Paluu lomalta

Muistan lukeneeni, että ihmisen onnellisuustaso on korkeammalla lomaa suunnitellessa kuin itse lomalla. Samassa jutussa todettiin, että lyhyet lomat ovat tarjoavat tehokkaampaa palautusta töistä kuin pitkät, yhteen putkeen pidetyt lomat. Pitkältä lomalta saattaa palata töihin yllättävän väsyneenä. Ja jos lomaan on ladattu paljon odotuksia eivätkä ne toteudu, pitää seuraavaa täydellistä lomaa odotella vuoden verran.

Itsehän olen tänä vuonna toiminut juuri tuon ohjeen mukaisesti. Olen tehnyt useamman minipyrähdyksen Suomeen, joista olen palannut energiaa ja ideoita täynnä. Perheen kanssa pyörähdimme viikon mittaisella autolomalla Saksassa kesäkuun lopulla ja nyt vietin tehokkaan lomaviikon Suomessa. Olin kuitenkin poissa kotoa kolme viikkoa putkeen, sillä ennen lomaviikkoa olin melkein kahden viikon työreissulla Suomessa. Sen ajan mies oli lapsen kanssa vanhempiensa luona Romaniassa ja Helsinkiin he lensivät heti työputkeni päätyttyä.

Viikko kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta siihen mahtui yllättävän paljon. Kummitytön rippijuhlat, hitusen kaupunkiaikaa Helsingissä, shoppailua, rantapäivä. Ehdimme tavata koko perheeni sekä monta rakasta ystävää. Lapsi oli onnessaan serkkujensa seurasta ja ensimmäistä kertaa ei arastellut isovanhempiaan vaan leikki heidän kanssaan innolla. Sen ansiosta meilläkin oli kerrankin loma, joka sisälsi pitkään nukuttuja aamuja ja rauhallisia lukutuokioita pitkin päivää.

Kolmen viikon poissaolon jälkeen oma koti ja oma sänky alkoi kuitenkin jo tuntua houkuttelevalta ajatukselta. Sunnuntaina oli vihdoin aika suunnata kohti Hampuria. Pakkasimme räjähtäneen omaisuutemme ja huomasin taas saman ilmiön: Suomesta palatessa tavaroiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Tällä kertaa erityisesti kaikenlaisella Salama McQueen –roinalla, sillä tyttäremme on viime kuukaudet fanittanut koko pienestä sydämestään Disneyn autohahmoja. Ylikiloja oli lopulta kolme ja jouduimme lähtöselvitystiskillä sullomaan tavaraa matkalaukusta käsimatkatavaroihimme.

Säästäväisenä tyttönä olin hankkinut meille lennot Berliiniin, jonne pääsi melkein kolme kertaa Hampuria halvemmalla. Sieltä sitten puksutimme junalla loppumatkan kotiin. Ovelta ovelle matka kesti tällä tavalla yhdeksän tuntia – aivan kuin eeppisellä anoppilareissulla. Enää portaat ylös neljänteen kerrokseen kaikkien laukkujen kanssa ja ovi auki ja… Mikä tämä lemu on? Tokihan ilma aina haisee ummehtuneelta kun on ollut pitkään poissa, mutta ei kai sentään näin pahalta?

Matkalle lähtiessä olen tarkkana siitä, että jääkaapista heitetään pois kaikki pilaantuvat asiat, kahvinkeittimen suodatinpussi pitää muistaa poistaa homehtumastaa ja roskat viedä ulos. Muuten kotiin palatessa hajuhaitat ovat ikäviä. Olin vannottanut miestä tekemään nämä ennen kuin hän lähti lapsen kanssa Suomeen. Ja niin hän olikin. Mutta emme olleet ottaneet huomioon yhtä yllätystekijää. Lapsi oli päättänyt juuri ennen lähtöä käydä kakalla. Itsenäisesti ja omatoimisesti, niin kuin hänellä on tapana. Vessanpönttö vaan oli jäänyt vetämättä. Paska mäihä, kirjaimellisesti. Kesti muuten aika kauan, ennen kuin hajun sai tuuletettua pois.

Ihanan tuoksun lisäksi postilaatikossa odotti ylinopeussakko. Muistan, että edellisellä lomareissulla jossain vaiheessa välähti kamera, mutta kas, alueella olikin ollut matalampi nopeusrajoitus kuin olin luullut.

Tervetuloa kotiin!

 

Advertisement

Miniloma Göttingenissä

 

Muistatteko päiväkodin retken, jota pohdiskelin alkuvuodesta? Koko lapsikatras oli suuntaamassa hoitajineen metsän keskelle peräti kolmeksi yöksi. Olin silloin kahden vaiheilla sen suhteen, laitanko lapseni mukaan. Ryhmäpaine oli kova ja halusin luottaa hoitajien ammattitaitoon – ja olla muutenkin reipas vanhempi – joten ilmoitin lapsen mukaan retkelle. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Retken oli tarkoitus alkaa maanantaina. Kun lauantaina palasin kotiin monen päivän Suomen-reissulta, oli lapsi sairas. Nenä vuosi kuin seula ja hän oli muutenkin vaisu ja väsynyt. Ja tietenkin kovasti minun perääni pitkän poissaoloni vuoksi. Sunnuntaina en edes aloittanut pakkaamista. Olin jo päätökseni tehnyt: en kerta kaikkiaan raaski lähettää lasta pois luotamme niin pitkäksi aikaa. Nössö mikä nössö. Maanantain vastaisena yönä näin unta, jossa olin hakemassa lastani päiväkodista, mutta käännettyäni selkäni hetkeksi, oli hän kadonnut. Enkä löytänyt häntä enää. Alitajuntani viestitti selvästi, että vielä ei ole oikea aika lähettää lasta itsenäistymään. Minä en ole siihen valmis, vaikka lapsi olisi saattanutkin pärjätä ja nauttia olostaan kavereidensa kanssa.

Lapsen jääminen pois retkeltä tarkoitti sitä, että hän olisi koko viikon kotona. Mitään vaihtoehtoista hoitoa ei ollut tarjolla, oli joko retki tai ei mitään. Onneksi työmme joustavat. Maanantaina mies oli kotona lapsen kanssa, kun minulla oli työtapaamisia. Tiistaina omat työmenoni olivat vasta illalla, joten mies sai tehdä rauhassa hommia kun olin ulkona lapsen kanssa. Keskiviikko oli viikon ainoa päivä, jolloin meillä oli päällekkäisiä työmenoja. Ratkaisimme ne niin, että mies otti lapsen mukaansa projektikokoukseen Göttingeniin, jossa hänen työpaikkansa sijaitsee. Minä puolestani ajoin yötä myöten Bremenistä Göttingeniin. Kuin vakuutena edellisen postaukseni kokemuksille saksalaisista ruuhkista, seisoin moottoritiellä jonossa vielä iltayhdeltätoista.

