Romania on…

…Äärimmäistä köyhyyttä ja blingbling-luksusta samassa katukuvassa. Keskimääräisellä 450 euron kuukausipalkalla ei elä mukavasti. Sitten on niitä, jotka silmää räpäyttämättä tilaavat kahden kuukausipalkan hintaisia samppanjapulloja ravintolassa.

…kommunistiajan kerrostalokolossien räikeää rumuutta ja vuoristomaisemien jylhää kauneutta. Art nouveau -tyyliin rakennettujen talojen silmiähiveleviä yksityiskohtia. Boheemia rähjäisyyttä, sillä moniakaan vanhoista upeista taloista ei ole ollut varaa kunnostaa.

…hidasta matkantekoa. Tiet ovat huonokuntoisia ja mutkittelevia ja/tai vuoristoisia. Rautatiekiskot puolestaan ovat vanhoja eikä junakaluston uusiminen auta kun rataosuuksilla ei silti voi ajaa lujaa. Matka kaupunkien välillä taittuu sekä junalla että autolla noin 50 kilometrin keskinopeudella.

…Euroopan nopeimpia ja edullisimpia nettiyhteyksiä. Langaton netti on tarjolla joka paikassa, appivanhempieni kotikaupungissa Oradeassa jopa suuressa osassa kaupunkia ulkona. Kortilla voi maksaa melkein missä vaan. Ainakin teoriassa. Tänäänkin parissa paikassa sanottiin, että korttimaksu ”ei toimi”, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että firma on veloissa pankille korttimaksuliikenteestä ja ei halua käyttää maksulaitetta koska pankki velottaisi koko summan itselleen lainan lyhennyksinä.

…etikassa säilöttyjä kasviksia, keittoja, keittoja, keittoja (romanialainen ei voi kuvitellakaan ateriaa ilman alkukeittoa), lihapitoisia ruokalajeja, joiden valmistaminen kestää tuntikausia, näyttäviä ja supermakeita kakkuja.

…Vahvaa kansallistunnetta ja isänmaanrakkautta. Tv-kanavia, joilta tulee pelkästään kansanmusiikkia. Ei täältä lähdetä muualle töihin huvin vuoksi, vaan siksi, että on pakko. Suurin osa siirtotyöläisistä palaa tarpeeksi säästettyään tai viimeistään eläkeiässä takaisin kotimaahansa.

 

Advertisement

Matka anoppilaan

Appivanhempani asuvat maailman äärissä. Tai siltä matka sinne ainakin tuntuu. Kilometrejä Hampurista Romanian Oradeaan on 1400, periaatteessa se taittuisi vaikka autolla. Ja onkin taittunut, tosin silloin matkalla pitää pysähtyä ainakin yhdeksi yöksi. Mutta jos tekee vain viiden päivän reissun niin kuin me nyt, pitää matkustaa nopeimmalla mahdollisella tavalla. Sekin vie ainakin yhdeksän tuntia yhteen suuntaan ja vaatii vähintään viiden eri kulkuneuvon käyttämistä.

Eilisaamuna lähdimme kotoamme, ensin taksilla lentokentälle. Seuraava etappi oli lento Budapestiin. Puolentoista tunnin lento itsessään on helppo nakki, mutta siitä eteenpäin matka muuttuu monimutkaisemmaksi. Oradeassa ei ole kansainvälistä lentokenttää (tai tarkalleen ottaen nykyään on, RyanAir on aloittanut lennot muutamaan kohteeseen, mutta ne eivät meitä auta), mistä syystä lennämme aina lähimmälle suurimmalle kentälle, joka sattuu olemaan rajantakainen Budapest. Bukarest olisi aivan toisella puolella maata, sieltä junayhteys Oradeaan kestää 12 tuntia.

Budapestista pitää matkaa taittaa vielä 250 kilometriä. Kun kuljimme vielä tätä reittiä kahdestaan, buukkasimme yleensä shuttle-kuljetuksen. Aika moni muukin matkaa tätä samaa reittiä, joten päivässä useampi pikkubussi kuljettaa ihmisiä Budapestin ja Clujin väliä, pysähtyen matkalla Oradeassa. Lapsen kanssa en kuitenkaan halua tätä matkustusmuotoa käyttää. Budapestista Romaniaan johtava tie on todella vaarallinen. Liikenne on vilkasta, rekkoja paljon ja ohitukset itäeurooppalaiseen tyyliin kuolemaa uhmaavia. Lähes joka kerta matkan varrella näkyy kolareita ja aivan liian usein olen kuullut uutisissa, että juuri tämä kyseinen shuttle-pikkubussi on kolaroinut rekan kanssa. Kaikki kyydissä olleet ovat aina kuolleet. Joten ei kiitos. Yksi vaihtoehto olisi vuokrata auto ja ajaa itse loppupätkä. Vaikka en voi vaikuttaa siihen, sattuisiko rekka ajautumaan kaistalleni, niin ainakin osaan itse välttää typeriä ohitustilanteita. Mutta tämä vaihtoehto on käytännössä poissuljettu, sillä Unkarista vuokratuilla autoilla ei yleensä saa ajaa Romanian puolelle. Tai jos saa, pitää maksaa lähes satasen verran ylimääräistä rajanylitysmaksua. Siihen päälle lastenistuimen vuokra, lisävakuutus omavastuun kattamiseksi ja muuta sälää ja kohta ollaankin jo hinnoissa joilla saisi hankittua lennot.

