Paluu lomalta

DSC_0212

Muistan lukeneeni, että ihmisen onnellisuustaso on korkeammalla lomaa suunnitellessa kuin itse lomalla. Samassa jutussa todettiin, että lyhyet lomat ovat tarjoavat tehokkaampaa palautusta töistä kuin pitkät, yhteen putkeen pidetyt lomat. Pitkältä lomalta saattaa palata töihin yllättävän väsyneenä. Ja jos lomaan on ladattu paljon odotuksia eivätkä ne toteudu, pitää seuraavaa täydellistä lomaa odotella vuoden verran.

Itsehän olen tänä vuonna toiminut juuri tuon ohjeen mukaisesti. Olen tehnyt useamman minipyrähdyksen Suomeen, joista olen palannut energiaa ja ideoita täynnä. Perheen kanssa pyörähdimme viikon mittaisella autolomalla Saksassa kesäkuun lopulla ja nyt vietin tehokkaan lomaviikon Suomessa. Olin kuitenkin poissa kotoa kolme viikkoa putkeen, sillä ennen lomaviikkoa olin melkein kahden viikon työreissulla Suomessa. Sen ajan mies oli lapsen kanssa vanhempiensa luona Romaniassa ja Helsinkiin he lensivät heti työputkeni päätyttyä.

Viikko kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta siihen mahtui yllättävän paljon. Kummitytön rippijuhlat, hitusen kaupunkiaikaa Helsingissä, shoppailua, rantapäivä. Ehdimme tavata koko perheeni sekä monta rakasta ystävää. Lapsi oli onnessaan serkkujensa seurasta ja ensimmäistä kertaa ei arastellut isovanhempiaan vaan leikki heidän kanssaan innolla. Sen ansiosta meilläkin oli kerrankin loma, joka sisälsi pitkään nukuttuja aamuja ja rauhallisia lukutuokioita pitkin päivää.

Kolmen viikon poissaolon jälkeen oma koti ja oma sänky alkoi kuitenkin jo tuntua houkuttelevalta ajatukselta. Sunnuntaina oli vihdoin aika suunnata kohti Hampuria. Pakkasimme räjähtäneen omaisuutemme ja huomasin taas saman ilmiön: Suomesta palatessa tavaroiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Tällä kertaa erityisesti kaikenlaisella Salama McQueen –roinalla, sillä tyttäremme on viime kuukaudet fanittanut koko pienestä sydämestään Disneyn autohahmoja. Ylikiloja oli lopulta kolme ja jouduimme lähtöselvitystiskillä sullomaan tavaraa matkalaukusta käsimatkatavaroihimme.

Säästäväisenä tyttönä olin hankkinut meille lennot Berliiniin, jonne pääsi melkein kolme kertaa Hampuria halvemmalla. Sieltä sitten puksutimme junalla loppumatkan kotiin. Ovelta ovelle matka kesti tällä tavalla yhdeksän tuntia – aivan kuin eeppisellä anoppilareissulla. Enää portaat ylös neljänteen kerrokseen kaikkien laukkujen kanssa ja ovi auki ja… Mikä tämä lemu on? Tokihan ilma aina haisee ummehtuneelta kun on ollut pitkään poissa, mutta ei kai sentään näin pahalta?

Matkalle lähtiessä olen tarkkana siitä, että jääkaapista heitetään pois kaikki pilaantuvat asiat, kahvinkeittimen suodatinpussi pitää muistaa poistaa homehtumastaa ja roskat viedä ulos. Muuten kotiin palatessa hajuhaitat ovat ikäviä. Olin vannottanut miestä tekemään nämä ennen kuin hän lähti lapsen kanssa Suomeen. Ja niin hän olikin. Mutta emme olleet ottaneet huomioon yhtä yllätystekijää. Lapsi oli päättänyt juuri ennen lähtöä käydä kakalla. Itsenäisesti ja omatoimisesti, niin kuin hänellä on tapana. Vessanpönttö vaan oli jäänyt vetämättä. Paska mäihä, kirjaimellisesti. Kesti muuten aika kauan, ennen kuin hajun sai tuuletettua pois.

