Nelikielinen lapsi: vähemmistökielten buustausta

2017-03-11 12.26.55

”Oletko sinä romanialainen?” kysyi tyttäremme kerta toisensa jälkeen uusilta ihmisiltä. Oli liikuttavaa seurata hänen hämmennystään, kun kävimme hiljattain anoppilassa Romaniassa. Ensimmäinen havahtuminen asiaan tapahtui leikkipuistossa. ”Isi, nuo lapset puhuu romaniaa.” Sen jälkeen lapsi kulki korvat auki ja silmät selällään ja varmisti ravintolassa tarjoilijaltakin, että onko hän romanialainen. Lapsi puhuu jo varsin hyvin romaniaa isänsä kanssa ja lähes päivittäin he myös skypettävät isovanhempien kanssa. Mutta ilmeisesti lapsi oli ajatellut, että tämä on jonkin sortin salakieli, jota vain hänen perheensä osaa. Siitä siis hämmennys, kun yhtäkkiä hän oivalsi, että on olemassa maa jossa kaikki ihmiset puhuvat romaniaa. Toki hän on käynyt isänsä kotimaassa monta kertaa aiemminkin, mutta tämä kerta tuntui olevan hänelle suuri oivallus. Kotiin palattuammekin hän on kiinnittänyt huomiota eri kieliin. ”Äiti, tuo on saksalainen” hän kommentoi kun juttelin saksaksi tuttavani kanssa.

Suomessa käydessä ei ole tapahtunut samaa ilmiötä. Mutta lapsen ympärillä onkin paljon enemmän suomen puhujia. Romaniaa hän kuulee vain isältään, mutta suomea minun lisäkseni merimieskirkolla ja suomalaisten ystävieni seurassa. Kun meille tulee vieraita, niin 90% todennäköisyydellä he puhuvat suomea. Lapsen maailmassa saksa taitaa olla päiväkodin kieli ja suomi muun elämän kieli. Romania ja suomi ovat molemmat meidän tilanteessamme vähemmistökieliä, mutta ne ovat vielä toistaiseksi vahvoilla, kun emme käytä kotona lainkaan ympäristön kieltä eli saksaa.

Lapsi on ollut Romaniassa isänsä kanssa kahdestaan parikin kertaa viime kesän jälkeen. Edellisen reissun jälkeen mies totesi, että lapsen romanian kielen taito otti matkalla harppauksen eteenpäin. Saman ilmiön huomasin joulun jälkeen myös lapsen suomen kielen taidossa. Saimme joulukuussa kylään peräti kolmet suomalaiset vieraat: ensin hyvän ystäväni Lissabonista, sitten jouluksi vanhempani ja uudeksi vuodeksi ystäväpariskunnan ja kummilapseni. Sen lisäksi Hampurissa asuvia suomalaisia ystäviäni piipahti meillä harva se ilta. Kun saman kielen puhujia on ympärillä useita, laajenee lapsen sanavarasto, hänen korvansa tottuu erilaisiin puhetyyleihin, puhumiseen tulee uudenlaista varmuutta ja lauseet pitenevät. Kaikki ulkosuomalaiset ystäväni ovat todenneet, että heidän lastensa kielitaito kohenee Suomen-lomilla. Sama näemmä toimii myös silloin, jos Suomi tulee kylään omaan kotiin.

Viime aikoina olen tullut tietoisemmaksi siitä, että suomen kielen välittäminen on pitkälti minun varassani. Huomaan sen hetkinä, jolloin lapsi ei ymmärrä jotakin yksinkertaista perussanastoon kuuluvaa ilmaisua suomeksi. ”Niitä oli ainakin sata”, sanoin. ”Ei ulkona sada, siellä paistaa aurinko”, vastasi lapseni. Niin, emme ole ehtineet käydä läpi numeroita kahtakymmentä edemmäs. Nykyään lapsi on alkanut aktiivisesti kysyä selvennystä, jos ei ymmärrä jotain. ”Mitä, äiti?” hän sanoo ja tapittaa minua suurin silmin. Sanon saman asian uudestaan hitaammin ja sen jälkeen muotoilen sanottavani kuin puhuisin ulkomaalaiselle, joka vasta opettelee suomea: yksinkertaisempia lauseenrakenteita ja arkisempia sanavalintoja. Pidän kuitenkin tärkeänä, että en yksinkertaista kaikkea lapselle sanomaani, vaan puhun hänelle niin kuin puhun yleensäkin ja pysähdyn selittämään toisella tavalla vain tarvittaessa. Mutta hassu fiilis siitä tulee, kun tiedostaa olevansa lapselleen äidin lisäksi myös äidinkielenopettaja.

Lue myös aikaisemmat postaukset:
Nelikielinen lapsi: alkutaival
Nelikielinen lapsi: kolmivuotiskatsaus

Päiväkodin retki: uhka vai mahdollisuus?

