Täällä haluaisin asua

Kuuntelin äskettäin Helenan ja Lillin Cafe au Lait – Kahvihetkiä maailmalla – podcastia. He haastattelevat ohjelmassaan eri puolilla maailmaa asuvia suomalaisia ja rakentavat kunkin jakson jonkin tietyn teeman ympärille. Näitä on kiva kuunnella vaikkapa työmatkalla tai ruokaa laittaessa. Viimeksi kuuntelemassani jaksossa sanailtiin siitä, miten toinen aina ihastuttuaan uuteen paikkaan ilmoittaa haluavansa muuttaa sinne. Toinen taas toppuuttelee; eikö se nyt riitä, että matkustaa niihin kivoihin paikkoihin, onko niihin pakko muuttaa?

On tunnustettava, että minäkin olen sitä koulukuntaa, joka haluaa nimenomaan muuttaa uusiin paikkoihin. Niin ihanaa kuin matkustaminen onkin, se on myös raskasta ja uuvuttavaa. Sitä paitsi matkustaessa on irti arjesta. On aivan eri asia haahuilla rutiineja vailla turistikohteissa tai vaikka niillä vähemmän tallatuilla kujillakin kuin asettua asumaan uuteen paikkaan. Silloin niistä ihanista kaduista tulee minun katujani. Voin ottaa tilan haltuun rauhassa, pala kerrallaan, tarvitsematta hönkiä kaikkea muutamassa päivässä. Viikonkin loman aikana uudesta kohteesta pystyy kokemaan vain pintaraapaisun. Syvempi suhde johonkin paikkaan syntyy hitaasti. On tunnettava paikallisia ihmisiä, elettävä samaa arkea, että pääsee osalliseksi kohteen todellisesta olemuksesta. Eikä alkuhuumaa uudella paikkakunnalla voita mikään!

Olen muuttanut elämäni aikana kolme kertaa uudelle paikkakunnalle. Ensin opiskelemaan Helsinkiin, sitten vuodeksi Québeciin ja viimeisimpänä Hampuriin. Minua on purrut ulkosuomalaisuuskärpänen, joka on jättänyt pysyvän levottomuuden. En ole vielä valmis asettumaan yhteen paikkaan pysyvästi enkä näe tätä kaupunkia loppusijoituspaikkanani. En tiedä vielä minne seuraava muuttokuormamme suuntautuu (tai on minulla oikeastaan siitä pieni kutina), mutta haaveilla ja haihatella sopii silti. Missä siis haluaisin asua, jos ei tarvitsisi huolehtia sellaisista pikkuasioista kuin työpaikka ja raha?

Ranska
Olen haaveillut Ranskassa asumisesta 14-vuotiaasta asti, kun aloin opiskella ranskan kieltä. Elämä heitti minut kuitenkin naapurimaahan Saksaan (jonka kieltä EN siinä vaiheessa osannut), vaikka toki välissä oli lyhyt jakso Atlantin toisella puolella ranskankielisellä alueella. Ranska on edelleen suosikkimatkakohteeni. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että monissa kohteissa olen miettinyt, että ei se arki täällä varmaan niin hohdokasta olisi. Epernay vaikkapa, onhan siellä samppanjaa joka paikassa, mutta talvi pikkukaupungissa on silti pimeä, kylmä ja hiljainen. Isommista kaupungeista eniten olen ihastunut Strasbourgiin ja Lyoniin. Viehättävät kadut! Ruokakulttuuri! Leivokset! Viinit! Ranskan kieli, joka osuu sieluni hermokohtaan!

Hollanti
Seuraa paljastus: en ole koskaan käynyt Hollannissa! Olen siis täysin kuulopuheiden ja mielikuvien varassa. Ja niiden mielestä Hollanti on sympaattinen pieni maa, jossa on elävää kaupunkikulttuuria, kansainvälinen tunnelma, söpöjä taloja ja leppoisaa arkea. Mieheni oli äskettäin työmatkalla Leidenissa ja hehkutti palattuaan kaupunkia maasta taivaaseen. Hänenkin mielestään siis viihtyisin Hollannissa. Mutta korjatkaa toki, jos olen saanut maasta aivan väärän käsityksen.

Kalifornia
Olen auringon lapsi, joka on sattunut syntymään väärille leveysasteille. Haluaisin ilmastoon, jossa on tasaisen lämmintä vuoden ympäri. Etelä-Euroopassahan voi talvi olla kalseaa kylmissä ja kosteissa asunnoissa ja toisaalta monessa lämpimässä maassa kesälämpötilat voivat olla aivan liian tukalia. Kalifornia saa pluspisteitä lämpötiloista, meren läheisyydestä, tuoreista hedelmistä, viinialueistaan ja asenneilmastostaan. En erityisemmin hinkua asumaan Amerikkaan, mutta Kaliforniasta on jäänyt positiiviset fibat. San Fransisco on New Yorkin ohella suosikkejani niistä amerikkalaisista kaupungeista, joissa olen käynyt. Se on kuitenkin vaihtoehtoina varsin obvious, joten luulen että jokin tuntemattomampi pikkukaupunki voisi yllättää iloisesti.