Ihanan tuoksun lisäksi postilaatikossa odotti ylinopeussakko. Muistan, että edellisellä lomareissulla jossain vaiheessa välähti kamera, mutta kas, alueella olikin ollut matalampi nopeusrajoitus kuin olin luullut.

Tervetuloa kotiin!

 

Kotikaupunki muuttui sotatantereeksi

2017-07-06 18.21.54-1

Sunnuntaiaamupäivänä pyöräilin töihin Schanzenviertelin läpi. Tuo opiskelijoiden kansoittama, värikäs ja eläväinen kaupunginosa oli nyt autio ja murjottu. Väistelin lasinsirpaleita ja palaneita jätteitä. Sydäntä kouraisi nähdä kauppoja, jotka oli tuhottu ja ryöstetty täydellisesti.

Tuhon syynä oli viime viikolla Hampurissa järjestetty G20-huippukokous ja sen vanavedessä eri puolilta Eurooppaa maahan saapuneet mellakoitsijat. Nuo mustiin pukeutuneet ja naamioituneet Black block -radikaalianarkistit eivät riehuneet virallisissa mielenosoituksissa (omaansa lukuunottamatta), vaan tekivät iskujaan pienemmissä ryhmissä ympäri kaupunkia päiväsaikaan ja koko voimalla yön pimeydessä. Useissa kaupungionsissa tärveltiin ja hajotettiin erityisesti pankkien ikkunoita. Mutta varsin pian kaikki poliittinen ideologia vandalismin taustalla tuntui häviävän näkymättömiin. Mellakoitsijat tuhosivat kaiken vastaan tulevan: polttivat autoja, roskiksia, polkupyöriä, kiskoivat maasta katukylttejä ja kokosivat barrikadeja. Aseina heillä oli Molotowin cocktaileja ja linkoja, poliiseja heiteltiin myös katukivillä ja pulloilla. Yhtä poliisihelikopteria jopa ammuttiin valoraketilla.

2017-07-10 13.46.57

2017-07-10 13.47.37

Pahiten tilanne eskaloitui perjantai-iltana Sternschanzessa. Muutaman tunnin ajan poliisi oli täysin voimaton ja mellakoitsijat julistivat hallitsevansa kaupunginosaa. Lopulta erikoisjoukot iskivät voimalla paikalle ja saivat alueen hallintaansa. Poliisi oli valmistautunut huippukokoukseen puolentoista vuoden ajan ja Hampurin poliisivoimien vahvuus kokouksen aikana oli jopa 20000, mutta silti tapahtumien rajuus yllätti kaikki. Yllättävää kyllä, olen nähnyt paljon enemmän kritiikkiä poliisin liian pehmeistä kuin liian kovista otteista. Poliisi käytti vesitykkejä, pippurisumutetta ja kyynelkaasua, mutta monta päivää jatkuneiden mellakoiden aikana ammuttiin vain yksi ainoa laukaus ja sekin varoituksena ilmaan. Sitä voisi jo kutsua maltiksi. Yhtään kuolonuhria ei tullut, mutta loukkaantuneita poliiseja oli parisensataa (loukkaantuneiden mielenosoittajien määrästä ei ole tietoa).

Hitusen erikoista oli, että pahinta tuhoa tehtiin vasemmistolaisissa kaupunginosissa eli niin sanotusti liattiin omaa pesää. Ganz Hamburg hasst die Polizei! (koko Hampuri vihaa poliisia) -slogan sai täällä uuden muodon: koko Hampuri vihaa mustaa blokkia (näin tällaisen tekstin seinään kirjoitettuna). Kun vielä lauantai-iltanakin jo kertaalleen tuhotussa kaupunginosassa alkoi uusi riehunta, huutelivat asukkaat ikkunoistaan mellakoitsijoita menemään tiehensä – jonka jälkeen myös asuntoja heiteltiin pulloilla.

