About Päivi / Puolivälissä

Ulkosuomalaisen elämää Saksassa vuodesta 2012. Kirjoitan arkisista asioista muualta tulleen, monikielisen perheen ja työssäkäyvän äidin näkökulmasta. Viestiä minulle voi laittaa osoitteeseen puolivalissa(at)gmail.com

10+1 kysymystä ulkosuomalaiselle

2017-05-21 12.20.42

Ulkosuomalaisten bloggaajien haasteen heittivät minulle täsmälleen samaan aikaan kölniläiset Jonna ja Johanna. Otin tietenkin heti kopin.

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Saksa on niin monelta kannalta hyvä maa, että ei tiedä, mistä aloittaa. Voin tietenkin puhua aiheesta vain omalta kannaltani ja nykyisestä tilanteestamme käsin. Ensinnäkin Saksassa on Suomea alhaisemmat elinkustannukset ja toisaalta korkeammat palkat – siis asiantuntijatehtävissä, matalapalkka-aloilla tilanne on toinen. Helsingin-vuosinamme olimme jatkuvasti taloudellisesti tosi tiukoilla. Toisaalta siellä elimme käytännössä vain yksillä tuloilla. Nykyään tulotaso on sen verran erilainen, että vertailua on vaikeampi tehdä. Silti väitän, että emme esimerkiksi söisi niin usein ulkona Suomessa kuin teemme huoletta Saksassa. Lapsikin on helppo totuttaa ravintolaruokailuun, kun hänen läsnäolostaan ilahdutaan. Koen Saksan lapsiystävälliseksi maaksi. Olen aina ilahtunut ja hämmentynyt siitä, miten positiivisesti tuntemattomat noteeraavat lapseni. Jopa teinit hymyilevät lapsille. Hampurissa on korkealaatuinen ja edullinen päivähoito ja kaupunki täynnä kivoja leikkipuistoja. Pidän elävästä kaupunkikulttuurista, jota on joka puolella, ei vain keskustassa. Kevät tulee aikaisin ja syksy jatkuu lämpimänä pitkään. Toisaalta talvi on harmaa ja kolea, Pohjois-Saksan sää on kuitenkin aika erilainen kuin eteläisemmässä Saksassa. Kaiken kaikkiaan Saksan plussia ja miinuksia laskiessa jää reilusti plussan puolelle. Saksa on järkivalinta. Tosin meille se tosiaan on lähinnä järki- eikä tunnevalinta.

2. Entä ikävintä?

Toisin kuin muut Saksan bloggaajat, minä en valita byrokratiasta, sillä en ole kärsinyt siitä. Kun aikanaan muutimme tänne, kävin tasan yhdessä virastossa. No, auton rekisteröiminen oli kyllä turhauttavaa monine jonoineen. Mutta suurimmasta osasta paperiasioita selviää sillä, että printtaa ja täyttää lomakkeet ja lähettää ne. Vaikkapa lapsen syntymän jälkeinen rekisteröinti: vaadittava paperipinkka oli paksu, mutta olin valmistellut sen etukäteen ja sitten ei tarvinnut kuin lähettää pumaska ja kaikki oli kunnossa. Äskettäin rekisteröin toiminimen ja sekin onnistui yhden lomakkeen täyttämällä. Sähköinen asiointi on kyllä monessa paikassa vielä ihan lapsenkengissä.

Monien muiden saksansuomalaisten tavoin minua ärsyttää käteiskulttuuri. Käteinen on aina lompakosta loppu ja sitten ei kortti kelpaakaan. Toinen, lievästi ärsyttävä asia on rakenteissa piilevä sovinismi. Minä olen meidän perheestä se, joka hoitaa pankki-, vakuutus- ja verotusasiat. Silti en voi tehdä juuri mitään ilman miehen allekirjoitusta. Ja se pahuksen veroilmoituskin pitää tehdä miehen nimissä – avioparit tekevät täällä yhteisen veroilmoituksen – , vaikka hänellä ei olisi tuloja ollenkaan.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Jonnekin kauas. Uusi-Seelanti tai toisaalta Argentiina kiehtovat.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Lissabonissa olen käynyt jo monta kertaa ja menen varmasti uudestaan. Enkä pelkästään siksi, että hyvä ystäväni asuu siellä. Myös Champagnessa tulen taatusti käymään vielä monta kertaa.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