Jäljelle jää juna. Olemme pari kertaa köröttäneet Budapestista Oradeaan ja tuntuma on ollut se, että kävellen olisi nopeammin perillä. Tuo matka nimittäin kestää jotakuinkin viisi tuntia. Onneksi keksimme toisenkin reittivaihtoehdon: Budapestin lentokentän juna-asemalta ajaa nopea juna kahdessa tunnissa Debreceniin, josta on enää vain tunnin ajomatka Oradeaan. Viime aikoina olemmekin hankkiutuneet Debreceniin ja hommanneet jonkun hakemaan meidät sieltä. Kokonaisuudessaan matka on siis seuraava: taksilla Hampurin lentokentälle, lento Budapestiin, bussi lentokentältä juna-asemalle, juna Debreceniin, auto Oradeaan. Hirveää säätämistä aikataulujen ja kyytien hommaamisen kanssa, mutta tämä on silti se mukavin ja turvallisimman oloisin reitti.

Joskus matkaan tulee ylimääräisiä mutkia, niin kuin eilen. Ehdimme lennon laskeuduttua  Budapestiin bussiin, jolla olimme juna-asemalla ruhtinaalliset yhdeksän minuuttia ennen junan lähtöaikaa. Mutta kun yritimme ostaa lippuja, kuulimme, että juna oli jo täynnä. Saimme liput vasta seuraavaan, tuntia myöhäisempään junaan. Satoi kaatamalla, seisakkeella ei ollut sisätiloja ja lapsi oli jo onnistunut kastelemaan jalkansa lätäkössä. Lähdin kävelemään summamutikassa katua pitkin ja onnistuin kuin onnistuinkin löytämään ”ravintolan”, siis unkarilaisen lähiöräkälän. Meillä ei tietenkään ollut paikallista valuuttaa eikä korttimaksu onnistunut, mutta onneksi myyjä suostui ottamaan vastaan euroja. Tunnin ajan saimme nauttia aidosta unkarilaisesta lähiömeiningistä, makkara- ja kebab-annoksista sekä omistajan itse panemasta oluesta (joka todellakin maistui itsetehdyltä). Mutta ainakin oli lämmintä ja kuivaa. Ihmeellistä, että puolessatoista tunnissa voi siirtyä Saksasta täysin toisenlaiseen maailmaan.

Lähipäivinä luvassa lisää matkajuttuja Romaniasta, pysy linjoilla!

Vuoden tärkein juhla

Romanialaiset valmistautuvat jälleen innolla tärkeimpään vuotuiseen juhlapyhään. Jääkaapit tungetaan täyteen ruokaa ja keittiöissä käy kuhina, kun pöytään halutaan saada parasta. Ei, en puhu joulusta, vaan uudesta vuodesta. Minulla kesti pitkään ymmärtää, että romanialaiset lataavat uudenvuoden viettoon paljon enemmän odotuksia kuin jouluun. Jokusen kerran mieheni on suutahtanut liiallisesta rentoudestani vuoden tärkeimmän päivään suhteen. On äärimmäisen vakava kysymys, miten, missä ja kenen kanssa uutta vuotta vietetään. Siihen ei pidä suhtautua kevyesti, olkia kohauttaen. Vähän sama kuin meille suomalaisille joulun vietto. Ei silloin ole todellakaan se ja sama, mitä pöytään katetaan ja keiden kanssa pyhäpäiviä vietetään.

Mies ei osaa sanoa selitystä sille, miksi uusi vuosi on heille niin tärkeä. Itse epäilen, että se on yleistä itäeurooppalaista perua. Venäjän vallankumouksen jälkeen, Neuvostoliiton syntyaikoihin, joulun viettäminen kiellettiin. Kristilliset juhlat pyrittiin häivyttämään taka-alalle ja niiden korvikkeeksi korostettiin uskontoneutraaleja juhlia, kuten uutta vuotta. Joulukuusesta tuli uuden vuoden kuusi ja Pakkasukko tuli jakamaan lahjoja lapsille. Vuosikymmenien aikana uuden vuoden vietto juurtui tärkeäksi osaksi myös kommunististen naapurimaiden traditioita. Romaniassa kyllä vietettiin jouluakin, toisin kuin Neuvostoliitossa, mutta uusi vuosi ajoi silti sen ohi.

Romanialaiseen uuden vuoden viettoon kuuluu itsensä syöminen ähkyyn. Pöydässä on monenlaista ruokaa ja niitä käydään napostelemassa läpi yön. Perinteisesti aina on joitakin, jotka päätyvät sairaalaan ylensyönnin takia. Tyypillinen uuden vuoden ruoka on kala, sillä kalan suomut ennustavat rahaa tulevalle vuodelle. Miehen kotiseudulla ei tuoretta kalaa ole helposti saatavilla, sillä he asuvat sisämaassa, kaukana meren tai isompien jokien varrelta. Siksi he syövätkin kalaa lähinnä vain uutena vuotena. Joskus kala – karppi – on hankittu elävänä ja sitä pidetään kylpyammeessa siihen asti, että on aika valmistaa ateria. Juhlaruokien joukosta löytyy myös kaalikääryleitä (sarmale), joita tarjoillaan kaikissa juhlatilanteissa häät mukaan lukien.