2017-07-09 14.10.18

Seurasin tapahtumia uutisten välityksellä turvallisen etäisyyden päästä omassa kodissani. Torstaista asti helikopterit säksättivät taivaalla ja poliisiautojen sireenit soivat taukoamatta. Se oli erikoinen, levottomuutta herättävä taustahäly. Mutta omassa kaupunginosassani on rauhallista, täällä ei ole mitään hätää, ajattelin. Perjantaina puoliltapäivin kuulin, että myös oman kaupunginosani pääkadun näyteikkunoita oli rikottu ja poliisi ilmoitti, ettei voi taata alueen päiväkotien turvallisuutta. Primitiivireaktioni oli paniikki ja lähdin siltä istumalta hakemaan lasta päiväkodista kotiin. Perjantain ja lauantain vietimme kotona ja kodin lähiympäristössä. Kaupungille ei ollut asiaa, ei pelkästään turvallisuuden vaan myös kulkuyhteyksien kannalta. Metroliikenne pistettiin poikki hulina-alueilla ja autolla ei kannattanut lähteä yhtään minnekään. Jotkut olivat joutuneet viettämään koko päivän autossaan juututtuaan ruuhkaan jossain päin kaupunkia.

Kokouksen aikana Hampurissa järjestettiin myös monta rauhanomaista mielenosoitusta, jotka jäivät näkyvyydessä mellakoiden jalkoihin. Lauantain päämielenosoitus kokosi kymmeniä tuhansia ihmistä, jotka lauloivat, tanssivat ja nauttivat kauniista kesäpäivästä. Kun väsyneet ja hikiset poliisit riisuivat mellakkakypäränsä, he saivat raikuvat aplodit.

 

Image may contain: 1 person, smiling, outdoor

Mielenosoittaja ja poliisi halaavat toisiaan Millentorplatzilla St. Paulissa (kuva: dpa)

 

2017-07-09 13.53.17-1

Palatessani sunnuntaina muutamaa tuntia myöhemmin takaisin Schanzenviertelin kautta, oli näky aivan toinen kuin aamulla. Kaupunkilaiset olivat käärineet hihansa ja lähteneet yhteisiin siivoustalkoisiin. Nuoret ihmiset lakaisivat katuja, poimivat roskia ja jynssäsivät palamisen jälkiä pois. Spontaanit siivoustalkoot keräsivät lehtitietojen mukaan paikalle jopa 7000 henkeä. Sotatantereen jäljet haluttiin pyyhkiä pian pois, jotta arkeen voitaisiin palata.

Anarkiaa ja vimmaista tuhoa. Jälleenrakentamista ja yhteishenkeä. Saman viikonlopun aikana. Sunnuntai-iltana kotiterassilla oli hiirenhiljaista. Helikopterien ja sireenien sijaan kuului vain puiden havinaa ja linnunlaulua. Olo oli epätodellinen.

Blogitunnustus

2016-11-23-13-58-03-1

Sain Helenalta blogitunnustuksen, blogiurani ensimmäisen. Se ilahdutti erityisesti siksi, että Chez Héléna -blogi on yksi suurista suosikeistani. Löysin hänen bloginsa vuosi sitten, luin kaikki postaukset joululoman aikana ja huomasin inspiroituneeni niin paljon, että päätin aloittaa oman blogin. Ja nyt siis ympyrä on eräällä tavalla sulkeutunut, kun blogiesikuvani ilmoitti pitävänsä minun tuotoksestani. Kiitos vielä, Helena, pus!

Tunnustuksen säännöt:

  1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
  1. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
  1. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
  1. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
  1. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