2016-10-03-14-15-43

Kotimme vieressä on ala-aste. Muutaman kerran vuodessa kadulle on parkkeerannut bussi, johon kyyneleitään peittelevät vanhemmat saattelevat jälkikasvuaan. Lapset lähtevät muutamaksi päiväksi koulun retkelle, se on tässä maassa hyvin tavallista. Mutta retkeilyinto ei rajoitu vain kouluikäisiin, vaan jo päiväkodeissa harrastetaan reissuja, joissa yövytään.

Pari päivää sitten kävin lapseni päiväkodin infoillassa, jossa kerrottiin toukokuussa järjestettävästä retkestä. Lapsoset matkaavat maaseudun rauhaan Hampurin ulkopuolelle ja viipyvät leiripaikassa peräti kolme yötä. Hoitajien vahva toivomus oli, että kaikki päiväkodin 40 lasta osallistuisivat matkaan, sllä ne muutamat, jotka jättäytyvät pois, voisivat kokea olonsa ulkopuoliseksi. Reissusta kun puhutaan paljon sekä ennen että jälkeen matkan.

Matkan koittaessa toukokuussa on tyttäremme vähän vajaa nelivuotias. Tuntuu aika hurjalta lähettää hänet niin pitkäksi aikaa pois kotoa. Tähän mennessä hän ei ole vielä koskaan yöpynyt ilman molempia vanhempiaan. Toki hän on tottunut siihen, että jompikumpi vanhemmista on vähän väliä yötä poissa työmatkojen takia ja että välillä reissataan vain toisen vanhemman kanssa, mutta että kokonaan ilman molempia? Päiväkoti perusteli retken järjestämistä kahdella syyllä. Ensinnäkin se kuulema ryhmäyttää lapsia aivan toisella tavalla kuin päiväkotipäivät. Se on varmasti totta. Toisekseen tällä tavalla lapsia kannustetaan itsenäisyyteen ja sen oivaltamiseen, että he osaavat ja saavat tehdä asioita ilman vanhempiaan. Tässä kohdin nostelin kulmakarvojani: onko todellakin välttämätöntä patistella jo kolmevuotiaita itsenäisiksi?

Infotilaisuudessa meille esiteltiin kuvia leiripaikasta, selostettiin päiväohjelmat ja ennen kaikkea annettiin aikaa vanhempien kysymyksille. Jotakuta huolestutti se, että lähistöllä on järvi. Miten hoitajat pystyisivät huolehtimaan, että hänen karkailemaan taipuvainen lapsensa ei päädy vaaraan? Hoitaja vastasi kysyjälle lempeästi, että hänen karkaileva lapsensa ei karkaile päiväkodissa. Joka viikko ryhmä viettää päivän metsässä eikä lapsi koskaan lähde kymmentä metriä kauemmas muusta ryhmästä. Minua kiinnosti tietää, miten yöt sujuvat näin pienten kanssa. Kuulema vaihtelevasti, mutta joka huoneessa on hoitaja, joka on kärppänä lohduttamassa itkeviä. Ja lapset saavat nukkua parhaan ystävänsä kanssa vaikka sylikkäin, jos haluavat. Huonejärjestys päätetään ennen matkaa ja vanhemmat täyttävät kyselylomakkeen, jossa tiedustellaan lapsen nukkumistottumuksia.

Loppukaneettina hoitaja totesi, että heidän kokemuksensa mukaan erossa oleminen ottaa enemmän koville vanhemmille kuin lapsille. Viime vuonna kahden leirin sadasta 3-6-vuotiaasta lapsesta ketään ei ollut tarvinnut lähettää kesken reissun kotiin koti-ikävän vuoksi ja sitä edellisenäkin vuonna tapauksia oli vain yksi. Myös eräs minulle tuttu äiti vakuutti, että hänen lapsensa (silloin 3,5-vuotias) oli viime vuonna nauttinut päiväkodin retkestä suunnattomasti eikä pysy nahoissaan kun kuuli, että uusi retki on tulossa. Jo matka leiripaikkaan on superjännittävä, sillä se tehdään tilausajobussilla. Ja perillä ollaan samojen, tuttujen päiväkotikavereiden ja rakkaiden hoitajien seurassa.

Tämän äidin napanuoraa kirvelee silti ajatus siitä, että lähettäisin reippaan mutta niin kovin pienen tytön pois luotamme kolmeksi yöksi. Mutta haluammeko, että hän on ainoa tai ainakin yksi harvoista, jotka eivät lähde mukaan? Ja jos lapsi ei lähde retkelle, tulee meidän pitää toukokuussa kokonainen lomaviikko, sillä päiväkoti ei järjestä vaihtoehtoista hoitoa retken aikana (kaikki hoitajat ovat luonnollisesti mukana ja paluun jälkeisenä päivänä päiväkoti on kiinni). Ja jos päädymme ilmoittamaan hänet retkelle mukaan, on meillä ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen tilaisuus viettää ilta, yö ja aamu ihan kahdestaan – ja toinenkin vielä (ei sentään kolmatta, siinä vaiheessa miehellä on jo työreissu). Hmm…

Pyöränistuimen lumipalloefekti

Olen pitkään ajatellut hajamielisesti, että pitäisi hankkia lastenistuin polkupyörään. Tarvetta sille on etenkin syksystä alkaen, kun lapsi vaihtaa toiseen päiväkotiin, jonne on hitusen pitempi matka. Kävellen olisimme perillä ehkä ennen illallisaikaa, jos menemme lapsen etanavauhtia. Etanatkin ovat varmasti nopeampia kuin vatuloiva lapsi. Ja jos lapsi yhtäkkiä kokee olevansa niin iso tyttö, että rattaissa ei enää sovi istua, on jokin nopeampi kuljetuskeino välttämätön.