Uutta vuotta ei välttämättä oteta vastaan pelkän perheen kesken, vaan oleellista on juhlia tärkeimpien ihmisten seurassa. Miehen ystäväpiirillä oli tapana (ja on yhä edelleenkin) järjestään bileet jonkun luona. Yhden kerran minäkin olin mukana siellä. Aamuyöllä piti kävellä kotiin, sillä takseja ei todellakaan ollut tarjolla. Uusi vuosi on niin tärkeä juhla, että silloin ihan kaikki ovat vapaalla. Lapsen saatuamme olemme kököttäneet uudet vuodet kotona kaksistaan. Tänä vuonna sentään saamme kylään ystäviä Suomesta. Ehkä se luo miehellekin enemmän juhlafiilistä ja yritän nyt itsekin muistaa myötäillä mukana miten erityinen ja tärkeä ilta onkaan kyseessä – vaikka itselläni ei ole mitään erityistä suhdetta kalenterivuoden vaihtumiseen. Mutta miehelle kyseessä tuntuu olevan myös kansallistunteeseen kytkeytyvä juhlapyhä. Hän nimittäin juuri näyttää lapselle YouTubesta videoita romanialaisista kansallispuvuista ja he hoilaavat yhdessä kansanlaulua ”Noi suntem români” (Olemme romanialaisia).

 

Lämmityssäätöä

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen, lauloi Juice muinoin. Lokakuun näkee minusta ainakin siinä, että töissä on kiireisempää kuin aikoihin ja blogin kirjoittaminen ei ole tuntunut riittävän rentouttavalta palautuskeinolta. Siksi täällä on ollut hiljaisempaa. Osasyy on myös siinä, että olen aloittanut uuden, isomman kirjoitusprojektin, joka vie paljon ajatuskapasiteettia.

Lokakuu näkyy siinäkin, että on tullut aika kääntää lämmitys päälle. Samalla on käynnistynyt jokatalvinen kissa ja hiiri -leikki miehen kanssa sopivasta lämpötilasta. Mies käy vääntämässä patteria isommalle ja minä pienemmälle ja niin edelleen. Häntä kuulema palelee silloin kun minusta on sopiva lämpötila. Minulle puolestaan tulee hiki, jos oleilemme hänen mieltymystensä mukaisessa huonelämmössä. Olen tähän asti vedonnut siihen, että hän voi aina laittaa lämpimämpiä vaatteita päälleen, jos paleltaa. Mutta jos minua hikoiluttaa, niin sille on vaikea tehdä mitään.

Saksaan muutettuani olen pistänyt merkille, miten korkea sisälämpötila suomalaisissa asunnoissa keskimäärin on talvella. Olemme tottuneet siihen, että talvellakin kotona voi hengailla alusvaatteisillaan ja hyvin tarkenee. Se on osittain tottumiskysymys ja osittain sen seurausta, että lämmityskulut eivät ole yhtä kovat kuin monessa muussa maassa. Ensimmäisenä talvenani Kanadassa pökerryin järkytyksestä, kun sain ensimmäisiltä kylmimmiltä kuukausilta yli 400 dollarin laskun. Sen jälkeen säädin asunnon lämmön öisin 15 asteeseen ja päivisin 17 asteeseen. Pohjakerroksen asunnosta karkasi kaikki lämpö huonosti tiivistetyistä ovista ja ikkunoista ulos – ja varmaan osin myös ylemmän kerroksen asuntoihin. Palelin koko talven. Ja silti sain parinsadan dollarin lämmityslaskun. Seuraavana talvena meillä oli eri asunto. Siinä lämmitys kuului vuokraan emmekä me pystyneet säätelemään lämpötilaa. Jostain syystä asunto oli kuin tropiikki. Öisin nukuimme ikkuna raollaan, silloinkin, kun ulkona oli parinkymmenen asteen pakkanen.

Yhdeksän vuotta sitten syksyisessä Québecissä tuli käytyä poimimassa omenoita omenatilalla ja kurpitsoja kurpitsapellolta.

Anoppilassakin on tropiikki, kesät talvet. Kesällä Romaniassa on tukahduttavan kuumaa ja sisällä aivan yhtä tuskallista kuin ulkona. Luulisi, että syksyn saapuminen olisi helpotus, mutta talvellakin anoppi haluaa pitää noin kolmenkymmenen asteen sisälämpötilaa. Häntä kuulema palelee muuten. Vähän teki mieli kommentoida jotain hihattomissa vaatteissa oleskelusta, mutta en kehdannut. Sen sijaan ensi töikseni käänsin meidän huoneemme lämmityksen pois päältä ja avasin ikkunan. Vasta sillä tavalla huone viileni siedettäväksi ja pysyi talvipakkasillakin sopivan lämpimänä kokonaan ilman lämmitystä, kun muu asunto oli yhtä viidakkoa. Sanomattakin on selvää, että saimme joka päivä kuulla kauhistelua siitä, että me palellumme.