Olen vielä aloittelija, blogini ei ole edes täyttänyt yhtä vuotta, joten en koe olevani mikään paras neuvonantaja blogia aloitteleville. Minulla ei ole vinkkejä siihen, miten saadaan paljon lukijoita tai rahaa, sillä kumpikaan ei ole oma tavoitteeni bloggaamiselle. Sen sijaan koen, että halu kirjoittaa ja oma näkökulma ovat asioita, joita ilman blogia ei jaksa ylläpitää pitkään. Kirjoittaminen on aina ollut minulle tapa jäsentää ajatuksiani ja maailmaa. Lukiossa äidinkielen tunnit ja ainekirjoitus olivat lempiasioideni joukossa. Luovan kirjoittamisen harrastus kuitenkin kuivui kasaan yliopistovuosina. Tieteellinen kirjoittaminen on luonteeltaan niin toisenlaista. Nykyään kirjoitan työni vuoksi paljon eikä enää tiukan akateemisista lähtökohdista, mutta blogi tarjoaa vielä vapaamman kanavan kirjoittaa asioista, joiden ei tarvitse palvella mitään tiettyä tarkoitusperää. Parhaimmillaan bloggaaminen on terapeuttista. Pahimmillaan yksi suorituspaineiden aiheuttajista. Mutta niin kauan kuin blogi on harrastus, et ole velkaa kenellekään. Jos elämäntilanne ei aina suosi säännöllistä kirjoittamista, ei bloggaajan tarvitse siitä tuntea huonoa omaatuntoa ja pyydellä anteeksi hiljaisuutta.

Bloggaaminen on tehnyt minusta myös lukijana aktiivisemman. Kommentoin nykyään muiden blogeja ja huomaan, että ympärille on kasvanut kuluneen vuoden aikana virtuaaliyhteisö. Istun parhaillaan junassa matkalla Keski-Euroopan suomalaisbloggaajien tapaamiseen. Aivan pian siis näen kasvokkain muutamia ihmisiä, joiden kanssa on tullut vaihdettua paljon ajatuksia blogeissa ja facebookissa ja jotka tuntuvat jo tutuilta. Tätäkään en olisi kokenut ilman päätöstä aloittaa blogi.

En ole saanut tätä postausta kirjoitettua aiemmin siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole millään keksinyt kymmentä tai edes viittä blogia, jotka eivät ole jo saaneet tätä palkintoa ja tuntui hassulta nimetä samoja kuin kaikki muutkin. Blogini sivupalkissa näkyvät omat suosikkiblogini, joita seuraan säännöllisesti. Niistä jokaiselle annan vahvan lukusuosituksen. Mutta nostan niistä esiin erityisesti kolme ulkosuomalaista blogia, joissa ei muistaakseni ole vielä näkynyt tätä blogitunnustusta. Kai. Ainakaan lähiviikkojen aikana. Tykkään niistä joka tapauksessa.

Viherjuuria

Kaukana kotona

Laura’s Itinerary

 

Kynäihmisiä ja niitä muita

2015-10-02-13-59-14

Jokin aika sitten kavereiden kanssa tuli puhetta aamurutiineista. Minä olen toivottoman aamu-uninen ja sitä myötä myös aamukärttyinen. Ensimmäisenä aamulla pitää päästä suihkuun ja sitten ehkä joskus kahvin jälkeen minua saa jo puhutella. Osa kavereistani oli samoilla linjoilla: aamu alkaa suihkulla. Toisten mielestä taas suihku on illan viimeinen rituaali. Totesin, että tästä ei kannata sen enempää väitellä, sillä ihmiset jakautuvat niin selkeästi joko ilta- tai aamusuihkutyyppeihin eikä näitä tapoja voi arvottaa.

On muitakin pieniä yksityiskohtia, joissa ihmiset ovat eri koulukuntaa. Sain juuri kylään ystävän, jonka järjestelmällisyys on mykistävää. Hänen käsilaukussaan on monta pikku pussukkaa, jossa on kaikki tarpeellinen. Lääkkeitä kaikkiin mahdollisiin vaivoihin ja kosmetiikkaa sen verran monipuolisesti, että se riittää spontaaneihin yökyläilyihin. Eräällä kollegallani taas on aina mukana esimerkiksi sakset ja teippirulla. Sanomattakin on selvää, että molempien käsipakaaseihin kuuluu aina penaali. Minä en edes omista penaalia. Olen mielestäni järjestelmällinen ja tehokas ihminen, mutta sitten olen kuitenkin se äiti, jolla on aina nenäliinat loppu tai se kokouksen vetäjä, jolla ei olekaan kynää mukana. Menin joskus tenttiinkin ilman kynää. Nou hätä, saahan sieltä pyytäessä kynän (minkä tiesin siksi, että joskus muinoin olin se, joka vastasi tenttijärjestelyistä). Ystäväni taas haluaa olla se ihminen, jolla on aina kynä ja jolta muut voivat sitä lainata. Hän on tyypillinen kynäihminen.

