Kotikaupunki muuttui sotatantereeksi

Sunnuntaiaamupäivänä pyöräilin töihin Schanzenviertelin läpi. Tuo opiskelijoiden kansoittama, värikäs ja eläväinen kaupunginosa oli nyt autio ja murjottu. Väistelin lasinsirpaleita ja palaneita jätteitä. Sydäntä kouraisi nähdä kauppoja, jotka oli tuhottu ja ryöstetty täydellisesti.

Tuhon syynä oli viime viikolla Hampurissa järjestetty G20-huippukokous ja sen vanavedessä eri puolilta Eurooppaa maahan saapuneet mellakoitsijat. Nuo mustiin pukeutuneet ja naamioituneet Black block -radikaalianarkistit eivät riehuneet virallisissa mielenosoituksissa (omaansa lukuunottamatta), vaan tekivät iskujaan pienemmissä ryhmissä ympäri kaupunkia päiväsaikaan ja koko voimalla yön pimeydessä. Useissa kaupungionsissa tärveltiin ja hajotettiin erityisesti pankkien ikkunoita. Mutta varsin pian kaikki poliittinen ideologia vandalismin taustalla tuntui häviävän näkymättömiin. Mellakoitsijat tuhosivat kaiken vastaan tulevan: polttivat autoja, roskiksia, polkupyöriä, kiskoivat maasta katukylttejä ja kokosivat barrikadeja. Aseina heillä oli Molotowin cocktaileja ja linkoja, poliiseja heiteltiin myös katukivillä ja pulloilla. Yhtä poliisihelikopteria jopa ammuttiin valoraketilla.

Pahiten tilanne eskaloitui perjantai-iltana Sternschanzessa. Muutaman tunnin ajan poliisi oli täysin voimaton ja mellakoitsijat julistivat hallitsevansa kaupunginosaa. Lopulta erikoisjoukot iskivät voimalla paikalle ja saivat alueen hallintaansa. Poliisi oli valmistautunut huippukokoukseen puolentoista vuoden ajan ja Hampurin poliisivoimien vahvuus kokouksen aikana oli jopa 20000, mutta silti tapahtumien rajuus yllätti kaikki. Yllättävää kyllä, olen nähnyt paljon enemmän kritiikkiä poliisin liian pehmeistä kuin liian kovista otteista. Poliisi käytti vesitykkejä, pippurisumutetta ja kyynelkaasua, mutta monta päivää jatkuneiden mellakoiden aikana ammuttiin vain yksi ainoa laukaus ja sekin varoituksena ilmaan. Sitä voisi jo kutsua maltiksi. Yhtään kuolonuhria ei tullut, mutta loukkaantuneita poliiseja oli parisensataa (loukkaantuneiden mielenosoittajien määrästä ei ole tietoa).

Hitusen erikoista oli, että pahinta tuhoa tehtiin vasemmistolaisissa kaupunginosissa eli niin sanotusti liattiin omaa pesää. Ganz Hamburg hasst die Polizei! (koko Hampuri vihaa poliisia) -slogan sai täällä uuden muodon: koko Hampuri vihaa mustaa blokkia (näin tällaisen tekstin seinään kirjoitettuna). Kun vielä lauantai-iltanakin jo kertaalleen tuhotussa kaupunginosassa alkoi uusi riehunta, huutelivat asukkaat ikkunoistaan mellakoitsijoita menemään tiehensä – jonka jälkeen myös asuntoja heiteltiin pulloilla.

Seurasin tapahtumia uutisten välityksellä turvallisen etäisyyden päästä omassa kodissani. Torstaista asti helikopterit säksättivät taivaalla ja poliisiautojen sireenit soivat taukoamatta. Se oli erikoinen, levottomuutta herättävä taustahäly. Mutta omassa kaupunginosassani on rauhallista, täällä ei ole mitään hätää, ajattelin. Perjantaina puoliltapäivin kuulin, että myös oman kaupunginosani pääkadun näyteikkunoita oli rikottu ja poliisi ilmoitti, ettei voi taata alueen päiväkotien turvallisuutta. Primitiivireaktioni oli paniikki ja lähdin siltä istumalta hakemaan lasta päiväkodista kotiin. Perjantain ja lauantain vietimme kotona ja kodin lähiympäristössä. Kaupungille ei ollut asiaa, ei pelkästään turvallisuuden vaan myös kulkuyhteyksien kannalta. Metroliikenne pistettiin poikki hulina-alueilla ja autolla ei kannattanut lähteä yhtään minnekään. Jotkut olivat joutuneet viettämään koko päivän autossaan juututtuaan ruuhkaan jossain päin kaupunkia.

Kokouksen aikana Hampurissa järjestettiin myös monta rauhanomaista mielenosoitusta, jotka jäivät näkyvyydessä mellakoiden jalkoihin. Lauantain päämielenosoitus kokosi kymmeniä tuhansia ihmistä, jotka lauloivat, tanssivat ja nauttivat kauniista kesäpäivästä. Kun väsyneet ja hikiset poliisit riisuivat mellakkakypäränsä, he saivat raikuvat aplodit.

 

Mielenosoittaja ja poliisi halaavat toisiaan Millentorplatzilla St. Paulissa (kuva: dpa)

 

Palatessani sunnuntaina muutamaa tuntia myöhemmin takaisin Schanzenviertelin kautta, oli näky aivan toinen kuin aamulla. Kaupunkilaiset olivat käärineet hihansa ja lähteneet yhteisiin siivoustalkoisiin. Nuoret ihmiset lakaisivat katuja, poimivat roskia ja jynssäsivät palamisen jälkiä pois. Spontaanit siivoustalkoot keräsivät lehtitietojen mukaan paikalle jopa 7000 henkeä. Sotatantereen jäljet haluttiin pyyhkiä pian pois, jotta arkeen voitaisiin palata.