Suomalaisella on Hampurissa sikälikin hyvät oltavat, että ruokakulttuuri ei ole valtavan erilainen ja merimieskirkon kaupasta saa kaikkia tärkeimpiä juttuja: sinappia, Fazerin sinistä, salmiakkia, ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Salmiakkia myydään muutenkin täällä vähän joka paikassa. Paikalliset mansikatkin ovat hyviä. Oikeastaan ainoa, mitä välillä kaipaan, on leipäjuusto.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Ihan rehellisesti täytyy sanoa, että en tiedä. Kun lähdimme, arvelin, että emme koskaan palaisi Suomeen. Nykyään leikittelen joskus paluumuuton ajatuksella jos silmiin sattuu kiinnostava työpaikkailmoitus. Jos käy niin, että muutamme Suomeen, sekin tulee todennäköisesti olemaan vain tilapäinen ratkaisu, joitakin vuosia. Eikä se muutenkaan olisi paluumuutto muille kuin minulle. Mieheni ei ole suomalainen eikä lapsemmekaan ole koskaan asunut Suomessa.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Hampurissa ei vietetä karnevaaleja, mutta keskellä kesää on viikonlopun mittainen Schlagermove, vähän kuin Finnhits-festarit (Schlager=iskelmä). Reeperbahnin liepeille pakkautuu massoittain ihmisiä, jotka ovat pukeutuneet vappuasuihin (tai omasta mielestään retrohenkisesti) ja sitten katua pitkin kulkee rekkoja, joiden ämyreistä pauhaavat vanhat iskelmät ja kaikki bailaavat onnessaan. Todella omituiset juhlat.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Vaillinainen kielitaito. Tässä maassa ei juuri armoa anneta, saksalla on pärjättävä. Ja pärjäsinhän minä, mutta kyllä se vei mehut ja itsetunnon.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Kyllä, erittäinkin hyvin. Jos leikittelen joskus ajatuksella Suomeen muuttamisesta, niin samaa teemme monien muidenkin maiden suhteen. Jokin aika sitten kirjoitinkin siitä, että olen kiinnostunut kokeilemaan eri maissa asumista ennemmin kuin niissä vierailemista ja listasin samalla joitakin kiinnostavia paikkoja. Olemme avoimia muuttamaan sinne, mistä jompikumpi meistä saa erityisen hyvän ja kiinnostavan työpaikan. Onnellisimmillani olen kuitenkin Euroopassa.

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Öö, mitä tapahtui viime vuonna..? Ainakin ikävällä tavalla mieleen jäi se, kun hajotin polveni italialaisella uima-altaalla. Ja ajoin sen jälkeen 2000 km takaisin kotiin. Mutta en minä sitä aktiivisesti ajattele, kun mietin viime vuotta. Yhtä hetkeä oleellisempaa oli kai jokin naksahdus päässä, joka ajoi panostamaan asioihin, jotka tuntuivat tärkeiltä. Viime vuonna syntyi tämä blogi ja myös viiniblogi. Aloitin viiniopinnot ja tein monta hienoa reissua sen ympärillä. Ennen kaikkea koukutuin kirjoittamiseen, ensimmäistä kertaa sitten lukiovuosien. Päässä alkoi kehittyä pitempi tarina, jota hiljalleen koetan houkutella sanoiksi.