Tämä kynäihmisten ja niiden vastakohtien pohtiminen sai minut epäilemään, että olenko sittenkään niin järjestelmällinen kuin uskottelen itselleni. Tuntuu, että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän kuljen tilanteisiin kahta kättä heiluttaen. Ehkä se kertoo myös perusoptimistisesta asenteestani; luotan siihen, että asiat järjestyvät vaikka minulla ei olisikaan pilkuntarkat konseptit. Osaan olla tarkka, jos sitä vaaditaan. Sain jopa kiksejä veroilmoituksen tekemisestä. Väitöskirjassani on yli tuhat alaviitettä, joiden piti olla justiinsa eikä melkein. Toisaalta se oli osasyy, jonka takia en kokenut akateemista uraa omakseni. Tykkään maalata leveämmällä pensselillä kuin olisi ollut suotavaa.

Nuorena olin perfektionisti, enää en ja se tekee elämästä paljon helpompaa. Stressin määrä on kohtuullinen, jos ei yritä tehdä kaikkea täydellisesti ja sata lasissa vaan valikoi, mihin satsaa energiansa ja mihin riittää vähempikin panostus. Huolettomuuskin voi silti mennä liian pitkälle. Onhan se kätevää, kun voi aina pummata kavereilta särkylääkkeitä ja kyniä, mutta on se myös noloa. Huoleton ihminen nojautuu toisten huolellisuuteen.

Lämmityssäätöä

2016-09-28-08-53-18-1

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen, lauloi Juice muinoin. Lokakuun näkee minusta ainakin siinä, että töissä on kiireisempää kuin aikoihin ja blogin kirjoittaminen ei ole tuntunut riittävän rentouttavalta palautuskeinolta. Siksi täällä on ollut hiljaisempaa. Osasyy on myös siinä, että olen aloittanut uuden, isomman kirjoitusprojektin, joka vie paljon ajatuskapasiteettia.

Lokakuu näkyy siinäkin, että on tullut aika kääntää lämmitys päälle. Samalla on käynnistynyt jokatalvinen kissa ja hiiri -leikki miehen kanssa sopivasta lämpötilasta. Mies käy vääntämässä patteria isommalle ja minä pienemmälle ja niin edelleen. Häntä kuulema palelee silloin kun minusta on sopiva lämpötila. Minulle puolestaan tulee hiki, jos oleilemme hänen mieltymystensä mukaisessa huonelämmössä. Olen tähän asti vedonnut siihen, että hän voi aina laittaa lämpimämpiä vaatteita päälleen, jos paleltaa. Mutta jos minua hikoiluttaa, niin sille on vaikea tehdä mitään.

Saksaan muutettuani olen pistänyt merkille, miten korkea sisälämpötila suomalaisissa asunnoissa keskimäärin on talvella. Olemme tottuneet siihen, että talvellakin kotona voi hengailla alusvaatteisillaan ja hyvin tarkenee. Se on osittain tottumiskysymys ja osittain sen seurausta, että lämmityskulut eivät ole yhtä kovat kuin monessa muussa maassa. Ensimmäisenä talvenani Kanadassa pökerryin järkytyksestä, kun sain ensimmäisiltä kylmimmiltä kuukausilta yli 400 dollarin laskun. Sen jälkeen säädin asunnon lämmön öisin 15 asteeseen ja päivisin 17 asteeseen. Pohjakerroksen asunnosta karkasi kaikki lämpö huonosti tiivistetyistä ovista ja ikkunoista ulos – ja varmaan osin myös ylemmän kerroksen asuntoihin. Palelin koko talven. Ja silti sain parinsadan dollarin lämmityslaskun. Seuraavana talvena meillä oli eri asunto. Siinä lämmitys kuului vuokraan emmekä me pystyneet säätelemään lämpötilaa. Jostain syystä asunto oli kuin tropiikki. Öisin nukuimme ikkuna raollaan, silloinkin, kun ulkona oli parinkymmenen asteen pakkanen.

p1000378

Yhdeksän vuotta sitten syksyisessä Québecissä tuli käytyä poimimassa omenoita omenatilalla ja kurpitsoja kurpitsapellolta.

