Maanittelua maanisuuteen asti

Taaperon kanssa eläminen on yhtä suostuttelua, taivuttelua ja maanittelua. Se alkaa heti aamusta. Pukeutumista pitää taivutella joka aamu, toisinaan myös päiväkotiin lähtemistä. Iltapäivällä maanitellaan sitten pois päiväkodin pihalta. Rappukäytävässä on kaikki keinot käytössä, kun koetan taivutella lastani kävelemään portaat kotiin. Asumme hissittömän talon neljännessä kerroksessa ja 2,5-vuotias lapsi ei ole enää höyhenenkevyt. Minusta ei ole enää kantamaan häntä rappusia ylös. Lapsi ei yleensä ole yhtään sen innostuneempi rappusia ylös punnertamisesta kuin minäkään. Siispä vietämme paljon aikaa rappukäytävässä, kun lapsi ottaa oman aikansa tälläkin suoralla. Hänellä ei ole kiire minnekään. Enimmäkseen ei minullakaan, joten koetan antaa lapsen tehdä asioita omalla tahdillaan. Toisina päivinä siedän tätä jokapaikan viipyilyä paremmin, toisina huonommin. Myönnän auliisti turvautuvani usein lahjontaan: ”saat xylitolpastillin kun kävelet portaat kotiin.” Lapsi tekee melkein mitä tahansa xylitolpastillin kiilto silmissään. Halvalla menee vielä tämä lahjontaosuus. Paitsi että viime päivinä sekään ei ole toiminut.

Se kuuluisa rappukäytävä

Diplomaattiset taitoni ovat koetuksella, kun toiseen osapuoleen eivät tehoa järkiargumentit eikä tunteisiin vetoaminen. Yritän taivutella lasta vaipanvaihtoon. Turhaan. Neiti ilmoittaa kyllä itse, kun kokee toimenpiteen tarpeelliseksi. Maanittelen lasta ruokapöytään, onhan edellisestä ruokailusta kulunut jo monta tuntia. Seuraavaksi suostuttelen lasta syömään muutakin kuin viinirypäleitä. Ja sen xylitolpastillin saa vasta kun ruoka on syöty, onko selvä? Joskus pitää maanitella iltakylpyyn, useimmiten ei. Hampaiden pesu on vaatii joka ilta taivuttelua. Parhaiten toimii käänteistaktiikka. ”En pese tänään hampaitasi. Ei ei, turha kuvitellakaan. Ai mitä? Haluat, että pesen hampaat? No, okei.” Lapsi on muutenkin perinyt geeneissään itäeurooppalaisen ei-on-kyllä -asenteen. Isänsä on aivan samanlainen. Kun kysyn mieheltäni, haluaako hän jotain, vastaus on yleensä automaattinen ei. Mutta toisinaan hän jo muutaman sekunnin päästä kurottelee tarjoamaani kohti. Aluksi kuittailin näistä äkillisistä mielenmuutoksista, kunnes ymmärsin, että se ihan oikeasti on opittu tapa. Aina pitää ensin kieltäytyä tarjotusta ja vasta kun tarjoaja on maanitellut riittävän kauan, on sopivaa myöntyä. Suomalaisena taas olen tottunut, että kerran kysytään ja se on sillä selvä.

Nukkumaanmenosta en edes viitsi puhua, saan päänsäryn pelkästä asian ajattelemisestakin. Sanotaanko näin, että nukahtaminen ja nukkuminen on tässä taloudessa hiukan haastavaa. Kokosimme juuri lapselle isojen tyttöjen sängyn, mutta kerään vasta voimia siihen taivuttelumaanittelusuostuttelurumbaan, mitä omaan sänkyyn nukahtamaan oppiminen vaatii. Mañana, mañana!

Advertisement

Keskiviikon marinatuokio

Puoli Saksaa toipuu parhaillaan karnevaalijuhlinnasta. Bloggaajakollegani Mii, Johanna ja jujukas ovat tohisseet tämänvuotisista karnevaaliasuistaan. Ja minä olen että mikä karnevaali? Täällä pohjoisessa olla sellaisesta kuultukaan. Karnevaaliraja seurailee suurin piirtein kirkkokuntien valta-alueita. Mitä enemmän katolisia, sitä näyttävämmät karnevaalijuhlat. Pohjoinen on perinpohjin protestanttinen, joten täällä ei riehaannuta näihin aikoihin vuodesta. Yhtään mikään ei ole katkaissut terää helmikuun kalselta sateelta. Tuijotan päivittäin puhelimen sääsovellusta ja koetan saada pelkällä tahdonvoimalla lämpötilat nousemaan. Haluan jo pakata talvitakin kellariin. Haluan jo vetää korkokengät jalkaan iänikuisten saappaiden sijaan. Haluan jo ottaa käyttöön parvekkeen, jossa kuolleiden kukkien rangat huutelevat muistoja viime kesästä ja odottavat kevään mukanaan tuomaa siivouspuuskaani.

Flunssa selätti minutkin. Yleensä poden vain nuhaa, joka on ärsyttävää, mutta ei hidasta menoa. Nyt kohtasin voittajani. Räkäisenä ja voimattomana olen kuskannut lasta tarhaan ja tarhasta kotiin. Pinnani on yhtä lyhyt kuin kaksivuotiaalla, joten romahtelemme vuoronperään. En saa koomata sohvalla , sillä ”äiti leikkii lego”, ”äiti leikkii emäimet” tai ”äiti haluu vettä”. Palautetta tulee heti, jos yritän käydä huomaamatta pitkäkseni matolle duplojen sekaan.

Joskus lasi ei sitten millään ilveellä ole puolitäysi vaan kuppi on ihan nurin. On varmaa, että jos silloin ostaa kahden kilon säkin klementineejä, niin joka ikinen yksilö on niin hapan, että niitä ei kukaan syö. Sitten naapuri ilmaantui ovelle kertomaan, että kellari tulvii. Tämäkin vielä. Vedin kumisaappaat jalkaan ja raahustin portaat alas katsomaan. Moni jo moppasi kellarin lattiaa ja koetti pelastaa omaisuuttaan jäteveden seasta. Synkältä näytti. Paitsi että meidän kellarikomeromme on ainoa, joka on rakennuksen toisessa käytävässä. Siellä oli täysin kuivaa. Murphyn laki on kumoutunut! En valita enää mistään!