Miehelläni on Göttingenissä kakkosasunto. Tai tarkalleen ottaen vain huone ”poikamiesboksissa”, jonka hän jakaa kolmen muun työkaverinsa kanssa. Heidän kaikkien koti on jossain muualla: yksi on Berliinistä, toinen Münsteristä ja kolmas asuu Amerikassa ja viettää vain osan vuodesta Saksassa. Poikamiesboksissa on kyllä neliöitä, mutta ainoastaan välttämättömimmät huonekalut, jättikokoinen telkkari olohuoneessa, nurkissa aina pölyistä ja keittiössä minun hankkimiani kokkaustarvikkeita, joita kukaan ei koskaan käytä. Sillä poikamiesboksissa ei kokata muuta kuin satunnaisesti makkaraa, muut ruokailut ulkoistetaan ravintolaan.

Viimeksi kävin Göttingenissä huhtikuun alussa. Magnoliat olivat silloin puhkeamassa kukkaan. Tällä kertaa kesä oli ryöpsähtänyt päälle täydellä voimalla. Kadunvarsien jättiläispuut, aikoja ja vaiheita nähneet, pullistelivat vehreyttään. Sandaalit hiersivät jalkani rakoille, niin kuin joka vuosi ensimmäisenä kesäpäivänä. Keho tunnusteli, miltä auringon polte tuntuu pitkän talven jäljiltä.

Minulle Göttingen on vielä aivan vieras kaupunki. Mies sen sijaan on täällä joka viikko yhden tai kaksi yötä. Hän tuntee jo vanhan kaupungin pikkukadut, on testannut suurimman osan ravintoloista ja moikkailee kadulla vastaantulijoita, minkä hämmästyneenä panin merkille istuskellessamme kahvilan terassilla. Pieni kaupunkihan tämä on ja sitä myötä kylämäistä fiilistä. Vanhan kaupungin laidalta toiselle kulkee hetkessä – jos ei pysähdy ihastelemaan pikkuputiikkeja ja kuolaamaan suklaakauppojen antimia. Hattukaupan ohi en päässyt pysähtymättä. Nyt minulla on vihdoin ja viimein kesähattu. Hikoilimme helteessä, ostimme torilta tuokkosellisen mansikoita, söimme illan koittaessa pizzat terassilla, josta saattoi seurata viereisen teatterin ulkoilmaharjoituksia. Muistin taas, mikä on yksi ulkosuomalaisen etuoikeuksista: pienikin poikkeama arjen rutiineihin saa aikaan ”ihan kuin ulkomailla” -fiiliksen. Yksi kokonainen päivä Göttingenissä riitti siihen.

Onko sinulla hyvä kielellinen itsetunto?

Emmää mitään osaa, tuumi amaryllis.

”Puhutteko englantia?” kysyin usein keskustelukumppaniltani Saksaan muutettuamme, kun piti selvittää jotain asiaa, johon onneton saksantaitoni ei riittänyt.
”Vähäsen” kuului lähes poikkeuksetta vastaus. Sen jälkeen toinen osapuoli alkoi suoltaa täydellisen sujuvaa englantia.

Olin hämilläni. Olinhan vihdoin kohdannut kansakunnan, jolla on yhtä huono itsetunto vieraiden kielten suhteen kuin suomalaisilla. Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, jotka mieluummin vaikenevat kuin tuottavat vieraskielisen lauseen, jonka kielioppi  ei ole täydellinen. Harvemmassa ovat ne, jotka innokkaasti viljelevät koko osaamansa sanavaraston myös niillä kielillä, jota eivät ole lukeneet koulussa vuosikausia. Romanialainen anoppini on malliesimerkki rohkeasta kielen käyttämisestä. Kun hän on meillä kylässä, hän pistelee menemään peräkkäin kaikki osaamansa muutan kymmenen saksan kielen sanaa. Aivan pokkana, välittämättä oikeakielisyydestä. Ja hän tulee ymmärretyksi aivan riittävästi tavallisissa arjen tilanteissa vaikkapa kaupassa.

Emmää mitään osaa, ajattelee kuvitteellinen keskivertosuomalainen, joka lukion käytyään on opiskellut kymmenen vuotta englantia, kuusi vuotta ruotsia ja hyvässä lykyssä vielä 3-5 vuotta jotain kolmatta kieltä. Jos ei osaa, niin jotain on todella pahasti pielessä kielenopetuksen menetelmissä. Kyllä me kieliopin hallitsemme, mutta se ei auta avaamaan suuta tositilanteessa. Käyttöenglanti, arjen sanankäänteet, opitaan televisiosta ja netistä. Muiden kielien suhteen osaaminen jää teoreettiselle tasolle harjoituksen puutteessa. Jos ei ole joutunut käymään läpi sitä vaihetta, että joutuu oikeasti ottamaan aktiivikäyttöön pitkään ja hartaasti tankatun kielen, kasvaa kynnys sen käyttämiseen ylivoimaiseksi. Niin kuin minulla ruotsin suhteen. Lopulta sitä väittää, ettei osaa koko kieltä. Hautaa vuosien pohjatyön kaikessa hiljaisuudessa.

Saksalaiset joko osaavat englantia erinomaisesti tai eivät ollenkaan. Suomessahan englanniksi pärjää kaikkialla, kaikenikäisten ja kaikenlaisista koulutustaustoista tulevien suomalaisten kanssa. Sitä mieheni jaksoi aina hämmästellä Suomen-vuosinaan. Suomi on pieni kielialue ja meillä on nöyrä asenne: on pakko osata vieraita kieliä, jos haluaa olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa. Saksalaisilla taas on suurvaltaidentiteetti: kyllähän muut meidän kieltämme osaavat tai saavat luvan opetella. Kerroinkin viime vuonna, että Veronassa vastaani tuleva rouva kysyi minulta tietä saksaksi eikä edes erityisesti ihmetellyt kun vastasin hänelle saksaksi (ilahtui kyllä). Tulisiko suomalaisille edes mieleen lähestyä ulkomailla ihmisiä omalla kielellään? Veikkaan, että Suomessa on ulkomaalaisen varsin harvinaista kuulla lause ”tämä on Suomi ja täällä puhutaan vain suomea”. Sen sijaan suurin osa Saksassa asuvista, jotka eivät ole heti maahan tullessaan puhuneet paikallista kieltä, ovat taatusti kuulleet tuhahduksen ”Saksassa puhutaan saksaa”, jota seuraa kieltäytyminen palvelemasta englanniksi. Tämä nyt menee keittiöpsykologian puolelle, mutta taustalla saattaa olla myös häpeää omasta vieraan kielen taidottomuudesta. Kun englantia ei osata niin yleisesti ja samalla tasolla kuin vaikka Suomessa, purkautuu kommunikaatiotilanteen kielimuuri puuskahdukseen, että sen toisen pitäisi opetella paremmin meidän kieltämme.