Anarkiaa ja vimmaista tuhoa. Jälleenrakentamista ja yhteishenkeä. Saman viikonlopun aikana. Sunnuntai-iltana kotiterassilla oli hiirenhiljaista. Helikopterien ja sireenien sijaan kuului vain puiden havinaa ja linnunlaulua. Olo oli epätodellinen.

Advertisement

Sota-ajan kohtalot elävät ”kompastuskivissä”

Kun tulee turistina Saksaan, on katse pääasiassa yläilmoissa. Tulee ihailtua kauniita vanhoja rakennuksia ja monumentteja tai kenties skannattua kauppojen nimiä. Vasta myöhemmin, kun katse on rekisteröinyt kaiken sen, saattaa ohimennen vilkaista alaspäin. Silloin voi huomata katuun kiinnitettyjä pronssilaattoja. Niissä lukee nimi, syntymäaika ja -paikka sekä kuolinaika ja -paikka. Ne ovat muistolaattoja natsien silmittömän tuhoamisvimman kohteeksi joutuneille siviileille, pääasiassa juutalaisille. Laatat on asennettu niiden talojen eteen, joissa nämä ihmiset asuivat ja elivät ja joista heidät eräänä päivänä tultiin hakemaan matkalle, josta tuli heidän viimeisensä.

Muistolaattojen nimi on saksaksi Stolperstein, siis kompastuskivi. Niiden taustaa valotettiin kiinnostavassa artikkelissa. En tiennyt, että laattojen asentaminen on lähtenyt liikkeelle yksityishenkilöistä. Ne eivät ole keskitetty muistomerkki eivätkä edes päättäjien aloitteesta tehtyjä. Ensimmäiset laatat asensi katuun Gunter Demnig -niminen taiteilija Berliinissä vuonna 1996, lupia kyselemättä. Tätä nykyä laattoja on pelkästään Berliinissä 7000 kappaletta ja koko Euroopassa – Norjasta Kreikkaan ja Ranskan länsirannikolta Venäjälle – 60 000 kappaletta. Demnig matkustaa itse suurimman osan vuodesta laattoja asentamassa, mutta ei ehdi enää valmistaa niitä itse. ”Kompastuskivistä” on tullut maailman suurin monumentti, joka ei ole sidottu yhteen paikkaan. Projekti saa liikkeelle opiskelijoita, koululaisia ja holokaustin uhrien omaisia.

Kotikulmillani tulee vastaan satunnaisia laattoja, mutta ehdottomasti eniten niitä näkyy Rotherbaumin kaupunginosassa, jossa suurin osa Hampurin juutalaisista asui ennen sotaa. Tämä laattarypäs tuli vastaan Martin-Luther-Platzilla matkalla eläinmuseoon. Oli pakko pysähtyä ottamaan kuva. En ole koskaan nähnyt näin paljon muistolaattoja yhdessä paikassa, yli 30 nimeä. Kuvia jälkikäteen tutkiessani huomasin, että lähes kaikki olivat lapsia, nuorin vain 3-vuotias. Selvisi, että tässä paikassa sijaitsi vuoteen 1942 saakka juutalainen orpokoti. Osa lapsista oli karkotettu Lodzin, Minskin ja Riikan keskitysleireille jo vuonna 1941. Loput saivat hoitajineen karkotuspäätöksen vuotta myöhemmin. 11.7.1942 juna vei heidät Auswitchiin. Yksikään lapsista ei selvinnyt hengissä.

On ehkä hyvä, etten tiennyt paikan taustaa silloin kun pysähdyin ottamaan kuvaa ja pidin samaan aikaan kädestä omaa kolmivuotiastani. Muutoin olisin tuskin kyennyt viettämään hilpeää perhepäivää eläinmuseossa.

Lyhtykulkue

Suomen pitkästä ja pimeästä syksystä puuttuu juhlan aiheita. Ehkä juuri juhlattomuudesta johtuen pikkujoulukausi alkaa niin aikaisin. Halloween toki on tehnyt tuloaan, mutta se tuntuu vielä varsin päälleliimatulta ja historiattomalta. Se ei yhdistä kaikkia.

Saksassa vietetään 10.11. Martinpäivää erään 300-luvun lopulla eläneen pyhimyksen kunniaksi. Harva enää muistaa Martinpäivän perimmäistä syytä, mutta sen ympärille kasvaneet traditiot ovat kovasti voimissaan. Ensinnäkin seuraavan kuukauden aikana kaikkialla syödään hanhea (Martinsgans) punakaalin ja jauhoisten perunapalleroiden (Knödel) kera. Lisäksi Martinpäivän tienoilla järjestetään lyhtykulkueita (Laternenumzug/Laternelaufen), mikä tuntuu olevan saksalaisille erityisen rakas traditio. Mainitsepa vain lyhtyjyhla, niin saksalaisen keskustelukumppanin silmät syttyvät loistamaan ja he alkavat hyräillä lapsena oppimiaan lauluja.