Lontoo
Kaikista edellämainituista paikoista Lontoo on minulle tutuin. Eräänä kesänä vietin siellä kokonaisen kuukauden ja olen sen jälkeen palannut huudeille vähintään kerran vuodessa. Osaan liikkua sujuvasti julkisilla ja minulle on jo muodostunut suosikkikulmat ja vakkarivierailupaikat. Jo lyhyillä vierailuilla olen väsynyt pitkiin välimatkoihin ja ahdistavan täysiin metrojuniin. Uskon, että ne tympisivät erityisen paljon, jos arkeni olisi Lontoon metroverkoston varassa. Mutta sen vastapainoksi kaupungista löytyy kaikkea kaikille eikä yksi ihmiselämä riitä sen koluamiseen. (Hämmästyin muuten kuvia etsiessäni kun huomasin, että minulla ei ole Lontoosta kuin pari hassua räpsäisyä – siitä huolimatta että olen vieraillut tässä kaupungissa laskujeni mukaan kahdeksan kertaa)

Mitkä ovat sinun salaisia ”oi jos joskus vielä saisin asua siellä” -kohteitasi? Vai oletko sitä koulukuntaa, joka haluaa pitää juurensa yhdessä ja samassa paikassa ja nauttia uusista paikoista vain loma-annostuksina?

Advertisement

Kun isoisoisä Ameriikkaan lähti

Viikko, puolitoista viikkoa. Sen verran kesti laivamatka Englannista Amerikkaan 1800-luvun lopulla. Laivat olivat täynnä eurooppalaisia, joita houkutteli uusi elämä valtameren toisella puolella. Matka kotikylältä lähtösatamaan Englannissa oli jo ollut monivaiheinen. Valtamerilaivaan päästyään matkalaiset olivat nähneet päiväkausia vain avomerta kunnes vihdoin silmien eteen avautui rannikko. Laiva lipui lahdenpohjukkaan, jonka perällä häämötti Manhattan, mutta sitä ennen vastassa oli jättimäinen vapaudenpatsas, jonka soihtua pitelevä käsi tuntui nousevan taivaisiin asti. Miten vaikuttava näky se onkaan mahtanut olla maaseudun kasvateille kaukaa pohjolasta. Yksi heistä oli minun isänisänisäni.

Vuonna 1882 hän päätti lähteä kiiren vilkkaa Atlantin toiselle puolelle välttyäkseen armeijalta. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli hiljattain säädetty asevelvollisuuslaki, joka koski kaikkia yli 21-vuotiaita. Aktiiviseen palvelukseen määrättiin kuitenkin vain osa, jotka valittiin arpomalla. Arpa lankesi juuri 21 vuotta täyttäneen isoisoisäni kohdalle. Häntä ei ilmeisesti miellyttänyt ajatus kolmivuotisesta asepalveluksesta. Niinpä lähtö alkoi tuntui houkuttelevalta ajatukselta. Olihan samoilta seuduilta mennyt jo moni ja heidän kertomansa mukaan Amerikassa oli töitä ja mahdollisuus rikastumiseen. Elintasopakolaisiksi heidänlaisiaan nykyisin kutsuttaisiin, näitä suomalaisia, jotka lähtivät paremman elämän toivossa eivätkä kuoleman uhkaa paeten. Nälkävuosien ja ensimmäisen maailmansodan välissä Amerikkaan lähti parisataatuhatta suomalaista, suurin osa heistä Pohjanmaalta niin kuin myös isoisoisäni.

Ennen lähtöään isoisoisä meni naimisiin itseään muutaman vuoden vanhemman naisen kanssa, joka seurasi häntä Amerikkaan vasta viisi vuotta myöhemmin. Emme tiedä tarkalleen, mihin he päätyivät, mutta johonkin pohjoiseen osavaltioon, jossa oli tarjolla kaivostöitä. Michiganiin tai Minnesotaan todennäköisesti, siellähän oli jo suuret suomalaisyhteisöt. Ajan mittaan isoisoisä ryhtyi myös yrittäjäksi, nimittäin saluunanpitäjäksi. Ajatus saluunasta 1800-luvun Amerikassa tuo heti mieleen värikkäitä kuvia villistä lännestä, vaikka aivan niin kauas isoisoisäni ei kulkeutunutkaan.

Isoisovanhempani saivat Amerikan-vuosinaan kaksi lasta. Perhe palasi Suomeen vuonna 1892, mutta isoisoisä matkusti takaisin jo seuraavana vuonna. Muutaman vuoden päästä hän palasi takaisin ja pariskunta sai kolmannen lapsensa, minun isoisäni. Lähtemiseen tottunut perheenisä ei viihtynyt pitkään paikoillaan. Vuonna 1902 hän lähti taas, perimään osuuttaan saluunasta, jonka oli myynyt tovereilleen, mutta josta hän ei ollut siihen mennessä saanut lanttiakaan. Perille päästyään muilla osakkailla ei tietenkään ollut mistä maksaa, joten hurjistunut isoisoisä tuikkasi saluunan tuleen todeten, että ”nyt ollaan sitten kaikki yhtä köyhiä”. En tiedä, kuinka totta tämä on, mutta hyvä tarina se ainakin on.