Ajatus pyöränistuimesta ei kuitenkaan realisoitunut. Joihinkin asioihin tarttuminen vaan on ylivoimaista. Kuten pyykin silittäminen tai korjausompelut meidän taloudessamme. Tai myös pyöränistuinten ominaisuuksien selvittäminen. Lopulta kuitenkin googletin pikaisesti, että tuollaisen haluan ja kas, tuolta sen saa tarjoushinnalla. Viikkoa myöhemmin kotiimme kannettiin valtava paketti, josta kuoriutui lasten pyöränistuin. Sellainen runkoon kiinnitettävä malli. Ilman oikeankokoista kuusioavainta. Ensin piti siis raahautua rautakauppaan. Ei muuta kuin asentamaan! Vaan kuinkas sitten kävikään? Totesin, että pyöräni runko on auttamattomasti liian pieni, että saisin istuimen adapterin asennettua.

Sen sijaan, että olisin palauttanut pyöränistuimen, aloin katsella itselleni uutta polkupyörää. Pitäähän meidän edelleen päästä nopeasti päiväkotiin ja se istuinkin oli niin edullinen, katsos. Ja miehenkin mielestä minun oli jo aika saada itselleni uusi, sievä pyörä. Eikö se neljätoista vuotta vanha maantiekiitäjäni muka ole söpö?? Kieltämättä olin itsekin jo kyllästynyt vanhaan rämisevään teräsrunkoiseen pyörääni, joka on kulkenut mukanani opiskeluajoista asti ja jonka huoltoa olen pahasti laiminlyönyt.

Uuden pyörän hankintaan siis! Ooh, mitä ihania retromalleja markkinoille onkaan tullut sen jälkeen, kun itse viimeksi kävin pyöräkaupoilla. Lähdin nyt ostoksille ulkonäkökriteereistä käsin, kun nopeudella ja keveydellä ei ole enää niin merkitystä. Enhän minä oikeastaan koskaan ole suhannut kymmenien kilometrien lenkkejä, vaan pyörä on aina ollut kulkuneuvo siirtymiseksi paikasta A paikkaan B. Ja kun se tapahtuu aina kaupungissa, on kaupunkipyörä riittävä peli. Kunhan siinä on enemmän kuin kolme vaihdetta, eihän sellaisella jaksaisi jurrata yhtäkään mäkeä. Ja kunhan se pyöränistuin mahtuu kyytiin, senhän takia tässä ollaan pyörää hankkimassa.

Ihastuin palavasti erääseen oranssinpunaiseen herkkuun, mutta nuukuus iski. Viitsinkö pulittaa toistasataa euroa enemmän siitä, että se vaan on niiin iiihana, kun toinen malli on teknisesti ihan yhtä hyvä ja optisesti melkein yhtä hyvä? En sitten viitsinyt. Sen sijaan päätin, että tällä kertaa en säästä tekemällä verkko-ostoksia, vaan haluan pyörän liikkeestä valmiiksi asennettuna. Ajatus nettikaupasta tilatusta pyörästä, joka pitäisi itse koota, ei houkutellut. En ehkä ottaisi kyytiini lasta, jos olen itse asentanut pyörään jarrut.


Useita päiviä, monia pyöräkauppoja, enemmän ja vähemmän palvelualttiita myyjiä ja tehokkaasti kartutettua saksankielistä pyöräsanastoa myöhemmin tein kaupat. Vielä kori eteen, toinen lukko pitämään pitkäkyntiset kaukana ja tuplajalka vakauden maksimoimiseksi ja sitten mentiin. Lapsi oli odottanut kuin kuuta nousevaa tätä päivää siitä asti kun pyöränistuin oli tullut ja olin yrittänyt selittää ettei sitä voi käyttää ennen kuin äidillä on uusi pyörä. Päiväkodin jälkeen teimme lenkin naapurustossamme ja kävimme leikkipuistossa, jonne ei ole tullut mentyä, kun matka on turhan pitkä jalkaisin. Tästähän aukenee aivan uudet ulottuvuudet! Enää ei tarvitse huolehtia siitä, kuinka pitkälle lapsi jaksaa kävellä tai kuinka kauan se malttaa istua rattaissa. Toisaalta edessäpäin on vielä pyöränistuimessa koettavat raivarit.

Nukkumisesta ja nukkumattomuudesta

IMG_0517

Kyllä se silloin vastasyntyneenä nukkui, mutta ei juuri sen jälkeen.

