestää minulle viikon mittaisen kesätyön kotikaupungistaan Hämeenlinnasta. Hän oli itse tuolloin monialainen yrittäjä ja tunsi kaupungista suunnilleen jokaisen. Niinpä hän puhui minut erääsen keskustan kahvilaan. Viikon pari viimeistä päivää pyöritin yksinäni torin laidassa, pääkirkon juurella pientä kesäkahvilaa. Asiakkaita oli noin kaksi päivässä, mikä kertonee jotain pikkukaupungin vireydestä. Ja silloin oli vieläpä meneillään jokin suuri urheilutapahtuma, jonka varjolla minutkin oli palkittu lisätyövoimaksi. Sain moitteita liian pienestä jäätelöpallosta, mutta en ehtinyt harjoitella oikeaa otetta, kska asiakkaita oli niin olemattoman vähän. Työsuhde-etuutena sain syödä jätskilaatikon jämät. Opin myös, että seisomatyö ottaa jalkoihin. Mutta ei tässä vielä kaikki: veljeni kuskasi työelämään tutustuttamisen innossaan minut myös yhdeksi yöksi leipomoon. Minut seisotettiin linjaston päähän, jossa tehtävänä oli ottaa esille laatikko, paperoida se ja latoa siihen oikea määrä munkkeja ja toistaa kaikki satoja kertoja. Munkit polttivat näppejäni, en meinannut pysyä tahdissa ja nuo muutamat tunnit tuntuivat loppumattomilta. Näen vieläkin painajaisia munkkilinjastosta (onneksi traumaattinen kokemus ei kuitenkaan vaikuttanut munkinsyönti-intoon). Tämän jälkeen tiesin varmasti, mitä en ainakaan halua tehdä isona.

5. Hautausmaatyöntekijä
Mitä tekee kirjoitusten ja pääsykokeiden jälkeen villi ja vapaa nuori, jolla on koko elämä edessä? Viettää kesän hautausmaalla. Seuranani oli hyvä ystäväni ja silloin tällöin vähäpuheinen, kahvikuppinsa takaa jutuillemme myhäilevä haudankaivaja. Työmme oli puutarhanhoitoa ja palkkakin ihan kunnollinen. Haravoimme käytäviä, leikkasimme ruohoa, kastelimme ja hoidimme hautojen kukkaistutuksia. Luultavasti tuosta kesästä on peräisin inhoni kukkia kohtaan, joita täytyy nyppiä. Omalle parvekkeelleni ei tule yhtään nypittäviä kukkia! Työ oli fyysisempää kuin olen koskaan aiemmin tai myöhemmin tehnyt, mutta silti leppoisaa. Aurinko paistoi, me arvuuttelimme tarinoita hautakivien takana ja teimme silloin tällöin makaabereja löytöjä, luiden kappaleita siis. Ensimmäinen kokonainen palkkakuitti tuntui ansiotyöhön tottumattomalta valtavalta summalta. Seuraavan vuoden opiskelemaan lähdettyäni elinkin näillä säästöillä opintotuen ohella.

6. Tuutori
Entiselle isoselle oli luontevaa hakeutua pienryhmäohjaajan rooliin myös yliopistolla. Toimin tuutorina heti toisena opiskeluvuonnani. Sain tehtävästä yhden opintoviikon ja pienen rahallisen palkkion sekä uuden kaveriporukan. Tutorryhmäni hitsautui heti yhteen ja tapasimme toisiamme vuodesta toiseen illanviettojen merkeissä. Tämä työ ei todellakaan tuntunut työltä. Tätä nykyä olen yhden ryhmäläiseni lapsen kummi. Yksi porukasta lähti jo opiskeluaikana ulkomaille, kaksi ryhtyi myöhemmin tekemään väitöskirjaa ja yhdestä oli hilkulla tulla kansanedustaja viime vaaleissa. Pidämme monen kanssa edelleen yhteyttä ja viimeksi ryhmän ydinporukka taisi treffata neljä-viisi vuotta sitten, siis lähes 15 vuotta opintojen aloittamisen jälkeen.

7. Toimistosihteeri
Puolentoista vuoden täyspäiväisen opiskelun jälkeen totesin, että kesätöiden säästöjen lisäksi lisätienestit myös vuoden aikana olisivat pop. Sain osa-aikaisen paikan ainejärjestömme toimistosihteerinä. Kirjoitin kokouspöytäkirjoja, siivosin arkistoja (muistan tehneeni ison urakan siirtämällä vanhoja tiedostoja toimiston ikivanhasta pönttö-Macista uuteen tietokoneeseen ja pc:llä luettavaan muotoon) ja myin kurssikirjoja toimiston aukioloaikoina. Työ ei vienyt kaikkea aikaa, ympärillä pyöri opiskelujen myötä tulleita uusia kavereita ja bonuksena sain avaimet tiedekuntaan. Oli varsin luksusta kesken Mantan vappujuhlien piipahtaa vessassa kulman takana omilla avaimilla.

