Nelikielinen lapsi: vähemmistökielten buustausta

2017-03-11 12.26.55

”Oletko sinä romanialainen?” kysyi tyttäremme kerta toisensa jälkeen uusilta ihmisiltä. Oli liikuttavaa seurata hänen hämmennystään, kun kävimme hiljattain anoppilassa Romaniassa. Ensimmäinen havahtuminen asiaan tapahtui leikkipuistossa. ”Isi, nuo lapset puhuu romaniaa.” Sen jälkeen lapsi kulki korvat auki ja silmät selällään ja varmisti ravintolassa tarjoilijaltakin, että onko hän romanialainen. Lapsi puhuu jo varsin hyvin romaniaa isänsä kanssa ja lähes päivittäin he myös skypettävät isovanhempien kanssa. Mutta ilmeisesti lapsi oli ajatellut, että tämä on jonkin sortin salakieli, jota vain hänen perheensä osaa. Siitä siis hämmennys, kun yhtäkkiä hän oivalsi, että on olemassa maa jossa kaikki ihmiset puhuvat romaniaa. Toki hän on käynyt isänsä kotimaassa monta kertaa aiemminkin, mutta tämä kerta tuntui olevan hänelle suuri oivallus. Kotiin palattuammekin hän on kiinnittänyt huomiota eri kieliin. ”Äiti, tuo on saksalainen” hän kommentoi kun juttelin saksaksi tuttavani kanssa.

Suomessa käydessä ei ole tapahtunut samaa ilmiötä. Mutta lapsen ympärillä onkin paljon enemmän suomen puhujia. Romaniaa hän kuulee vain isältään, mutta suomea minun lisäkseni merimieskirkolla ja suomalaisten ystävieni seurassa. Kun meille tulee vieraita, niin 90% todennäköisyydellä he puhuvat suomea. Lapsen maailmassa saksa taitaa olla päiväkodin kieli ja suomi muun elämän kieli. Romania ja suomi ovat molemmat meidän tilanteessamme vähemmistökieliä, mutta ne ovat vielä toistaiseksi vahvoilla, kun emme käytä kotona lainkaan ympäristön kieltä eli saksaa.

Lapsi on ollut Romaniassa isänsä kanssa kahdestaan parikin kertaa viime kesän jälkeen. Edellisen reissun jälkeen mies totesi, että lapsen romanian kielen taito otti matkalla harppauksen eteenpäin. Saman ilmiön huomasin joulun jälkeen myös lapsen suomen kielen taidossa. Saimme joulukuussa kylään peräti kolmet suomalaiset vieraat: ensin hyvän ystäväni Lissabonista, sitten jouluksi vanhempani ja uudeksi vuodeksi ystäväpariskunnan ja kummilapseni. Sen lisäksi Hampurissa asuvia suomalaisia ystäviäni piipahti meillä harva se ilta. Kun saman kielen puhujia on ympärillä useita, laajenee lapsen sanavarasto, hänen korvansa tottuu erilaisiin puhetyyleihin, puhumiseen tulee uudenlaista varmuutta ja lauseet pitenevät. Kaikki ulkosuomalaiset ystäväni ovat todenneet, että heidän lastensa kielitaito kohenee Suomen-lomilla. Sama näemmä toimii myös silloin, jos Suomi tulee kylään omaan kotiin.