Anoppilassakin on tropiikki, kesät talvet. Kesällä Romaniassa on tukahduttavan kuumaa ja sisällä aivan yhtä tuskallista kuin ulkona. Luulisi, että syksyn saapuminen olisi helpotus, mutta talvellakin anoppi haluaa pitää noin kolmenkymmenen asteen sisälämpötilaa. Häntä kuulema palelee muuten. Vähän teki mieli kommentoida jotain hihattomissa vaatteissa oleskelusta, mutta en kehdannut. Sen sijaan ensi töikseni käänsin meidän huoneemme lämmityksen pois päältä ja avasin ikkunan. Vasta sillä tavalla huone viileni siedettäväksi ja pysyi talvipakkasillakin sopivan lämpimänä kokonaan ilman lämmitystä, kun muu asunto oli yhtä viidakkoa. Sanomattakin on selvää, että saimme joka päivä kuulla kauhistelua siitä, että me palellumme.

En ole erityisen vilukissa, mutta inhoan kyllä palelemista. Jos vilu menee luihin ja ytimiin, on siitä vaikea päästä eroon. Paleltaa vielä paksun peiton allakin. Ensimmäisenä talvenamme nykyisessä kodissamme olohuoneen ainoa patteri ei meinannut pelittää. Sinnittelin puoli talvea torkkupeittojen kanssa, kunnes vihdoin sain aikaiseksi soittaa huoltomiehelle. Hän tuli käymään ja ilmasi patterin. Siihen meni minuutti. Sain lahjaksi työkalun, jolla saan ruuvattua patterin ilmanpoistoventtiiliä, niin että voin itse ilmata sen. Vähän nolotti, mutta miten olisin oppinut homman kun en koskaan ollut sitä kokeillut. Nyt sitten ilmaan tottunein ottein säännöllisesti patteria, joka alkaa pulputtaa muutaman viikon välein. Kotona vallitsee toistaiseksi huonelämpötilarauha, mutta saa nähdä mitä syksyn kääntyminen talveksi tuo tullessaan. Miten teillä, hot or not?

”Mitä sä teet työksesi?”

Viime aikoina olen pohdiskellut saksansuomalaisten kanssa paljon identiteettikysymyksiä. Päällimmäisenä teemana on  tietenkin ollut suomalaisuus ja sen analysoiminen, mikä on suomalaista, kuka on suomalainen ja miten suomalaisuutemme meissä näkyy. Mutta samalla on tullut puitua myös muita identiteetin osa-alueita. Kokeilepa sinäkin tätä tehtävää: kirjoita kahden minuutin aikana paperille niin monta identiteettiäsi kuvaavaa määrettä (adjektiivia tai substantiivia) kuin keksit. Lopputuloksesta näkyy jotain siitä, millaisiin ryhmiin samaistut ja mitä puolia itsestäsi haluat näyttää ulospäin.

H-Päivi

Identiteetti kehittyy iän myötä. 25 vuotta sitten listallani olisi varmasti lukenut ’Jyp-fani’. Kyllä, olin näin omistautunut asialle…

Ulkosuomalaisilla tässä listassa tönöttää melkeinpä aina kansallisuus ja juuret yleensäkin. Suomalaisuus eri variaatioissaan mainitaan aina. Jotkut kokevat, että heidän suomalaisuudessaan on kuitenkin sen verran ulkoapäin tarkkailijan elementti, että he tarvitsevat lisämääreen ulkosuomalainen tai saksansuomalainen. Vuosikymmeniä Saksassa asunut saattaa edelleenkin kokea olevansa vaikkapa karjalainen sen sijaan että sanoisi olevansa esimerkiksi berliiniläinen. Asuinpaikka voi kyllä tuntua kodilta, mutta siitä on vielä pitkä harppaus siihen, että aikuisuudessa vakiintunut asuinkaupunki tulisi osaksi identiteettiä.