Minulle paikallisen kielen opetteleminen on itsestäänselvyys (sekä edellytys työssä selviytymisessä). Haluan tietää, mistä ympärilläni puhutaan. Ilman saksan kielen taitoa en kykenisi keskustelemaan lapseni päiväkodin hoitajien kanssa kuin auttavasti. En ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun junassa tulee kuulutus ja kaikki matkustajat poistuvat ulos. Kokisin olevani ihan pihalla ympäristöstäni. Kielitaidottomuus pitää yllä ulkopuolisuuden tunnetta. Sellaista koen jossain määrin yhä edelleen, vaikka kielitaito on kohentunut huimasti lähtötilanteesta. Viisi vuotta sitten tänne tultuani saksantaitoni pohjautui pariin kurssiin yliopistolla. Nyt puhun ja kirjoitan sitä ihan kelvollisesti, uskalsin jopa antaa radiohaastattelun saksaksi (kun en kehdannut sanoa pomolle ei). Silti minua vaivaa huono kielellinen itsetunto. Hävettää, että en puhu vielä paljon paremmin näin pitkän ajan jälkeen. Kun se ja se tuttukin jo puhuu aivan sujuvasti. Toisiin vertailu on tietenkin tosi järkevää.

Huono kielellinen itsetunto näkyy vaikka siinä, että en mielelläni aloita keskusteluja saksaksi tai en yritä lähteä syventämään suhteita paikallisiin small talkista oikeaksi ystävyyssuhteeksi. Kun kielitaitoani kehutaan, minä perisuomalaiseen tapaan voivottelen, mitä en vielä osaa. Sen sijaan voisin taputtaa itseäni olkapäälle: hyvä minä, olen oppinut tässä iässä uuden kielen. Voisin ajatella, että mitä enemmän uskallan ryhtyä juttusille ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, sitä enemmän opin paikallisista tavoista ja saksalaisten mielenliikkeistä. Vain sillä tavalla kokemus ulkopuolisuudesta vähenee.

Lyhtykulkue

Suomen pitkästä ja pimeästä syksystä puuttuu juhlan aiheita. Ehkä juuri juhlattomuudesta johtuen pikkujoulukausi alkaa niin aikaisin. Halloween toki on tehnyt tuloaan, mutta se tuntuu vielä varsin päälleliimatulta ja historiattomalta. Se ei yhdistä kaikkia.

Saksassa vietetään 10.11. Martinpäivää erään 300-luvun lopulla eläneen pyhimyksen kunniaksi. Harva enää muistaa Martinpäivän perimmäistä syytä, mutta sen ympärille kasvaneet traditiot ovat kovasti voimissaan. Ensinnäkin seuraavan kuukauden aikana kaikkialla syödään hanhea (Martinsgans) punakaalin ja jauhoisten perunapalleroiden (Knödel) kera. Lisäksi Martinpäivän tienoilla järjestetään lyhtykulkueita (Laternenumzug/Laternelaufen), mikä tuntuu olevan saksalaisille erityisen rakas traditio. Mainitsepa vain lyhtyjyhla, niin saksalaisen keskustelukumppanin silmät syttyvät loistamaan ja he alkavat hyräillä lapsena oppimiaan lauluja.

Tänä vuonna lapsemme pääsi ensimmäistä kertaa mukaan päiväkodin lyhtyjuhlaan, jota vietettiin jo viime perjantaina. Pari viikkoa aikaisemmin vanhemmat oli kutsuttu päiväkotiin askartelemaan lyhtyjä. Varsinaisena juhlapäivänä noudimme sitten lapsen päiväkodista lyhdyn kera ja saavuimme kuudelta päiväkodin vieressä olevalle aukiolle. Siinä vaiheessa oli jo täysin pimeää. Aivan aluksi lauloimme yhden lyhtylauluista: Kommt, wir woll’n Laterne laufen. Tai siis muut lauloivat innoissaan ja minä ja muut ulkkarivanhemmat olimme aivan pihalla. Sen jälkeen syötiin. Päiväkodissa taidettiin olettaa, että kaikki tietävät lyhtyjuhlien sisällön ja osaavat tuoda ruokaa noutopöytään. Minä juoksin hiki päässä hakemassa kaupasta juustoa ja kasviksia, kun kuulin asiasta vasta aivan viime tipassa. Aukiolle katettu pöytä notkui herkkuja, jotkut vanhemmat olivat jopa leiponeet näyttäviä teemakakkuja.

Kun olimme syöneet pimeässä ja kylmässä ja lapset olivat säntäilleet sekopäisinä ympäriinsä (yritäpä muuten paikantaa pimeydessä väkijoukon keskellä omaa lastasi), oli aika lähteä liikkeelle kulkueena. Paikalle saapui torvisoittokunta, jonka perään asetuimme. En tiedä onko lyhtykulkueilla yleensä näin suureelliset puitteet, mutta meidän päiväkodillamme on tapana panostaa tällaisiin juttuihin (he myös järjestävät alueellamme lastenkonsertteja). Lapset kantoivat lyhtyjään, joissa paloivat kynttilät. Vähän taas pohjoismaiseen yliturvalliseen meininkiin tottunutta hirvitti. Ja niinhän siinä kävi, että meidän lyhdyssämme kynttilä kaatui ja poltti lyhdyn seinämään reiän. Jonkun toisen lyhty puolestaan näytti olevan ilmiliekeissä. Muutamat vanhemmat olivat kaukaa viisaasti varustautuneet pienellä led-valolla kynttilän sijaan ja ensi vuonna taida itsekin hankkia sellaisen.

Taivalsimme varmaan parin kilometrin lenkin asuinalueemme katuja pitkin, jotka poliisi oli sulkenut liikenteeltä. Torvisoittokunta edessä soitti reippaita sävelmiä (mm. YMCA!) ja me matelimme lyhtyinemme perässä. Ihmiset seurasivat kulkuetta parvekkeiltaan. Lapsi oli jo heti alussa bongannut parhaan kaverinsa ja kulki koko matkan käsi kädessä hänen kanssaan. Voin uskoa, että lyhtyjuhlasta jäi hänelle jännittävä muistijälki ja jotain, jota odottaa joka syksy. Ihan pelkästään se, että hän sai olla ulkona pimeällä, oli eksoottista. Ensi vuonna osaan itsekin orientoitua vähän paremmin siihen, mitä on luvassa. Ja vaikka opetella niitä lauluja etukäteen…

Lämmityssäätöä

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen, lauloi Juice muinoin. Lokakuun näkee minusta ainakin siinä, että töissä on kiireisempää kuin aikoihin ja blogin kirjoittaminen ei ole tuntunut riittävän rentouttavalta palautuskeinolta. Siksi täällä on ollut hiljaisempaa. Osasyy on myös siinä, että olen aloittanut uuden, isomman kirjoitusprojektin, joka vie paljon ajatuskapasiteettia.