En ole erityisen vilukissa, mutta inhoan kyllä palelemista. Jos vilu menee luihin ja ytimiin, on siitä vaikea päästä eroon. Paleltaa vielä paksun peiton allakin. Ensimmäisenä talvenamme nykyisessä kodissamme olohuoneen ainoa patteri ei meinannut pelittää. Sinnittelin puoli talvea torkkupeittojen kanssa, kunnes vihdoin sain aikaiseksi soittaa huoltomiehelle. Hän tuli käymään ja ilmasi patterin. Siihen meni minuutti. Sain lahjaksi työkalun, jolla saan ruuvattua patterin ilmanpoistoventtiiliä, niin että voin itse ilmata sen. Vähän nolotti, mutta miten olisin oppinut homman kun en koskaan ollut sitä kokeillut. Nyt sitten ilmaan tottunein ottein säännöllisesti patteria, joka alkaa pulputtaa muutaman viikon välein. Kotona vallitsee toistaiseksi huonelämpötilarauha, mutta saa nähdä mitä syksyn kääntyminen talveksi tuo tullessaan. Miten teillä, hot or not?

Romanian maaton kuningas

Romanian kuningatar Anne kuoli toissapäivänä. Siis kuka? Romaniahan on tasavalta! Mutta vuoteen 1947 asti maa oli kuningaskunta ja viimeisimpänä hallinnut kuningas on yhä elossa. Kuulin tästä vuonna 2008 kun vierailin Sinaiassa Pelesin kuninkaanlinnassa (noin tunnin matkan päässä Bukarestista), joka oli itse asiassa palautettu takaisin kuningasperheen hallintaan vasta kaksi vuotta aiemmin. Mutta vasta kuningattaren kuolinuutisen nähtyäni innostuin lueskelemaan enemmän Romanian kuningashuoneesta.

Moderni Romanian valtio sai syntynsä kun Moldova ja Valakia yhdistyivät vuonna 1862. Sitä seurasi sota Ottomaanien valtakuntaa vastaan ja vuonna 1877 Romania virallisesti itsenäistyi. Valtakunnan rajat tosin kasvoivat vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin maahan liitettiin Transilvania Unkarilta (josta unkarilaiset ovat edelleen kovin katkeria). Itsenäistynyt Romania julistautui kuningaskunnaksi ja sen ensimmäiseksi kuninkaaksi tuli Hohenzollern-hallitsijasukuun kuulunut saksalainen Karol I. Hän hallitsi maata kuolemaansa asti vuoteen 1914. Sen jälkeen kuninkaaksi kruunattiin Karolin veljenpoika Ferdinand I. Hänen kuoltuaan vuonna 1927 valtaistuimelle nousi yllättäen Ferdinandin 6-vuotias pojanpoika Mikael I. Ferdinandin poika, kruununprinssi Karol II oli joutunut luopumaan kruununperimysoikeudestaan naisseikkailuistaan aiheutuneiden skandaalien vuoksi. Mutta vain kolme vuotta myöhemmin Karol II palasi maahan, järjesti vallankaappauksen ja vaati kruunun takaisin itselleen. Karol II oli värikäs ja ristiriitainen persoona, joka sekaantui mielellään politiikkaan ja vuosikymmenen loppuun mennessä oli onnistunut haalimaan kaiken vallan itselleen ja muuttamaan maan perustuslain, niin että käytännössä hänestä oli tullut diktaattori.

Kun toinen maailmansota syttyi, Karol II julisti ensin maansa olevan puolueeton, mutta flirttaili silti molempiin suuntiin. Jo seuraavana vuonna Romania kuitenkin valitsi puolensa ja ryhtyi Saksan liittolaiseksi. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto vaati Romanialta takaisin edellisessä sodassa menettämiään maa-alueita. Karol suostui vaatimukseen ja alueet luovutettiin ilman taistelua – Suomen esimerkki vastarinnasta kun ei ollut kovin rohkaiseva. Sen jälkeen myös Bulgaria ja Unkari esittivät omia aluevaatimuksiaan. Tämä romahdutti Karol II:n suosion ja kansan painostuksesta hän luopui kruunusta. Hallitsijaksi nousi jälleen Mikael I, joka oli nyt juuri ja juuri täysi-ikäinen. Karol II vietti lopun elämäänsä maanpaossa, ensin Meksikossa ja sitten Portugalissa, eikä enää koskaan nähnyt poikaansa.