Tänä vuonna lapsemme pääsi ensimmäistä kertaa mukaan päiväkodin lyhtyjuhlaan, jota vietettiin jo viime perjantaina. Pari viikkoa aikaisemmin vanhemmat oli kutsuttu päiväkotiin askartelemaan lyhtyjä. Varsinaisena juhlapäivänä noudimme sitten lapsen päiväkodista lyhdyn kera ja saavuimme kuudelta päiväkodin vieressä olevalle aukiolle. Siinä vaiheessa oli jo täysin pimeää. Aivan aluksi lauloimme yhden lyhtylauluista: Kommt, wir woll’n Laterne laufen. Tai siis muut lauloivat innoissaan ja minä ja muut ulkkarivanhemmat olimme aivan pihalla. Sen jälkeen syötiin. Päiväkodissa taidettiin olettaa, että kaikki tietävät lyhtyjuhlien sisällön ja osaavat tuoda ruokaa noutopöytään. Minä juoksin hiki päässä hakemassa kaupasta juustoa ja kasviksia, kun kuulin asiasta vasta aivan viime tipassa. Aukiolle katettu pöytä notkui herkkuja, jotkut vanhemmat olivat jopa leiponeet näyttäviä teemakakkuja.

Kun olimme syöneet pimeässä ja kylmässä ja lapset olivat säntäilleet sekopäisinä ympäriinsä (yritäpä muuten paikantaa pimeydessä väkijoukon keskellä omaa lastasi), oli aika lähteä liikkeelle kulkueena. Paikalle saapui torvisoittokunta, jonka perään asetuimme. En tiedä onko lyhtykulkueilla yleensä näin suureelliset puitteet, mutta meidän päiväkodillamme on tapana panostaa tällaisiin juttuihin (he myös järjestävät alueellamme lastenkonsertteja). Lapset kantoivat lyhtyjään, joissa paloivat kynttilät. Vähän taas pohjoismaiseen yliturvalliseen meininkiin tottunutta hirvitti. Ja niinhän siinä kävi, että meidän lyhdyssämme kynttilä kaatui ja poltti lyhdyn seinämään reiän. Jonkun toisen lyhty puolestaan näytti olevan ilmiliekeissä. Muutamat vanhemmat olivat kaukaa viisaasti varustautuneet pienellä led-valolla kynttilän sijaan ja ensi vuonna taida itsekin hankkia sellaisen.

Taivalsimme varmaan parin kilometrin lenkin asuinalueemme katuja pitkin, jotka poliisi oli sulkenut liikenteeltä. Torvisoittokunta edessä soitti reippaita sävelmiä (mm. YMCA!) ja me matelimme lyhtyinemme perässä. Ihmiset seurasivat kulkuetta parvekkeiltaan. Lapsi oli jo heti alussa bongannut parhaan kaverinsa ja kulki koko matkan käsi kädessä hänen kanssaan. Voin uskoa, että lyhtyjuhlasta jäi hänelle jännittävä muistijälki ja jotain, jota odottaa joka syksy. Ihan pelkästään se, että hän sai olla ulkona pimeällä, oli eksoottista. Ensi vuonna osaan itsekin orientoitua vähän paremmin siihen, mitä on luvassa. Ja vaikka opetella niitä lauluja etukäteen…

Hampuri, kotikaupunkini

En tiennyt Hampurista mitään muuta kuin Irwinin renkutuksen ”Sankt Pauli ja Reeperbahn”, kun viisi vuotta sitten lensimme miehen kanssa tutustumaan uuteen työpaikkaani ja etsimään asuntoa. Marraskuun viima oli kylmempi kuin odotin ja asuntonäyttöihin jonotettiin kadulle asti. Parhaita puoliaan kaupunki alkoi näyttää keväällä. Maaliskuussa kirsikkapuut alkoivat kukkia, takin saattoi joinakin päivinä jo heittää pois ja minulla oli vihdoin aikaa uuden työn opettelun lomassa katsella myös ympärilleni.

Hampuri on makuuni juuri sopivan kokoinen kaupunki. Se on toisaalta metropoli ja 1,7 miljoonan väkiluvullaan Saksan toiseksi suurin. Toisaalta se tuntuu hallittavammalta kuin vaikkapa Berliini. Hampuri on kuin kymmenien kodikkaiden pikkukaupunkien yhteenliittymä. Rakastan Saksassa sitä, että elävää kaupunkikulttuuria on joka puolella. Hampurissakin jokaisessa kaupunginosassa on kaikki tarvittavat palvelut pankeista, posteista, ravintoloista ja pikkukaupoista lähtien. Käyn itse asiassa aika harvoin Hampurin keskustassa, sillä siellä ei ole erityisen hyviä ruokapaikkoja ja shoppailumahdollisuudet ovat pääasiassa ketjuliikkeiden lippulaivamyymälöitä tai vaihtoehtoisesti luksusmerkkejä Neuer Wallin varrella. Kiinnostavimmat pikkuputiikit löytyvät muualta, omasta mielestäni pääasiassa akselilta Sternschanze-Eimsbüttel-Eppendorf.