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Tänä vuonna on jo tullut käytyä monessa paikassa: Lontoossa (jälleen viiniopintoja), anoppilassa Romaniassa ja useammin Suomessa kuin koskaan näiden vuosien aikana. Ensi sunnuntaina auton nokka kääntyy kohti eteläistä Saksaa, kun on vuorossa loman ensimmäinen jakso. Viime kesänä tulimme siihen tulokseen, että miksi mennä merta edemmäs kalaan, kun nykyisestä kotimaastakin löytyy niin monta kaunista kolkkaa. Kuukauden päästä olen taas Suomessa, ensin töiden merkeissä ja sitten saan koko perheen sinne lyhyelle lomalle. Elokuussa on luvassa myös lehdistömatka Reininlaakson viinialueille. Syyskuussa vuorossa on työmatka Espanjan aurinkorannikolle. Todellisuus siellä tosin tulee olemaan se, että vietämme kaiket päivät sisällä kokoustilassa. Syksy on muuten vielä avoin, mutta käyttämättömiä lomia on sen verran, että jonnekin aurinkoisempaan paikkaan voisi tehdä vielä pyrähdyksen. Kenties taas Lissaboniin?

Haastan mukaan seuraavat blogit, saatte vastata samoihin kysymyksiin:

Kaikki rakastavat: ihana ystäväni Pia, jolla on niin monta rautaa tulessa, että hän ei ehdi päivittämään blogiausein , mutta jonka ajatuksia haluan lukea.

Diplomaattirouva Maputosta

Lapasesta lähti -blogin Meeri, joka viettää parhaillaan kesää Hampurissa

Visual Diaryn Saara, joka postaa huikean kauniita kuvia Lissabonista

Mielilandia: kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja juttuja Hollannista

sekä sinut, joka et vielä ole saanut haastetta, mutta olet innostunut vastaamaan näihin kysymyksiin 🙂

Säännöt Liebster Awardin vastaanottamiseen:

  • Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
  • Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
  • Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
  • Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
  • Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
  • Nimitä 5-11 uutta blogia
  • Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
  • Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
  • Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen

 

 

Tohtoripromootio

promootiokulkue_kunniatohtorit

promootiokulkue

Vietin koko viime viikon Suomessa ja toin ilmeisesti kesän mukanani sinne. Matkan syy oli osittain työhön liittyvä koulutus ja osittain oma meno, jota en halunnut jättää välistä: tohtoripromootio. Promootio on keskiajalta juontuva akateeminen juhla, jossa uudet tohtorit saavat akateemista arvoaan osoittavat symbolit, mikä nykyään tarkoittaa hattua ja miekkaa (tosin me teologit emme saa jälkimmäistä). Hattu pitää hankkia itse, se valmistetaan mittojen mukaan käsityönä ja maksaa aivan törkeän paljon. Minna Parikan kengät ovat halvemmat ja niille olisi taatusti enemmän käyttöä.

Promootio on siis hassujen hattujen kokoontumisajot, joita juhlitaan monta päivää ja osittain hyvin muodollisesti ja vanhoja perinteitä seuraten. Omassa tiedekunnassani promootio järjestetään 5-7 vuoden välein ja vain tohtoreille (ainakin humanisteilla on olemassa myös maisteripromootio). Vaikka omasta väitöksestäni on jo vierähtänyt muutama vuosi, oli tämä ensimmäinen promootio sen jälkeen, joten minäkin olin nyt promovoitavana 90 muun ”nuoren” tohtorin kanssa, niin kuin meitä tituleerattiin. Lisäksi tiedekunta oli kutsunut seitsemän kunniatohtoria ja hattunsa saivat uudestaan myös riemutohtorit, joiden omasta promootiosta oli kulunut 50 vuotta.

veljen kanssa

Sisko ja sen veli.

hattupää

Itse promootioakti järjestettiin yliopiston suuressa juhlasalissa. Paikalla olivat promovoitavat, yliopiston henkilökunta ja omat kutsuvieraamme. Pukukoodi oli tarkka: miehillä frakki (vieraille riitti tumma puku) ja naisilla pitkähihainen ja nilkkapituinen musta asu. Kaikiltahan löytyy sellainen kaapista, eh. Juhlamenojen ohjaajana toimi ystäväni ja entinen työtoverini, joka pääsi kulkemaan aina letkan etunenässä valtavan (fallisen) sauvan kanssa ja paukuttelemaan sitä tärkeänä. Promoottorina eli seremoniasta vastaavana ja hatuttajana toimi tiedekunnan pisimpään virassa ollut professori, säpäkkä nainen, jonka tunnen pitkältä ajalta. Oli myös airuita, orkesteria ja tarkkaan mietitty koreografia, jota harjoittelimme jo edellisenä päivänä.