Mikael I:n hallintokausi jäi lyhyeksi. Vuonna 1944 alkoi näyttää siltä, että oli vain ajan kysymys milloin Neuvostoliitto valloittaisi Romanian. Kuningas pidätytti saksanmielisen pääministerinsä ja armeijan johtajan Antonescun, joka oli muutama vuosi sitten ollut nostamassa häntä valtaan. Antonescu luovutettiin Neuvostoliittoon. Mikael vannoi nyt uskollisuutta liittoutuneille, hyväksyi heidän esittämänsä aselepovaatimuksen ja julisti sodan Saksalle. Mutta aseleposopimus edellytti, että Neuvostoliitto otti maan hallintaansa liittoutuneiden edustajana. Sodan jälkeen sekä Truman että Stalin palkitsivat Mikaelin korkeimmalla ansiomerkillä rauhan edistämisestä.

Sodan jälkeen Mikaelin oli nimitettävä maan johtoon neuvostoliittomielinen hallitus ja samalla hänen oma valtansa kaventui muodolliseksi. Syksyllä 1947 Mikael lopulta kiristettiin allekirjoittamaan kruunustaluopumisasiakirja ja hänet karkoitettiin maasta. Kommunistinen Romania oli nyt tasavalta ja sen entiseltä kuninkaalta vietiin kansalaisuus. Mikael asettui asumaan Sveitsiin ja meni naimisiin prinsessa Anne Bourbon-Parman kanssa, joka oli itsekin sukua suurimmalle osalle Euroopan kuningasperheistä. Pariskunta sai viisi tytärtä. Mikael joutui tienaamaan itse elantonsa. Hän työskenteli muun muassa koelentäjänä, pörssimeklarina ja maanviljelijänä.

Vuosi Romanian vallankumouksen jälkeen, jouluna 1990, Mikael ja muutama muu kuninkaallisen perheen jäsen pyrki Romaniaan ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin käydäkseen kotikatedraalissaan ja sukulaistensa haudalla. Heidät käännytettiin jo matkalla lentokentältä kaupunkiin. Pääsiäisenä 1992 Mikael sai vihdoin luvan vierailla maassa, mutta nähtyään millainen kansansuosio entisellä kuninkaalla oli presidentti kielsi häneltä pääsyn uudestaan. Vasta seuraavan presidentin astuttua valtaan sai Mikael kansalaisuutensa takaisin ja luvan matkustaa maahan. 2000-luvulla kuningasperhe on saanut aiempaa omaisuuttaan takaisin, muun muassa kolme linnaa. Mikael asuu nykyään osan vuodesta Sveitsissä ja osan Romaniassa.

1990-luvun lopusta lähtien Mikael on esiintynyt julkisuudessa Romaniassa ja hänellä on ollut puolivirallisia valtiollisia edustustehtäviä Romanian ulkopuolella. Kotimaassaan hän on erittäin tunnettu ja pidetty hahmo, jonka suosio ohittaa kirkkaasti poliitikot. Mikael ei ole koskaan vaatinut monarkian palauttamista, mutta on kuitenkin valmistellut muutoksen vallanperimysjärjestykseen siten, että hänen tyttärensä Margareta olisi kruununprinsessa. Sillä on tosin vain symbolinen merkitys, sillä Romania tuskin koskaan enää muuttaa valtiomuotoaan kuningaskunnaksi, vaikka monarkialla onkin oma, pieni kannattajakuntansa.

Kuningas Mikael I on nyt 94-vuotias. Hän sairastaa parantumatonta syöpää ja vetäytyi keväällä julkisuudesta terveyssyistä. Lienee vain ajan kysymys, että Romanian neljäs ja viimeinen kuningas on historiaa.

 

Kasvatuksellisia kulttuurieroja

Iik, sokeria!

Kun tyttäremme syntyi, romanialainen anoppini lahjoitti hänelle korvakorut. Romaniassa kaikkien tyttövauvojen korvat rei’itetään pian syntymän jälkeen. Muutenhan tyttöjä ei erota pojista. Me olimme kyllä ilmaisseet jo etukäteen, että emme missään nimessä suostu moiseen, mutta anoppi varmaan arveli meidän muuttavan mielemme. Tuntui kauhistuttavalta ajatukselta tuottaa vauvalle kipua pelkän turhamaisuuden takia. Mieheni on asunut jo niin kauan poissa kotimaastaan, että hän on monilta tavoiltaan ja ajattelutavoiltaan länsimaistunut. Niinpä hän oli samaa mieltä kanssani.

Ylipäänsä suurempia törmäyksiä romanialaisen ja suomalaisen kasvatuksen välillä ei ole ilmennyt kotonamme vaan ennemmin lomilla anoppilassa. Aikana ennen lasta suhasimme taksilla joka paikkaan, koska se vaan on Romaniassa aivan käsittämättömän halpaa. Lapsen saatuamme liikkuminen vaikeutui. Eihän romanialaisissa takseissa ole mitään turvaistuimia, ei usein edes turvavöitä. Mieheni ystävä piti minua ylihysteerisena, kun emme suostuneet tulemaan heille taksilla tästä syystä lapsemme ollessa puolitoistavuotias vaan valitsimme kolmen kilometrin kävelyn lumisateessa. Lapsi syliin vaan taksissa, ei noin lyhyellä matkalla mitään tapahdu. Niin, eihän kaupungeissa tapahdu ikinä liikenneonnettomuuksia. Varsinkaan lumikeleillä, kun autoissa ei välttämättä ole talvirenkaita. Viime joululomalla marmatin miehelle rengasasiasta, kun taksi luisteli kurveissa (ollessamme matkalla kahdestaan ravintolaillalliselle, luksusta!). Mies kysyi kuskilta, että ”anteeksi, mahtaako teillä olla talvirenkaat?” ja sai vastauksesi tuhahduksen. Totta kai on, sehän on pakollista! Tosin hänellä on talvirenkaat vain takana(!!).