Nukkuminen on aivan aliarvostettua. Ainakin sen perusteella, miten kepeästi moni kertoo nipistävänsä kiireiseen arkeensa lisää aikaa yöunista. Itse olen aina rakastanut nukkumista ja vaalin tätä elämänaluetta edelleen, vaikka se onkin käynyt haastavammaksi. Tarvitsen paljon unta. Kuuden tai seitsemän tunnin mittaiset yöunet eivät riitä minulle, vaikka niihin joudunkin tyytymään aivan liian usein. Yhdeksän tuntia olisi sopivampi määrä. Jokin aika sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen unentarve on geneettinen ominaisuus eikä se muutu vaikka kuinka yrittäisi. Minusta ei siis koskaan tule aamuvirkkua, koska biologinen rytmini ei taivu siihen, että menisin nukkumaan yhdeksältä enkä toisaalta pärjää vähillä yöunilla. Aamu- tai iltavirkkuuskin on muuten periytyvää. Syytän siis äitiäni iltakukkumisestani.

Mitä tulee siitä, kun pitkiä yöunia tarvitseva ihminen saa huonosti nukkuvan lapsen? Ei mitään hyvää. Tyttäreni unentarve tuntuu olevan maksimissaan 11 tuntia vuorokaudessa. Päiväunia hän ei ole koskaan arvostanut ja vauvasta asti 40 minuuttia on ollut kutakuinkin maksimipituus päikkäreille. Kaksivuotiaasta lähtien hän on skipannut kotona päiväunet kokonaan ja nykyään häntä on vaikea saada nukkumaan päiväkodissakaan. Ja jos hän nukkuu siellä päivällä, jäävät yöunet vain noin yhdeksän tunnin mittaisiksi. Omassa tuttavapiirissäni ei ole muita alle kolmevuotiaita, jotka pärjäisivät näin vähällä unella. Tästä voi myös huonommallakin matikkapäällä laskea, että jos minä tarvitsen yhdeksän tunnin yönunet ja lapsi nukkuu yhdeksän tunnin yöunet, ja jos minä haluan vielä vähän omaa aikaa lapsen nukahdettua, tulee jossakin kohtaa miinusta. Onneksi on hyväsydäminen mies, joka joinakin aamuina vähän väliä antaa väsyneen vaimonsa torkkua pitkään.

Tytär aloitti yöhulinat 3,5 kuukauden iässä. Huolestuneena lueskelin lastenhoito-oppaita ja koetin rauhoitella itseäni sillä tiedolla, että tämä on ikään kuuluva vaihe, joka menee ohi joidenkin viikkojen kuluttua. Ei mennyt. Rauhallisia öitä oli korkeintaan kourallinen, kunnes alkoi taas uusi ”vaihe”. Ystävät vakuuttelivat, että kyllä se loppuu siihen mennessä kun lapsi täyttää vuoden. Ei muuten loppunut. Lapsi aloitti päiväkodissa, sairasteli jatkuvasti ja oireili varmaan muutenkin olosuhteiden muutoksesta ja uusien taitojen oppimisesta. Nukuttaminen iltaisin kesti tuntikausia ja lapsi heräili sen jälkeen usein,  yleensä jo 40 minuutin kuluttua nukahtamisesta. Suurimman osan yöstä hän vietti meidän välissämme. Perhepeti ei kuitenkaan rauhoittanut lapsen unta, vaan hän sai ihmeellisiä hepulikohtauksia pitkin yötä. Puolentoista vuoden jälkeen mittamme tuli täyteen ja päätin unikouluttaa lapsen. Se sujuikin ihmeen helposti. Jo toisena yönä lapsi nukkui koko yön putkeen omassa sängyssään ja muutaman illan jälkeen myös nukahti sinne itsekseen ilman ongelmia.

Tätä auvoisaa vaihetta kesti puolisen vuotta. Sitten eräänä iltana viime kesän lopulla lapsi ei yhtäkkiä suostunutkaan millään jäämään omaan sänkyynsä. Hän tuntui pelkäävän kovasti jotain, mutta ei osannut sanoa mitä. Niinpä otin hänet viereemme ja siihen hän jäi – seuraavaksi vuodeksi. Monet kerrat ehdottelin omaa sänkyä. Vaihdoimme pinnasängyn hienoon ”isojen tyttöjen sänkyyn”, johon lupasin liimata kukkatarroja, jos lapsi nukkuisi siinä. Ei auttanut, eikä minulla ollut hermoja ja sydäntä pakottaa lasta sinne huudolla ja uhkailulla. Olimme siis pakon edessä perhepetiläisiä. Tiedän, että monen mielestä perhepeti on ainoa oikea vaihtoehto, joka edistää lapsen turvallisuudentunnetta ja kiintymyyssuhdetta sekä kaikkea muuta hyvää ja kaunista, mutta meille se ei todellakaan ollut ideaali vaihtoehto. Minä en yksinkertaisesti saa nukuttua lapsen vieressä. Suuren unentarpeen lisäksi olen äärimmäisen herkkäuninen. Herään jokaiseen käännähdykseen ja äännähdykseen, saati sitten potkimiseen ja naaman päälle rojahtamiseen – enkä saa enää uudestaan unta. Katkonaiset ja liian lyhyet yöunet tekevät minusta zombien. Pientenkin arkisten asioiden hoitaminen tuntuu ylivoimaiselta ja univelka vaikuttaa mielialaan. Silloin tällöin olenkin karannut vierashuoneeseen nukkumaan.