Kaksituntinen seremonia sisälsi hattujen saamisen lisäksi puheita, priimuksen eli joukon parhaimman tohtorin vastauksen hänelle esitettyyn kysymykseen, musiikkiesityksiä ja Maamme-laulun. Sen lopuksi siirryimme kulkueena tuomiokirkkoon (pitkään) jumalanpalvelukseen ja sen jälkeen marssimme taas parijonossa takaisin yliopistolle kahville. On myönnettävä, että vaikka en yleensä pidä pönötyksestä ja liian jäykistä muodollisuuksista, niin tilanteen juhlavuus vei mukaansa. Liikutukseen oli osansa myös siinä, että promovoitujen joukko sisälsi niin paljon tuttuja kasvoja, läheisiä ystäviä ja muistoja menneiltä ajoilta.

Illalla oli vuorossa iltapukujuhla Kalastajatorpalla. Näppäränä tyttönä olin buukannut sieltä huoneen yhdeksi yöksi, mutta en ollut ottanut huomioon sitä, että tietenkin lähdimme loppuillasta jatkoille kaupungille. Loppujen lopuksi ehdin vain pukeutua huoneessa parin ystävän kanssa ennen juhlaa ja aamuyöstä nukkua noin kolmen tunnin ajan – kun olin ensin jonottanut taksia rautatientorilla tunnin. Suomalainen kesäyö ei enää siinä vaiheessa tuntunut niin ihastuttavalta kuin Kalastajatorpalla. Ilta oli kuitenkin ollut täynnä taikaa ja lokkien kirkuna heräävässä Helsingissäkin tuntui tutulta.

DSC_0482.JPG

pussikaljalla

Olemattomien yöunien jälkeen seurasi promootioretki Tuusulanjärvelle, jonka parasta antia väsyneelle oli köllöttely tilausajobussissa. Retkellä olimme vaihtaneet silinterihatut ylioppilaslakkeihin. Palattuamme päädyimme vielä paistattelemaan päivää Esplanadin puistoon. Ohi kulki ensin samba- ja sitten zombiekulkue (ihan oikeasti!!). Hetki oli täydellisen vapaa ja huoleton. Ei tarvinnut katsoa kelloon, ei täytynyt huolehtia kenestäkään. Oli vain kesä, Kauppatori ja ystävät, kuin silloin joskus.

Illalla nyin saunan lauteilla viimeiset irtoripset silmäkulmistani ja mietin, että pitää lakata tekemästä Suomeen tällaisia reissuja, jolloin kirjaimellisesti kävellään punaisella matolla, juodaan samppanjaa ja eletään menneiden vuosien parhaita hetkiä uudestaan. Minun Suomeni ei enää ole lainkaan arkea, vaan pelkkää juhlaa. Kohokohtia ihmisten seurassa, joiden kanssa jakaa pitkän yhteisen historian. Rusinat pullasta. Ei ihme, että näiden matkojen jälkeen koti-ikävä on akuuttia. Mutta poiskaan en vaihtaisi näitä tilanteita, jollaisia on vain kerran elämässä.

kulkuekuvat otti Susanna Merikanto-Timonen

Miniloma Göttingenissä

DSC_0398

 

DSC_0393

Muistatteko päiväkodin retken, jota pohdiskelin alkuvuodesta? Koko lapsikatras oli suuntaamassa hoitajineen metsän keskelle peräti kolmeksi yöksi. Olin silloin kahden vaiheilla sen suhteen, laitanko lapseni mukaan. Ryhmäpaine oli kova ja halusin luottaa hoitajien ammattitaitoon – ja olla muutenkin reipas vanhempi – joten ilmoitin lapsen mukaan retkelle. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Retken oli tarkoitus alkaa maanantaina. Kun lauantaina palasin kotiin monen päivän Suomen-reissulta, oli lapsi sairas. Nenä vuosi kuin seula ja hän oli muutenkin vaisu ja väsynyt. Ja tietenkin kovasti minun perääni pitkän poissaoloni vuoksi. Sunnuntaina en edes aloittanut pakkaamista. Olin jo päätökseni tehnyt: en kerta kaikkiaan raaski lähettää lasta pois luotamme niin pitkäksi aikaa. Nössö mikä nössö. Maanantain vastaisena yönä näin unta, jossa olin hakemassa lastani päiväkodista, mutta käännettyäni selkäni hetkeksi, oli hän kadonnut. Enkä löytänyt häntä enää. Alitajuntani viestitti selvästi, että vielä ei ole oikea aika lähettää lasta itsenäistymään. Minä en ole siihen valmis, vaikka lapsi olisi saattanutkin pärjätä ja nauttia olostaan kavereidensa kanssa.

