Miniloma Göttingenissä

DSC_0398

 

DSC_0393

Muistatteko päiväkodin retken, jota pohdiskelin alkuvuodesta? Koko lapsikatras oli suuntaamassa hoitajineen metsän keskelle peräti kolmeksi yöksi. Olin silloin kahden vaiheilla sen suhteen, laitanko lapseni mukaan. Ryhmäpaine oli kova ja halusin luottaa hoitajien ammattitaitoon – ja olla muutenkin reipas vanhempi – joten ilmoitin lapsen mukaan retkelle. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Retken oli tarkoitus alkaa maanantaina. Kun lauantaina palasin kotiin monen päivän Suomen-reissulta, oli lapsi sairas. Nenä vuosi kuin seula ja hän oli muutenkin vaisu ja väsynyt. Ja tietenkin kovasti minun perääni pitkän poissaoloni vuoksi. Sunnuntaina en edes aloittanut pakkaamista. Olin jo päätökseni tehnyt: en kerta kaikkiaan raaski lähettää lasta pois luotamme niin pitkäksi aikaa. Nössö mikä nössö. Maanantain vastaisena yönä näin unta, jossa olin hakemassa lastani päiväkodista, mutta käännettyäni selkäni hetkeksi, oli hän kadonnut. Enkä löytänyt häntä enää. Alitajuntani viestitti selvästi, että vielä ei ole oikea aika lähettää lasta itsenäistymään. Minä en ole siihen valmis, vaikka lapsi olisi saattanutkin pärjätä ja nauttia olostaan kavereidensa kanssa.

DSC_0397.JPG

Lapsen jääminen pois retkeltä tarkoitti sitä, että hän olisi koko viikon kotona. Mitään vaihtoehtoista hoitoa ei ollut tarjolla, oli joko retki tai ei mitään. Onneksi työmme joustavat. Maanantaina mies oli kotona lapsen kanssa, kun minulla oli työtapaamisia. Tiistaina omat työmenoni olivat vasta illalla, joten mies sai tehdä rauhassa hommia kun olin ulkona lapsen kanssa. Keskiviikko oli viikon ainoa päivä, jolloin meillä oli päällekkäisiä työmenoja. Ratkaisimme ne niin, että mies otti lapsen mukaansa projektikokoukseen Göttingeniin, jossa hänen työpaikkansa sijaitsee. Minä puolestani ajoin yötä myöten Bremenistä Göttingeniin. Kuin vakuutena edellisen postaukseni kokemuksille saksalaisista ruuhkista, seisoin moottoritiellä jonossa vielä iltayhdeltätoista.

Miehelläni on Göttingenissä kakkosasunto. Tai tarkalleen ottaen vain huone ”poikamiesboksissa”, jonka hän jakaa kolmen muun työkaverinsa kanssa. Heidän kaikkien koti on jossain muualla: yksi on Berliinistä, toinen Münsteristä ja kolmas asuu Amerikassa ja viettää vain osan vuodesta Saksassa. Poikamiesboksissa on kyllä neliöitä, mutta ainoastaan välttämättömimmät huonekalut, jättikokoinen telkkari olohuoneessa, nurkissa aina pölyistä ja keittiössä minun hankkimiani kokkaustarvikkeita, joita kukaan ei koskaan käytä. Sillä poikamiesboksissa ei kokata muuta kuin satunnaisesti makkaraa, muut ruokailut ulkoistetaan ravintolaan.

leikkipuisto Göttingen.jpg

Viimeksi kävin Göttingenissä huhtikuun alussa. Magnoliat olivat silloin puhkeamassa kukkaan. Tällä kertaa kesä oli ryöpsähtänyt päälle täydellä voimalla. Kadunvarsien jättiläispuut, aikoja ja vaiheita nähneet, pullistelivat vehreyttään. Sandaalit hiersivät jalkani rakoille, niin kuin joka vuosi ensimmäisenä kesäpäivänä. Keho tunnusteli, miltä auringon polte tuntuu pitkän talven jäljiltä.

Minulle Göttingen on vielä aivan vieras kaupunki. Mies sen sijaan on täällä joka viikko yhden tai kaksi yötä. Hän tuntee jo vanhan kaupungin pikkukadut, on testannut suurimman osan ravintoloista ja moikkailee kadulla vastaantulijoita, minkä hämmästyneenä panin merkille istuskellessamme kahvilan terassilla. Pieni kaupunkihan tämä on ja sitä myötä kylämäistä fiilistä. Vanhan kaupungin laidalta toiselle kulkee hetkessä – jos ei pysähdy ihastelemaan pikkuputiikkeja ja kuolaamaan suklaakauppojen antimia. Hattukaupan ohi en päässyt pysähtymättä. Nyt minulla on vihdoin ja viimein kesähattu. Hikoilimme helteessä, ostimme torilta tuokkosellisen mansikoita, söimme illan koittaessa pizzat terassilla, josta saattoi seurata viereisen teatterin ulkoilmaharjoituksia. Muistin taas, mikä on yksi ulkosuomalaisen etuoikeuksista: pienikin poikkeama arjen rutiineihin saa aikaan ”ihan kuin ulkomailla” -fiiliksen. Yksi kokonainen päivä Göttingenissä riitti siihen.

Vinkkejä Saksassa autoilevalle

autolla Saksassa

Moni suomalainen päättää lähteä lomailemaan Keski-Eurooppaan omalla autolla. Olipa päämäärä mikä tahansa, reitti kulkee suurella todennäköisyydellä Saksan kautta. Myös minun ensikosketukseni Saksaan oli moottoritie. Olimme juhlineet häitämme Romaniassa ja viettäneet sen jälkeen häämatkaa autoilemalla Itävallassa, Ranskassa ja Belgiassa. Kotiin ajoimme Ruotsin läpi ja lautalla Tuhkolmasta Helsinkiin. Saksa oli pelkkä läpiajomaa, jossa kuitenkin piti pysähtyä yhdeksi yöksi.

Tuon kokemuksen perusteella saksalainen liikennekulttuuri jäi lähtemättömästi mieleen. Autoja oli valtavasti, tilannenopeudet hurjia ja tietenkin juutuimme ruuhkaan heti maan rajojen sisään päästyämme. Olin hermoraunio, kun lopulta iltamyöhällä pääsimme hotelliimme. En osannut tuolloin aavistaa, että vain pari vuotta myöhemmin autoilu Saksassa olisi minulle arkipäivää. Nyt kun olen ajanut maata ristiin rastiin kymmenientuhansien kilometrien verran, tiedän jo miten homma toimii.