Kaiken kukkuraksi tuntuu siltä, että lapsi itsekään ei nuku kovin rauhallisesti meidän välissämme. Joskus öisin hän käännähtää poikittain ja ryhtyy potkimaan raivoisasti, kun elintilaa ei olekaan riittävästi. Se voi pahimmillaan kehittyä kunnon raivokohtaukseksi ja vaatii pitkään, että lapsi nukahtaa uudestaan. Minusta puhumattakaan. Eilisaamuna, tultuani taas päähänpotkituksi edellisenä yönä, ryhdyin jälleen keskustelemaan lapseni kanssa siitä, että seuraavana yönä hän voisi nukkua omassa sängyssään. Veimme peiton ja tyynyn sinne, haalimme monta pehmolelua seuraksi ja lapsi harjoitteli jo heti aamusta omassa sängyssä makailua. Illalla sitten ohjasimme lapsen omaan huoneeseen ja ihme kyllä hän ei vastustellut sitä. Vieressä piti toki pysyä siihen asti, että hän nukahti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta lähes vuoteen, kun hän ylipäänsä nukahti muualle kuin meidän sänkyymme. Ja voi autuutta: lapsi pysyi omassa sängyssään koko yön! Yhden yön perusteella ei vielä kannata riemuita kovasti, mutta toivon todella tämän olevan käännekohta kohti parempia öitä ja harvempia zombie-aamuja meille kaikille. Pitäkää peukkuja.

Maja

2016-05-22 15.13.31-2

Lapsi sai kylään Suomen-mummin ja yhden serkuistaan. Mikään maailmassa ei ole parempaa kuin kymmenvuotias serkkutyttö, joka osaa vaikka mitä ja jaksaa loputtomiin leikkiä pienen ihailijansa kanssa. Rakkaudentunnustuksia kuultiin jo ensimmäisenä iltana. Serkkutytön charmi tuntui purevan muihinkin lapsiin, sillä päiväkodissa toinenkin taapero tuli silmät loistaen halaamaan häntä.

2016-05-23 18.40.31

Viikonloppuna hankin miehelle synttärilahjaksi grillin (tyypillinen esimerkki lahjasta, jota sen antaja haluaa itse käyttää…). Me aikuiset ähersimme kokoamisohjeiden parissa ja opettelimme käyttämään kaasupulloa samalla kun serkkutyttö rakensi lapselle grillin pahvilaatikosta majaa. Ja millainen maja siitä tulikaan! Siellä on kattoikkuna, seinäkello, kaukoputki, taulutietokone ja uuni. Ikkunalla kukkia. Jos olisin itse tehnyt majan, olisin todennäköisesti vain tyytynyt puhkaisemaan ikkuna-aukon. Voiko kymmenvuotiaan jo palkata au pairiksi..?

2016-05-23 18.41.02

Nyt pohdituttaa lähinnä se, jääkö maja pysyväksi sisustuselementiksi olohuoneeseemme.

Onko musikaalisuus periytyvää?

Vuosia sitten kinasin pitkään ja hartaasti erään silloisen työkaverini kanssa siitä, voiko täysin epämusikaalinen ihminen oppia laulamaan. Näytin hänelle kerran riemuissani mainoksen laulukurssista, jossa koulun musiikkitunneilla surkeasti pärjänneidenkin luvattiin oppivan laulamaan. Työkaverini totesi, että viime kädessä häntä ei huvita oppia laulamaan. Se onkin kokonaan toinen juttu. Usein kuulee musiikkia harrastamattomien vetoavan siihen, että heillä ei ole lainkaan musikaaliset geenit. Mutta onko musikaalisuus oikeasti geneettisesti määräytyvää? Kyllähän sellaista kuulee. Tässäkin Hesarin tiedejutussa kerrotaan, kuinka suomalaistutkijat ovat löytäneet musikaalisuusgeenin. Omassa tapauksessani vanhempani ovat kaksi ääripäätä: toinen on kympin ja toinen nelosen laulaja. Perinkö minä heistä vain toisen geenit, kun minusta tuli aktiivinen musiikinharrastaja? Vai oliko syynsä kuitenkin kodin musiikkia suosivassa ilmapiirissä? Myös se vanhemmistani, joka oli jo kouluaikoina lytätty täysin laulutaidottomaksi, kuitenkin lauloi minulle lapsena säännöllisesti. Hesarin jutussakin aivan viimeisessä kappaleessa todetaan ohimennen tärkeä asia: ”musikaalisuus vaatii myös musiikille altistumista. Siinä musiikkikulttuurilla on tärkeä tehtävä.”

