Olimme lomalla, kuten autoepisodista saattoi päätellä. Vajaan kahden viikon aikana ajoin 3600 kilometriä (olen taloutemme ainoa ajokortillinen). Onhan se nyt hullua lähteä noin pitkälle autoreissulle kolmevuotiaan kanssa, ajattelin itsekin. Yllätyksekseni automatkat eivät olleet ongelma. Lapsi sopeutui hyvin siihen, että nyt istutaan ja matkataan. Nokosia hän ottaa nykyään ylipäänsä vain auton istuimessa. Miehellä oli viihdytysvastuu takapenkillä ja tabletin avulla hän suoritui hommastaan kunnialla. Suurimmaksi hitiksi matkan aikana osoittautui mobiilisovellus, jolla voi tehdä palapelejä. Minä puolestani pidän ajamisesta. En mielelläni ole pitkiä matkoja kyytiläisenä, vaan istun mieluummin itse ratin takana.
Harkitsimme kyllä pitkään, että olisimme lentäneet Toskanaan ja vuokranneet auton sieltä. Päädyimme kuitenkin ajamaan koko matkan kahdesta syystä: mukaan voi ottaa juuri niin paljon kamaa kuin haluaa, kun ei tarvitse miettiä painorajoituksia ja matkan varrella näkee paljon enemmän. Päätimme pätkiä matkan järkevän mittaisiin ajopäiviin, ainoastaan alku- ja loppumatkasta tuli pari pitempää ajopäivää. Miehellä on lähisukulaisia Ingolstadtissa, Baijerissa, emmekä tähän asti ole saaneet aikaiseksi kyläiltyä puolin ja toisin, joten se oli oikein mainio ensimmäinen pysähdyspaikka. Seuraava yöpaikka oli eteläisessä Itävallassa, jonne serkkuni oli juuri saapunut lomailemaan anoppinsa kesäpaikkaan. Tämä oli luultavasti lapselleni matkan kohokohta, sillä pihapiiristä löytyi trampoliini ja koira, joka ei ollut moksiskaan taaperon hellyydenosoituksista. Itävallasta siirryimme pohjois-Italiaan ja yövyimme Trentossa, jossa mieheni on asunut opiskeluaikanaan. Ihana pikkukaupunki upeissa vuoristomaisemissa! Näille seuduille haluan vielä uudestaan. Trentosta matka jatkui varsinaiseen pääkohteeseen Toskanassa. Viiden yön jälkeen suuntasimme nokan kohti Sveitsiä ja vietimme kaksi yötä Zürichissä ystävien luona ja näin meidän tuli vierailtua ensimmäistä kertaa tuossa alppimaassa.
Toskanassa vastassa oli aurinko, kolmenkympin helle, hurmaava vanha villa ja polveilevat maalaismaisemat. Täällä viettäisimme idyllistä lomaa uima-altaan reunalla ja viinitarhojen keskellä käyskennellen. Niin just. Vanha hurmaava villa oli suojeltu rakennus, joten siihen ei oltu voitu asentaa ilmastointilaitteita. Ei se mitään, pidämme ikkunat auki ja annamme tuulenvireen viilentää makuuhuonetta öisin! Hyvä ajatus, mutta emme ottaneet huomioon hyttysiä. Aivan kuin olisi ollut suomalaisella mökillä. Jatkossa saatoimme valita nukummeko huonosti hyttysten vai kuumuuden takia. Valitsimme jälkimmäisen.
Emme olleet ottaneet lapselle mukaan leluja yhtä piirustuslehtiötä lukuunottamatta, sillä kyllähän maaseudulla riittäisi tekemistä ja ihmeteltävää, varmaan toisia lapsiakin agriturismon muiden majoittujien joukossa. Ei ollut muita lapsia, ei. Sisiliskoja kyllä näkyi mielin määrin, mutta muuten lapsiparka vietti viikon piirrellen lehtiön täyteen busseja, joka on hänen pakkomielteensä. Italiassa ei ole leikkipuistoja eikä lapsi vielä osaa uida (vaikka olinkin hommannut hänelle Swim Trainer -uimarenkaan ja muutaman kerran polskimme altaassa sen kanssa). Jos asiaa tarkastelee positiiviselta kannalta, niin ainakin lapsi oppi viikon aikana värittämään kuvia paljon paremmin kuin ennen.
Loma-asunnossamme oli keittiö, mutta emme jaksaneet kokata kertaakaan. Mieluummin astelimme valmiiseen pöytään, sillä agrituristossamme oli erinomainen ravintola. En ole koskaan syönyt niin kauniissa maisemissa. Toskanalaiset alkupalat ja terassin avogrillissä paahdetut lihat olivat käsittämättömän maukkaita. Olisipa niistä saanut nauttia rauhassa. Mutta kolmevuotiaamme ei ollut kiinnostunut a) istumaan syöttötuolissa ja b) maistelemaan hyviä ruokia. Naapuripöydän amerikkalainen perhe katseli menoamme huvittuneena ja totesi aikuiselle tyttärelleen, että ”sinä olit aivan samanlainen tuon ikäisenä”. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua voinemme itsekin naureskella näille hetkille. Myöhäisten illallisten vuoksi tai muutenkin lapsen nukkumaanmenoaika kääntyi kesälomamoodiin. Hyvästi siis kahdenkeskinen rauhallinen aika iltaisin lapsen mentyä nukkumaan.
Italia oli täynnä postikorttimaisemia. Toskanaakin suuremman vaikutuksen minuun teki pohjoisen vuoristoseudut. Oli mykistävää laskeutua Itävallan puolelta kilometrin korkeudesta vuorenrinteitä alas laaksoon. Vielä vaikuttavampaa oli ajaa Italiasta Sveitsiin Como-järven kautta. Auton ratissa en voinut ottaa kuvia, mutta Toskanassa kuvailin senkin edestä. Erään kerran halusin ottaa lähikuvan sitruunapuusta, siitähän tulisi mainio harkitun huoleton lifestyle-kuva Instagramin kuvavirtaan. Puuta innokkasti kuvatessani en katsonut mihin astuin, vaan nilkkani nuljahti kuoppaan ja kaaduin koko painollani toisen polven päälle. Sain ilkeän haavan, turvonneen polven ja melkein kokovartalomustelman – yhden some-hetken takia. Viimeiset kaksi viikkoa olen kulkenut maksimekoissa, etten pelottaisi vastaantulijoita sinimustalla jalallani. Veikkaukseni on, että vielä viikon verran menee, ennen kuin voin käyttää lyhyempiä helmoja.
Loman jäljiltä olen uupunut, väsyneempi kuin ennen lomaa. Mutta silti en olisi jättänyt välistä tätä reissua. Vielä tulee aika, kun lomamatka on taas rentouttavaa, tuleehan?
Puolivälissä 