Isoisoisäni ei enää koskaan palannut takaisin Suomeen. Hänen kaksi vanhinta poikaansa muutti aikuistuttuaan Amerikkaan. Syntymäpaikkansa perusteella heillä oli maan kansalaisuus, mikä varmasti helpotti muuttamista niihin aikoihin, kun siirtolaisten määriä ryhdyttiin rajoittamaan. Isoisäni sen sijaan kasvoi Suomessa eikä koskaan nähnyt isäänsä varhaislapsuutensa jälkeen. Ymmärrettävästi hän oli katkera hylätyksi tulemisesta eikä ole halunnut puhua mitään isästään omille lapsilleen. Nämäkin kertomukset hän tarinoi ainoastaan yhdelle miniöistään eli tädilleni, joka sitten kertoi ne meille. Siksi moni yksityiskohta on jäänyt hämärän peittoon, niin kuin se, missä isoisoisä tarkalleen ottaen asui. Puheissa on vilahdellut Montana ja Wisconsin ja valokuvia on myös Michiganista. Tiedämme, että isoisoisä kuoli jäätyään junan alle vuonna 1916. Hänen kahdella amerikkalaistuneella vanhemmalla pojallaan ei ollut lapsia, joten minulla ei ole tuntemattomia Amerikan-serkkuja tätä kautta.

Isoisoisä amerikkalaisti nimensä Wilsoniksi, joten myös isoisäni syntyi ja kasvoi Wilsonina. Vasta kolmekymppisenä naimisiin mennessään hän vaihtoi nimen takaisin alkuperäiseksi, sillä tuleva vaimo ei halunnut avioitua ”villin sonnin” kanssa. Viimeinenkin side isän Amerikka-seikkailuun tuli näin katkaistua.

Landungsbrücken Hampurissa oli lähtösatama sadoilletuhansille Amerikkaan matkaaville eurooppalaisille. Vilkkainta matkustajaliikenne oli 1800-1900 -lukujen taitteessa. Nykyinen satamarakennus valmistui 1909.

Kun kerroin tarinan miehelleni, hän huomautti, että nykyään googlettamalla löytyy vaikka mitä arkistotietoja tai digitalisoituja sanomalehtiä. Eikä kestänyt kauaakaan, kun löysin eräästä tietokannasta matkustajaluettelon, jossa komeili tuttu nimi. Myös ikä täsmäsi, samoin kuin matkustusvuosi 1893, josta eteenpäin kotimaan kirkonkirjoissa on maininta isoisoisän poissaolosta ehtoolliselta (kirkossakäynnistä pidettiin kirjaa noihin aikoihin). Poissaololle löytyi nyt selitys. Matkustajaluettelon perusteella isoisoisän toinen matka Amerikkaan tapahtui laivalla Bremenistä New Yorkiin. Matkareitti oli hieman epätavallinen, sillä suurin osa suomalaisista matkusti Ruotsin kautta Englannin Hulliin ja sieltä Atlantin yli. Noihin aikoihin Hangosta olisi ollut suorakin laivayhteys Hulliin. Mutta jostain syystä isoisoisä valitsi meren ylityksen Saksasta käsin. Bremeniin päästäkseen hänen on täytynyt kulkea Lyypekin ja Hampurin kautta. Täällä hän oli ja ihmetteli samoja maisemia kuin minä, pojanpojantytär toistasataa vuotta myöhemmin. En tiedä löydämmekö koskaan hänestä tämän enempää jälkiä, mutta jo tämä pieni yksityiskohta elähdytti: jokin yhdistää meitä sukupolvien yli.

Koti-ikävä

Istun junassa välillä Turku-Toijala. Olen juuri viettänyt ihanan päivän opiskeluajoilta peräisin olevan ystäväni seurassa. He ovat paluumuuttajia, jotka kahdeksan ulkomaanvuoden jälkeen asettuivat heille ennestään tuntemattomaan Turkuun. Konduktöörin kuulutus ”kaunista kesäiltaa, hyvät matkustajat!” saa minut yhtäkkiä puhkeamaan itkuun. Aivan niin kuin kyynelehdin viikko sitten kävellessäni läpi Kluuvin, josta kuljin tuhansia kertoja niiden 14 vuoden ajan, jolloin opiskelin ja työskentelin viereisessä tiedekunnassa. 

Junan ikkunan takana ohi vilisi satakuntalainen peltomaisema, joka ei edes ole minulle mitenkään tuttu toisin kuin keskisuomalaiset harjut, jotka tunnistan ensivilkaisulla. Silti jokin tilanteen tuttuudessa ja ennen kaikkea äidinkielisen kommunikoinnin helppoudessa läpäisi pinnan ja sai minut kyyneliin. 

Tämä oli vasta toinen kerta 4,5 vuoden Saksassa asumisen jälkeen, kun koin akuutin koti-ikävän vihlaisun. Edellinen kerta oli kolme vuotta sitten. Silloin olin juuri väitellyt tohtoriksi ja juhlinut sitä perinpohjaisesti läheisimpien ystävieni ja työtoverieni kesken. Seuraavan päivän tunnemyrsky katsellessani laivan ikkunasta horisonttiin jäävää Kauppatoria oli aivan ymmärrettävää. Taakse jäi yksi elämänvaihe ja kaikki siihen kuuluneet ihmiset varsin konkreettisella tavalla. 