Mikään ei ole niin varmaa kuin ruuhka, joten älä luota navigaattorin aika-arvioon.

Saksassa on yli 60 miljoonaa autoa. Todennäköisesti matkustat maassa kesällä, jolloin varsin suuri osa saksalaisistakin haluaa lomalle jonnekin. Mutta vaikka ei olisi edes lomakausi, suurten kaupunkien liepeillä liikenne ruuhkautuu joka tapauksessa päivittäin. Esimerkiksi Hampurissa ruuhkasumppuja ovat Elbe-tunneli ja Elbe-silta, ne ainoat kaksi vaihtoehtoa, joilla pääsee pohjoisesta etelään. Pahimpina päivinä jono tunneliin on toistakymmentä kilometriä pitkä. Parasta on niin ollen lähteä matkaan sillä asenteella, että päivän aikana joutuu väistämättä jossain vaiheessa ruuhkaan. On turha tuijottaa navigaattorin arviota saapumisajasta, sillä se ei tule pitämään paikkaansa. Jos puhelimessasi toimii netti ulkomailla, kannattaa suunnistaa Google mapsin avulla, sillä se näyttää myös liikennetilanteen ja osaa laskea reittejä, joilla ruuhkan voi ohittaa. Ruuhkista tiedotetaan toki myös radiossa, mutta siitä ei ole iloa jos ei osaa kieltä eikä tunne seutua niin, että osaisi omin päin lähteä kiertämään pikkuteitä.

Auton varusteet

Saksan liikenteessä auton pakollisia varusteita ovat ensiapulaukku, varoituskolmio ja huomioliivit kaikille autossa matkustaville. Jos auto sattuu hajoamaan keskellä moottoritietä, pitää liivit pukea päälle ja mennä odottelemaan apua kaiteen ulkopuolelle. Edelliseen kohtaan liittyen autossa kannattaa aina pitää vesipulloa ja jotain evästä. Ei ole kiva jumittaa kesähelteellä ruuhkassa janoisena.

Huoltoasemat

Moottoriteiden varrella olevat huoltoasemat ovat jättimäisiä tankkauskeskuksia, jotka eivät juuri eroa toisistaan. Ensimmäisenä on tankkauspiste ja sen ohessa myymälä, mutta sen takaa löytyy yleensä vielä parkkipaikka ja iso erillinen ravintolarakennus. Vessat ovat aina maksullisia, mutta rahaa vastaan saa sitten erittäin siistit ja toimivat saniteettitilat. Vessaan päästäkseen pitää automaatistaa ostaa lipuke, joka maksaa 70 senttiä. Säilytä lipuke, sillä saat sillä 50 senttiä alennusta jos ostat huoltoasemalta jotain. Pitkään luulin, että alennus koskee vain kahvia, mutta se tosiaan pätee mihin tahansa ostokseen.

Nopeusrajoitukset

Saksalla on maine maana, jossa nopeusrajoituksia ei ole. Se pätee kuitenkin vain joihinkin pätkiin moottoritiellä. Sakkorysät ovatkin usein juuri niissä kohdissa, joissa 120:n tai 130:n kilometrin nopeusrajoitus astuu taas voimaan. Jos sellaiseen ajaa lujaa, on luvassa kova sakko. Sakkoa saa ylipäänsä heti, jos ylinopeutta on edes hitusen. Esimerkiksi minulle on joskus tullut sakkolappu siitä, että nopeuteni oli 53 km/h viidenkympin alueella. Sakon suuruus ei kylläkään ollut tässä tapauksessa kuin viitisentoista euroa. Pieniä sakkoja ei vaivauduta lähettämään ulkomaille asti, mutta jos kamera välähtää kun ajat reilua ylinopeutta, niin voit olla varma, että sakko löytää tiensä kotiovelle Suomeen.

Moottoritie-etiketti

Vasemmanpuoleisin kaista moottoritiellä on tarkoitettu nopeimmille. Jos et itse aja kahtasataa, niin palaa heti ohituksen jälkeen takaisin oikealle, ettet jumita liikennettä. Liittymissä ja tilanteissa, joissa toinen kaista suljetaan, noudatetaan vetoketjuperiaatetta eli joka toinen auto päästetään omalle kaistalle. Pidä tästä kiinni omalta osaltasi, niin liikenne pysyy sujuvana. Jos tie edessäsi on ruuhkautunut, siitä kuuluu tiedottaa takana tuleville laittamalla hätävilkut päälle.

Pidä pää kylmänä

Kun liikennettä on niin paljon kuin Saksassa, pitää kuskin olla joka hetki valppaana. Läheltä piti -tilanteita tulee toisinaan ja toisten autoilijoiden törttöily ottaa usein päähän. Hengitä silloin syvään ja laske kymmeneen. Saksassa otetaan tieraivo niin vakavasti, että sitä suitsitaan kovilla sakoilla. Keskisormen näyttämisestä, ohimon tökkimisestä sen merkiksi että toinen on idiootti tai sanallisista solvauksista voi rapsahtaa tuhansien eurojen sakko. Kyllä, luit oikein. Pidä siis pää kylmänä.

 

Sitten vain matkaan! Jos sinulla ei ole kiire, niin poikkea pois moottoritieltä. Pikkuteillä maisemat ovat paljon kauniimmat ja ajat läpi kylien, joita todennäköisesti haluat pysähtyä tutkimaan. Gute Fahrt!

Romania on…

P1010241

…Äärimmäistä köyhyyttä ja blingbling-luksusta samassa katukuvassa. Keskimääräisellä 450 euron kuukausipalkalla ei elä mukavasti. Sitten on niitä, jotka silmää räpäyttämättä tilaavat kahden kuukausipalkan hintaisia samppanjapulloja ravintolassa.

2015-01-10 16.53.06

P1010244

P1010246

…kommunistiajan kerrostalokolossien räikeää rumuutta ja vuoristomaisemien jylhää kauneutta. Art nouveau -tyyliin rakennettujen talojen silmiähiveleviä yksityiskohtia. Boheemia rähjäisyyttä, sillä moniakaan vanhoista upeista taloista ei ole ollut varaa kunnostaa.

P1010345

…hidasta matkantekoa. Tiet ovat huonokuntoisia ja mutkittelevia ja/tai vuoristoisia. Rautatiekiskot puolestaan ovat vanhoja eikä junakaluston uusiminen auta kun rataosuuksilla ei silti voi ajaa lujaa. Matka kaupunkien välillä taittuu sekä junalla että autolla noin 50 kilometrin keskinopeudella.