Hampurista ei löydy charmanttia keskiaikaista vanhaakaupunkia, jollaisia eteläisempi Saksa on pullollaan. Kaupunki on tuhoutunut perusteellisesti ensin 1800-luvun tulipalossa ja sitten toisen maailmansodan pommituksissa. Perinteisiä puuristikkotaloja on jäljellä vain kourallinen. Tsekkaa ainakin Deichstraße, Krameramtsstuben St. Michaelis-katedraalin ympäristössä sekä Peterstraße. Keskiaikaisten korttelien sijaan kaupunki on täynnään ihania 1900-luvun alun kivitaloja. Hampuri on vanha hansakaupunki ja sen vauraus näkyy loisteliaissa vanhoissa villoissa, joita on etenkin Alster-järven ympäristössä sekä Elbchausseen varrella. Hampurissa asuu muuten enemmän miljonäärejä kuin missään muualla Saksassa. Vuokraisäntämme taitaa kuulua heidän joukkoonsa. Jugend-talojen ja villojen ohella kaupungille on tyypillistä sotien jälkeen rakennetut punatiiliset kerrostalot. Lisäksi löytyy 60-luvun betonirumiluksia, häkellyttävän paljon omakotitaloalueita ja ultramoderni, arkkitehtuuriltaan mielenkiintoinen HafenCity.

Yksi Hampurin parhaita puolia on vehreys. Puistoja on joka puolella ja katujen varsillakin on yleensä puita kivitalokortteleita pehmentämässä. Keskustaa myötäilee kapea mutta pitkä puisto nimeltä Planten un Blomen. Se on maastoltaan ja istutuksiltaan niin vaihtelevaa, että jopa minä joka en ole mikään viherpeukalo rakastan käyskennellä siellä ja vain katsella ympärilleni. Puiston toisessa päässä sijaitsee Hampurin kaupungn historiaa esittelevä museo ja toisessa päässä muun muassa japanilainen puutarha, iso lampi jonka rannalla voi kesäiltaisin seurata valo-suihkulähde-musiikki-showta ja suurin missään näkemäni leikkipuisto. Toinen katsastamisen arvoinen puisto on Stadtpark. Sen alueella on planetaario ja iso maauimala, Biergarten ja leikkipuisto, jossa on suuri kahluuallas. Myös suuret ulkoilmakonsertit järjestetään tässä puistossa.

Hampuri on leimallisesti kaupunki veden äärellä. On Elbe-joki ja Euroopan toiseksi suurin satama. Joskus voisin vannoa haistavani suolaisen meri-ilman, vaikka molempien merien (Pohjanmeri ja Itämeri) rantaan on satakunta kilometriä. Vanha satama-alue Landungsbrückenillä on yksi suosituimpia turistikohteita. Kävely- tai pyörälenkki Elben vartta HafenCitystä Fischmarktille tai vielä pitemmällekin on oikein suositeltavaa. Moni turisti hyppää laivaan maksulliselle satamakierrokselle (Hafenrundfahrt), mutta yhtä hyvin kaupungin liikennelaitoksen päivälipulla voi matkustaa julkisen liikenteen lautoillakin. Elben lisäksi Hampurissa on Alster-järvi ja lukematon määrä kanaaleja. Kanaaleja ja siltoja kaupungissa on kuulema enemmän kuin Venetsiassa. En ole koskaan käynyt kanaalikiertoajelulla, mutta se kiehtoisi. Toisaalta kaveriporukalla voisi myös lähteä melomaan tai suppaamaan omin päin.

Hampurin yöelämän keskus on ehdottomasti Reeperbahn. Se ei siis ole pelkästään punaisten lyhtyjen alue, vaikka onkin tunnettu bordelleistaan ja seksikaupoistaan. Prostitoidut saavat päivystää kadulla iltakahdeksan jälkeen. Heidät tunnistaa vyölaukusta ja talvisin moonbootseista. He ovat yleensä pukeutuneet järkevän lämpimästi ja siis vähemmän paljastavasti kuin monet baareihin suuntaavat bilettäjät. Alue on täynnä baareja ja tungos viikonloppuiltaisin uskomaton. Monet paikat ovat avoinna niin kauan kuin asiakkaita riittää. Sunnuntaiaamusin bileet jatkuvat baarien sulkeuduttua Fischmarktilla. Se on erikoinen yhdistelmä kreisibailaajia ja aamuvirkkuja toriostosten tekijöitä.

Ravintoloita ja kahviloita Hampurissa on pilvin pimein ja hintataso on edullinen. Olen aikamoinen foodie ja on tunnustettava, että kaupungin ruokatarjonta ei minua yleisesti ottaen miellytä. Hyvää kahvia sentään saa helposti. Hampuri oli ennen vanhaan Euroopan kahviaitta; kahvi tuotiin kaukomailta Hampurin satamaan, josta se kuljetettiin muualle Eurooppaan. Sitä perua on erikoistuminen kahvipaahtimoihin. Kahviharrastajan kannattaa vierailla ainakin Speicherstadt Kaffeeröstereissa. Oma suosikkini on piskuinen Milch Ditmar-Koel-Straßella. Pienpanimobuumi tuntuu myös Hampurissa. Pienpanimoiden oluisiin erikoistuneita kauppoja nousee kuin sieniä sateella. Viininystävälle suosittelen myymälän ja viinibaarin yhdistelmää Vineyardia, jota olen esitellyt tarkemmin viiniblogin puolella.

Ruokapaikkoja kannattaa etsiä samoista kaupunginosista, joita suosittelin shoppaamiseen, siis Sternschanze, Eimsbüttel ja Eppendorf. Sternschanze on näistä boheemein ja erityisesti opiskelijoiden suosima. Oma kotikaupunginosani Eimsbüttel tuntuu olevan nykyisin nuorten lapsiperheiden kansoittama. Leikkipuistoja on joka kulmalla, mutta niin on kahviloitakin. Eppendorf on enemmän posh. Täällä asunnot ovat hintavampia, autot hienompia ja putiikkien valikoima ajoittain kalliimpaa. Kulmakunta on yhtä kaikki ihanaa ja tunnelmallista ja metroradan alla kulkevalla katuosuudella järjestettävä viikkotori Isemarkt (tiistaisin ja torstaisin) vierailun arvoinen.