Lokakuu näkyy siinäkin, että on tullut aika kääntää lämmitys päälle. Samalla on käynnistynyt jokatalvinen kissa ja hiiri -leikki miehen kanssa sopivasta lämpötilasta. Mies käy vääntämässä patteria isommalle ja minä pienemmälle ja niin edelleen. Häntä kuulema palelee silloin kun minusta on sopiva lämpötila. Minulle puolestaan tulee hiki, jos oleilemme hänen mieltymystensä mukaisessa huonelämmössä. Olen tähän asti vedonnut siihen, että hän voi aina laittaa lämpimämpiä vaatteita päälleen, jos paleltaa. Mutta jos minua hikoiluttaa, niin sille on vaikea tehdä mitään.

Saksaan muutettuani olen pistänyt merkille, miten korkea sisälämpötila suomalaisissa asunnoissa keskimäärin on talvella. Olemme tottuneet siihen, että talvellakin kotona voi hengailla alusvaatteisillaan ja hyvin tarkenee. Se on osittain tottumiskysymys ja osittain sen seurausta, että lämmityskulut eivät ole yhtä kovat kuin monessa muussa maassa. Ensimmäisenä talvenani Kanadassa pökerryin järkytyksestä, kun sain ensimmäisiltä kylmimmiltä kuukausilta yli 400 dollarin laskun. Sen jälkeen säädin asunnon lämmön öisin 15 asteeseen ja päivisin 17 asteeseen. Pohjakerroksen asunnosta karkasi kaikki lämpö huonosti tiivistetyistä ovista ja ikkunoista ulos – ja varmaan osin myös ylemmän kerroksen asuntoihin. Palelin koko talven. Ja silti sain parinsadan dollarin lämmityslaskun. Seuraavana talvena meillä oli eri asunto. Siinä lämmitys kuului vuokraan emmekä me pystyneet säätelemään lämpötilaa. Jostain syystä asunto oli kuin tropiikki. Öisin nukuimme ikkuna raollaan, silloinkin, kun ulkona oli parinkymmenen asteen pakkanen.

Yhdeksän vuotta sitten syksyisessä Québecissä tuli käytyä poimimassa omenoita omenatilalla ja kurpitsoja kurpitsapellolta.

Anoppilassakin on tropiikki, kesät talvet. Kesällä Romaniassa on tukahduttavan kuumaa ja sisällä aivan yhtä tuskallista kuin ulkona. Luulisi, että syksyn saapuminen olisi helpotus, mutta talvellakin anoppi haluaa pitää noin kolmenkymmenen asteen sisälämpötilaa. Häntä kuulema palelee muuten. Vähän teki mieli kommentoida jotain hihattomissa vaatteissa oleskelusta, mutta en kehdannut. Sen sijaan ensi töikseni käänsin meidän huoneemme lämmityksen pois päältä ja avasin ikkunan. Vasta sillä tavalla huone viileni siedettäväksi ja pysyi talvipakkasillakin sopivan lämpimänä kokonaan ilman lämmitystä, kun muu asunto oli yhtä viidakkoa. Sanomattakin on selvää, että saimme joka päivä kuulla kauhistelua siitä, että me palellumme.

En ole erityisen vilukissa, mutta inhoan kyllä palelemista. Jos vilu menee luihin ja ytimiin, on siitä vaikea päästä eroon. Paleltaa vielä paksun peiton allakin. Ensimmäisenä talvenamme nykyisessä kodissamme olohuoneen ainoa patteri ei meinannut pelittää. Sinnittelin puoli talvea torkkupeittojen kanssa, kunnes vihdoin sain aikaiseksi soittaa huoltomiehelle. Hän tuli käymään ja ilmasi patterin. Siihen meni minuutti. Sain lahjaksi työkalun, jolla saan ruuvattua patterin ilmanpoistoventtiiliä, niin että voin itse ilmata sen. Vähän nolotti, mutta miten olisin oppinut homman kun en koskaan ollut sitä kokeillut. Nyt sitten ilmaan tottunein ottein säännöllisesti patteria, joka alkaa pulputtaa muutaman viikon välein. Kotona vallitsee toistaiseksi huonelämpötilarauha, mutta saa nähdä mitä syksyn kääntyminen talveksi tuo tullessaan. Miten teillä, hot or not?

Anti-liikkujan tunnustuksia

Kävin lenkillä. Se on niin harvinaista, että siitä piti tulla heti raportoimaan blogiin. Hämmästytin itseäni ensinnäkin sillä, että päätin lähteä lenkille ja toisekseen sillä, että jaksoin lönkytellä kolme varttia. Lenkki oli tämän vuoden ensimmäinen. Mahdollisesti myös viimeinen.

En löytänyt itsestäni kuvaa urheiluvaatteissa. Ylläri. Ruoka- ja viinikuvia olisi sen sijaan vaikka kuinka. Siksi saatte ihastella Eutinin linnan naisia. I feel you, ladies!

Minä olen sitä sukupolvea, jonka orastavakin liikunnan riemu tapettiin lopullisesti koulun liikuntatunneilla. Muistan hiihtokilpailut, joissa tulin maaliin toiseksi viimeisenä, kaikkeni antaneena. Sentään joku muu oli minuakin hitaampi. Pesiskentällä nöyryyttävintä oli joukkueiden jako, kun kapteenit kutsuivat yksi kerrallaan tiimiinsä jäseniä paremmuusjärjestyksessä. Arvatkaa vaan, olinko minä aina viimeisellä kierroksella se, joka oli vielä pakko ottaa mukaan. Olin huono lyömään, huono ottamaan koppia ja huono heittämään. Juosta onneksi osasin. Ei minua yrittämisen puutteesta voinut moittia. Halusin kyllä kovasti pärjätä, mutta olin vain yksinkertaisesti kömpelö lapsi. Koululiikunnassa mentiin niiden pärjäävimpien ja parhaimpien ehdoilla. Kilpailut korostivat lasten välisiä eroja ja kaikkea piti muutenkin mitata: nopeutta, korkeutta, pituutta. Yläasteella jouduimme joskus tekemään oman telinevoimistelukoreografian, jonka opettaja kuvasi videokameralla, katsoi jälkeenpäin ja arvosteli sitten numeraalisesti.