…Euroopan nopeimpia ja edullisimpia nettiyhteyksiä. Langaton netti on tarjolla joka paikassa, appivanhempieni kotikaupungissa Oradeassa jopa suuressa osassa kaupunkia ulkona. Kortilla voi maksaa melkein missä vaan. Ainakin teoriassa. Tänäänkin parissa paikassa sanottiin, että korttimaksu ”ei toimi”, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että firma on veloissa pankille korttimaksuliikenteestä ja ei halua käyttää maksulaitetta koska pankki velottaisi koko summan itselleen lainan lyhennyksinä.

2015-01-11 15.07.25

P1010854

2016-01-04 21.57.32

…etikassa säilöttyjä kasviksia, keittoja, keittoja, keittoja (romanialainen ei voi kuvitellakaan ateriaa ilman alkukeittoa), lihapitoisia ruokalajeja, joiden valmistaminen kestää tuntikausia, näyttäviä ja supermakeita kakkuja.

2017-03-11 12.43.06

2016-01-02 13.59.58

…Vahvaa kansallistunnetta ja isänmaanrakkautta. Tv-kanavia, joilta tulee pelkästään kansanmusiikkia. Ei täältä lähdetä muualle töihin huvin vuoksi, vaan siksi, että on pakko. Suurin osa siirtotyöläisistä palaa tarpeeksi säästettyään tai viimeistään eläkeiässä takaisin kotimaahansa.

 

Matka anoppilaan

2016-01-07 14.17.59

Appivanhempani asuvat maailman äärissä. Tai siltä matka sinne ainakin tuntuu. Kilometrejä Hampurista Romanian Oradeaan on 1400, periaatteessa se taittuisi vaikka autolla. Ja onkin taittunut, tosin silloin matkalla pitää pysähtyä ainakin yhdeksi yöksi. Mutta jos tekee vain viiden päivän reissun niin kuin me nyt, pitää matkustaa nopeimmalla mahdollisella tavalla. Sekin vie ainakin yhdeksän tuntia yhteen suuntaan ja vaatii vähintään viiden eri kulkuneuvon käyttämistä.

Eilisaamuna lähdimme kotoamme, ensin taksilla lentokentälle. Seuraava etappi oli lento Budapestiin. Puolentoista tunnin lento itsessään on helppo nakki, mutta siitä eteenpäin matka muuttuu monimutkaisemmaksi. Oradeassa ei ole kansainvälistä lentokenttää (tai tarkalleen ottaen nykyään on, RyanAir on aloittanut lennot muutamaan kohteeseen, mutta ne eivät meitä auta), mistä syystä lennämme aina lähimmälle suurimmalle kentälle, joka sattuu olemaan rajantakainen Budapest. Bukarest olisi aivan toisella puolella maata, sieltä junayhteys Oradeaan kestää 12 tuntia.

Budapestista pitää matkaa taittaa vielä 250 kilometriä. Kun kuljimme vielä tätä reittiä kahdestaan, buukkasimme yleensä shuttle-kuljetuksen. Aika moni muukin matkaa tätä samaa reittiä, joten päivässä useampi pikkubussi kuljettaa ihmisiä Budapestin ja Clujin väliä, pysähtyen matkalla Oradeassa. Lapsen kanssa en kuitenkaan halua tätä matkustusmuotoa käyttää. Budapestista Romaniaan johtava tie on todella vaarallinen. Liikenne on vilkasta, rekkoja paljon ja ohitukset itäeurooppalaiseen tyyliin kuolemaa uhmaavia. Lähes joka kerta matkan varrella näkyy kolareita ja aivan liian usein olen kuullut uutisissa, että juuri tämä kyseinen shuttle-pikkubussi on kolaroinut rekan kanssa. Kaikki kyydissä olleet ovat aina kuolleet. Joten ei kiitos. Yksi vaihtoehto olisi vuokrata auto ja ajaa itse loppupätkä. Vaikka en voi vaikuttaa siihen, sattuisiko rekka ajautumaan kaistalleni, niin ainakin osaan itse välttää typeriä ohitustilanteita. Mutta tämä vaihtoehto on käytännössä poissuljettu, sillä Unkarista vuokratuilla autoilla ei yleensä saa ajaa Romanian puolelle. Tai jos saa, pitää maksaa lähes satasen verran ylimääräistä rajanylitysmaksua. Siihen päälle lastenistuimen vuokra, lisävakuutus omavastuun kattamiseksi ja muuta sälää ja kohta ollaankin jo hinnoissa joilla saisi hankittua lennot.

Jäljelle jää juna. Olemme pari kertaa köröttäneet Budapestista Oradeaan ja tuntuma on ollut se, että kävellen olisi nopeammin perillä. Tuo matka nimittäin kestää jotakuinkin viisi tuntia. Onneksi keksimme toisenkin reittivaihtoehdon: Budapestin lentokentän juna-asemalta ajaa nopea juna kahdessa tunnissa Debreceniin, josta on enää vain tunnin ajomatka Oradeaan. Viime aikoina olemmekin hankkiutuneet Debreceniin ja hommanneet jonkun hakemaan meidät sieltä. Kokonaisuudessaan matka on siis seuraava: taksilla Hampurin lentokentälle, lento Budapestiin, bussi lentokentältä juna-asemalle, juna Debreceniin, auto Oradeaan. Hirveää säätämistä aikataulujen ja kyytien hommaamisen kanssa, mutta tämä on silti se mukavin ja turvallisimman oloisin reitti.

2017-03-10 14.00.17

Joskus matkaan tulee ylimääräisiä mutkia, niin kuin eilen. Ehdimme lennon laskeuduttua  Budapestiin bussiin, jolla olimme juna-asemalla ruhtinaalliset yhdeksän minuuttia ennen junan lähtöaikaa. Mutta kun yritimme ostaa lippuja, kuulimme, että juna oli jo täynnä. Saimme liput vasta seuraavaan, tuntia myöhäisempään junaan. Satoi kaatamalla, seisakkeella ei ollut sisätiloja ja lapsi oli jo onnistunut kastelemaan jalkansa lätäkössä. Lähdin kävelemään summamutikassa katua pitkin ja onnistuin kuin onnistuinkin löytämään ”ravintolan”, siis unkarilaisen lähiöräkälän. Meillä ei tietenkään ollut paikallista valuuttaa eikä korttimaksu onnistunut, mutta onneksi myyjä suostui ottamaan vastaan euroja. Tunnin ajan saimme nauttia aidosta unkarilaisesta lähiömeiningistä, makkara- ja kebab-annoksista sekä omistajan itse panemasta oluesta (joka todellakin maistui itsetehdyltä). Mutta ainakin oli lämmintä ja kuivaa. Ihmeellistä, että puolessatoista tunnissa voi siirtyä Saksasta täysin toisenlaiseen maailmaan.