Hampurin suosituimpia nähtävyksiä taitavat olla pienoismallimaailma (Miniaturwunderland), taidemuseo, satama-alue, HafenCity ja St. Michaelis-katedraali, jonka tornista voi ihailla maisemia. Itse vien vieraani aina myös Blankeneseen, kymmenisen kilometriä kaupungin keskustasta Elben rannalla sijaitsevaan kaupunginosaan. Pienet talot, joista osa on vuosisatoja vanhoja ja ruohokattoisia on rakennettu jyrkkään rinteeseen. Sokkeloiset rappuskujat halkovat aluetta. Tunnelma täällä on uniikki.

Vuosien myötä olen tullut siihen subjektiiviseen tulokseen, että Hampuri on Saksan paras kaupunki asua. Suurkaupungissa riittää aina jotain tekemistä ja nähtävää, kotikulmat viehättävät esteettisesti ja tunnelmaltaan ja infrastruktuuri toimii. Okei, ilmasto ja sijainti voisivat olla ihanteellisempia. Hampurista ei noin vain tehdä päiväretkiä naapurimaihin (paitsi Tanskaan) ja talvi on kalsea. Onneksi kuitenkin kevät tulee aikaisin ja syksy jatkuu lämpimänä pitkään. Kyselytutkimuksetkin sen todistavat: Hampurissa ja sen naapuriosavaltioissa asuvat Saksan onnellisimmat ihmiset.

Syksy, joka ei tule

Kolmen tunnin päästä syyskuu on virallisesti puolivälissä ja nyt vasta meillä on se kesä, jota emme kesällä saaneet. Viikon jatkunut helle on paahtanut olohuoneen niin kuumaksi, että pakenin terassille. Illat pimenevät jo aikaisin, niin kuin syksyllä kuuluukin, mutta syysiltoihin ei yleensä kuulu hihattomassa mekossa ulkona istuskelu.

Pohjois-Saksan sää on yleisesti ottaen, no, pohjoista. Lämpötilat voivat olla täällä ihan eri luokkaa kuin maan eteläosissa. Vaikkapa viime vuonna Eurooppaa koetteli ennätyskuuma kesä, jonka raja meni jossain Saksan puolivälissä. Hampurissa vetyttiin heinäkuussa sateissa ja 13 asteen keleissä, hellepäivät jäivät niukanlaisiksi. Sama juttu tänä kesänä. Helteitä riitti ripotellen muutamia päiviä siellä täällä kesän aikana, mutta enimmäkseen oli viileähköä ja sateista. Elokuussa piti välillä kaivaa jo paksut sukkahousut ja syystakki päälle.

Empiiristen havaintojeni (lue: kännykän sääsovelluksen) perusteella Hampurin ja Helsingin välillä on keskimäärin viiden asteen lämpötilaero Hampurin hyväksi. Talvella ero venyy, kun Suomen valtaavat paukkupakkaset. Täällä pakkaspäiviä on vain vähän ja nekin korkeintaan muutama aste miinuksen puolella. Sitten on tällaisia outoja hetkiä, kun me nautimme trooppisesta henkäyksestä siinä missä Suomessa sää seuraa kalenteria. Parasta on, että niitä voi tulla koska vaan. Lokakuun lopulla mittari voi yllätäen vielä kivuta kahteenkymppiin ja sama maaliskuussa. Avainsana on yllätyksellisyys. Koska yhtä hyvin kevät voi odotuttaa itseään tuskallisen pitkään ja loppumaton harmaa sadesää alkaa jo alkusyksyllä. Tai toisinpäin. Luulin jo hyvästelleeni tämän kesän viimeiset helteet pari viikkoa sitten, mutta olin pahasti väärässä. Rusketus sen kuin syvenee. Mutta illuusio ikuisesta kesästä todennäköisesti karisee aivan yhtä nopeasti kuin kuivuuteen kuolleet parvekekukkani. Pian huomaan taas olevani Hampurin ainoa asukas, jolla ei ole sadetakkia. Tänä syksynä aion korjata tilanteen.

Mutta ei vielä. Huomenna on vielä ilta, joka on linnunmaitoa. Ja taivaalla täysikuu.

 

Ihanan kallista

Kun viime viikolla ajoimme Sveitsin läpi, huokailin koko matkan maisemien kauneuden vuoksi. Haluan tänne seuraavalle lomalle! henkäisin miehelleni. Mutta Zürichissä kuljeskellessa maan hintataso alkoi konkretisoitua. Pysähdyimme lounaalle aivan tavalliseen, normaalihintaiseen paikkaan ja tilasimme annokset lounaslistalta. Kaksi pääruokaa ja yksi pieni lasi viiniä maksoivat yhteensä 68 frangia mikä on melkein saman verran euroissa. Jäimme miettimään, onko sveitsiläisilläkään varaa syödä säännöllisesti ulkona näillä hinnoilla. Keskipalkka maassa on toki yli 6000 euroa, mutta lounashinta on silti moninkertainen naapurimaihin verrattuna. Lomakohteena Sveitsi ei enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta.