Korvakorujen lisäksi Romaniassa tyttölapset kuorrutetaan pinkillä, kimalteella ja tyllillä. Kitsch-estetiikka on suosiossa myös aikuisten naisten keskuudessa. Ei ole olemassa liian lyhyitä hameita tai liikaa meikkiä. Morsiamet meikataan häihin tunnistamattomiksi. Sen sain tuta, kun erehdyin menemään ennen häitämme meikattavaksi mukanani kuva haluamastani meikkityylistä. Lopputulos ei ihan vastannut käsitystäni ja kuvan mukaista viime vuosisadan puolivälin Hollywood-glamouria. Ennen häätilaisuutta kävin anoppilassa pyyhkimässä puolet silmämeikistä pois.

Eteläisemmillä mailla unisex-väreihin puettua vauvaa luultiin AINA pojaksi

Romanialaiset ovat lapsirakasta kansaa. Jo seurustelumme alkuvaiheessa kiinnitin huomiota siihen, miten luontevasti mieheni leikki lasten kanssa. Tunteiden osoittaminen ja fyysiset hellyydenosoitukset ovat normi. Suomessa asuessamme jouduin huomauttamaan miehelle, että hän ei kerta kaikkiaan voi silittää tuntemattomien lapsien hiuksia tai joku soittaa pian poliisit. Tunnekylmyys olikin asia, joka miestäni ahdisti Suomessa. Koetin selittää, että kyllä ne tunteet voivat olla voimakkaitakin, mutta niiden ilmaisu on erilaista. Jos on kasvanut kodissa, jossa ei paljoa halailtu, niin miten se voisi olla luontevaa myöhemminkään?

Lueskelin raskaus- ja pikkulapsiaikana paljon suomalaisia vauvalehtiä, perheblogeja ja jopa niitä paljon parjattuja keskustelufoorumeitakin. Niinpä olin hyvin indoktrinoitu siihen, miten lasta hoidetaan suomalaisittain oikealla tavalla. Syötin vauvalle itse tehtyjä luomusoseita siinä järjestyksessä kuin suomalaisissa ohjeissa neuvottiin totuttamaan vauvaa eri ruoka-aineisiin. Kokeilin sormiruokailua. Nukutin lasta parvekkeella. Ruokailun suhteen höllensin normejani vasta myöhemmin. Suomessa sokeri on itse isästä perkeleestä ja sen antamista lapsille paheksutaan äänekkäästi. Saksassa päiväkodeissa tarjoillaan usein jälkiruokaa, joissakin kuulema karkkiakin. Toisaalta kaupoissa on hyvin valikoimaa sokerittomista, terveellisistä välipaloista pikkulapsille. Mies hemmottelee mielellään lasta herkuilla. Heillä on tapana käydä kahdestaan kahvilassa viikonloppuisin kun olen töissä. En jaksa murputtaa satunnaisista pullista ja jäätelöistä, mutta nalkutan kyllä siitä, kun mies ja tytär nautiskelevat yhdessä salamia. Vaikka pitäähän puoliksi romanialaisen lapsen oppia romanialaisille tavoille. Mies on itse kasvanut suurin piirtein pelkällä salamilla.

Sitten on tietysti vielä tämä saksalainen kulttuuri, jonka keskellä elämme suomalais-romanialaisessa kuplassamme. Saksalaisesta kasvatusihanteesta olen saanut jotain kuvaa päiväkodin perusteella sekä tarkkailemalla vanhempia lapsineen leikkipuistoissa. Lapsia tunnutaan kannustavan itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen. Päiväkodissa jo yksivuotiaat opetetaan tuomaan lautanen pois pöydästä ruoan jälkeen ja pyyhkimään jälkensä. Aikuiset eivät puutu lasten kaikkiin kinoihin, vaan antavat lasten selvitellä keskenään riitansa. Leikkipuistoissa vanhemmat eivät juoksentele telineiden ympärillä varmistamassa lapsen selustaa. Asenne tuntuu olevan se, että jos lapsi osaa itse kiivetä ylös, hän myös osaa tulla itse alas. Ja jos lapsi ei osaa itse kiivetä johonkin, niin häntä ei nosteta sinne. Lapsen pitää yrittää itse. Minussa taitaa olla hitunen helikopterivanhempaa, sillä lapsi yleensä vaatii minua apuun jos hän kaatuu. Päiväkodissa huikataan, että ei käynyt mitenkään, ylös vaan! Arvatkaa vaan toimiiko se, jos minä huutelen moista..?

Millaisia näkemyseroja kasvatuksessa olet itse huomannut suomalaisen ja asuinmaasi kulttuurin välillä?