Lähipäivinä luvassa lisää matkajuttuja Romaniasta, pysy linjoilla!

Tuttu ja vieras Helsinki

”Mistä olet kotoisin?” Tuohon kysymykseen vastaan aina laveasti. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, mutta vietin elämästäni 15 vuotta Helsingissä ja pidän oikeastaan sitä kotikaupunkinani. Helsinki meni ihon alle aivan eri tavalla kuin mikään muu asuinpaikoistani. Siksi haluan Suomen-lomilla käydä aina rakkaassa entisessä kotikaupungissani. 

Edellisestä reissusta Suomeen oli ehtinyt vierähtää jo kokonainen vuosi. Laskeuduimme Helsinki-Vantaalle myöhään maanantai-iltana. Miten outoa olikaan taas kuulla ympärillään suomenkielistä puheensorinaa! Päähän siinä menee pyörälle kun jää kuuntelemaan puolella korvalla sivullisten juttuja. Saksassa en kiinnitä huomiota kanssamatkustajien keskusteluihin, mutta suomen kieli valuu korvakäytävästä väkisin sisään. Ja miten kotoisaa olikaan ihmisten yleinen epäkohteliaisuus. Heti astuttuani lentokentän saapumisaulaan ja pysähdyttyäni lastenrattaiden ja matkalaukun kanssa kuikuilemaan vastaanottajaa, pyyhälsi edestäni takakireä keski-ikäinen nainen, joka kovaan ääneen paheksui kulkuväylän tukkimista. Oi Suomi, jossa kukaan ei avaa sinulle ovia, kun molemmat kätesi ovat täynnä tai sano ”anteeksi” tai ”kiitos”! Pitkän poissaolon jälkeen tällaisiin yksityiskohtiin kiinnittää huomiota, vaikka suomalainen meininki onkin läpeensä tuttua.


Myös Helsinki oli samanaikaisesti niin tuttu ja kuitenkin kovin erilainen. Kuin olisi tavannut vanhan poikaystävän, jonka kanssa on edelleen hyvissä väleissä. Tapaaminen ilahduttaa ja toisen tapa puhua ja elehtiä on niin kuin ennenkin, kun hänet tunsi läpikotaisin. Mutta samalla toinen on muuttunut vieraaksi. Tyyliin on tullut ripaus uutta eikä sinulla enää ole aavistustakaan, millaista hänen arkensa nyt on. Helsingissä on kokonaisia kaupunginosia, jotka ovat nousseet lähtöni jälkeen, jopa uusi metroasema (Kalasatama). Ihan pihalla en kuitenkaan ole siitä, mikä kaupungissa on kuuminta hottia, sen verran tiiviisti seuraan suomalaisia blogeja. Valitettavasti moni kiinnostava paikka on kiinni parhaimpaan loma-aikaan, jolloin itse olisin niiden ovenripaa nykimässä. Vaikkapa Alppilan kirkon brunssille olen haikaillut jo parin vuoden ajan. 

Viime vuonna vaihdoin asuntoja ystävän kanssa ja vietimme kaksiviikkoisen Arabianrannassa. Silloin tuli pyörittyä paljon vanhoilla huudeillani Käpylässä ja Vallilassa. Tällä kertaa sain käyttää ystävieni ihanaa kotia Ullanlinnassa. Kolmevuotiaan kanssa ei voi riekkua koko päivää kaupungilla eikä varsinkaan viipyä myöhään illalla, joten iltaisin vastaanotin ystäviä residenssissämme. Erinomainen järjestely tässä elämänvaiheessa! Kulman takaa löytyi herkkukauppa Anton&Anton, monta toinen toistaan houkuttelevampaa kahvilaa ja merenranta. Väistelimme leppäkerttujen invaasiota kun kävelimme Hernesaarenrantaan, jossa ilmeisesti kaikki hengaavat tänä kesänä (TJEU: Löyly). Ihastuin eteläiseen Helsinkiin, jota katselin päiväsaikaan kivijalkaputiikkien tasolta ja iltaisin kattojen yläpuolelta.


Lapsen kanssa tuli koluttua leikkipuistoja ja kerrankin sain relata penkillä. Havaitsin, että suomalaiset leikkipuistot on rakennettu niin superturvallisiksi, että ei tarvitse pelätä lapsen putoavan ja taittavan niskansa. Arvelin aiemmin olevani hitusen helikopterivanhempi, kun heilun usein huolestuneena kiipeilytelineiden ympärillä. Mutta totuus on, että saksalaisissa leikkipuistoissa usein on vaarallisia kiipeilypaikkoja. Kömpelö kolmevuotias voi helposti horjahtaa alas reunattomasta telineestä 2,5 metrin korkeudelta. 


Yksi kivoimmista jutuista, mitä lapsen kanssa voi Helsingissä tehdä, on ehdottomasti Kaupunginmuseon näyttely Lasten Helsinki. Kahden kerroksen monista huoneista löytyi vaikka mitä nähtävää ja tehtävää. Kaikkien esineiden kanssa sai leikkiä. Me viivyimme pisimpään ”mummolassa”. Sen olohuone ja keittiö oli sisustettu 70-lukulaisiksi aidoilla esineillä. Lapsi tykkäsi puuhata keittiön tarvikkeilla. Myös nukkekotihuone ja rooliasujen sovittaminen olivat hittejä. Näyttelyyn on vapaa pääsy. Jos asuisin Helsingissä, kävisin varmasti täällä usein.


Tietäisin myös paljon kivoja asioita, joita Helsingissä voisi tehdä aikuisseurassa, mutta se jää seuraavaan kertaan… Onneksi olen tulossa jo kahden viikon päästä työreissulle. Kahtena vapaailtana aion tehdä täsmäiskun niihin ravintoloihin, baareihin ja kauppoihin, joihin nyt loin vain haikeita silmäyksiä.