Viime aikoina olen tullut tietoisemmaksi siitä, että suomen kielen välittäminen on pitkälti minun varassani. Huomaan sen hetkinä, jolloin lapsi ei ymmärrä jotakin yksinkertaista perussanastoon kuuluvaa ilmaisua suomeksi. ”Niitä oli ainakin sata”, sanoin. ”Ei ulkona sada, siellä paistaa aurinko”, vastasi lapseni. Niin, emme ole ehtineet käydä läpi numeroita kahtakymmentä edemmäs. Nykyään lapsi on alkanut aktiivisesti kysyä selvennystä, jos ei ymmärrä jotain. ”Mitä, äiti?” hän sanoo ja tapittaa minua suurin silmin. Sanon saman asian uudestaan hitaammin ja sen jälkeen muotoilen sanottavani kuin puhuisin ulkomaalaiselle, joka vasta opettelee suomea: yksinkertaisempia lauseenrakenteita ja arkisempia sanavalintoja. Pidän kuitenkin tärkeänä, että en yksinkertaista kaikkea lapselle sanomaani, vaan puhun hänelle niin kuin puhun yleensäkin ja pysähdyn selittämään toisella tavalla vain tarvittaessa. Mutta hassu fiilis siitä tulee, kun tiedostaa olevansa lapselleen äidin lisäksi myös äidinkielenopettaja.

Lue myös aikaisemmat postaukset:
Nelikielinen lapsi: alkutaival
Nelikielinen lapsi: kolmivuotiskatsaus

Onko sinulla hyvä kielellinen itsetunto?

2016-12-16-13-58-52-1

Emmää mitään osaa, tuumi amaryllis.

”Puhutteko englantia?” kysyin usein keskustelukumppaniltani Saksaan muutettuamme, kun piti selvittää jotain asiaa, johon onneton saksantaitoni ei riittänyt.
”Vähäsen” kuului lähes poikkeuksetta vastaus. Sen jälkeen toinen osapuoli alkoi suoltaa täydellisen sujuvaa englantia.

Olin hämilläni. Olinhan vihdoin kohdannut kansakunnan, jolla on yhtä huono itsetunto vieraiden kielten suhteen kuin suomalaisilla. Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, jotka mieluummin vaikenevat kuin tuottavat vieraskielisen lauseen, jonka kielioppi  ei ole täydellinen. Harvemmassa ovat ne, jotka innokkaasti viljelevät koko osaamansa sanavaraston myös niillä kielillä, jota eivät ole lukeneet koulussa vuosikausia. Romanialainen anoppini on malliesimerkki rohkeasta kielen käyttämisestä. Kun hän on meillä kylässä, hän pistelee menemään peräkkäin kaikki osaamansa muutan kymmenen saksan kielen sanaa. Aivan pokkana, välittämättä oikeakielisyydestä. Ja hän tulee ymmärretyksi aivan riittävästi tavallisissa arjen tilanteissa vaikkapa kaupassa.

Emmää mitään osaa, ajattelee kuvitteellinen keskivertosuomalainen, joka lukion käytyään on opiskellut kymmenen vuotta englantia, kuusi vuotta ruotsia ja hyvässä lykyssä vielä 3-5 vuotta jotain kolmatta kieltä. Jos ei osaa, niin jotain on todella pahasti pielessä kielenopetuksen menetelmissä. Kyllä me kieliopin hallitsemme, mutta se ei auta avaamaan suuta tositilanteessa. Käyttöenglanti, arjen sanankäänteet, opitaan televisiosta ja netistä. Muiden kielien suhteen osaaminen jää teoreettiselle tasolle harjoituksen puutteessa. Jos ei ole joutunut käymään läpi sitä vaihetta, että joutuu oikeasti ottamaan aktiivikäyttöön pitkään ja hartaasti tankatun kielen, kasvaa kynnys sen käyttämiseen ylivoimaiseksi. Niin kuin minulla ruotsin suhteen. Lopulta sitä väittää, ettei osaa koko kieltä. Hautaa vuosien pohjatyön kaikessa hiljaisuudessa.