Lukiossa oli onneksi toinen meininki. Meillä oli nuori ja innostava liikunnanopettaja, joka halusi, että meillä olisi kivaa liikuntatunneilla. Usein saimme itse valita mitä teemme ja minä painelin läheiselle kuntosalille reiden lähentäjälaitteeseen selailemaan lehtiä. Tämä opettaja oli oikeasti kiva ja kannustava (sekä mahdottoman kaunis ja alkoi seurustella kaupungin kuumimman poikamiehen kanssa meidän teinityttöjen suureksi suruksi), mutta peli oli osaltani jo menetetty. Minulla oli jo antiurheilullisen identiteetti. En osaa, en pysty, olen huono, tämä ei ole kivaa. Kun sen oli kokenut lapsena riittävän monta kertaa, muodostui minäkuva sen mukaiseksi.

Nyt joku jo huikkaa, että en ole vain löytänyt omaa lajiani. Olen minä kokeillut monia juttuja sittemmin aikuisiällä ja muutamista todella tykännytkin. Mikään ei vain ole jäänyt elämään pysyvästi. Yliopistoliikunta oli hyvä paikka kokeilla uusia lajeja. Tanssiminen oli kivaa ja salsasinkin pitkään. Lenkkipoluille lähdin niihin aikoihin kun ryhdyin laihduttamaan ensimmäistä kertaa. Välillä lenkkeilin ahkerammin, välillä tosi epäsäännöllisesti niin kuin tätä nykyä. En vain koskaan ole saavuttanut monien hehkuttamaa flow-tilaa. Juokseminen on joko tosi tervaista tai parhaimmillaankin ihan ok, niin kuin tänään.

Jossain vaiheessa olin oikea kuntosalihirmu. Olin tullut siihen tulokseen, että minun ruumiinrakenteellani minusta ei koskaan tule pitkäsääristä ja varsamaista keijukaista, vaikka laihduttaisin kuinka. Päätin sen sijaan olla sopusuhtainen ja lihaksikas. Hetken aikaa olinkin. Kun johonkin ryhdyn, panostan siihen täysillä. Tuon ajan peruja on se, että osaan edelleen laatia ystävilleni saliohjelmia. Ja olen edelleen suhteellisen vahva, vaikka lihakseni ovatkin hyvin piilossa pehmeän kerroksen alla. Ajan mittaan kuntosaleilu kävi kuitenkin tylsäksi. Hampuriin muutettuani hankin taas kuntosalijäsenyyden, sillä se oli helppo tapa liikkua jollain tavalla. Kun jonkin aikaa oli ajanjakso, että lähelläni asui kaksi suomalaista kaveria, joiden kanssa teimme salitreffejä, niin liikkuminen oli jopa säännöllistä. Mutta kun he toinen toisensa perään muuttivat takaisin Suomeen, jäin salikortteineni yksin enkä enää sen koommin avannut kuntosalin ovea.

Tällä hetkellä taidan pitää eniten joogasta, mutta sekin on vain suunnittelun tasolla. Joogamatto nojaa olohuoneen nurkkaan inspiraatiota odottaen. En ole löytänyt Hampurista mieleistä joogasalia enkä muutenkaan mielelläni sitoudu tiettyihin kellonaikoihin, jolloin tunnille pitäisi mennä. Siksi Yoogaian tarjoama nettijoogamahdollisuus tuntui loistavalta idealta ja hankin vuosijäsenyyden. Noh, sitä on tullut käytettyä sen verran, että yksittäisen tunnin hinnaksi on tähän mennessä tullut ehkä hitusen vähemmän kuin jossakin joogakoulussa, mutta eipä ole hienot jooga-aikeeni kovin realisoituneet. Miten voikin olla niin vaikeaa ottaa itseään niskasta kiinni, levittää matto lattialle ja omistautua edes puolituntisen verran liikunnalle?

Tänä vuonna liikuntasaldo on siis ollut surkeampi kuin vuosikausiin. Siitä ei voi olla tuntematta syyllisyyttä, sillä niin vahva terveysideologia läpäisee yhteiskuntamme. Liikkumaton ihminen on huono ihminen. Pakkohan sitä on uskoa, kun säännöllisen liikkumisen hyötyjä keholle ja mielelle toitotetaan joka tuutista. Sitäpaitsi tämä sohvaperunavaihe näkyy vyötäröllä. Minulta on jo udeltu raskausuutisia (en ole!) ja se syö naista. Huokaus. En ole muuttumassa liikkumisen ilon airueksi, mutta yritän kuitenkin taas saada jonkin liikunnan muodon säännöllisiin tapoihini. Saatte vapaasti toimia virtuaalisina personal trainereinani ja kannustaa ja simputtaa minua olan takaa.

Seitsemän päivää

Periaatteen nainen sysäsi minulle haasteen kertoa siitä, millaista on arkeni viikon ajan. Koska blogini ei ole glamoröösi lifestyle-hitti, jossa esitellään upeita asukokonaisuuksia ja vieraillaan huolettomasti blogikarkeloissa (joihin ei ole tippunut kutsujakaan, ei sen puoleen), ei luvassa ole varsinaisia yllätyksiä. Varsinkin kun koko blogi kertoo ulkosuomalaisen äidin arjesta. Mutta toki huomaan itsekin, että Instagramin puolelle valikoituu niitä arjen silotellumpia hetkiä. Vaikkapa tämä lapsi paloauton kyydissä -idylli. Mitä kuvassa ei näy, on se, että olen jo tolkuttoman kauan otsasuoni tykyttäen maanitellut ja käskyttänyt lasta pois paloautosta, että muutkin jonottajat pääsisivät kyytiin. Tässä alla siis Instagramin ulkopuolelle jäänyttä ulkosuomalaisen äidin arkea seitsemältä päivältä!

Lauantai
Heräilemme kahdeksan aikaan sängystämme, jonne lapsi on tehnyt comebackin. Johan ehdimmekin kokonaiset kolme kuukautta juhlia sitä, että lapsi nukahtaa omaan sänkyynsä. Sitten tuli uuden päiväkodin aloitus ja pakka on taas sekaisin. Alku uudessa paikassa on ollut juuri niin vaikea kuin ennakoinkin. Onneksi kivana yllärinä lapsen ryhmässä on entisten naapuriemme poika, joka on puoli vuotta tyttöämme vanhempi. Emme olleetkaan nähneet näitä ex-seinänaapureita vuoteen, joten oli tosi kiva törmätä heihin uudestaan. Me muutimme pois jo kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta kyläilimme vielä sen jälkeen puolin ja toisin, kunnes hekin muuttivat vuosi sitten vähän kauemmas. Mutta nyt saimme heti kutsun tupatarkastukseen ja sovimme päiväksi lauantai-iltapäivän. Aamupäivän haahuilimme laiskoina kotona. Polkaisin ostamaan perheen uudelle tulokkaalle myssyn lähistön skandinaavisia lastenvaatteita myyvästä puodista, tarrakirjan lapsen tarhakaverille ja kukkakimpun. Saksassa viedään aina kyläillessä kukkia ja yritän vihdoin itsekin oppia tavoille.