Intouduin sitten vertailemaan elinkustannuksia eri kaupungeissa. Netistä löytyy siihen tarkoitukseen sivustoja, joihin käyttäjät ovat syöttäneet asuinpaikkansa hintatietoja. Vertailtavaksi voi valita kaksi kaupunkia. Esimerkiksi Expatistan-sivustolla näytetään hintatietoja asumisesta, ruoasta, ravintoloista, vaatteista, julkisesta liikenteestä ja niin edelleen. Asumisen suhteen on vertailtu 85 neliön asuntoja kalliilla, normaalilla ja edullisella alueella ja vastaavasti 45 neliön asuntoa samoilla spekseillä.

Sivuston vertailun perusteella Zürich on kokonaisuudessaan melkein tuplasti kalliimpi kuin Berliini. Esimerkiksi asuminen on 129% kalliimpaa alppimaassa kuin Saksan pääkaupungissa. Berliini onkin tosin tunnettu edullisesta asumisen hintatasostaan, joskin hinnat ovat viime vuosina olleet rajussa nousussa.

Entä mikä mahtaa olla hintaero entisen ja nykyisen kotikaupunkini välillä? Näppituntumalla sanoisin, että Hampuri on reilusti Helsinkiä halvempi. Ruokakauppalasku on aina paljon pienempi kuin Suomessa ja ravintoloissa ja kahviloissa selviää poikkeuksetta pienemmällä loppusummalla. Yllätyinkin kovasti, kun lopputulos oli tämä:

Hampurissa asuminen on siis kokonaisuudessaan ainoastaan 9% edullisempaa kuin Helsingissä! Vuokra-asuntojen hinnat ovat täällä kovat. Isommissa asunnoissa hintaero ei välttämättä ole merkittävä, sen sijaan yksiöitä ja pieniä kaksioita Hampurista voi löytää paljon edullisemmin. Omistusasuminen ei ole Saksassa lainkaan niin suosittua kuin Suomessa ja se onkin suhteessa kalliimpaa kuin vuokralla asuminen. Hampurissa kalleimmilla alueilla neliöhinta voi nousta seitsemääntuhanteen euroon – aivan kuin Helsingissäkin. Ruoka, alkoholi ja ulkona syöminen ovat niitä asioita, joissa Hampuri on selvästi Helsinkiä halvempi.

Mielenkiintoisia tilastoja! Miltä näyttää vertailu Helsingin ja oman kotikaupunkisi välillä? Kokeile täällä: https://www.expatistan.com/cost-of-living

Eläintarha metsässä

Olemme aika laiskoja koluamaan lähiseudun nähtävyyksiä. Ne harvat viikonloput, kun olen vapaalla, vietämme mielellämme kotioloissa tai käymme lähinnä lähistöllä kävelyllä ja ravintolassa. Eilen kuitenkin repäisimme ja päätimme lähteä autoilemaan. Muistelin kuulleeni jonkun ystäväni kehuvan Wildpark Schwarze Bergeä, joka sijaitsee Hampurin eteläpuolella, vajaan kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoamme. Sinne siis! Etelän suuntaan ajaminen on liikenteen suhteen aina arpapeliä, sillä Elben toiselle puolelle pääsee vain kahta reittiä: joko siltaa tai tunnelia pitkin. Molemmat ovat pahasti ruuhkautuneita aamuisin ja iltapäivisin, joskus myös viikonloppuisin. Tällä kertaa onni oli myötä ja autot jonottivat vain toiseen suuntaan, siis pohjoiseen ja meren rantaan päin.

Olin varautunut, että perillä meitä odottaisi jokin maatilatyyppinen paikka, jossa lapset voisivat silitellä lampaita ja niin edelleen. Mutta en osannut odottaa näin upeaa paikkaa. Villieläinpuisto on rakennettu metsään, 50 hehtaarin alueelle. Jo pelkkä käyskentely metsässä on elämys. Puut ovat ainakin tuplasti suomalaisia pitempiä, mikä luo satumaisen tunnelman. Puiston toisessa päässä metsä laskeutuu laaksoon, jonka pohjalla on suuri lampi. Täällä käyskentelee vapaina iso lauma kauriita, joita voi syöttää. Eläinten ruokapusseja voi ostaa sisäänkäynnin luota.

Osa eläimistä kulkee vapaasti ihmisten seassa, kuten sisäänkäynnin lähistöllä olevat kesyt mustat siat. Osa on aitauksessa, jonne saa mennä eläimiä silittelemään. Sääliksi kävi lampaita ja pikku karitsoja, joita yli-innokas lapsemme toisten taaperoiden tavoin jahtasi. Jotkut eläimet ovat ymmärrettävästi aitojen takana. Susille, hirville ja karhuille oli omat suuret aidatut alueet, jotka eivät olleet tavallisten eläintarhojen tapaan pieniä ja karuja, vaan oikeita, laajoja metsäalueita. Ne oli rakennettu rinteeseen niin että yleisö saattoi tarkkailla eläimiä aidan yli ylhäältä päin. Keskellä puistoa oli myös puinen näkötorni, johon en harmi kyllä ehtinyt kiivetä, sillä lapsi kuukahti totaalisesti kaiken eläinten perässä juoksentelun jälkeen. Sitä ennen olimme istuneet hetken katselemassa lintujen lentonäytöstä, joka ei kuitenkaan tehnyt kovin suurta vaikutusta. Mutta kokonaisuudessaan paikka oli niin hieno, että tulemme varmasti uudestaan piknik-varusteiden kera.