2015-02-27-14-11-37

Saksalaiset joko osaavat englantia erinomaisesti tai eivät ollenkaan. Suomessahan englanniksi pärjää kaikkialla, kaikenikäisten ja kaikenlaisista koulutustaustoista tulevien suomalaisten kanssa. Sitä mieheni jaksoi aina hämmästellä Suomen-vuosinaan. Suomi on pieni kielialue ja meillä on nöyrä asenne: on pakko osata vieraita kieliä, jos haluaa olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa. Saksalaisilla taas on suurvaltaidentiteetti: kyllähän muut meidän kieltämme osaavat tai saavat luvan opetella. Kerroinkin viime vuonna, että Veronassa vastaani tuleva rouva kysyi minulta tietä saksaksi eikä edes erityisesti ihmetellyt kun vastasin hänelle saksaksi (ilahtui kyllä). Tulisiko suomalaisille edes mieleen lähestyä ulkomailla ihmisiä omalla kielellään? Veikkaan, että Suomessa on ulkomaalaisen varsin harvinaista kuulla lause ”tämä on Suomi ja täällä puhutaan vain suomea”. Sen sijaan suurin osa Saksassa asuvista, jotka eivät ole heti maahan tullessaan puhuneet paikallista kieltä, ovat taatusti kuulleet tuhahduksen ”Saksassa puhutaan saksaa”, jota seuraa kieltäytyminen palvelemasta englanniksi. Tämä nyt menee keittiöpsykologian puolelle, mutta taustalla saattaa olla myös häpeää omasta vieraan kielen taidottomuudesta. Kun englantia ei osata niin yleisesti ja samalla tasolla kuin vaikka Suomessa, purkautuu kommunikaatiotilanteen kielimuuri puuskahdukseen, että sen toisen pitäisi opetella paremmin meidän kieltämme.

Minulle paikallisen kielen opetteleminen on itsestäänselvyys (sekä edellytys työssä selviytymisessä). Haluan tietää, mistä ympärilläni puhutaan. Ilman saksan kielen taitoa en kykenisi keskustelemaan lapseni päiväkodin hoitajien kanssa kuin auttavasti. En ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun junassa tulee kuulutus ja kaikki matkustajat poistuvat ulos. Kokisin olevani ihan pihalla ympäristöstäni. Kielitaidottomuus pitää yllä ulkopuolisuuden tunnetta. Sellaista koen jossain määrin yhä edelleen, vaikka kielitaito on kohentunut huimasti lähtötilanteesta. Viisi vuotta sitten tänne tultuani saksantaitoni pohjautui pariin kurssiin yliopistolla. Nyt puhun ja kirjoitan sitä ihan kelvollisesti, uskalsin jopa antaa radiohaastattelun saksaksi (kun en kehdannut sanoa pomolle ei). Silti minua vaivaa huono kielellinen itsetunto. Hävettää, että en puhu vielä paljon paremmin näin pitkän ajan jälkeen. Kun se ja se tuttukin jo puhuu aivan sujuvasti. Toisiin vertailu on tietenkin tosi järkevää.

Huono kielellinen itsetunto näkyy vaikka siinä, että en mielelläni aloita keskusteluja saksaksi tai en yritä lähteä syventämään suhteita paikallisiin small talkista oikeaksi ystävyyssuhteeksi. Kun kielitaitoani kehutaan, minä perisuomalaiseen tapaan voivottelen, mitä en vielä osaa. Sen sijaan voisin taputtaa itseäni olkapäälle: hyvä minä, olen oppinut tässä iässä uuden kielen. Voisin ajatella, että mitä enemmän uskallan ryhtyä juttusille ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, sitä enemmän opin paikallisista tavoista ja saksalaisten mielenliikkeistä. Vain sillä tavalla kokemus ulkopuolisuudesta vähenee.

Nelikielinen lapsi: kolmivuotiskatsaus

2016-06-22 08.24.32

Tänään tyttäremme täyttää kolme vuotta. Ensimmäistä kertaa hän ymmärtää, mitä syntymäpäivä tarkoittaa ja on jo pitkään puhunut, että hänellä on elokuussa synttärit. Silloin tulee lapsia, hän saa lahjoja ja äiti tekee autokakun. Vietämme juhlia viikonloppuna, mutta tänään hän saa paistatella päiväkodissa huomion keskipisteenä. Saksalaiset ovat synttärihullua kansaa, joten päivänsankari on varsinainen stara.