Kyläpaikkaan oli vain parin kilometrin matka, mutta laiskoina päätimme mennä bussilla. Tietenkään bussia ei silloin kuulunut, liikenne oli jumissa tulosuunnassa. Lapsi oli kuitenkin jo niin fiksutoitunut ajatukseen bussilla matkustamisesta, että muun vaihtoehdon tarjoaminen ei käynyt enää päinsä. Saavuimme lopulta perille 40 minuuttia myöhässä. Lapset leikkivät aluksi nätisti keskenään ja me aikuiset fiilistelimme helteisellä sisäpihan terassilla kaupunkiasumisen ihanuutta. Loppuvaiheessa homma alkoi mennä erotuomaroinniksi ja raahasimme väsyneen lapsen kotiin. Pahimmilta raivareilta vältyttiin, muistaakseni. Tai sitten olen jo unohtanut, raivareita kun riittää joka päivään.

Lapsen mentyä nukkumaan korkkaamme valkkarin ja katsomme Modern Familya. Tapanamme on seurata jotain sarjaa yhdessä ja nyt sinällään loistavien mutta äärimmäisen väkivaltaisen Breaking Badin ja Fargon jälkeen kaipasimme jotain kepeää sitcomia.

Sunnuntai
Tänään oli valtakunnallinen Naisten Pankin hyväntekeväisyystempaus Kävele naiselle ammatti, jossa kerätään rahaa kehitysmaiden naisten koulutuksen ja taitojen kehittämiseksi. Suomessa tapahtuma järjestettiin 34 paikkakunnalla ja Saksasta mukaan oli tänä vuonna innostunut jopa kymmenen suomalaista seurakuntaa, Hampuri niiden joukossa. Lastasimme merimieskirkolla pakuun tuoleja, pöytiä ja kahvitermareita ja ajoimme Stadtparkin laidalle. Onneksi tänään oli viileämpi päivä, ”vain” 23 astetta. Puistoon pystytimme huvilteltan kahveineen ja infolehtisineen. Kolmikymmenpäinen suomea kailottava naisjoukko keräsi kiitettävästi huomiota, kun kävelimme puiston halki. Itse kävely tosin jäi meillä kahvittelun varjoon, kuulema Dresdenissä olivat paahtaneet jopa 13 kilometrin lenkin. Mutta rahaa saimme kerättyä paljon enemmän kuin olimme arvelleet: yhteensä 600 euroa eli 20 ammattia.

Maanantai
Aamulla piti poikkeuksellisesti laittaa herätyskello soimaan, sillä jouduin lähtemään omiin rutiineihini nähden aikaisin eli puoli kahdeksalta kohti rautatieasemaa. Pitkästä aikaa istahdin Deutsche Bahnin kyytiin, joka vei minut Berliiniin. Päivä oli kuuma, mittari nousi yli kolmenkymmenen Berliinissä. En tosin ennättänyt kiinnittää siihen niin huomiota, sillä koko päivä meni sisätiloissa. Perillä kokoustin kuusi tuntia, mutta onneksi hyvässä seurassa ja hyvässä hengessä. Kaikkiaan reissuun meni yli 12 tuntia, vaikka Berliiniin onkin junalla nopea yhteys Hampurista.

Tiistai
Viikottainen yh-hetkeni alkoi, kun mies lähti työpaikalleen. Olen tainnut joskus mainita, että hänen työpaikkansa sijaitsee parin tunnin junamatkan päässä Hampurista. Alusta asti diili on ollut se, että hän voi asua Hampurissa ja tehdä suurimmaksi osaksi töitä etänä, mutta viikottainen näyttäytyminen työpaikalla on silti toivottavaa. Niinpä hän on yleensä yhden, joskus kaksi yötä viikossa pois kotoa. Asemalle lähtiessään mies vei lapsen päiväkotiin ja minä jäin vielä nukkumaan. Herättyäni istuin tietokoneen ääreen ja manailin sitä, miten olin taas jättänyt viime tippaan tämän viikon työtilaisuuksien valmistamisen. Viime kuussa olisin ehtinyt rauhassa tehdä joitakin hommia valmiiksi, mutta ihan niin kauaskatseinen en kuitenkaan ole. Toisaalta olen yleensä tehokkaimmillani silloin kun on kiire. Nyt touhotin (huonon) tapani mukaan noin kahtakymmentä asiaa samaan aikaan ja sain jopa jotakin aikaiseksi. Iltapäivällä havahdun nälkään ja polkaisen lounaalle kodin lähelle. Mukaan otan kirjan, josta pitäisi kirjoittaa lukupäiväkirja täydennyskoulutuskurssia varten.

Päiväkodin jälkeen kyläilin suomenkielisten leikkitreffien merkeissä kaverillani. Tämä kolmikko ei varsinaisesti osaa leikkiä toistensa kanssa ilman mielensäpahoittamista, mutta tuntuvat silti nauttivan toisensa seurasta, sillä lapsi kyselee kovasti näiden kahden kaverinsa perään.

Kun lapsi on nukahtanut, katson kaksi jaksoa Ensitreffejä alttarilla. En ole kiinnostunut Suomen tv-tarjonnasta muuten, mutta tähän sarjaan olen jäänyt koukkuun. Nyyhkin itsekseni sohvalla parien kirjeille ja luottamukselle, jolla he heittäytyvät hommaan. Kohta alkaa myös Vain elämää, toinen ikisuosikkini.

Keskiviikko
Oli minun vuoroni viedä lapsi päiväkotiin ja eihän siitä selvitty ilman parkua. ”Äiti älä mene töihin” nyyhkii lapsi ja takertuu kaulaani. Miksi tällaista draamaa ei ole isän kanssa? Rauhoitteluni tai siitä puhuminen, mitä kaikkea kivaa päiväkodissa tänään tehdään ja mitä kivaa tehdään yhdessä sitten päiväkodin jälkeen ei auta. Kello käy. On vain pakko sanoa hei hei ja kääntää selkä, luottaen siihen että itku ei jatku kauaa. Iltapäivällä leikkipuistossa on vastassa toisten lasten seurassa naurava lapsi. Toisaalta vaikeat aamut heijastuvat myös raivareina iltaisin.

Aamupäivän vietin kuukausittaisessa kokoontumisessa saksalaisten kollegoiden kanssa. En edelleenkään tunne heistä ketään ja olo on aina varsin orpo, mutta tällä kertaa tulin noteeratuksi pienryhmätyöskentelyssä ja sain suuni auki. Ehkäpä jopa muistan nyt muutaman kollegan nimen ja työpaikan, niin heitä on helpompi lähestyä seuraavalla kerralla.