Loman kaksi puolta

2016-06-30 20.24.58

Olimme lomalla, kuten autoepisodista saattoi päätellä. Vajaan kahden viikon aikana ajoin 3600 kilometriä (olen taloutemme ainoa ajokortillinen). Onhan se nyt hullua lähteä noin pitkälle autoreissulle kolmevuotiaan kanssa, ajattelin itsekin. Yllätyksekseni automatkat eivät olleet ongelma. Lapsi sopeutui hyvin siihen, että nyt istutaan ja matkataan. Nokosia hän ottaa nykyään ylipäänsä vain auton istuimessa. Miehellä oli viihdytysvastuu takapenkillä ja tabletin avulla hän suoritui hommastaan kunnialla. Suurimmaksi hitiksi matkan aikana osoittautui mobiilisovellus, jolla voi tehdä palapelejä. Minä puolestani pidän ajamisesta. En mielelläni ole pitkiä matkoja kyytiläisenä, vaan istun mieluummin itse ratin takana.

2016-06-26 16.46.38-1.jpg

Harkitsimme kyllä pitkään, että olisimme lentäneet Toskanaan ja vuokranneet auton sieltä. Päädyimme kuitenkin ajamaan koko matkan kahdesta syystä: mukaan voi ottaa juuri niin paljon kamaa kuin haluaa, kun ei tarvitse miettiä painorajoituksia ja matkan varrella näkee paljon enemmän. Päätimme pätkiä matkan järkevän mittaisiin ajopäiviin, ainoastaan alku- ja loppumatkasta tuli pari pitempää ajopäivää. Miehellä on lähisukulaisia Ingolstadtissa, Baijerissa, emmekä tähän asti ole saaneet aikaiseksi kyläiltyä puolin ja toisin, joten se oli oikein mainio ensimmäinen pysähdyspaikka. Seuraava yöpaikka oli eteläisessä Itävallassa, jonne serkkuni oli juuri saapunut lomailemaan anoppinsa kesäpaikkaan. Tämä oli luultavasti lapselleni matkan kohokohta, sillä pihapiiristä löytyi trampoliini ja koira, joka ei ollut moksiskaan taaperon hellyydenosoituksista. Itävallasta siirryimme pohjois-Italiaan ja yövyimme Trentossa, jossa mieheni on asunut opiskeluaikanaan. Ihana pikkukaupunki upeissa vuoristomaisemissa! Näille seuduille haluan vielä uudestaan. Trentosta matka jatkui varsinaiseen pääkohteeseen Toskanassa. Viiden yön jälkeen suuntasimme nokan kohti Sveitsiä ja vietimme kaksi yötä Zürichissä ystävien luona ja näin meidän tuli vierailtua ensimmäistä kertaa tuossa alppimaassa.

2016-06-30 11.23.21

Toskanassa vastassa oli aurinko, kolmenkympin helle, hurmaava vanha villa ja polveilevat maalaismaisemat. Täällä viettäisimme idyllistä lomaa uima-altaan reunalla ja viinitarhojen keskellä käyskennellen. Niin just. Vanha hurmaava villa oli suojeltu rakennus, joten siihen ei oltu voitu asentaa ilmastointilaitteita. Ei se mitään, pidämme ikkunat auki ja annamme tuulenvireen viilentää makuuhuonetta öisin! Hyvä ajatus, mutta emme ottaneet huomioon hyttysiä. Aivan kuin olisi ollut suomalaisella mökillä. Jatkossa saatoimme valita nukummeko huonosti hyttysten vai kuumuuden takia. Valitsimme jälkimmäisen.

2016-06-28 19.48.04

Emme olleet ottaneet lapselle mukaan leluja yhtä piirustuslehtiötä lukuunottamatta, sillä kyllähän maaseudulla riittäisi tekemistä ja ihmeteltävää, varmaan toisia lapsiakin agriturismon muiden majoittujien joukossa. Ei ollut muita lapsia, ei. Sisiliskoja kyllä näkyi mielin määrin, mutta muuten lapsiparka vietti viikon piirrellen lehtiön täyteen busseja, joka on hänen pakkomielteensä. Italiassa ei ole leikkipuistoja eikä lapsi vielä osaa uida (vaikka olinkin hommannut hänelle Swim Trainer -uimarenkaan ja muutaman kerran polskimme altaassa sen kanssa). Jos asiaa tarkastelee positiiviselta kannalta, niin ainakin lapsi oppi viikon aikana värittämään kuvia paljon paremmin kuin ennen.

Loma-asunnossamme oli keittiö, mutta emme jaksaneet kokata kertaakaan. Mieluummin astelimme valmiiseen pöytään, sillä agrituristossamme oli erinomainen ravintola. En ole koskaan syönyt niin kauniissa maisemissa. Toskanalaiset alkupalat ja terassin avogrillissä paahdetut lihat olivat käsittämättömän maukkaita. Olisipa niistä saanut nauttia rauhassa. Mutta kolmevuotiaamme ei ollut kiinnostunut a) istumaan syöttötuolissa ja b) maistelemaan hyviä ruokia. Naapuripöydän amerikkalainen perhe katseli menoamme huvittuneena ja totesi aikuiselle tyttärelleen, että ”sinä olit aivan samanlainen tuon ikäisenä”. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua voinemme itsekin naureskella näille hetkille. Myöhäisten illallisten vuoksi tai muutenkin lapsen nukkumaanmenoaika kääntyi kesälomamoodiin. Hyvästi siis kahdenkeskinen rauhallinen aika iltaisin lapsen mentyä nukkumaan.

2016-07-02 18.13.41-2.jpg

Italia oli täynnä postikorttimaisemia. Toskanaakin suuremman vaikutuksen minuun teki pohjoisen vuoristoseudut. Oli mykistävää laskeutua Itävallan puolelta kilometrin korkeudesta vuorenrinteitä alas laaksoon. Vielä vaikuttavampaa oli ajaa Italiasta Sveitsiin Como-järven kautta. Auton ratissa en voinut ottaa kuvia, mutta Toskanassa kuvailin senkin edestä. Erään kerran halusin ottaa lähikuvan sitruunapuusta, siitähän tulisi mainio harkitun huoleton lifestyle-kuva Instagramin kuvavirtaan. Puuta innokkasti kuvatessani en katsonut mihin astuin, vaan nilkkani nuljahti kuoppaan ja kaaduin koko painollani toisen polven päälle. Sain ilkeän haavan, turvonneen polven ja melkein kokovartalomustelman – yhden some-hetken takia. Viimeiset kaksi viikkoa olen kulkenut maksimekoissa, etten pelottaisi vastaantulijoita sinimustalla jalallani. Veikkaukseni on, että vielä viikon verran menee, ennen kuin voin käyttää lyhyempiä helmoja.