Lapsen puhe on kehittynyt tämän vuoden puolella valtavasti. Yhä edelleen tuntuu siltä, että suomi ja romania ovat tasavahvoja. Hän osaa sanoa molemmilla kielillä monisanaisia lauseita ja sanavarasto on varsin laaja. Romanian kielessä on lausunnan suhteen hakusessa eräs vokaali, joka on minullekin mahdotonta lausua. R-kirjainta lapsi ei myöskään osaa vielä sanoa. Verbitaivutus on haastavaa. Pitkään lapsi sanoi esimerkiksi ”haluutko jugurttia” kun hän halusi syödä jogurttia. Yksikön toisen persoonan kysymysmuoto on hänelle paljon tutumpi ilmaisutapa kuin ensimmäinen persoona, sillä minä totta kai kyselen häneltä asioita. Samaa muotoa hän käyttää myös romaniaksi. Vasta tällä viikolla hän sanoi ensimmäistä kertaa ”mä haluun jugurttii” ja aivan hätkähdin persoonapronominin ilmestymistä puheeseen. Ja kas kummaa, samaan aikaan hän korjasi verbimuodon oikeaksi myös romaniaksi.

Lapsi ei edelleenkään sekoita kieliä keskenään juuri ollenkaan. Joissain ilmaisuissa näkyy saksan ja romanian vaikutus. Hän vaikkapa ilmoittaa menevänsä ”kans lentokoneella” lisäten sanan eteen preposition niin kuin muissakin kielissä (mit Flugzeug / cu avionu). Saksaa hän ei edelleenkään käytä kotona yhtä sanaa lukuunottamatta: aufräumen. ”Ensin xx laittaa aufräumen, sitten vasta kylpyyn” hän saattaa ilmoittaa ja tarkoittaa, että viivyttää iltatoimien aloittamista siivoamalla ensin lelut pois lattialta (mikä ei sinällään ole ollenkaan huono juttu). Hän on myös kova neuvottelemaan, vaikkapa juuri siitä, mitä vielä tehdään ennen nukkumaan menemistä. Joskus saatan kuulla hänen leikkiensä keskellä selittävän jotain saksaksi, mutta enimmäkseen hän leikkiessään itsekseen puhuu suomea. Näin oli myös silloin, kun hän oli isänsä kanssa käymässä Romaniassa. Lapsi on muuten omasta mielestään pelkästään suomalainen, hän kiistää jyrkästi olevansa romanialainen jos sitä häneltä kysyy…

2016-07-21 10.59.29

Päiväkodissa hoitajat kertovat nauraen, että tytöltä tulee puhetta pulppuamalla. Ja välillä hänellä on varsinaisia puheliripulikohtauksia. Jutut on sellaista tajunnanvirtaa, että on vaikeaa pitää pokka. Hoitajien mukaan myös saksan kielen taito on kehittynyt erinomaisesti ja nykyään hän puhuu pelkästään saksaa ja ymmärrettävää sellaista. Aiemmin kuulema puhetta tuli, mutta jutuista ei tahtonut saada selvää. Lapsi on edelleen kova laulamaan ja oppii helposti pitkiäkin lauluja ulkoa, kaikilla kielillä. Niitä hän sitten hoilottaa menemään päiväkodin pihalla kuljeskellessaan.

Lapsen mielestä kääntäminen on hauska leikki. Välillä kysymme häneltä, että mitä se ja se on romaniaksi/suomeksi/saksaksi ja hän vastaa aina oikein. Välillä hän saattaa kesken leikkiensä pysähtyä pohtimaan, että ”äiti sanoo tietokone ja isi sanoo computer”. Hän siis todellakin assosioi eri kielet eri ihmisiin. Englannin suhteen hän on utelias. Välillä hän saattaa papukaijana toistella lauseita, joita miehen kanssa sanomme toisillemme. En tiedä kuunteleeko lapsi juttujamme kun puhumme englantia. Välillä hän tuntuu hermostuvan kun puhumme keskenämme ja keskeyttää meitä. Mutta välillä hän alkaa yllättäen puhua samasta aiheesta suomeksi tai romaniaksi kuin me englanniksi. Enimmäkseen se tapahtuu silloin, kun hän on bongannut puheestamme tuttuja sanoja, mutta välillä silloinkin, kun englanninkielinen ilmaisu on aivan erilainen kuin suomen, romanian tai saksan. Sattumaa? Sen enempää en osaa tässä vaiheessa sanoa passiivisen kielen kehittymisestä. Ensi vuonna lapsi voi päiväkodissa mennä englannin kerhoon. Onkin kiinnostavaa nähdä, mitä sen kielen suhteen tapahtuu, kun joku alkaa puhua sitä hänelle suoraan.