Illalla fiilistelin trooppista alkusyksyä omalla terassilla. Hellesäät ovat jatkuneet elokuun lopusta asti, mutta aavistelin jo niiden vetelevän viimeisiään. Mies palasi kotiin illalla ja grillasimme jääkaapin jämiä.

Torstai
Säntäilypäivä. Aamu alkaa puolitoistatuntisella konferenssipuhelulla. Iltapäivällä on kokous ja alkuillasta yksi työtilaisuus. Niiden välillä nakuttelen äkillisessä tarmonpuuskassa puhelimellani arviolta miljoona sähköpostia ja sovin monta kalenterijuttua. Töiden jälkeen käväisen tapaamassa kavereita puistossa Alster-järven rannalla. Paikalle saapuu myös ryhmän tuorein tulokas, kaksiviikkoinen vauva. Pimeä laskeutuu kahdeksan maissa ja ensimmäistä kertaa aikoihin ilta tuntuu viileältä. Huomisesta lähtien tarvitsee taas takkia. Kotiin palattuani kirjoitin vielä viime tippaan jääneen työraportin loppuun.

Perjantai
Kotitoimistopäivä, sekä miehellä että minulla. Pitkästä aikaa sataa. Yhteen mennessä olen vihdoin saanut viikonlopun jutut kasaan ja lähdemme miehen kanssa lounaalle lapsen päiväkodin viereiseen uuteen ravintolaan. Odotukseni eivät ole kovin korkealla, sillä tämän kaupungin ravintolatarjonta ei ole vakuuttanut minua, mutta tänne taidan tulle toistekin. Haen lapsen päiväkodista vähän normaalia aikaisemmin. Tulen pyörällä, mutta lapsi haluaakin mennä kotiin potkulaudalla, jolla tuli aamulla päiväkotiin. Hyvä idea teoriassa, mutta etenemme etanavauhtia. Kun 800 metrin matkaan on kulunut puoli tuntia ja koti jo häämöttää, tulee romahdus. Lapsi saa totaalikilarit siitä, etten ymmärtänyt mitä hän yritti sanoa ja matkanteko tyssää täysin. Minulla alkaa olla kiire töihin, joten soitan miehen hakemaan raivoavan lapsen kadulta ja kiidän itse vaihtamaan vaatteita. Kotiovella ehdin vielä halitella sen verran lasta, että itku loppuu. Kilareita on luvassa lisää pitkin iltaa. Ja pitkin viikonloppua. Onneksi on punkkua.

Haastan seuraavaksi Globe called Homen Jennin, uuden blogituttavuuteni My Bohemian Eveliinan sekä London and Beyondin Lenan. Oliko teillä punkun tarvetta..?

Syksy, joka ei tule

Kolmen tunnin päästä syyskuu on virallisesti puolivälissä ja nyt vasta meillä on se kesä, jota emme kesällä saaneet. Viikon jatkunut helle on paahtanut olohuoneen niin kuumaksi, että pakenin terassille. Illat pimenevät jo aikaisin, niin kuin syksyllä kuuluukin, mutta syysiltoihin ei yleensä kuulu hihattomassa mekossa ulkona istuskelu.

Pohjois-Saksan sää on yleisesti ottaen, no, pohjoista. Lämpötilat voivat olla täällä ihan eri luokkaa kuin maan eteläosissa. Vaikkapa viime vuonna Eurooppaa koetteli ennätyskuuma kesä, jonka raja meni jossain Saksan puolivälissä. Hampurissa vetyttiin heinäkuussa sateissa ja 13 asteen keleissä, hellepäivät jäivät niukanlaisiksi. Sama juttu tänä kesänä. Helteitä riitti ripotellen muutamia päiviä siellä täällä kesän aikana, mutta enimmäkseen oli viileähköä ja sateista. Elokuussa piti välillä kaivaa jo paksut sukkahousut ja syystakki päälle.

Empiiristen havaintojeni (lue: kännykän sääsovelluksen) perusteella Hampurin ja Helsingin välillä on keskimäärin viiden asteen lämpötilaero Hampurin hyväksi. Talvella ero venyy, kun Suomen valtaavat paukkupakkaset. Täällä pakkaspäiviä on vain vähän ja nekin korkeintaan muutama aste miinuksen puolella. Sitten on tällaisia outoja hetkiä, kun me nautimme trooppisesta henkäyksestä siinä missä Suomessa sää seuraa kalenteria. Parasta on, että niitä voi tulla koska vaan. Lokakuun lopulla mittari voi yllätäen vielä kivuta kahteenkymppiin ja sama maaliskuussa. Avainsana on yllätyksellisyys. Koska yhtä hyvin kevät voi odotuttaa itseään tuskallisen pitkään ja loppumaton harmaa sadesää alkaa jo alkusyksyllä. Tai toisinpäin. Luulin jo hyvästelleeni tämän kesän viimeiset helteet pari viikkoa sitten, mutta olin pahasti väärässä. Rusketus sen kuin syvenee. Mutta illuusio ikuisesta kesästä todennäköisesti karisee aivan yhtä nopeasti kuin kuivuuteen kuolleet parvekekukkani. Pian huomaan taas olevani Hampurin ainoa asukas, jolla ei ole sadetakkia. Tänä syksynä aion korjata tilanteen.

Mutta ei vielä. Huomenna on vielä ilta, joka on linnunmaitoa. Ja taivaalla täysikuu.

 

Yksin kotona

Kävimme anoppilassa viimeksi joululomalla. Kun mies ryhtyi puhumaan siitä, että hän haluaisi Romaniaan myös kesällä, sanouduin suunnitelmasta irti. Olin jo käyttänyt suurimman osan lomistani ja kerran vuodessa on minulle muutenkin riittävä vierailutiheys. Ymmärrän kuitenkin sen, että Romanian sukulaiset haluavat nähdä lastamme useammin eikä heillä ole mahdollisuuksia matkustaa tänne. Siispä mies päätti lähteä ensimmäistä kertaa kahdestaan lapsen kanssa. Minä jäin yksin kotiin. Yksin kotiin. Viikoksi. En ole viettänyt yksin kotona yhtään yötä sitten lapsen syntymän.

Sen suurempia vastustelematta varasin lennot, pakkasin laukun, jakelin monta korvaamattoman tärkeää ohjetta ja ajoin kaksikon lentokentälle. Kurkkua kuristi hetken aikaa, kun innosta poukkoileva kolmevuotias hävisi turvatarkastuksen ihmismuurin taakse. Sitten sukelsin vapauden aaltoihin. Viikon aikana olen viettänyt polttareita, baby showeria ja nyt viimeisimpänä eilen ystävän häitä pitkän kaavan kautta. Olen käynyt kahdesti elokuvissa, syönyt epäsäännöllisesti, kokannut niin vähän kuin mahdollista, käynyt ruokakaupassa vain kerran. En ole ollut lomalla, mutta siltikin viikko on tuntunut lomalta. Olenhan saanut nukkua pitkään joka aamu ja sovittuja työmenoja lukuunottamatta kulkea kelloon katsomatta. Saatuani päivän työt pulkkaan olen hypännyt pyörän selkään ja polkenut päämäärättä kaupungin katuja pitkin, vailla kotiintuloaikaa. Hikoillut yllättävässä helleaallossa ja rakastunut uudelleen Hampuriin. Soittanut musiikkia, paljon, tietämättä edes miksi en tee niin normaalissa arjessa. Ollut yksin suurimman osan aikaa ja oivaltanut, miten paljon olen sitä kaivannut.