Huomaan astuneeni ulkosuomalaisen ansaan. Kesä-Suomi on ihana. Siellä paistaa aurinko, ihmiset hymyilevät toisilleen, torilta saa tuoreita marjoja ja tuuli humisuttaa lempeästi puiden latvoja verkkaan hämärtyvässä illassa. Se hämärryttää muistot arki-Suomesta. Loskassa rämpiminen, talven loppumaton pimeys, autius ja näköalattomuus liudentuvat kesä-Suomen todellisuuden edessä. Ystäväni lapsille kesä-Suomi oli ainoa Suomi, jonka he tunsivat. Kaksi kolmesta heistä ei ollut koskaan käynyt Suomessa marraskuussa. Eikä ensimmäinen talvi ole ollut heille linnunlaulua ja  välitöntä sopeutumista. 

Elämä Suomessa olisi helppoa, tuttua ja turvallista. Tuttua tosin vain minulle, ei romanialaiselle miehelleni tai Saksassa syntyneelle ja kasvaneelle lapselleni, joka tuntee vain kesä-Suomen. Tiedän toki miten ahtaaksi ja vihamieliseksi ilmapiiri on julkisen keskustelun perusteella viime aikoina mennyt. Mutta se ei rajoitu vain Suomeen, koko Eurooppa on nyrjähtänyt. Tulevaisuudenuskon aikakausi on kaikkialla jäähyllä. Juuri nyt idylliä ei löydy Suomesta eikä muualta. Olen sitä paitsi jo valinnut lähtemisen tien. Haluan jatkaa matkaa eteenpäin enkä palata lähtöruutuun, ainakaan vielä. Silloin on vain kestettävä vihlaisut, joita irtirevityt juuret aika ajoin tuottavat. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin sopii hyvin Rauli Badding Somerjoen Laivat (Spotify-linkki tässä)

Lepoloma Lissabonissa

Tämä on kolmas kertani Lissabonissa. Yksi parhaista ystävistäni muutti tänne viisi vuotta sitten, mikä on ollut hyvä syy matkustaa tänne uudestaan ja uudestaan. Mutta Lissabon on upea kohde, joten ilman paikallisia kontaktejakin olisin varmasti palannut. Kaupungissa on tainomaista rähjäistä romantiikkaa, johon en ole muualla Euroopassa törmännyt. Nyt maaliskuun alussa kevät on vasta aluillaan täälläkin. Villakangastakin jätin kotiin, mutta trenssi ja kaulahuivi ovat tarpeen. Tuuli puhaltaa välillä navakasti, mutta aurinko on kirkkaampi kuin pohjoisemmassa Euroopassa ja hetkittäin terassilla on tarjennut ilman takkiakin.

 Ensimmäisellä visiitillämme Lissaboniin ahnehdimme kaikki tärkeimmät nähtävyydet. Jalat rakoilla ja maitohapoilla askelsimme kartta kädessä mäkiä ylös alas ja imimme tunnelmaa. Nautimme lämpimistä illoista terassilla ja Bairro Alton baarikorttelin tungoksesta. Saimme viikkoon mahdutettua myös kaksi päivää Portossa sekä päiväretket Sintraan, Cascaisiin ja Euroopan läntisimpään kärkeen. Oli kiire nähdä ja kokea kaikki, paikallaan ei voinut pysyä.

Toisella kerralla mukanamme oli puolivuotias vauva. Tuosta reissusta muistikuvani ovat hataria, ylläri ylläri. Muistan viikonloppumatkan Alentejon alueelle, jossa aurinko paahtoi valkeaksi kalkittuja taloja kuumemmin kuin Lissabonissa ja jossa ruoka ja viini oli taivaallista. Muistan, että päivälämpötilat nousivat maaliskuun lopussa jo pariinkymmeneen asteeseen, mutta yöt olivat kylmiä ja palelimme asunnossa. Saimme lopuksi flunssan, kaikki kolme.

Kolmannella kerralla tulin yksin. Tavoitteeni oli nukkua paljon, syödä hyvin ja maistella portugalilaisia viinejä. Kyllä, tähän on tultu parinkymmenen vuoden takaisista reppureissuseikkailuista. Oma, kiireetön aika on nyt kuuminta hottia. Ja sitä olen saanut. Ystävälläni on kahden kuukauden ikäinen vauva, joten meno on ollut lapsentahtista. Siis sellaisen lapsen joka nukkuu viiden tunnin päiväunia vaunuissa (ei meillä vaan…). Olen nauttinut rauhallisista aamuista ystävieni ihanassa omistusasunnossa, joka muuten on juuri listattu airbnb-palveluun loma-asunnoksi. Havahdun samaan aikaan kuin kotonakin, jossa 2,5-vuotias herätyskello pirisee seiskan pintaan ”huomentapäivää”(??!!), mutta nyt voin kääntää kylkeä ja torkkua niin pitkään kuin huvittaa. Olen nauttinut ystävän harvinaisesta seurasta, heidän huolella valitsemistaan viineistä ja ruoista. Hän on vienyt minua kävelylle kaupunginosiin, joihin en muuten olisi eksynyt ja joissa ei turisteja näe. Olen kolunnut Principe Realin hipsteriputiikkeja. Olen oppinut lisää portugalilaisista viineistä keskusteltuani pitkään ja hartaasti viinibaarien työntekijöiden kanssa. Minun on luultu työskentelevän viinialalla, mikä hivelee tällaisen viineistä intoilevan amatöörin egoa. Olen myös leperrellyt ilmeikkäälle vauvalle ja hytkytellyt häntä vatsavaivoissa – ettei perhearki pääsisi täysin unohtumaan.