trumpetti

Lapsuudenkodissani laulettiin ja soitettiin paljon. Äitini kertoman mukaan opin laulamaan ennen kuin puhumaan. Alle kouluikäisenä minut laitettiin pianotunneille, niin kuin veljenikin ennen minua. Ja niin kuin noin puolet ikäluokkani suomalaisista lapsista tuttavapiirini otannan perusteella. Kukaan meistä ei koskaan erityisemmin pitänyt soittotunneista. Veljeni saivat lopettaa pikaisemmin, mutta minua, ainoaa tytärtään, vanhempani pitivät piinapenkissä pitempään. Ja minä olin juuri niin vastahankainen, kuin pakon edessä harrastamaan joutunut vaan voi olla. Soittoläksyjä harjoittelu ei olisi voinut kiinnostaa vähempää, etenkään ne iänikuiset sointuasteikkoharjoitukset. Takavuosien harjoitusnuottikirjojen kappalevalikoimakin oli kuolettavan tylsä. Sain luvan lopettaa pianotunnit vasta 14-vuotiaana. Muistan, että jo sitä ennen opettajani tokaisi joskus minulle, että hänen puolestaan voidaan vaikka juoda kahvia koko tunti, jos minua ei nappaa soittaa. Onnellisia ovat nykylapset, joiden musiikinopiskeluun kuuluu improvisaatiota, omien kappaleiden tekemistä ja muuta Saariston lapset -meininkiä, josta kultaisella 80-luvulla ei ollut puhettakaan.

Heti kun lopetin soittotunnit, niin löysin soittamisen ilon. Olin juuri aiemmin oppinut soinnuilla säestämisen ja vapaasta säestämisestä tuli minun juttuni. Sen myötä aukeni kokonaan uusi maailma kappaleita ja musiikkityylejä. Klassinen musiikki ei ollutkaan enää ainoa vaihtoehto. Joskus teinivuosina tuli eräänä tylsänä hetkenä jopa perustettua tyttöbändi. Päätimme ensin, ketkä ovat mukana ja jaoimme sitten soittimet enttententtenteelikamentten-periaatteella. Basisti ja rumpali eivät olleet koskaan koskeneetkaan soittimiinsa ennen ensimmäisiä bändiharkkoja. Minä soitin koskettimia ja lauloin. Kitaristimme oli ainoa, joka oikeasti osasi soittaa. Ketään ei tainnut yllättää, että hänet rekrytoitiin varsin pian vähän vakavasti otettavampaan yhtyeeseen. Me kolme jatkoimme muutaman kuukauden soittoharjoituksiamme ja tehtailimme omia biisejä, kaikenlaisia tyylejä kokeillen. Nimikkokappaleemme, bändimme mukaan nimetty A4, oli räppiä. Oi kyllä. Sitten aukeni tilaisuus päästä esiintymään lyhyesti pikkupaikkakuntamme pieneen tapahtumaan. Rumpali löi liinat kiinni ja totesi – erittäin realistisesti – että me emme ole riittävän hyviä esiintyäksemme yleisölle. Mutta minä ja basisti näimme silmissämme stadionlavat ja tuhatpäisen yleisön suosionosoitukset – ja menimme soittamaan kaksi kappaletta kahdestaan. Voi nolous ja liikutus!

zulu

Sarjassamme lauluja, jotka eivät nykyaikana mitenkään pääsisi koulun musiikkikirjaan…

Bändiura siis jäi lyhyeksi ja pianon soittelukin hiipui satunnaiseksi kotona harrasteluksi. Laulu sen sijaan pysyi mukana kuvioissa. Opiskeluaikana kävin monta vuotta klassisen laulun tunneilla konservatoriossa ja suoritin kolme tutkintoakin. Niistä viimeisimmästä selvittyäni päätin lopettaa kun taas monet muut laulutuntikaverini ryhtyivät tosissaan hakemaan Sibelius-Akatemiaan ja haaveilemaan laulajan urasta. Totesin ajautuneeni samaan ansaan kuin lapsuuden pianotuntien suhteen. Harrastus oli pelkkää suorittamista, josta puuttui vapaus ja loppua kohti myös ilo. Vaccai (laulajien klassinen metodiharjoituskirja) tuli jo korvista ulos. Musiikkiopiston lauluopiskelijan piti jatkuvasti tähdätä seuraavaan tutkintoon ja tutkintoa varten piti ohjelmistossa olla harjoiteltuna tietty määrä aarioita, liedejä ja kotimaisia klassisia kappaleita. Raamit olivat tiukat, kevyemmälle musiikille ja improvisoivammalle laulutyylille ei ollut tilaa eikä ymmärrystä. Jälkeenpäin voin vihdoin sanoa ääneen, että en koskaan nauttinut klassisen musiikin laulamisesta.