Seitsemän ensimmäistä duuniani olivat kaikki määräaikaisia tai osa-aikaisia hommia ja punaista lankaa niistä on vaikea hahmottaa. Mutta on toki ollut hyödyllistä kokeilla erilaisia töitä niiden pakollisten TET-harjoitteluiden lisäksi (koulun työelämään tutustumisjaksoilla olen muuten ollut mm. urheilukaupassa, ala-asteella ja paikallisradiossa). Mitä omista salaisista kansioistasi löytyy?

 

Juhannus ilman perinteitä

P1000189

Olen vain yhden kerran elämässäni kokenut perinteisen mökkijuhannuksen. Oli saunaa, grillausta, uintia järvessä, laiturilla hengailua, keskiyön aurinko, ystäviä, Finnhits-kimara ja viiniä. Kenelläkään lähisukulaisistani ei ole koskaan ollut mökkiä ja siksi tuo ainoa mökkijuhannus oli ystävien hyväntahtoisen kutsun ansiota. Ikääntymisen positiivisia puolia on sekin, että yhä useammalla ystävällä alkaa olla oma mökki, joten potentiaalisia mökkikutsuja voisi nykyään olla enemmänkin, jos vain itse olisimme Suomessa juhannuksena.

P1010172

Mökkijuhannusten sijaan minulla on runsaasti kokemusta kaupunkijuhannuksista. Juhannuspäivänä Helsingin kaduilla voi patsastella kuin kaupungin omistaja. Missään ei näy ristinsielua, muutamaa hämmentynyttä turistia lukuunottamatta. Kaupungissakin tuli vietettyä juhannusta maalaistyyliin. Virittelimme grilliä Koskelan opiskelijabetonigeton takapihalla, lämmittelimme raukeina auringossa ja valvoimme aamuun asti. Kaupungissa vallitsi maaseudun rauha, vain rantasauna puuttui.

P1010302

Sittemmin tapanani on ollut olla juhannuksena jossakin päin keskistä Eurooppaa, tien päällä. Yhden juhannuksen vietin belgialaisessa luostarissa. Se oli muuten häämatkamme. Mies halusi pistäytyä tapaamassa tutkijatuttavaansa, joka sattui olemaan munkki. Johannes Kastajan päivänä luostarissakin syötiin juhla-ateria. Jonkun juhannuksen olen viettänyt Romaniassa, kerran juutuimme autolla keskelle itävaltalaisen pikkukylän juhannuskulkuetta ja pari kertaa olen viettänyt keskikesän juhlaa Hampurissa. Merimieskirkolla on suomalaisempi tunnelma kuin Suomessa. Sauna on kuumana, grillissä paistuu kotimainen makkara ja väki yhtyy Satumaa-tangoon. Jos viettää piknikkiä viereisessä puistossa, saattaa joutua keskelle ruotsalaisten mittumaari-iloittelua. Sieltä he saapuvat kulkueena kansallispuvuissaan, pystyttävät keskelle puistoa juhannussalon ja karkeloivat sen jälkeen riemuisasti sen ympärillä. Ihan oikeasti. Me suomalaiset seurasimme happamina sivusta tuota positiivisuuden tihentymää.

IMG_0594

Juhannus vuosimallia 2014. Suomessa satoi kuulema räntää eikä Ranskassakaan yllety varsinaisesti hellelukemiin.

Ehkä siksi, että en koskaan kasvanut suomalaisten enemmistön mökkijuhannustraditioon, en osaa kaivata Suomeen juhannuksena. Ainoastaan kuvat yöttömästä yöstä aiheuttavat pienen ikävän vihlaisun. Kun saavun Suomeen kesälomalle, on valoisin aika jo ohi. Juhannuksen vietän tänäkin vuonna tien päällä. Automme nokka suuntautuu tällä kertaa kohti Italiaa. Johannes Kastajan juhlan tunnelmiin pääsemme Baijerissa, jossa vietämme viikonlopun miehen Saksaan asettuneiden sukulaisten seurassa, joista suurinta osaa en ole koskaan tavannut. Laumoittain romanialaisia ja vadeittain liharuokaa, siitä on tämä juhannus tehty. Ensi vuonna sitten jossain muualla ja jollain toisella tavalla.

Yhteydenpitoa ennen ja nyt

Viime kesänä äitini pyysi minua käymään läpi pari laatikollista tavaroitani, jotka he olivat kuljettaneet muutossa mukanaan lapsuudenkodistani nykyiseen asuntoonsa. Äiti oli säilyttänyt kaikenlaista sälää lapsuudestani hyppynarusta ja värikynistä(!) alkaen. Laatikoissa oli vanhoja kouluaineita ja paljon lapsuus- ja nuoruusvuosieni kirjeitä. Olisin ollut valmis kippaamaan kaiken roskiin, mutta sentimentaalinen äitini pelasti jotain kouluvihkoja ja nappasin itsekin talteen bestikseltäni saamiani kirjeitä. Samalla jäin pohtimaan, miten luonteva yhteydenpitotapa kirjeiden kirjoittaminen aikanaan olikaan. Bestikseni eli serkkuni asui toisella puolella Suomea ja tuohon aikaan kaukopuheluiden soittaminen oli kallista. Kyllä me puhelimessakin roikuimme ja muistan saaneeni huutoa siitä kun jossain kuussa puhelinlasku oli useamman sata markkaa minun vuokseni. Niinpä oli tartuttava kynän varteen.