Luvassa on vielä vuorokauden verran omaa aikaa, johon sisältyy ainakin fine diningia. Huomisiltana palaan akut ladattuna takaisin kotiin. Tässä elämänvaiheessa parasta on sopiva yhdistelmä perhelomia ja omia, lyhyitä irtiottoja. Onni on mies, joka ymmärtää ja hyväksyy sen tarpeen.

Päiväretki Tanskaan

Eteläisemmässä Saksassa asuvat saavat nauttia keskisen Europaan lyhyistä etäisyyksistä: tunnissa-parissa saattaa olla jo kokonaan eri maassa. Pohjois-Saksasta käsin sen sijaan ei noin vaan pyrähdellä toiseen maahan päiväseltään. Ranskan, Sveitsin tai Itävallan rajalle on Hampurista vähintään 7-8 tunnin ajomatka. Hollanti tai Puola ovat lähempänä, mutta pohjoisen suunnassa on yllätysbonari, jota ei tule niin ajatelleeksi. Tanskan rajalle on nimittäin vain puolentoista tunnin ajomatka. Hampurista voi siis piipahtaa Skandinaviaan yhtä vaivattomasti kuin Helsingistä Tallinnaan. Olen kyllä ajanut useamman kerran Tanskan läpi matkalla Suomeen, mutta en ole koskaan käynyt siellä turisteilemassa. Viime lauantaina kokosin vihdoin auton täyteen suomalaisia ystäviäni ja teimme toivioretken Tanskan puolelle.

Matkakohteiksi valikoituivat täysin sattumanvaraisesti Aabenraa ja Sønderborg. Molemmat näyttivät olevan sopivan matkan päässä rajalta. ”Muistakaa passit” -viestit lentelivät WhatsAppissa edellisenä iltana kun mieleeni tuli, että Tanskallahan on nykyään käytössä rajatarkastukset. Tosin junalla Kööpenhaminaan matkanneella kaverilla oli se kokemus, että matkustusasiakirjoja tivattiin vain ulkomaalaisen näköisiltä. Ja niinhän siinä kävi, että rajalle tultuamme meitä ensin viittilöitiin pysähtymään, mutta vilkaistuaan seuruettamme tullimies huiskaisi meidät jatkamaan matkaa.

Aabenraa oli ihan sievä pikkukaupunki, jossa suuntasimme ensin brunssille ja sitten tutkailemaan kävelykadun sisustuskauppoja. Niitä oli oikeasti hämmentävän monta paikkakunnan väkilukuun nähden. Kaiken kukkuraksi kaikissa myytiin suunnilleen samoja tavaroita. Täältä voisi ostaa vaikkapa Muumi-mukeja, jos sellaisia keräilisin. Saksassa muumit ovat melko tuntematon juttu eikä Muumi-tuotteita siksi löydy, vaikka Iittalaa ja Arabiaa muuten myydäänkin monessa paikassa. Mitä sitten hankin tanskalaisesta sisustuskaupasta? Noooh…

Vähän noloa ostaa suomalaisia tuotteita ulkomailta, mutta olemme viime aikoina hajottaneet laseja ihan urakalla ja nämä olivat vieläpä tarjouksessa.

Lamino-tuolista on näköjään myös miniversio. Jos siis olisi valmis sijoittamaan toista tonnia lasten tuoliin.

Kaikki kaupat menivät kiinni jo kahdelta, joten oli aika siirtyä eteenpäin. Sønderborgiin oli puolen tunnin ajomatka, jonka aikana sää vaihtui aurinkoisesta sankan sumuiseksi. Sønderborg oli vähän Aabenraata isompi pikkukaupunki, mutta lauantai-iltapäivänä se oli autio ja hiljainen. Etsiydyimme merenrantaan, jossa sumu tarjosi upeita näkymiä. Harmi, että me kaikki olimme pelkästään kännykkäkameroiden varassa. Aikamme maisemia fiilisteltyämme poikkesimme kahville ja ennen paluumatkaa pääsimme vielä itse asiaan eli ruokakauppaan. Meiltä kaikilta saksansuomalaisilta neitosilta lähti homma täysin lapasesta tanskalaisten karkki- ja sipsivalikoimien äärellä. Rakastan muutenkin tutkia eri maissa ruokakauppojen valikoimaa, mutta ulkosuomalaisena erityisen lisän tuo se, jos löytää jotain suomalaista tai riittävän tuttua suomalaista muistuttavan tuotteen, jota oli kaivannut. Tai ei tiennyt kaipaavansa ennen kuin se osui silmään…

Päiväretket ylipäänsä ovat kivoja irtiottoja arjen keskellä, mutta rajanylitys tuo siihen oman säväyksensä. Vain parin tunnin päässä onkin yhtäkkiä täysin toisenlaista. Rakennukset ja liikennemerkit näyttävät erilaisilta, ihmiset ympärillä puhuvat totutusta poikkeavaa kieltä ja kauppojen valikoima on toisenlainen. Saksalaisesta näkökulmasta ilahduttavaa oli myös se, että paikallista valuuttaa ei tarvinnut. Joka paikassa saattoi luottaa siihen, että kortilla maksaminen onnistuu. Se ei kuulkaa todellakaan ole tavallista Saksassa.