wedding singer

The wedding singer

Nyt keski-iän kynnyksellä on myönnettävä, että äidiltäni oli fiksua ja kauaskantoista, ettei hän antanut minun lopettaa soittotunteja heti ensimmäisen kyllästymisen hetkellä. Ei minusta koskaan tullut varsinaista pianistia, mutta säestystaidosta on ollut läpi elämän paljon iloa niin vapaa-ajalla kuin töissäkin. Sama juttu lauluharrastuksen suhteen. Tytär on ollut sylissäni pianon ääressä vauvasta lähtien. Laulamme yhdessä joka päivä ja paljon, vaikka koko Soivan laulukirjan läpi. Kaksivuotiaana tuon kirjan saatuaan hän oppi nopeasti melkein kaikki melodiat. Silloin sanat olivat tietenkin hänen omaan siansaksaansa, mutta nyt puoli vuotta myöhemmin jopa muutkin saavat selvää mitä lauluja hän hoilottaa antaumuksella. Tytär on selvästi löytänyt laulamisen ilon. Toivon, että hän saa kokea myös sen riemun, kun oppii soittamaan jotain instrumenttia. Kotimme vieressä on musiikkikoulu ja salaa olen jo vilkuillut tarjontaa heidän nettisivuillaan. Ihan vielä ei ole sen aika, mutta ehkä vuoden, parin päästä? Onneksi nykyään musiikkikouluissa lasten on mahdollista kokeilla rauhassa monia eri soittimia ja päättää itse vasta pitkän ajan kuluttua, minkä valitsevat omaksi soittimekseen. Vanhemmat ovat osallistuneet harrastuksen valintaan jo sen verran, että ovat kiikuttaneet lapsen soittotunneille, mutta tällä tavalla lapsikin saa päätösvaltaa asiassa. Kiinnostuksen musiikkia kohtaan kun voi helposti nitistää liialla painostuksella ja pakolla. Mutta jos soittoharrastus ei tule olemaan lapsen juttu, niin sitten ei. Musiikkipedagogi, monen monituisen lastenlaulun säveltäjä Soili Perkiö muistuttaa eräässä haastattelussa, että ”musikaalisuus ei ole osaamista. Musikaalisuus on arkea, itsensä ilmaisemista, iloa ja yhdessäoloa.” Sitä voi toteuttaa ilman soittotuntejakin.

Oodi saksalaiselle päiväkodille

Ensi syksynä pieni tyttäremme vaihtaa isojen päiväkotiin. Tähän asti hän on ollut läheisessä Krippessä eli ”seimessä”, joka on alle 3-vuotiaiden päiväkoti. Kävimme toimistolla juttelemassa uudesta hoitopaikasta ja kun kuulin, mitä kaikkea tulevassa päiväkodissa on tarjolla, tulin kateelliseksi. Kerran viikossa lapsilla on metsäpäivä. He hyppäävät hoitajiensa kanssa metroon, ajavat muutaman pysäkinvälin ison metsäalueen laidalle ja telmivät koko päivän metsässä eväiden kanssa. Lisäksi yhtenä päivänä viikossa he menevät läheiseen liikuntahalliin, jossa on erityistä tarjontaa lapsille. Sokerina pohjalla kerran kuukaudessa päiväkotiin saapuu kokki, joka tekee yhdessä lasten kanssa ruokaa. Minäkin haluan metsäpäiviä ja kokin! Mistähän löytäisin päiväkodin 37-vuotiaalle..?

Bloggaajakollegani Saksasta ovat kirjoittaneet kokemuksiaan päiväkodeista (ainakin Lempipaikkojani-blogin Jujukas ja Ajatuksia Saksasta -blogin Oili), mutta vaihtelu on niin suurta alueittain, että tarjoan tässä oman näkökulmani Hampurista. Kaupunki on hiljattain tehnyt näkyvän kädenojennuksen lapsiperheille puolittamalla päiväkotimaksut. Muutos astui iloksemme voimaan samana vuonna, kun oma lapsemme aloitti päiväkodissa. Maksun suuruus riippuu sekä hoitotuntien määrästä että vanhempien tuloista. Jos lapsi on hoidossa vain viisi tuntia päivässä, on päivähoito vanhemmille täysin ilmaista! Meillä on sopimus kahdeksan tunnin päivittäisestä hoitoajasta. Korkeimmassa maksukategoriassa (johon päätyy aika nopeasti jos molemmat vanhemmat ovat töissä) sen hinta on 190 euroa kuukaudessa, sisältäen lounaan. Saksalainen lapsilisä riittä kattamaan tuon summan ja lisäksi päivähoitomaksuja voi vähentää osittain verotuksessa. Saksassa on kaupunkeja, joissa päivähoito on täysin ilmaista, mutta toisaalta myös kaupunkeja, joissa kuvettaan joutuu kaivamaan jopa 500 euroa kuukaudessa. Hampurin kaupungin pohjoisrajan takana on toinen osavaltio, Schleswig-Holstein, ja siellä maksut ovat kuulema maan korkeimpien joukossa. Moni lapsiperhe joutuukin miettimään tarkkaan, onko järkevää muuttaa kaupungin ulkopuolelle isomman ja edullisemman asunnon perässä, jos se tarkoittaa päivähoitomaksujen tuplaantumista.