Rakkautta vieraalla kielellä

Salamatkustaja-blogin Satu kirjoitti juuri monikielisen parisuhteen arjesta. He olivat aloittaneet keskinäisen kommunikointinsa englanniksi, mutta vaihtaneet sittemmin miehen äidinkieleen, joka on myös pariskunnan asuinmaan kieli. Heti ensimmäisessä kommentissa pohdittiin, miten haastavaa olisi olla parisuhteessa muunkielisen ihmisen kanssa, kun ei osaisi ilmaista tunteiden hienopiirteisiä vivahteita vieraalla kielellä. Minäkin ajattelin aiemmin niin. Sitten rakastuin mieheen, joka ei ollut koskaan suomea kuullutkaan ja oivalsin, että sanallinen ilmaisu on vain yksi osanen kahden ihmisen välisessä kommunikaatiossa. Totta on, etten aina osaa löytää vieraalla kielellä juuri oikeaa sanaa sille, mitä yritän sanoa. Mutta ei sillä ole väliä, sillä mieheni ymmärtää joka tapauksessa, mitä yritän sanoa. En sitä paitsi ole mikään tunneilmaisun mestari suomeksikaan. Osaan sujuvammin äksyillä ja mököttää äidinkielelläni kuin eritellä analyyttisesti tunteitteni vivahteita.

P1000902

Kun sanoja ei tarvittu

Yhteinen kielemme on englanti. Luulen, että se ei tule koskaan muuksi muuttumaan. Tapasimme toisemme ulkomailla. Ympäristö oli silloin ranskankielinen, mutta me molemmat puhuimme englantia paremmin, joten se oli itsestäänselvä valinta kieleksi alusta asti. Kumpikaan meistä ei puhu englantia äidinkielenään eikä muutenkaan natiivin tasoisesti, mutta varsin hyvin kuitenkin. Olemmehan molemmat tehneet töitä ja kirjoittaneet väitöskirjan englanniksi. On pakko myöntää, että oma englannintaitoni ei välttämättä ole kovasti kehittynyt yhteisien vuosiemme aikana. Ehkä jopa hitusen rapistunut. Ääntämistä ei tule tsempattua, kun toinenkin puhuu hassulla aksentilla. Sanavarastokaan ei kehity, kun ymmärrämme toisiamme puolesta sanastakin, eikä vierasta termiä aina jaksa tarkistaa sanakirjasta. Pääasia kuitenkin on, että englannin puhuminen on molemmille helppoa ja luontevaa. Voi olla, että saksa alkaa tuntua jossain vaiheessa yhtä luontevalta, jos jäämme Saksaan vielä pitkäksi aikaa. En siltikään voi kuvitella, että ryhtyisimme puhumaan sitä mieheni kanssa toisillemme. Eihän meillä ole mitään sidettä tuohon kieleen.

2014-03-15 14.45.36

Kun yhteinen kieli on molemmille vieras kieli, ei kumpikaan ole verbaalisessa ilmaisussa altavastaajan asemassa. Takeltelemme tasapuolisesti. Kokisin tosi stressaavaksi jos joutuisin kotonakin hakkaamaan päätä seinään puutteellisen kielitaitoni vuoksi. Sitä saa kokea riittämiin kodin ulkopuolellakin. Nostan hattua niille, jotka sinnikkäästi kahlaavat sen vaiheen parisuhteessa läpi päätettyään oppia toisen osapuolen kieltä. Sillä jonain päivänä suo päättyy ja kieli alkaa taipua, kuten Salamatkustaja-Satukin todisti.