Loman jäljiltä olen uupunut, väsyneempi kuin ennen lomaa. Mutta silti en olisi jättänyt välistä tätä reissua. Vielä tulee aika, kun lomamatka on taas rentouttavaa, tuleehan?

 

Moottoritie on kuuma


Auto oli pakattu täyteen lomamatkaa varten. Oli piknikreput, uimarenkaat ja kaikenlaista muuta sälää, jota raaskii ottaa mukaan silloin, kun matkustaa autolla. Näppäilin navigaattoriin ensimmäisen etapin osoitteen Baijerissa ja starttasin auton. Moottori käynnistyi ja ryhtyi saman tien yskimään. Moottorivalo kojelaudassa vilkutti ja piippasi jatkuvalla syötöllä. Ei auttanut muu kuin suunnata suoraan korjaamolle. Hädin tuskin saimme rullattua kolmen kilometrin matkan sinne ja jännitin koko ajan jäämmekö liikenteen tukkeeksi.

Oli selvää, että emme jatkaisi matkaa tällä autolla ainakaan samana päivänä. Mutta en halunnut peruuttaa suunnitelmiamme, joten jätin perheen korjaamon pihaan, hyppäsin itse taksiin ja lähdin metsästämään vuokra-autoa. Kaksi lähintä vuokraamoa tuotti vesiperän, joten istahdin lentokenttämetroon ja sain jo sillä välillä tehtyä puhelimellani varauksen. 2,5 tuntia alkuperäisestä aikataulusta jäljessä istuimme kaikki uudenkarheassa Skoda Octaviassa ja käänsimme nokan kohti etelää.

Auton vuokraaminen Saksassa on onneksi halpaa kuin saippua. Perheauto kahdeksi viikoksi kustansi vähän päälle 300 euroa. Vielä viiskymppiä lisää, niin myös vakuutuksen omavastuuosuuden sai pois. Olin sen suhteen kaukaa viisas, sillä auton kylkeen on jo tullut osuma toisen auton ovesta. Tietenkin, Italiassa kun ollaan. Ei auta, että itse on varovainen ja huolellinen, jos muut eivät ole sitä. 

Vuokra-auto on itse asiassa kaikin puolin parempi valinta kuin oma vanha pikku Pösömme. Tällä ei jää moottoritiellä toisten jalkoihin. Päin vastoin, kerrankin minä pääsin kokeilemaan lujaa ajamista. Pösöllä olen posottanut parhaimmillaan sataaviittäkymppiä, mutta auto tuntuu olevan silloin äärirajoillaan ja meteli on sietämätön. Skodalla saattoi liu’utella sulavasti 190 km/h. Silloin tällöin vaan, Saksassakaan eivät kaikki moottoritiet ole nopeusrajoituksettomia ja perjantaina tien päällä oli muutama muukin matkantoa hidastamassa. Miestä ilahdutti Pösöämme isompi jalkatila takana ja minua myös stereoiden Bluetooth-yhteys. Vihdoinkin pystyin kuuntelemaan musiikkia Spotifysta enkä niittä kuutta cd-levyä, jotka ovat lojuneet Pösön hanskalokerossa ainakin viimeiset kuusi vuotta. Oi, uusi Vesala!

Vuokra-auton huonoin puoli on oikeastaan se, että en taida haluta enää palata Pösön rattiin. Se on palvellut meitä uskollisesti vuodesta 2009 asti eikä ole tätä ennen jättänyt meitä tien päälle (mikä onni muuten, että auto hajosi kotona eikä jossain Italian maaseudulla!) En ole mikään autokuumeilija enkä ole siksi kokenut tarvetta vaihtaa uudempaan. Mutta nyt sain makua siitä, miltä tuntuu ajaa mukavampaa, modernimpaa ja turvallisempaa kulkupeliä. Damn! Pitääkö tässä nyt lähteä autokaupoille?

Jälleennäkeminen Veronassa

Jokunen viikko sitten esittelin Ulkosuomalaisen tarina -sarjassa Vuokon Stavangerista. Hän on ala-asteaikainen bestikseni. Peruskoulun jälkeen päädyimme eri lukioihin ja yhteydenpito hiipui. Löysimme vuosia myöhemmin toisemme uudestaan Facebookista ja olemme sitä kautta pysyneet kärryillä päällimmäisistä kuulumisista. Edellisestä tapaamisestamme on kuitenkin jo kuutisen vuotta aikaa. Olin itse palannut Kanadasta ja Vuokko oli kesälomareissulla Suomessa, kun treffasimme Helsingissä.

Vuokko on norjalaisten tavoin innostunut italialaisista viineistä. Erään kerran hän lempituottajansa Ripassoa maistellessaan pohti, että mikäköhän mahtaa olla tämän viinin tarina? Mistä se tulee, millaisissa oloissa se valmistetaan? Pitäisköhän lähteä paikan päälle katsomaan? Vuokko on lukenut blogiani alusta lähtien ja tiesi, että olen viininystävä ja keksi siten pyytää minua mukaansa: lähdetäänkö lyhyelle reissulle Veronaan..? Totta kai lähdetään! Edellisestä yhteisestä matkastamme olikin ehtinyt jo kulua aikaa. Vuonna 1988 reissasimme Hämeenlinnaan mummolaani. Silloin kuuminta hottia oli ajella mummoni kotitalon hissillä ylös alas sekä leikkiä vakoojaa Salapoliisin käsikirjan ohjeiden mukaan. Nyt oli toisenlaiset prioriteetit: hyvää viiniä, hyvää ruokaa ja paljon unta. Meillä on täsmälleen samanikäiset lapset, jos joku ihmetteli tuota jälkimmäistä.

Vuokko ja Paivi

Tyylimme vuonna 1988 oli tyrmäävä. Olen muuten näemmä palannut samaan hiusmalliin kuin tuolloin.

Eräänä toukokouisena tiistai-iltana astuin koneesta Milano Malpelsan lentokentällä, jossa Norjasta lentänyt Vuokko jo minua odotteli. Meillä oli sen verran monen vuoden kuulumiset päivitettävänä, että pitkähkö bussimatka Milanon keskustaan sujui hujauksessa. Yövyimme rautatieaseman lähistöllä sijaitsevassa hotellissa ja jatkoimme heti aamulla matkaa varsinaiseen määränpäähämme, Veronaan.