Matka, joka melkein tuli tehtyä

Matkojen suunnitteleminen on hauskaa touhua. Kun matkakohde on lyöty lukkoon, vietän tuntikausia mieleisintä majapaikkaa etsien, matkareittejä suunnitellen ja alueeseen tutustuen. Hyvin suunniteltu matka on puoliksi tehty. Euroopan autoturneellemmekin varasin kaikki majoitukset etukäteen. Tuntui liian stressaavalta, että pitkän ajopäivän jälkeen uuteen paikkaan saavuttua pitäisi vielä lähteä etsimään vapaata majapaikkaa ja jännittää löytyykö sellaista ylipäänsä, saati sitten kohtuulliseen hintaan. Inhoan myös kulkea vatsa kurnien ympäriinsä ruokapaikkaa etsien. Silloin tulee taatusti päädyttyä johonkin, jonka ruoka on ala-arvoista ja ylihintaista.

Saksaan muuttaessa intoilin Keski-Euroopan lyhyistä etäisyyksistä. Totuus kuitenkin on, että Pohjois-Saksasta pitää aina ajaa vähintään puoli päivää päästäkseen toiseen maahan. Ainoastaan Tanskan rajalle on vain puolentoista tunnin ajomatka. Onneksi lentotarjonta on hulppeaa. Joka puolelle Eurooppaa pääsee nopeasti – ja kaikkialle moninkertaisesti halvemmalle kuin Suomeen. Valitettavasti. Katselen nimittäin juuri kesälomalentoja ja harmittaa, että Helsinkiin päästäkseen joutuu pulittamaan kolminkertaisen hinnan vaikkapa Nizzaan nähden. Sukulaiseni eivät kuitenkaan ole Nizzassa, joten minkä teet.

Lyhyissä etäisyyksissä ja halvoissa lennoissa on kuitenkin sama efekti kuin kaupungissa asumisen valinnanvapauden illuusiossa. Ei sitä kuitenkaan tule hyödynnettyä. Jo monta vuotta olen puhunut, että seuraava matkakohde on sitten Barcelona. Eipä ole tullut vieläkään mentyä (vaikka viime vuoden puolella olin jo niin pitkällä, että googlettelin majoitusta). Sama juttu Amsterdamin ja Kööpenhaminan kanssa. Molempiin olisi vain muutaman tunnin juna- tai ajomatka, mutta kun ei saa aikaiseksi mentyä, niin ei. Tekisi kyllä mieli. Takavuosina suunnittelimme kovasti matkaa Armeniaan. Sekin jäi toteuttamatta, eikä se tunnu nyt sopivimmalta mahdolliselta kohteelta pienen lapsen kanssa.

Sen sijaan, että listaisin maat, joissa olen käynyt, pitäisi listata maat, joissa olen melkein käynyt. Siis ne, jonne on ollut tarkoitus matkustaa, mutta matka on kuitenkin tyssännyt johonkin. Listasta tulisi pitkä. Aiemmin oli rahapula, nykyisin aikapula ja lomat pitää kuitenkin venyttää kahden eri maan mummilankin kesken. Joskus tulee kosminen ylittämätön este. Kirpaisee ajatella sivun suun mennyttä New Orleansin -reissua. Olin menossa sinne työmatkalle joitakin vuosia sitten, kun sairastuin muutamaa päivää ennen lähtöä sikainfluenssaan. Harmistus matkan peruuntumisesta oli voimakkaampi kuin pelko paljon pelotellusta taudista (sairauden pahimmassa vaiheessa tosin en välittänyt enää yhtään mistään). Paranin, mutta vieläkään en ole päässyt Louisianaan. Moneen muuhun kivaan paikkaan kyllä sen sijasta. Onneksi ihanat matkakohteet eivät lopu kesken. Ensi kesäksi on jo varattu majoitus toskanalaisella viinitilalla. Keeesääää, tule jo!

Jäädä vai palata?

Lähditkö aikanaan ulkomaille ”vuodeksi” ja et ole vieläkään palannut? Teitä on monta. Yksi lähti vaihto-opiskelemaan, toinen au pairiksi, kolmas välivuotta viettämään, neljäs lyhyelle työkomennukselle. Yhteistä kaikille on se, että muutaman kuukauden kuluttua kotiinpaluu ei tuntunutkaan hyvältä ajatukselta. Katsotaan vielä vähän aikaa, kun on alkuun päästy. Ehkä vastaan oli tullut ihminen, jonka luota ei halunnut lähteä pois. Se vasta onkin tavallinen tarina pitkäaikaisemman ulkomailla asumisen taustalla.