Suunnitelmissamme ei ole muuttaa kummankaan kotimaahan, ainakaan pysyvästi. Siksi emme tule koskaan oppimaan toistemme äidinkieliä sujuvasti. En koe sille tarvetta. Riittää, että me molemmat ymmärrämme jonkin verran toistemme kieliä, niin että kumpikaan ei jää täysin ulkopuoliseksi, kun toinen puhuu lapsen kanssa omaa kieltään. Toistaiseksi ymmärrän kaiken, mitä mieheni puhuu tyttärellemme, mutta 2,5-vuotiaan kanssa keskustelu ei olekaan mitään teoreettista filosofiaa. Kenties myöhemmin heillä tulee olemaan omia juttujaan, joissa en pysy kärryillä. Mutta olkoon niin, se on isän ja tyttären oma tila. En pidä sitäkään kovin vaarallisena, että perheellämme ei tule olemaan yhtä yhteistä kieltä. Käytänhän itsekin parhaimmillaan (tai pahimmillaan, väsymyksen asteesta riippuen) neljää kieltä päivittäin. Vallitkoon sitten kotonakin iloinen kielten sekamelska.

Nelikielinen lapsi: alkutaival

”Kunpa olisin pitänyt pääni” on moni iäkkäämpi saksansuomalainen nainen huokaissut. He puhuvat siitä, millaista oli kasvattaa lapsia aikana, jolloin uskottiin siihen, että useamman kielen puhuminen on haitallista lapsen kehitykselle. Silloinhan ne eivät opi mitään kieltä kunnolla, varoittelivat kaikki ympärillä. Vaati aikamoista mielenlujuutta jatkaa suomen puhumista lapselle tällaisessa ilmapiirissä. Jotkut eivät silti taipuneet painostukseen vaan jatkoivat sitkeästi suomen puhumista lapsilleen (muutamat opettivat samaan syssyyn myös saksalaiset puolisonsa sujuviksi suomen kielessä). Mitään tilastoja asiasta ei taida olla, mutta hyvin moni tapaamani 60- tai 70-luvulla syntynyt toisen polven saksansuomalainen osaa suomea vain vähän. Paljon on vettä virrannut Elbessä sen jälkeen ja monikielisyyttä käsittelevät tutkimukset ovat kääntäneet kelkkansa: lapsilla ei ole mitään vaikeuksia omaksua useampaa kieltä sujuvasti ja monikielisyys saattaa jopa hyödyttää muita kognitiivisia valmiuksia.

2014-10-14 14.50.28

Oma lähestymistapamme kielikysymykseen ei ole erityisen syvällisesti mietitty ja koherentisti toteutettu. Taustalla on sekä järkeilyä että intuitiota. Kieli on vahvasti sidoksissa kulttuuriin. Kun puhun ja laulan lapselleni suomeksi, välitän hänelle samalla kokonaisen maailman. Vähintään yhtä tärkeää on se, että hän voi kommunikoida sukulaistensa kanssa. Jos jompikumpi meistä olisi päättänyt olla puhumatta lapsellemme omaa kieltään, olisi se samalla merkinnyt yhden puolen juurien katkaisemista. Lapsi ei ymmärtäisi eikä tulisi ymmärretyksi toisen puolen perheensä seurassa. Sellaista päätöstä emme halunneet tehdä järjenkään tasolla. Eniten kielipolitiikassa kuitenkin on kysymys intuitiivisesta ratkaisusta. En olisi osannut puhua lapselleni mitään muuta kieltä kuin suomea. Äidinkieli on minulle tunnekieli ja juuri tunteita tulee välitettyä vauvalle informaation sijaan. Laulan tyttärelleni samaa tuutulaulua, jota oma äitini minulle tapaili. Sen tulen osaamaan vielä silloinkin, kun kaikki muu on muistista pyyhkiytynyt pois.