Schwarze Berge on avoinna vuoden jokaisena päivänä. Sisäänpääsy on aikuisilta kympin ja yli 3-vuotiailta lapsilta 8 euroa. Alueelta löytyy ravintola, kahviloita, leikkipuisto ja leirintäalue. Me saavuimme paikalle autolla, mutta julkisillakin pääsee: Harburgin S-asemalta perille tuo bussi 340.

Pyöräilykulttuuria Hampurissa

Olin aiemmin kova pyöräilemään. En siis mikään pyöräilyn harrastaja, vaan hyötyliikuntapyöräilijä. Pyöräillen pääsee kätevästi ja nopeasti paikasta A paikkaan B. Kun asuin vielä Helsingissä, jätin useana vuonna julkisen liikenteen matkakortin hankkimatta maalis-syyskuulle, joten kuljin ihan kaikkialle pyörällä. Entisestä kodistani Käpylästä pääsi näppärästi työpaikalle keskustaan Keskuspuistoa pitkin, matkan varrella oli vain kahdet liikennevalot.

Hampurissa aloin ottaa kaupunkia kunnolla haltuun vasta kevään koittaessa ja hypätessäni taas pyörän selkään. Pyöräillessä oppii hahmottamaan katuja ja reittejä aivan toisella tavalla kuin autosta saati sitten metrosta käsin, ja laajemmalla alueella kuin mitä kävellen ehtisi kartoittamaan. Matka kotoa töihin on itse asiassa aika saman pituinen kuin Helsingissä, viitisen kilometriä, joten se on aika ihanteellinen pyörämatka. Matka-aika vaan on pitempi, sillä reitti kulkee kaupungin läpi ja vaatii jatkuvaa liikennevaloissa pysähtelyä. Lapsen saatuani olen kuitenkin laiskistunut ja kuljen useammin metrolla tai – kauhistus sentään – autolla. Vauvavuonna en voinut pyöräillä kun kuljetin lasta vaunuissa ja senkin jälkeen on pyörä saanut lepäillä pitkät tovit. Mutta nyt taas näillä keleillä olen polkenut ahkerasti asioilla.

Hip hei! Kaupunginosani pääkatua on remontoitu ahkerasti ja nyt siihen on maalattu kunnolliset pyöräkaistat. Tätä iloa tosin riittää vain noin 300 metrille…

…ja sitten palataan taas ruotuun ja jalankulkijoiden sekaan. Vasemmanpuoleinen osa jalkakäytävästä on varattu pyöräilijöille.

Aivan aluksi en tajunnut, että useimmat jalkakäytävien pyörätiet ovat yksisuuntaisia. Manailin kapeita pyöräkaistoja ja ihmettelin mulkoiluja, joita sain osakseni vastaantulijoilta. Sittemmin opin pyöräilemään oikealla puolella kuten kunnon saksalainen – joskin huomasin, että muutkin saattavat huolettomasti käyttää kumpaa puolta vaan. Hankin pian pyörään sekä etu- että takavalon, sillä kuulin, että poliisi pysäyttää ja sakottaa ahkerasti valottomia. Pimeällä polkiessa valo on ihan oikeasti myös turvallisuuskysymys, sillä kadut on valaistu huomattavasti huonommin kuin Suomessa. Iltaisin kotikulmilla on oikeasti pimeää.

Hampuri ei mielestäni ole mikään loistava pyöräilykaupunki. Hyviä pyöräteitä on vain siellä täällä. Useimmiten pyöräilijöille on varattu kapea kaista jalkakäytävästä. Eteneminen on möykkyisää, vähän väliä pitää väistellä jalankulkijoita sekä hengittää edellä pyöräilevän niskaan. Pyöräilijöiden tempo on nimittäin paljon hitaampi kuin Helsingissä (jossa toisaalta onkin niitä hulluja ”pois alta!” -wannabekilpapyöräilijöitä). Minä pyyhällän useimpien ohi mekossa ja korkkareissa. Toinen ihmetyksen aihe on se, että vastaantulevat pyöräilijät meinaavat usein väistää väärältä puolelta. Siis ihan toisin kuin autoillessa, eihän silloin ikinä yritä koukata vastaantulijan vasemmalta puolelta. Tätä on tapahtunut niin monta kertaa, että se tuntuu olevan ihan opittu juttu.

Pyöräily vaikuttaa olevan Hampurissa kovassa huudossa myös sen perusteella, miten paljon lähikulmillani pyöräkauppoja. Alusta asti kiinnitimme huomiota myös siihen, että kadunvarret ovat täynnä polkupyöriä ja monet niistä näyttävät lojuneen paikallaan vuosikausia. Nämä hylätyt, mutta lukitut pyörät ovat edelleen minulle mysteeri. Kyse ei voi olla varastetuista pyöristä, kun ne tosiaan on lukittu. Onko omistaja kenties hukannut avaimet? Mutta miten niin on voinut käydä kymmenien tai satojen pyörien kohdalla yhdessä kaupunginosassa? Ehdotuksia?

Torilla

Valkoista kultaa saksalaisittain

Saksassa ei ole voimissaan automarkettikulttuuri. Hampurista kyllä löytyy muutama iso ruokakauppa, mutta nekin ovat enimmäkseen tukkukauppoja, joissa voi asioida vain tukkukortilla. Ruoka hankitaan pienemmistä marketeista ja jotkut hankinnat tehdään vielä erikseen muista putiikeista. Esimerkiksi tuoretta kalaa ei yleensä myydä ruokakaupoissa. Sen perässä pitää mennä kalakauppaan. Käytämme myös paljon lihakauppaa, jonka tuotteet vaan ovat marketin vakuumipakattuja lihoja parempia. Leivät haetaan itsestäänselvästi leipomosta. Ja monet shoppaavat myös vihannekset ja hedelmät torilta.