Elämää Ceausescun aikaan

Minulla ja miehelläni on yhdeksän päivän ikäero. Teinivuosina kuuntelimme tahoillamme samoja biisejä, katsoimme samoja elokuvia ja luimme samoja romaaneja. Mutta siihen yhtäläisyydet päättyvätkin. Minä kasvoin keskisuomalaisessa pikkupitäjässä, keskiluokkaisessa perheessä, jossa rakennettiin omaa taloa ja pähkäiltiin uuden auton merkkiä. Mieheni vietti lapsuutensa kommunistidiktatuurissa. Hänen vanhempiensa murheet olivat aika toisenlaisia kuin minun vanhempieni.

Mieheni oli 11-vuotias, kun Romaniassa tapahtui vallankumous. Lapsi vielä, mutta lapsikin oli nähnyt ja ennen kaikkea aistinut kaikenlaista. Yksi vallitsevista kollektiivista tunteista oli pelko. Salaisen poliisin kuri oli tiukka, valvova silmä vaani kaikkialla ja rangaistukset mitättömistä rikkeistä olivat kohtuuttomia. Maassa vallitsi yleinen kokoontumiskielto ja jos viisikin ihmistä keskusteli keskenään kadulla, heidät tultiin hajottamaan. Ettei vain siellä juoniteltaisi hallitusta vastaan. Appeni pelasi joskus iltaisin korttia veljensä kanssa, mutta se keskeytyi kun oveen jyskytettiin: miksi ihmeessä valot olivat päällä näin myöhällä, mitä täällä oikein tapahtuu? On varsinainen ihme, että vallankumous lopulta pääsi tapahtumaan kaiken sen ylettömän vahtimisen keskellä. Miehen koko perhe seurasi tapaninpäivänä 1989 televisiosta, kuinka Nicolae ja Elena Ceausescu teloitettiin ampumalla pikaoikeudenkäynnin päätteeksi.

Mies on kertonut päivittäisistä jonoista kauppojen edessä. Ihmiset jonottivat tuntikausia saadakseen elintarvikkeita, jotka sitten kuitenkin loppuivat kesken. Samaan aikaan Romania myi kotimaisia vihanneksia ja hedelmiä muualle. Ceausesculle oli tärkeintä saada maksettua ulkomaanvelat pois ja se revittiin kansalaisten selkänahasta. Sähkökatkokset olivat jokapäiväisiä, sillä ruoan lisäksi myös sähköä säännösteltiin. Illat vietettiin kynttilänvalossa ja säkkipimeän kaupungin kadut tuntuivat turvattomilta. Televisiosta tuli ohjelmaa 1-2 tunnin verran illassa. Ensin valtiollisia uutisia ja sitten elokuvia kommunistimaista, hyvässä lykyssä joskus valikoituja ranskalaisia klassikkojakin. Elokuvista näytettiin kerrallaan vain pätkä ja jatkoa seurasi viikon kuluttua. Yhden elokuvan näkemiseen kului siten useampi viikko. Vähän kuin tv-sarja, mutta ei ihan kuitenkaan. Miehen kotikaupunki on niin lähellä Unkarin rajaa, että he saivat viritettyä näkyviin unkarilaisen kanavan, joka oli tarjonnaltaan valovuosia monipuolisempi kuin romanialainen.

Miehen lapsuuteen mahtuu toki niitä valoisiakin muistoja: leikkejä naapuruston lapsien kanssa, äidin paistamia lettuja ja juoksentelua mummolan niityillä. Mutta Ceausescun ajan lapsia varjosti kuitenkin vanhempien apatia ja näköalattomuus. Ilmiö on sama kuin Suomessa, jossa sodan kokeneiden henkinen lasti periytyi seuraavallekin sukupolvelle. Uskoa tulevaisuuteen on vaikea synnyttää tyhjästä. Romania ei ole onnistunut vielä tänäkään päivänä nousemaan täysin jaloilleen.

Vampyyrien sukua

Kun tapasin mieheni, en tiennyt Romaniasta yhtikäs mitään. Vain ne tyypillisimmät kliseet, Draculan ja Ceausescun. Seuraavana kesänä minut vietiin tutustumaan sukuun. Matkustelimme Transsilvaniaa ristiin rastiin ja opin paljon romanialaisista tavoista ja mielenmaisemasta. Myös visuaaliset maisemat olivat huikean kauniita vuoristoisessa Transsilvaniassa, jossa keskiaikaiset kaupungit majailevat rauhassa suurilta turistilaumoilta. Havaitsin senkin, että romanialaiset vihaavat Dracula-juttuja, jotka ovat heidän mielestään pelkkää kaupallista Hollywood-luomusta. Irlantilaisen Bram Stokerin Dracula-kirja 1800-luvun lopulla sai aikaan sen, että vampyyrikuvasto syöpyi länsimaisten ihmisten mieliin ja lähtemättömästi osaksi mielikuvia Romaniasta. Mutta tiesitkö, että Romaniassa ei edes ole mitään kansanperinnettä vampyyreistä? Stoker ammensi inspiraation kuolleista heränneisiin, verta imeviin vampyyrihahmoihin goottitarinoista ja sijoitti tapahtumat Transylvaniaan ja nimesi vampyyrinsa 1400-luvulla eläneen romanialaisen hallitsijan Vlad Seivästäjän mukaan, joka tunnettiin myös nimellä Dracula.