2016-06-08 15.25.34-1

Meillä oli vain kaksi päivää käytettävissämme Veronassa ja olimme yksimielisiä siitä, että emme yritä tunkea liikaa ohjelmaa vähiin tunteihin. Hieman shoppailua, ihanaa ruokaa ja viininmaistelua sekä yleistä tunnelman maistelua, siitä on hyvä reissu tehty. Emme siksi juosseet nähtävyyksistä toiseen. Toki kävimme kurkkaamassa Julian parveketta, mutta enemmän suunnistimme ylös kirjaamiemme viinibaarien osoitteiden perässä. Toisena päivänä meillä oli buukattuna opastettu kierros Veronan ulkopuolella sijaitseville viinitiloille. Tästä olen kirjoittanut enemmän viiniblogini puolella (Viiniloma Veronassa ja Amaronen pauloissa). Ja joka päivä tietysti jäätelöä. Miten ne osaakin sen homman niin hyvin!

Osaa ne tämänkin homman

Verona oli viehättävä, niin kuin osasin odottaakin. Mutta saksalaisten turistien määrä hämmästytti. Heti kaupunkiin saavuttuamme minut pysäytti vanhempi rouva ja kyseli tietä areenalle – saksaksi. Hän oli aivan onnessaan kun vastasin saksaksi, vaikken osannutkaan kulkea kaupungissa. Ei vaan itselle tulisi mieleen kysellä ulkomaanreissulla ohjeita vastaantulijoilta suomeksi… Ilmeisesti läheinen Garda-järvi on varsin pitkälti saksalaisten kansoittama lomakohde. Olin myös positiivisesti yllättynyt veronalaisten kielitaidosta. Emme tainneet kertaakaan asioida englantia taitamattoman paikallisen kanssa. Se ei ole Italiassa mikään itsestäänselvyys, vaikkakin kaupungeissa tilanne on tietenkin toinen kuin maaseudulla. Viinitilaoppaammekin kertoi opiskelleensa koulussa kolmea vierasta kieltä.

Airbnb-asuntomme ja näkymä sen ikkunasta

Kahteen ja puoleen päivään mahtui niin paljon, että tuntui kuin olisi ollut pitemmälläkin matkalla. Kaupan päälle sain uusimmat kuulumiset vanhoista koulukavereistamme ja entisistä opettajistamme. Vuokko on huomattavasti paremmin perillä kotipaikkakuntamme asioista kuin minä, mutta omat vanhempani eivät enää asukaan siellä. Tämä oli vallan mainio tapa nähdä ystävää ja viettää aikaa yhdessä intensiivisemmin kuin yleensä. Suomessa aika ei tahdo riittää, kun pitää vain juoksennella paikasta toiseen. Tehkäämme siis treffit kivaan lomakohteeseen Euroopassa! Saatan ottaa tavaksi.

Vampyyrien sukua

P1010282

Kun tapasin mieheni, en tiennyt Romaniasta yhtikäs mitään. Vain ne tyypillisimmät kliseet, Draculan ja Ceausescun. Seuraavana kesänä minut vietiin tutustumaan sukuun. Matkustelimme Transsilvaniaa ristiin rastiin ja opin paljon romanialaisista tavoista ja mielenmaisemasta. Myös visuaaliset maisemat olivat huikean kauniita vuoristoisessa Transsilvaniassa, jossa keskiaikaiset kaupungit majailevat rauhassa suurilta turistilaumoilta. Havaitsin senkin, että romanialaiset vihaavat Dracula-juttuja, jotka ovat heidän mielestään pelkkää kaupallista Hollywood-luomusta. Irlantilaisen Bram Stokerin Dracula-kirja 1800-luvun lopulla sai aikaan sen, että vampyyrikuvasto syöpyi länsimaisten ihmisten mieliin ja lähtemättömästi osaksi mielikuvia Romaniasta. Mutta tiesitkö, että Romaniassa ei edes ole mitään kansanperinnettä vampyyreistä? Stoker ammensi inspiraation kuolleista heränneisiin, verta imeviin vampyyrihahmoihin goottitarinoista ja sijoitti tapahtumat Transylvaniaan ja nimesi vampyyrinsa 1400-luvulla eläneen romanialaisen hallitsijan Vlad Seivästäjän mukaan, joka tunnettiin myös nimellä Dracula.

P1010312

Vlad Seivästäjä on todellinen historian hahmo. On totta, että lisänimi Dracul tarkoittaa romaniaksi paholaista, mutta tässä tapauksessa se viittaa kuitenkin siihen, että Vlad Seivästäjän isä kuului Lohikäärmeen sääntökuntaan (Order of the Dragon), joka oli 1400-luvun alussa kristittyä Eurooppaa puolustamaan perustettu järjestö (vähän kuin keskiaikaiset Odinin soturit aatelisversiona, hah). Vlad Seivästäjä, siis Draculan poika oli pelätty hallitsija ja tunnettu julmista kidutus- ja teloitusmenetelmistään, mutta mitään yliluonnollisia myyttejä perimätieto ei häneen liitä. Vierailimme reissullamme Sighisoarassa, jossa on edelleen pystyssä Vlad Seivästäjän synnyinkoti. Voisi kuvitella, että siihen olisi kyhätty vampyyrimuseo tai jotain vastaavaa, tämä keskiaikainen pikkukaupunki kun on kuitenkin yksi suosituimpia turistikohteita. Mutta ei. Paikalla oli ravintola, vaan ei mitään vampyyreihin tai Draculaan viittaavaakaan. Niin paljon romanialaiset inhoavat vampyyrijuttuja, että eivät ole valmiita edes hankkimaan helppoa rahaa niiden avulla. Ainoastaan Transsilvanian tunnetuimman turistikohteen, Branin linnan joka tunnetaan myös Draculan linnana, nettisivuilla on omistettu kappale Bram Stokerin Dracula-tarinalle, mutta siinäkin lopuksi teroitetaan, että Dracula on vain mielikuvituksen tuotetta.

P1010346

Romaniassa uskotaan toki yliluonnollisiin voimiin ja siihen, että ne kanavoituvat joidenkin ihmisten kautta. Usko noitiin (romaniaksi strigoi) elää vahvana vielä nykypäivänkin Romaniassa. Mieheni isosedän uskottiin olleen paha noita. Kuulema hänen elinaikanaan hänen lehmänsä lypsivät hyvin, mutta naapurien eivät. Hän oli siis varastanut muiden lehmien maidon yliluonnollisella tavalla. Kun isosetä kuoli 80-luvulla, valvoi yksi naispuolisista sukulaisista hänen kuolinvuoteensa äärellä. Kuoleman hetkellä kaikki ikkunat olivat kuulema lävähtäneet auki. Sukulaisnainen päivitteli myös miten myrskyinen yö olikaan ollut, johon muut ihmetellen vastasivat, että sää oli ollut täysin tyyni. Kuoleman jälkeen ei kuitenkaan ole kuulunut mitään kummitustarinoita. Isosetä oli siis elävä strigoi vastakohtana kuoleman jälkeen vaeltaville hengille, joita myös samalla nimellä kutsutaan.