Omassa kaupunginosassamme tori on kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Eri kaupunginosissa markkinapäivä on eri aikaan, joten tuoretavaraa voi käydä hankkimassa vaikka joka päivä, kun vain etsiytyy sen perässä oikealle torille. Myyjät ovatkin usein samoja, mutta tuotteiden hinta voi vaihdella hitusen myyntipaikasta toiseen. Kalliimmassa kaupunginosassa on kalliimmat hinnat – ja myös jokunen erikoiskoju, jota ei kaikkialta löydy. Tarjolla on ainakin vihanneksia, hedelmiä, kananmunia, kalaa, lihaa, juustoa, kakkuja ja kukkia.

Olen käynyt torilla aika laiskanlaisesti talviaikaan, kun tuotteet ovat joka tapauksessa tuontitavaraa silloin. Mutta kesällä asioin siellä ahkerasti. Ostan lähellä kasvatettuja kasviksia. Niissä on taivaallinen maku ja myös paikalliset mansikat ovat parhaimmillaan kuin suomalaisia mansikoita. Torilta saa usein (ei aina) myös maukkaampia hedelmiä kuin marketista. Viime aikoina suurin hittituote on ehdottomasti ollut parsa. Pari viikkoa sitten kaikki parsat oli myyty kaikista kojuista loppun jo parissa tunnissa. Itse olen vihreän parsan perään toisin kuin saksalaiset, joten sitä saa haeskella muutenkin vähän pitempään. Mutta nyt on joka paikassa taas ihanan vaaleanvihreää, tuoreutta uhkuvaa parsaa. Harmi vaan, että se on kotonamme pannassa. Mies meni lakkoon jo toisena parsapäivänä ja ilmoitti ettei suostu syömään sitä. Ei kuulema ylipäänsä tykkää vihanneksista(!). Niin että vastedes syön parsaa vain silloin, kun hän on työmatkalla tai muuten kokkaamme erikseen.

Jos olisin aamuvirkku, kävisin sunnuntaiaamuisin Fischmarktilla. Se on nimensä mukaisesti satamassa sijaitseva kalatori, joka aukeaa jo kukonlaulun aikaan. Torilla pyörivät iloisesti yhdessä niin Reeperbahnilta saapuneet bilettäjät kuin aamuvirkut shoppailijat. Fischmarktin erikoisuus on se, että siellä todellakin jatketaan juhlia aamusta, musiikki soi ja olut virtaa. Samanlaista toritunnelmaa en ole tavannut missään muualla. Olen tosin käynyt Fischmarktilla vain yhden kerran. Olen liian vanha ja väsynyt jaksaakseni kreisibailata aamuun asti, niin että siirtyisin jatkoille Fischmarktille. Ja toisaalta olen liian laiska herätäkseni kuudelta toriostoksille. Kerran kävin jälkimmäisissä merkeissä siellä, kun olin lupautunut opastamaan suomalaisporukkaa torille. Osa heistä palasi mukanaan jättimäinen hedelmäkori. Kympillä sai korin, jossa oli oikeasti kilokaupalla hedelmiä eikä koria oikein kunnolla saanut kannettuakaan yksinään. Sellaisen voisin joskus käydäkin hakemassa. Kun vain jaksaisi herätä ajoissa. Taitaa jäädä toiveajatteluksi.

Keväthuumaa

Kevät on tänä vuonna antanut odotuttaa itseään. Krookuksia, tulppaaneita ja muita kukkasia on toki puskenut maan pinnalle jo kuukausi sitten ja ruohohan täällä on vihreää läpi talven, mutta lämpötilat ovat pysytelleet sitkeästi alle kymmenessä asteessa. Perjantaiaamuna mittari näytti nollaa ja oli pakko kietoutua talvitakkiin. Mutta sunnuntai-iltapäivänä lämpötila oli karannut jo lähelle kahtakymmentä astetta. Tänään takkia ei tarvinnut ollenkaan. Valo ja lämpö saavat minussa aikaan sen, että olen koko päivän kehrännyt kuin kissa. Voi miten ihanalta auringonsäteet taas tuntuivatkaan paljaalla iholla!

Lähikauppa houkuttelee hankkimaan parvekekukat ruokaostosten lomassa. Saksalaiset parvekkeet ovatkin varsin vehreitä.

Parhaillaan eletään sitä hassua vaihetta, joka tulee joka kevät ja syksy: puolet vastaantulijoista kulkevat talvitamineissa ja toinen puoli iloisesti sandaaleissa. Mitä pitempi ja kylmempi talvi on, sitä vahvemmin keväthuuma tuntuu iskevän. Muistan Québecistä, että osa opiskelijoista pukeutui jo naruolkaintoppiin, kun ulkona oli vielä lumikinoksia (siinä maailmankolkassa lumikinoksia riittää pitkälle toukokuuhun).

Tänään olen korkannut pyöräilykauden ja parvekekauden. Kävin kahvilla lähistön kahvilassa, jonka edessä kasvaa kirsikkapuita. Arvelin oikein, sain nauttia kahvini täydessä kukassa olevien kirsikkapuiden katveessa. Edes aamuinen sadekuuro lasta päiväkotiin vietäessä ei harmittanut. Sehän oli vain lämmintä kevätsadetta. Tätä onnea ei helposti horjuteta.