2015-07-17 20.16.52-1.jpg

Lapsemme kasvaa nelikieliseksi. Minä puhun hänelle vain suomea ja mies vain omaa äidinkieltään. Miehen kanssa keskinäinen kielemme on englanti, mitä lapsi siis kuulee päivittäin, vaikka emme puhukaan suoraan hänelle englanniksi. Ympäristökieli eli saksa tuli mukaan kuvioihin kun lapsi aloitti vuoden vanhana päiväkodissa. Olin varautunut siihen, että puheen kehitys voi olla hitaampaa kun paletissa on näin monta kieltä. Samalla olin kuitenkin luottavainen sen suhteen, että homma toimii. Lähipiirissäni on rohkaiseva esimerkki nelikielisyydestä. eri kielikombolla tosin.

Tyttären ensimmäinen sana oli ”äiti”, noin seitsemän kuukauden iässä. Hieman alle vuoden iässä alkoi ilmaantua muitakin sanoja, lähes kaikki suomeksi. Päiväkodin aloitettuaan lapsi ryhtyi kutsumaan minua mamaksi äidin sijaan. Sanavarasto karttui hitaasti mutta varmasti, nyt mukaan alkoi tulla myös isänkieltä. Päiväkodista raportoitiin ensimmäiset ymmärrettävät saksankieliset sanat, jotka syömistä rakastavan tyttäremme tapauksessa liittyivät ruokaan: ”mehr” (enemmän) ja ”Teller” (lautanen). Sen enempää hän ei ensimmäisen vuoden aikana päiväkodissa osannut sanoa, mutta kykeni kuulema ilmaisemaan itseään eleillä tai viemällä kädestä pitäen haluamansa asian luo.

Varsinainen harppaus kielen kehityksessä tapahtui seuraavana kesänä pitkällä Suomen-lomalla ennen lapsen kaksivuotispäivää. Mamasta tuli jälleen äiti. Puheeseen ilmaantui verbejä. Suomen kielen sanoja alkoi tulla niin paljon, etten enää pysynyt laskuissa ja yhä useammin lapsi sanoi isälleen saman myös tämän kielellä. Syksyllä lapsi yllätti meidät kääntämällä isälleen suomen kielestä sanan, jota tämä ei ymmärtänyt. Kesän jälkeen kaksivuotiaamme toi kotiin myös ensimmäisen saksankielisen sanan, kun meillä raikasi jonkin aikaa päättäväinen ”nein” (ei). Muutoin hän ei käytä kotona lainkaan saksaa enkä siksi tiennyt, mikä on hänen osaamistasonsa, kunnes päiväkodin kehityskeskustelussa kerrottiin, että lapsemme kielitaito on aivan ikäisiinsä saksalaisiin verrattavissa.

2016-01-16 14.27.32-1

2,5 vuoden iässä lapsi puhuu siis kolmea kieltä paremmin kuin olimme osanneet odottaa. Sekä äidin- että isänkielellä tulee noin viisisanaisia lauseita ja nämä kaksi kieltä tuntuvat olevan tällä hetkellä tasavahvoja. Arvelen syyksi yhtäältä sitä, että lapsi viettää yhtä paljon aikaa molempien vanhempiensa kanssa ja toisaalta sitä, että tällä hetkellä mikään kieli ei ole lapselle enemmistökieli. Ympäristökieltä hän kuulee nimittäin vain päiväkodissa eikä lainkaan kotona. Ja koska vanhempien yhteinen kieli on eri kuin kummankin vanhemman lapselleen puhuma kieli, ei kotonakaan ole enemmistökieltä. Tilanne tulee muuttumaan muutamassa vuodessa, kun kaverit ja koulu painavat vaakakupin vahvasti saksan puolelle. Mutta juuri nyt meidän ei tarvitse taistella jalkoihin jäävän vähemmistökielen puolesta.

Kertkokaapa, muut monikieliset perheet, kokemuksistanne! Olen kiinnostunut kuulemaan, millaisia vaiheita ja karikoita on edessä ja miten olette niissä luovineet.