Huomasin, että ikä vaikuttaa aika paljon siihen, mitkä identiteetin piirteet tuntuvat olennaisimmilta. Eläkeikäiset eivät ymmärrettävästi enää panneet paljon painoa ammatti-identiteetilleen, siinä missä itselläni koulutus ja työ ovat oleellisia viitekehyksiä. Jäin kuitenkin pohtimaan, että olisiko ammatillisen identiteetin korostaminen myös erityisesti suomalaista? Kun kaksi ennestään tuntematonta suomalaista tapaa toisensa, niin nimien kertomisen jälkeen kolmen ensimmäisen kysymyksen joukkoon mahtuu taatusti sekä se, mistä henkilö mahtaa olla kotoisin että se, mitä hän tekee työkseen. Se on tyypillistä suomalaista small talkia. Saksassa vuosikymmeniä asuneet suomalaisnaiset olivat tästä näkemyksestäni todella hämmästyneitä. Heidän mielestään Saksassa ei kysellä toisilta ihmisiltä heidän ammattiaan. Nyt oli minun vuoroni hämmentyä. Onko tosiaan niin, vai onko se vain heidän ikäpolvensa kokemus? Olenko minä ollut epähieno, kun olen udellut sitä saksalaisilta?

2014-07-26 09.48.13

Kotitoimiston assistentti

Jos vertaa saksalaista ja suomalaista työkulttuuria, niin ero työidentiteetin korostamisessa tuntuu ymmärrettävältä. Suomessa jokainen työikäinen on oletusarvoisesti työssäkäyvä. Kun naiset saavat lapsia, he pitävät äitiysloman tai hoitovapaan mittaisen tauon työelämästä, kunnes palaavat taas takaisin töihin täysipäiväisesti. Pitkäaikainen kotiäitiys on Suomessa marginaalinen ilmiö. Saksassa puolestaan on perinteisesti ollut vahva kotirouvakulttuuri. Naiset ovat kyllä kouluttautuneet, mutta lapsia saatuaan ovat jääneet kotiin, monet pysyvästi. Perheelliselle naiselle työelämän ulkopuolelle jättäytyminen on ollut luonteva ja yleisesti hyväksytty valinta. Ja niin yhteiskunnassa on ollut iso joukko ihmisiä, joille työ ja ammatti eivät ole identiteetin kannalta keskeisiä asioita. Eihän siihen silloin tule kiinnitettyä huomiota muidenkaan kohdalla. Puhun menneessä aikamuodossa, sillä vaikka kotiäitiys on Saksassa edelleen Suomea yleisempää, on se ainakin suurissa kaupungeissa käynyt harvinaiseksi. Kirjoitan siitä myöhemmin erillisen jutun.

Ainakin yhdessä yhteydessä ammatin esiintuominen tuntuu olevan yhtä oleellista Saksassa kuin Suomessakin: deittailutilanteissa. Eräs tuttuni oli luonut profiilin sekä saksalaiselle että suomalaiselle deittisivustolle ja kyllä vaan molemmissa palveluissa sopivista matcheista toitotettiin ensimmäisenä ikä ja ammatti. Tästä tulikin mieleen tarina entisestä työkaveristani, joka kerran istuskeli oluella helsinkiläisessä baarissa, jossa tunnetusti kävi paljon palomiehiä. Kyseinen henkilö oli raamikas, kuntosalilla ahkerasti käyvä mies. Pari nuorta neitosta lähestyi häntä toiveikkaana henkäisten heti kärkeen: ”Ootko sä palomies?” Työkaverini vastasi kieltävästi. ”No ootko sitten poliisi?” jatkoivat tytöt tiedusteluaan. ”Ei, en ole. Olen töissä yliopistolla.” Tytöt katosivat paikalta melko liukkaasti.