P1010347

Myös mieheni isoäiti on eräänlainen noita, mutta hyvä sellainen: kansanparantaja. Hän hoitaa sekä ihmisiä että eläimiä, panee luita ja jänteitä paikalleen ja tuntee kuin taskunsa eri kasvien parantavat vaikutukset. Isoäiti elää edelleen samassa kylässä, jossa on syntynyt ja kasvanut, asuttaen savesta tehtyä mökkiään, jonka mies hänelle rakensi viime vuosisadan puolivälissä. Isoäiti on aika pitkälti omavarainen; on kasvimaa ja kanoja ja viininkin hän tekee itse. Loput ruokatarvikkeet hän saa pojiltaan, jotka käyvät viikottain äitiään katsomassa. Isoäitiä harmittaa, että hän ei ole voinut kouluttaa ketään kylän seuraavaksi parantajaksi, sillä nuorempi sukupolvi ei ole kiinnostunut siitä (paitsi silloin kun itse tarvitsevat apua). Kansanparannustaidot kuolevat siis hänen mukanaan aikanaan. Minäkin pääsin todistamaan yhtä sessiota muutama vuosi sitten, kun kyläilimme hänen luonaan. Mieheltäni oli hieman aiemmin mennyt polvi sijoiltaan ja hän kulki kepin kanssa. Isoäiti halusi välttämättä kokeilla polven parantamista ja minä tallensin tilanteen videolle, olihan se ainutlaatuista etnografista aineistoa. Parantaminen piti sisällään hierontaa ja sen yhteydessä lausuttuja loitsuja, joissa pyydettiin Neitsyt Mariaa apuun. Isoäiti on erittäin hurskas ortodoksi, joten muunlaisia voimia hän ei puhuttelisikaan.

Kuten sanottua, romanialaiset eivät kutsu näitä parantajia tai noitia vampyyreiksi, mutta mies mielellään selostaa muunmaalaisille olevansa vampyyrien sukua. Tyttärellämme on muuten erityisen terävät kulmahampaat, hmm…

Lepoloma Lissabonissa

Tämä on kolmas kertani Lissabonissa. Yksi parhaista ystävistäni muutti tänne viisi vuotta sitten, mikä on ollut hyvä syy matkustaa tänne uudestaan ja uudestaan. Mutta Lissabon on upea kohde, joten ilman paikallisia kontaktejakin olisin varmasti palannut. Kaupungissa on tainomaista rähjäistä romantiikkaa, johon en ole muualla Euroopassa törmännyt. Nyt maaliskuun alussa kevät on vasta aluillaan täälläkin. Villakangastakin jätin kotiin, mutta trenssi ja kaulahuivi ovat tarpeen. Tuuli puhaltaa välillä navakasti, mutta aurinko on kirkkaampi kuin pohjoisemmassa Euroopassa ja hetkittäin terassilla on tarjennut ilman takkiakin.


 Ensimmäisellä visiitillämme Lissaboniin ahnehdimme kaikki tärkeimmät nähtävyydet. Jalat rakoilla ja maitohapoilla askelsimme kartta kädessä mäkiä ylös alas ja imimme tunnelmaa. Nautimme lämpimistä illoista terassilla ja Bairro Alton baarikorttelin tungoksesta. Saimme viikkoon mahdutettua myös kaksi päivää Portossa sekä päiväretket Sintraan, Cascaisiin ja Euroopan läntisimpään kärkeen. Oli kiire nähdä ja kokea kaikki, paikallaan ei voinut pysyä.


Toisella kerralla mukanamme oli puolivuotias vauva. Tuosta reissusta muistikuvani ovat hataria, ylläri ylläri. Muistan viikonloppumatkan Alentejon alueelle, jossa aurinko paahtoi valkeaksi kalkittuja taloja kuumemmin kuin Lissabonissa ja jossa ruoka ja viini oli taivaallista. Muistan, että päivälämpötilat nousivat maaliskuun lopussa jo pariinkymmeneen asteeseen, mutta yöt olivat kylmiä ja palelimme asunnossa. Saimme lopuksi flunssan, kaikki kolme.


Kolmannella kerralla tulin yksin. Tavoitteeni oli nukkua paljon, syödä hyvin ja maistella portugalilaisia viinejä. Kyllä, tähän on tultu parinkymmenen vuoden takaisista reppureissuseikkailuista. Oma, kiireetön aika on nyt kuuminta hottia. Ja sitä olen saanut. Ystävälläni on kahden kuukauden ikäinen vauva, joten meno on ollut lapsentahtista. Siis sellaisen lapsen joka nukkuu viiden tunnin päiväunia vaunuissa (ei meillä vaan…). Olen nauttinut rauhallisista aamuista ystävieni ihanassa omistusasunnossa, joka muuten on juuri listattu airbnb-palveluun loma-asunnoksi. Havahdun samaan aikaan kuin kotonakin, jossa 2,5-vuotias herätyskello pirisee seiskan pintaan ”huomentapäivää”(??!!), mutta nyt voin kääntää kylkeä ja torkkua niin pitkään kuin huvittaa. Olen nauttinut ystävän harvinaisesta seurasta, heidän huolella valitsemistaan viineistä ja ruoista. Hän on vienyt minua kävelylle kaupunginosiin, joihin en muuten olisi eksynyt ja joissa ei turisteja näe. Olen kolunnut Principe Realin hipsteriputiikkeja. Olen oppinut lisää portugalilaisista viineistä keskusteltuani pitkään ja hartaasti viinibaarien työntekijöiden kanssa. Minun on luultu työskentelevän viinialalla, mikä hivelee tällaisen viineistä intoilevan amatöörin egoa. Olen myös leperrellyt ilmeikkäälle vauvalle ja hytkytellyt häntä vatsavaivoissa – ettei perhearki pääsisi täysin unohtumaan.


Luvassa on vielä vuorokauden verran omaa aikaa, johon sisältyy ainakin fine diningia. Huomisiltana palaan akut ladattuna takaisin kotiin. Tässä elämänvaiheessa parasta on sopiva yhdistelmä perhelomia ja omia, lyhyitä irtiottoja. Onni on mies, joka ymmärtää ja hyväksyy sen tarpeen.