Vlad Seivästäjä on todellinen historian hahmo. On totta, että lisänimi Dracul tarkoittaa romaniaksi paholaista, mutta tässä tapauksessa se viittaa kuitenkin siihen, että Vlad Seivästäjän isä kuului Lohikäärmeen sääntökuntaan (Order of the Dragon), joka oli 1400-luvun alussa kristittyä Eurooppaa puolustamaan perustettu järjestö (vähän kuin keskiaikaiset Odinin soturit aatelisversiona, hah). Vlad Seivästäjä, siis Draculan poika oli pelätty hallitsija ja tunnettu julmista kidutus- ja teloitusmenetelmistään, mutta mitään yliluonnollisia myyttejä perimätieto ei häneen liitä. Vierailimme reissullamme Sighisoarassa, jossa on edelleen pystyssä Vlad Seivästäjän synnyinkoti. Voisi kuvitella, että siihen olisi kyhätty vampyyrimuseo tai jotain vastaavaa, tämä keskiaikainen pikkukaupunki kun on kuitenkin yksi suosituimpia turistikohteita. Mutta ei. Paikalla oli ravintola, vaan ei mitään vampyyreihin tai Draculaan viittaavaakaan. Niin paljon romanialaiset inhoavat vampyyrijuttuja, että eivät ole valmiita edes hankkimaan helppoa rahaa niiden avulla. Ainoastaan Transsilvanian tunnetuimman turistikohteen, Branin linnan joka tunnetaan myös Draculan linnana, nettisivuilla on omistettu kappale Bram Stokerin Dracula-tarinalle, mutta siinäkin lopuksi teroitetaan, että Dracula on vain mielikuvituksen tuotetta.

Romaniassa uskotaan toki yliluonnollisiin voimiin ja siihen, että ne kanavoituvat joidenkin ihmisten kautta. Usko noitiin (romaniaksi strigoi) elää vahvana vielä nykypäivänkin Romaniassa. Mieheni isosedän uskottiin olleen paha noita. Kuulema hänen elinaikanaan hänen lehmänsä lypsivät hyvin, mutta naapurien eivät. Hän oli siis varastanut muiden lehmien maidon yliluonnollisella tavalla. Kun isosetä kuoli 80-luvulla, valvoi yksi naispuolisista sukulaisista hänen kuolinvuoteensa äärellä. Kuoleman hetkellä kaikki ikkunat olivat kuulema lävähtäneet auki. Sukulaisnainen päivitteli myös miten myrskyinen yö olikaan ollut, johon muut ihmetellen vastasivat, että sää oli ollut täysin tyyni. Kuoleman jälkeen ei kuitenkaan ole kuulunut mitään kummitustarinoita. Isosetä oli siis elävä strigoi vastakohtana kuoleman jälkeen vaeltaville hengille, joita myös samalla nimellä kutsutaan.

Myös mieheni isoäiti on eräänlainen noita, mutta hyvä sellainen: kansanparantaja. Hän hoitaa sekä ihmisiä että eläimiä, panee luita ja jänteitä paikalleen ja tuntee kuin taskunsa eri kasvien parantavat vaikutukset. Isoäiti elää edelleen samassa kylässä, jossa on syntynyt ja kasvanut, asuttaen savesta tehtyä mökkiään, jonka mies hänelle rakensi viime vuosisadan puolivälissä. Isoäiti on aika pitkälti omavarainen; on kasvimaa ja kanoja ja viininkin hän tekee itse. Loput ruokatarvikkeet hän saa pojiltaan, jotka käyvät viikottain äitiään katsomassa. Isoäitiä harmittaa, että hän ei ole voinut kouluttaa ketään kylän seuraavaksi parantajaksi, sillä nuorempi sukupolvi ei ole kiinnostunut siitä (paitsi silloin kun itse tarvitsevat apua). Kansanparannustaidot kuolevat siis hänen mukanaan aikanaan. Minäkin pääsin todistamaan yhtä sessiota muutama vuosi sitten, kun kyläilimme hänen luonaan. Mieheltäni oli hieman aiemmin mennyt polvi sijoiltaan ja hän kulki kepin kanssa. Isoäiti halusi välttämättä kokeilla polven parantamista ja minä tallensin tilanteen videolle, olihan se ainutlaatuista etnografista aineistoa. Parantaminen piti sisällään hierontaa ja sen yhteydessä lausuttuja loitsuja, joissa pyydettiin Neitsyt Mariaa apuun. Isoäiti on erittäin hurskas ortodoksi, joten muunlaisia voimia hän ei puhuttelisikaan.

Kuten sanottua, romanialaiset eivät kutsu näitä parantajia tai noitia vampyyreiksi, mutta mies mielellään selostaa muunmaalaisille olevansa vampyyrien sukua. Tyttärellämme on muuten erityisen terävät kulmahampaat, hmm…