2015-10-16 08.29.20

Aiemmin lakisääteinen oikeus hoitopaikkaan koski yli 3-vuotiaita lapsia. Mutta vuodesta 2013 lähtien kuntien on taattava hoitopaikka jo yksivuotiaasta lähtien. Kunnilla on kova paine järjestää lisää hoitopaikkoja ja lastentarhanopettajat revitään käsistä. Hampurissa on normaalia enemmän työssäkäyviä pienten lasten äitejä, joten kilpailu tarhapaikoista on kova. Ei ole yhtään liioiteltua ryhtyä etsimään hoitopaikkaa vuosi etukäteen. Hoitopaikkoja ei jaeta keskitetysti, vaan vanhempien on itse lähetettävä hakemus haluamiinsa päiväkoteihin. Monissa päiväkodeissa on avoimien ovien päiviä, jolloin tarjotaan esittelykierrosta ja lopuksi voi täyttää hakulomakkeen. Kävimme itse kahdessa eri päiväkodissa tutustumassa ja näin vierailijoiden joukossa myös raskaana olevia naisia. Heille kyllä todettiin, että lapsen saa laittaa jonoon vasta kun se on ensin syntynyt ja sillä on nimi. Hoitopaikka irtoaa siis teoriassa jonottamalla, mutta vanhempien aktiivisuus ja nimen esillä pitäminen voi kuulema tuoda tuloksia. Monien vanhempien epätoivo kasvaa sitä mukaa kun töihinpaluu lähenee eikä hoitopaikasta ole vielä tietoa. Mutta moni voi saada aivan viime metreillä useammankin tarjouksen, sillä vanhemmat ovat saattaneet lähettää hakemuksen kymmeneenkin eri paikkaan ja peruutuspaikkoja on siten tarjolla paljon.

Lähetimme itse kolme hakemusta. Yksi hakemistamme paikoista oli yksityisessä päiväkodissa, joka sijaitsi kaikkein lähinnä kotiamme. Uskalsin hakea paikkaa kun kuulin, että kaupunki tukee niitä samalla tavalla kuin kunnallisiakin päivähoitopaikkoja. Yksityinen päiväkoti ei siis maksa vanhemmille yhtään enempää kuin julkinenkaan. Kuinka outoa! Juuri tuosta päiväkodista saimme myöntävän vastauksen. Hoitopaikan saatuamme piti meidän lähettää kaupungille anomus hoitopaikan kulujen korvaamisesta (ns. Kita-Gutschein). Tukipäätös piti sitten toimittaa päiväkodille, joka pidättää vanhempien tililtä kuukausittain kaupungin määrittelemän omavastuuosuuden ja laskuttaa loput todellisista kuluista kaupungilta. Melko paljon byrokratiaa siis ja tuo tukianomus pitää vieläpä muistaa päivittää vuosittain.

2015-05-06 16.38.22

Tyttäremme päiväkodissa on joustavat aukioloajat (klo 8-18), tosin joustavuus koskee lähinnä iltapäivää. Jos lasta ei ole tuotu päiväkotiin klo 8.50 mennessä, niin sisälle ei ole enää asiaa. Haku puolestaan onnistuu vasta klo 14.30 jälkeen. Päiväkoti on pieni, yhteensä 25 lasta, jotka on jaettu kahteen ryhmään. Hoitajia on viisi. Päiväkodin painopisteenä on musiikki, joten he laulavat ja soittavat paljon (sen kyllä huomaa kotona…). Ulkoilua on aamupäivällä ja iltapäivällä. Tässä päiväkodissa on oma iso, vehreä piha, mikä on melko harvinaista keskellä kaupunkia. Onkin tavallista törmätä huomioliiveihin puettuihin taaperoihin, jotka ovat ryhmänä matkalla läheiseen leikkipuistoon. Lapsia kannustetaan itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen. Ihan pienimpienkin on opeteltava viemään astiat pois ruokailun jälkeen, pyyhkimään pöytä ja siivoamaan lelut paikalleen. Tyttäremme on jostain oudosta syystä varsinainen siivousfriikki ja saattaa kotona aivan itsestään keräillä leluja koriin tai ainakin ryhtyy siihen innoissaan jos sitä ehdotan. Se ei todellakaan ole mallioppimisen seurausta kotoa, joten kiitos vain päiväkoti tästäkin!

Parasta on, että meidän vanhempien lisäksi myös lapsi itse on tyytyväinen päiväkotiinsa. Hän menee sinne aamuisin mielellään ja kertoo innoissaan, mitä päivän aikana on touhuttu. Ehdin jo vähän kantaa huolta edessä olevasta päiväkodin vaihdoksesta, mutta sekin tuntuu olevan hienosti organisoitu. Lapsi vaihtaa uuteen päiväkotiin yhdessä ja yhtäaikaa parhaan kaverinsa kanssa. Ensimmäiset kolme päivää he ovat uudessa paikassa vain aamupäivät ja heidän mukanaan on tuttu hoitaja vanhasta päiväkodista. Siirtoa edeltää lähtöjuhla vanhassa päiväkodissa, jonka päätteeksi lapsi pakkaa matkalaukkuun kaikki tavaransa sieltä, jotta ”muutto” olisi konkreettisempi. Niisk! Kyynel tuli silmään jo etukäteen tuota hetkeä ajatellessa.