Peruskouluikäisenä kirjeiden sisältö ei ollut mitään erikoista. Niissä raportoitiin siitä, mitä oli tehty milloinkin ja kenties valiteltiin tyhmiä vanhempia. Kirjeitä saatettiin kirjoitella luokkakavereidenkin kanssa, mutta enimmäkseen vaihdoin kuulumisia toisella paikkakunnalla asuvien kavereideni kanssa, joita alkoi kertyä yläasteiästä eteenpäin. Myöhemmissä kirjeissä kuultaa läpi kasvamisen ja oman paikan etsimisen kivut. Mitä tein tänään -raportit muuttuivat hiljalleen ajatusten ja tunteiden analysoinniksi. Myös ensimmäisessä pitkässä parisuhteessani meillä oli tapana kirjoitella toisillemme kirjeitä. Etenkin alkuvaiheessa, kun olimme kolmena peräkkäisenä vuonna kesätöissä eri paikkakunnilla. Mutta myös siinä vaiheessa, kun suhde teki pitkää ja kivuliasta kuolemaa ja riitojen tuoksinassa ei sanoja saanut aseteltua niin kuin halusi. Silloinkin kirjoitimme toisillemme kirjeitä.

rakkauskirje

Riipaisevaa ja hapuilevaa kirjeenvaihtoa kahden vuosikymmenen takaa

Muilta osin kirjeiden kirjoittaminen hiipui ja lopulta tyssäsi täysin opiskeluvuosien aikana. Sähköposti korvasi postin kantamat paperiset kirjeet. Alkuvuosina sähköpostia tuli kirjoitettua kuin kirjeitä; pitkiä, monipolvisia, syvällisiä kuulumisia. Nykyään sähköposti on minulle pelkkä työasioiden hoitamisen väline. Jotkut ystävät vielä satunnaisesti kirjoittavat silloin tällöin kuulumiskirjeitä sähköpostilla, mutta enimmäkseen yhteydenpito tapahtuu nykyään somessa. Kirjeet olivat pitkiä monologeja, joihin sai vastaukseksi toisen monologin pitkän ajan kuluttua. Monologit ovat korvautuneet nopeatempoisella dialogilla, chattaamisella.

Nykyisen mieheni kanssa pääasiallisin yhteydenpitotapa oli vuosikaudet skype ja usein enemmän sen chattipuoli kuin videopuhelu. Elimme vuoden verran etäsuhteessa eri mantereilla ja tuolloin skype oli päällä koko ajan, niin että ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla tuli kirjoitettua toisen kanssa. Ei huvittanut kirjoittaa pitkiä viestejä silloin, jos toisen profiilikuvan kohdalla ei ollut vihreää palluraa osoittamassa, että siellä ollaan koneen äärellä.

Joidenkin mielestä kirjekulttuurin katoaminen on rappion merkki. Uuden viestintätavat nähdään pinnallisempina. Kirje muotona kannustaa erittelemään ja jäsentelmään ajatuksia perusteellisemmin ja muotoilemaan lauseet huolellisemmin kuin chatti, jossa isoilla alkukirjaimilla ja kirjoitusvirheillä ei ole niin suurta väliä. Chatissakin voi silti pohtia yhtä suuria asoita kuin kirjeessä. Kun vastaus on välitön, uskaltautuu ehkä jatkamaan jonkin kipeän aiheen purkamista, minkä nostamista esille olisi empinyt kirjeessä. Chatin avulla ystäväni voi jakaa iloni tai lohduttaa surussani reaaliajassa. Voin vaikka vain lähettää kuvan jostakin tilanteesta, jonka haluan jakaa toiselle. Sillä tavalla pystyn pitämään kaukana asuvat ystävät arjessani kiinni ja toisinpäin. Jäsennellymmälle pohdiskelulle on löytynyt sopivaksi kanavaksi tämä blogi. Blogini ei missään nimessä ole päiväkirja eikä varsinaisesti kirjekään, sillä yhtä intiimejä asioita en tänne kirjoita kuin kirjeessä ystävälle. Mutta jollakin tavalla bloggaamisen aloittaminen on kuitenkin paluuta kirjeiden maailmaan.

2016-05-23 13.58.29

Kas, muistojen laatikosta löytyi myös kirje presidentiltä. Siinä ei ollut kuulumisia eikä avautumista.