Nyt kuuluisi varmaan sanoa, että on ollut kamala ikävä. Mutta kun ei. Olen kestänyt eron vallan hyvin ja toiset osapuolet näemmä myös. Päivittäin olemme puhuneet skypessä ja olen saanut valokuvia, joissa lapsi leikkii onnellisena Romanian-mummin, -vaarin, -sedän ja -pikkuserkkujensa kanssa. Ja on ennen kaikkea viettänyt keskeytymätöntä laatuaikaa isänsä kanssa. Hän on nukkunut kaikki yöt rauhallisesti (miksei se voi kotona tehdä niin??) ja hämmästyttänyt kaikki marjansyöntikapasiteetillaan. Silti nämä viimeiset tunnit matavat yllättävän hitaasti. Perhe tekee matkaa kotiin, pian he ovat jo Budapestin lentokentällä. Siitä vielä neljä tuntia, niin saan syliini innosta poukkoilevan kolmevuotiaan ja varaudun ottamaan vastaan takautuvasti tulevan äiti-ikävän. Ensi viikolla vietetään pienen ison ihmisen syntymäpäivää ja sitten hän aloittaa isojen päiväkodissa. Niin kuluu aika ja napanuora haurastuu.

 

Pyöränistuimen lumipalloefekti

Olen pitkään ajatellut hajamielisesti, että pitäisi hankkia lastenistuin polkupyörään. Tarvetta sille on etenkin syksystä alkaen, kun lapsi vaihtaa toiseen päiväkotiin, jonne on hitusen pitempi matka. Kävellen olisimme perillä ehkä ennen illallisaikaa, jos menemme lapsen etanavauhtia. Etanatkin ovat varmasti nopeampia kuin vatuloiva lapsi. Ja jos lapsi yhtäkkiä kokee olevansa niin iso tyttö, että rattaissa ei enää sovi istua, on jokin nopeampi kuljetuskeino välttämätön.

Ajatus pyöränistuimesta ei kuitenkaan realisoitunut. Joihinkin asioihin tarttuminen vaan on ylivoimaista. Kuten pyykin silittäminen tai korjausompelut meidän taloudessamme. Tai myös pyöränistuinten ominaisuuksien selvittäminen. Lopulta kuitenkin googletin pikaisesti, että tuollaisen haluan ja kas, tuolta sen saa tarjoushinnalla. Viikkoa myöhemmin kotiimme kannettiin valtava paketti, josta kuoriutui lasten pyöränistuin. Sellainen runkoon kiinnitettävä malli. Ilman oikeankokoista kuusioavainta. Ensin piti siis raahautua rautakauppaan. Ei muuta kuin asentamaan! Vaan kuinkas sitten kävikään? Totesin, että pyöräni runko on auttamattomasti liian pieni, että saisin istuimen adapterin asennettua.

Sen sijaan, että olisin palauttanut pyöränistuimen, aloin katsella itselleni uutta polkupyörää. Pitäähän meidän edelleen päästä nopeasti päiväkotiin ja se istuinkin oli niin edullinen, katsos. Ja miehenkin mielestä minun oli jo aika saada itselleni uusi, sievä pyörä. Eikö se neljätoista vuotta vanha maantiekiitäjäni muka ole söpö?? Kieltämättä olin itsekin jo kyllästynyt vanhaan rämisevään teräsrunkoiseen pyörääni, joka on kulkenut mukanani opiskeluajoista asti ja jonka huoltoa olen pahasti laiminlyönyt.

Uuden pyörän hankintaan siis! Ooh, mitä ihania retromalleja markkinoille onkaan tullut sen jälkeen, kun itse viimeksi kävin pyöräkaupoilla. Lähdin nyt ostoksille ulkonäkökriteereistä käsin, kun nopeudella ja keveydellä ei ole enää niin merkitystä. Enhän minä oikeastaan koskaan ole suhannut kymmenien kilometrien lenkkejä, vaan pyörä on aina ollut kulkuneuvo siirtymiseksi paikasta A paikkaan B. Ja kun se tapahtuu aina kaupungissa, on kaupunkipyörä riittävä peli. Kunhan siinä on enemmän kuin kolme vaihdetta, eihän sellaisella jaksaisi jurrata yhtäkään mäkeä. Ja kunhan se pyöränistuin mahtuu kyytiin, senhän takia tässä ollaan pyörää hankkimassa.

Ihastuin palavasti erääseen oranssinpunaiseen herkkuun, mutta nuukuus iski. Viitsinkö pulittaa toistasataa euroa enemmän siitä, että se vaan on niiin iiihana, kun toinen malli on teknisesti ihan yhtä hyvä ja optisesti melkein yhtä hyvä? En sitten viitsinyt. Sen sijaan päätin, että tällä kertaa en säästä tekemällä verkko-ostoksia, vaan haluan pyörän liikkeestä valmiiksi asennettuna. Ajatus nettikaupasta tilatusta pyörästä, joka pitäisi itse koota, ei houkutellut. En ehkä ottaisi kyytiini lasta, jos olen itse asentanut pyörään jarrut.

Useita päiviä, monia pyöräkauppoja, enemmän ja vähemmän palvelualttiita myyjiä ja tehokkaasti kartutettua saksankielistä pyöräsanastoa myöhemmin tein kaupat. Vielä kori eteen, toinen lukko pitämään pitkäkyntiset kaukana ja tuplajalka vakauden maksimoimiseksi ja sitten mentiin. Lapsi oli odottanut kuin kuuta nousevaa tätä päivää siitä asti kun pyöränistuin oli tullut ja olin yrittänyt selittää ettei sitä voi käyttää ennen kuin äidillä on uusi pyörä. Päiväkodin jälkeen teimme lenkin naapurustossamme ja kävimme leikkipuistossa, jonne ei ole tullut mentyä, kun matka on turhan pitkä jalkaisin. Tästähän aukenee aivan uudet ulottuvuudet! Enää ei tarvitse huolehtia siitä, kuinka pitkälle lapsi jaksaa kävellä tai kuinka kauan se malttaa istua rattaissa. Toisaalta edessäpäin on vielä pyöränistuimessa koettavat raivarit.