Kielipuoli

Kun matkustaa maahan, jonka kielestä ei ymmärrä yhtään mitään, on avuton olo. Kyltit, ruokalistat, ympäröivä puheensorina – mistään ei saa otetta. Siitä syystä on miellyttävämpää matkustaa maassa, jonka kieltä osaa edes jonkin verran. On kiva, kun ravintolassa pystyy tilaamaan ruoan paikallisella kielellä ja ehkä myös jututtamaan paikallisia asukkaita, jotka eivät osaa vieraita kieliä. Miehelläni ja minulla on yhteensä sen verran laaja kielirepertuaari, että se kattaa suuren osan Euroopasta. Minun kielitaitoni on enemmän kallellaan maanosan keskiseen ja pohjoiseen suuntaan ja miehen etelään ja itään. Ainoastaan slaavilaispohjaisista kielistä kumpikaan meistä ei tajua mitään.

DSCN1116

Turistina auttavakin kielitaito on riittävä, mutta vieraassa maassa asuessa paikallisen kielen parempi hallitseminen tuntuu välttämättömältä. Jo käytännön asioiden hoitaminen voi olla vaikeaa englanniksi. Saksaan muuttaneilla on tästä erilaisia kokemuksia. Toisten mukaan ainakin suurissa kaupungeissa on pärjännyt pelkällä englannillakin, toisia taas on kieltäydytty palvelemasta englanniksi. Itselleni on käynyt juuri jälkimmäisellä tavalla, osittain ehkä siksi, että yritin aina aloittaa saksaksi. Jossain vaiheessa untuvikolla vaan tuli sanavaraston raja vastaan, mutta vastapuoli ei kuitenkaan ollut halukas vaihtamaan kieltä. Alku oli kielimuurin takia raskasta. Uuden kielen käyttäminen vaati valtavasti ponnisteluja, joka tuntui iltaisin fyysisenä uupumuksena ja päänsärkynä.

DSCN1120

Neljän vuoden jälkeen kielitaito on luonnollisesti kohentunut paljon. Pärjään arjessa saksaksi ongelmitta ja olen lakannut pyytelemästä anteeksi huonoa kielitaitoani, vaikka kielioppivirheeni ja toisinaan sanojen haparointi paljastaakin minut nopeasti ulkomaalaiseksi. En siltikään koe saksan puhumista luontevaksi ja helpoksi ja poden riittämättömyyden tunnetta kielitaitoni suhteen. Saksa ei ole kotikieleni eikä edes ensisijainen työkieleni enkä siksi hallitse sitä niin hyvin kuin maassa vietettyjen vuosien perusteella voisi olettaa.

Aiemmin Saksassa asuva ystäväni sanoi, että hän opetteli joka päivä kymmenen uutta sanaa. Seuraavana päivänä hän oli unohtanut niistä yhdeksän. Itsellänikin on vähän samanlainen olo. Toisinaan epäilyttää, että voinko koskaan oppia sujuvaksi puhujaksi kielellä, jota olen alkanut opiskella vasta aikuisiässä? Koulussa opiskellut kielet ovat jotenkin eri tavalla selkärangassa, varastoituneina pitkäkestoiseen muistiin, josta ne pulpahtelevat esiin silloin kun kyseistä kieltä tarvitaan.

2014-09-09 08.36.05

Vuoden ikäinen tyttäreni jakoi ilmeisesti äitinsä ahdistuksen kielitaidottomuudestaan, kun halusi ottaa sanakirjan mukaansa päiväkotiin.

Tyttärelläni on niin paljon helpommat lähtökohdat. Hän on syntymästään lähtien kasvanut monikieliseksi ja koulu tuo aikanaan vielä lisää kieliä repertuaariin. Jännittävää nähdä, joutuuko hän joskus aikuisena opettelemaan vielä uuden kielen aivan alkeista. Ja onko se hänelle yhtä vaikeaa kuin äidilleen. Epäilen.