Suomalaisia tuli Saksaan erityisen runsaasti 60- ja 70-luvuilla. Monia suomalaisyhteisöjä pyörittävät juuri nämä rouvat, jotka saapuivat jo nelisenkymmentä vuotta sitten ja jäivät. Oman kaveripiirini suomalaiset ovat pääasiassa tulleet joko pari vuotta ennen minua tai minun jälkeeni. Hekin ovat päättäneet jäädä. Ulkosuomalaisyhteisöissä on usein hyväksyttävä se, että ihmiset tulevat ja menevät. Jäähyväisiin pitää tottua. Kummallista kyllä, hyvästelin vasta viime kesänä ensimmäiset kaksi Suomeen palannutta ystävää. Ovatko saksansuomalaiset siis erityisen paikallaanpysyvää sorttia?

Kaivoin esiin tilastotietoja sen selvittämiseksi, millaista suomalaisten muutoliike Saksaan on nykyisin. Statistisches Bundesamt kertoo, että vuoden 2014 lopussa Saksassa asui 14 019 Suomen kansalaista (on hyvä pitää mielessä, että kaksoiskansalaiset eivät kuulu tähän lukuun, sillä heitä ei tilastoida suomalaisiksi). Naisia tästä joukosta on kaksi kolmasosaa. Suomalaisten keski-ikä oli miesten osalta 38,5 vuotta ja naisten osalta 47.7 vuotta. Tässä siis näkyy se, että suuren muuttoliikkeen aikana tulijat olivat pääasiassa naisia. Ehkä hieman yllättäen suurin ikäryhmä ovat 25-45 -vuotiaat, heitä on lähes puolet Saksan suomalaisista. Eläkeikäisiä on vajaa viidesosa ja alaikäisiä alle 10%. Miesten ja naisten välillä suurin ero ikäjakauman lisäksi on perhesuhteissa. Naiset ovat miehiä useammin naimisissa (49% vs. 29%) ja heillä on huomattavasti useammin saksalainen puoliso (47% vs. 16%).

Vuoden 2014 aikana Saksaan muuttaneista suomalaista suurin ryhmä olivat 20-35- vuotiaat, siis opiskeluikäiset ja työelämässä paikkaansa hakevat. Sama ikäryhmä oli enemmistönä myös Saksasta poismuuttaneiden joukossa. Eläkeikäisten muuttoliike on lähes olematonta, vain prosentin luokkaa. Suurin osa Saksasta poismuuttaneista oli viipynyt maassa 1-4 vuotta. Lähipiirini profiili ei siis ole lainkaan tyypillinen. Paljon tavallisempaa on, että Saksaan tullaan työkomennukselle, mutta matkaa jatketaan viimeistään neljän vuoden kuluttua. Eikä välttämättä takaisin Suomeen, vaan johonkin uuteen maahan.

Myth of return on maahanmuuttotutkimusten termi, jolla viitataan maahanmuuttajien puheissa esiintyviin suunnitelmiin paluusta kotimaahan. Maahantulija pitää paluumuuttoa itsestäänselvänä, mutta sitä lykätään hamaan tulevaisuuteen. Ei nyt ihan vielä. Katsotaan sitten kun lasten koulut on käyty. Sitten kun työelämässä on saavutettu se mitä saavutettavissa on – tai säästöjä on kertynyt tarpeeksi (köyhemmistä maista tuleville tyypillistä). Eläkepäiviksi Suomeen! Totuus kuitenkin on, että eläkeikäiset eivät enää lähde. He ovat jo tiukasti juurtuneita asuinmaahansa, lapset ja lapsenlapsetkin asuvat usein lähistöllä. Ne harvat eläkeläiset, jotka muuttavat takaisin Suomeen, saattavat kokea maan vieraaksi. Tammikuinen Suomi ei ollutkaan se kesälomien leppoisa tyyssija ja tavat ovat toiset kuin kotona.

Tuntemistani ulkosuomalaisista vain aniharva on alun perin päättänyt lähteä Suomesta pysyvästi. Elämä on vain vienyt mukanaan niin, ettei paluu ole tähän mennessä tuntunut ajankohtaiselta. Itse arvelin Saksaan muuttaessa, että paluumuutto tuskin on realistista. Mieheni on lähes mahdotonta löytää töitä Suomesta. Meidän oli viisaampaa lähteä muualle. Reilumpaakin tavallaan, että asuinmaamme ei ole kummankaan kotimaa. Sen verran kova paikka kuitenkin oli ajatella, että en enää koskaan asuisi Suomessa, että jätin mielessäni takaoven auki. Jos jonain päivänä olosuhteet sitä suosisivat, jos tulisi ylittämätön työtarjous, jos jos jos… Murto-osa minusta siis elättelee myyttiä paluusta. Älä koskaan sano ei koskaan, millekään asialle. Se on hyvä periaate, niin monta kertaa on tullut takkia käännettyä elämän aikana.

Mikä on sinun tarinasi? Miksi lähdit ja oletko palaamassa?

Suomalainen, joka inhosi talvea

Suppean lähipiirin otannan perusteella vaikutan olevan outolintu siinä suhteessa, että  en pidä talvesta. Talviurheilulajeja en ole harrastanut pariinkymmeneen vuoteen, siis sen jälkeen kun se ei ole ollut pakollista koulun liikuntatuntien puitteissa. Ensilumi ei saa minua haltioitumaan, vaan pikemminkin huokaamaan. Myönnän, että luminen maisema on esteettinen, mutta katselen sitä mieluummin ystävien fb-päivityksistä kuin otan vastaan sen lieveilmiöt livenä. Muistan vielä aivan liian hyvin Helsinkin jokatalvisen lumikaaoksen. Lumipyryn jälkeen tai muuten vaan liukkailla keleillä bussit juuttuivat aina loivaan ylämäkeen Hämeentiellä Hakaniemen jälkeen, tukkivat tien eikä kotiin päin päässyt sen jälkeen millään kulkuneuvolla. Jalkakäytävän reunojen lumivallien yli hyppiessä lunta humpsahti aina saappaanvarresta sisään. Auto piti kaivaa esiin lumen alta joka kerta, kun halusi lähteä jonnekin. Lumitöiden jälkeen piti tietenkin vielä jännittää, käynnistyykö pikku-Pösöni.

Vielä suuremmin vilunväristyksin muistelen ensimmäistä talveani Kanadassa. Lunta tuli sen talven aikana yhteensä viisi metriä. Pakkanen painui helposti lähelle kolmeakymmentä ja lisäksi jostain puhalsi jäinen viima. Kylmyys tunkeutui kaikkien vaatekerrosten alle, luihin ja ytimiin. Asunnossanikin oli kylmä, sillä se oli huonosti eristetty ja saatuani ensimmäisen talvisen sähkölaskun olin erityisen neuroottinen lämmityksen suhteen.

Eräänä aamuna tein lähtöä yliopistolle. Mies vilkaisi ikkunasta ulos ja totesi, että hän ei lähde mihinkään tuolla kelillä. Kiusasin häntä nössöksi, me suomalaiset kun emme pientä lumisadetta pelkää. Lähdin tarpomaan kohti kampusta. Viidentoista metrin jälkeen teki mieli luikkia häntä koipien välissä takaisin, mutta ylpeys ei antanut periksi. Taisteltuani lopulta tieni perille asti, totesin, että yliopisto oli suljettu lumimyrskyn takia. Sama tapahtui sen talven aikana viitisen kertaa.

Jouluaattona ruusui äityi kukkimaan kotiparvekkeella

Talvenvihaaja on siis semionnellinen Pohjois-Saksassa, jossa on ratkaisevasti leudompi keli. Ruoho viheriöi. Auton ikkunoita ei tarvitse rapsutella aamuisin eikä jalkoja palele lumihangessa. Viime talvena lunta satoi vain parina päivänä. Mittari painuu pakkasen puolelle verrattain harvoin. Talvella sataa usein vettä, mutta kirkkaan aurinkoisia päiviä riittää silti vuoden synkimpään kuukauteenkin. Eihän tämä mikään ikuisen kesän maa ole, mutta riittävä kompromissi kuitenkin. Tässäkin suhteessa olen puolivälissä.

Alusta puoliväliin

Olipa kerran tyttö, joka halusi matkustaa. Neljätoistavuotiaana tyttö aloitti ranskan opiskelun, kuunteli iltakauden joululahjaksi saamaansa Patricia Kaasin c-kasettia ja haaveili Ranskasta. Kaukokaipuu oli iskenyt. Heti kynnelle kyettyään tyttö muutti suureen maailmaan, joka maalla kasvaneelle tarkoitti Pääkaupunkia. Tyttö oli varma, että lähtisi opiskelijavaihtoon heti kun mahdollista. Mutta sitten tyttö sai uuden ystäväpiirin, sukelsi täysillä opiskelijaelämään, tapasi pojan – eikä enää halunnut lähteä minnekään. Koko elämähän tapahtui sillä hetkellä Pääkaupungissa ja hän jäisi paitsi siitä kaikesta, jos lähtisi jonnekin muualle.

Sitten kävi niin, että tytön elämän yksi osa-alue meni pirstaleiksi ja yhtäkkiä ei enää ollutkaan syitä olla lähtemättä. Tyttö pakkasi omaisuutensa varastoon ja lähti kahden matkalaukun kanssa vuodeksi valtameren taakse. Sen vuoden aikana tyttö oppi, mitä on koti-ikävä. Mutta tyttö pärjäsi, takellellen kieltä, jota oli opetellut neljätoistavuotiaasta asti. Tyttö tapasi miehen, niinhän siinä aina käy. Siitä lähtien he ovat matkustelleet yhdessä.

Tyttö ei varsinaisesti ole enää tyttöiässä. Elinvuosissa ollaan tilastollisesti melkein puolivälissä jo ja ensimmäisiä harmaita hiuksia pitää nyppiä pois. Puolivälissä tyttö on myös maantieteellisesti, oman kotimaansa ja miehen kotimaan välissä. Tytölle ja miehelle Saksa on ei-kenenkään maa, jossa kotia on rakennettu jo neljä vuotta. Mutta heidän lapselleen se on synnyinmaa, kolmas kotimaa.