DSC_0397.JPG

Lapsen jääminen pois retkeltä tarkoitti sitä, että hän olisi koko viikon kotona. Mitään vaihtoehtoista hoitoa ei ollut tarjolla, oli joko retki tai ei mitään. Onneksi työmme joustavat. Maanantaina mies oli kotona lapsen kanssa, kun minulla oli työtapaamisia. Tiistaina omat työmenoni olivat vasta illalla, joten mies sai tehdä rauhassa hommia kun olin ulkona lapsen kanssa. Keskiviikko oli viikon ainoa päivä, jolloin meillä oli päällekkäisiä työmenoja. Ratkaisimme ne niin, että mies otti lapsen mukaansa projektikokoukseen Göttingeniin, jossa hänen työpaikkansa sijaitsee. Minä puolestani ajoin yötä myöten Bremenistä Göttingeniin. Kuin vakuutena edellisen postaukseni kokemuksille saksalaisista ruuhkista, seisoin moottoritiellä jonossa vielä iltayhdeltätoista.

Miehelläni on Göttingenissä kakkosasunto. Tai tarkalleen ottaen vain huone ”poikamiesboksissa”, jonka hän jakaa kolmen muun työkaverinsa kanssa. Heidän kaikkien koti on jossain muualla: yksi on Berliinistä, toinen Münsteristä ja kolmas asuu Amerikassa ja viettää vain osan vuodesta Saksassa. Poikamiesboksissa on kyllä neliöitä, mutta ainoastaan välttämättömimmät huonekalut, jättikokoinen telkkari olohuoneessa, nurkissa aina pölyistä ja keittiössä minun hankkimiani kokkaustarvikkeita, joita kukaan ei koskaan käytä. Sillä poikamiesboksissa ei kokata muuta kuin satunnaisesti makkaraa, muut ruokailut ulkoistetaan ravintolaan.

leikkipuisto Göttingen.jpg

Viimeksi kävin Göttingenissä huhtikuun alussa. Magnoliat olivat silloin puhkeamassa kukkaan. Tällä kertaa kesä oli ryöpsähtänyt päälle täydellä voimalla. Kadunvarsien jättiläispuut, aikoja ja vaiheita nähneet, pullistelivat vehreyttään. Sandaalit hiersivät jalkani rakoille, niin kuin joka vuosi ensimmäisenä kesäpäivänä. Keho tunnusteli, miltä auringon polte tuntuu pitkän talven jäljiltä.

Minulle Göttingen on vielä aivan vieras kaupunki. Mies sen sijaan on täällä joka viikko yhden tai kaksi yötä. Hän tuntee jo vanhan kaupungin pikkukadut, on testannut suurimman osan ravintoloista ja moikkailee kadulla vastaantulijoita, minkä hämmästyneenä panin merkille istuskellessamme kahvilan terassilla. Pieni kaupunkihan tämä on ja sitä myötä kylämäistä fiilistä. Vanhan kaupungin laidalta toiselle kulkee hetkessä – jos ei pysähdy ihastelemaan pikkuputiikkeja ja kuolaamaan suklaakauppojen antimia. Hattukaupan ohi en päässyt pysähtymättä. Nyt minulla on vihdoin ja viimein kesähattu. Hikoilimme helteessä, ostimme torilta tuokkosellisen mansikoita, söimme illan koittaessa pizzat terassilla, josta saattoi seurata viereisen teatterin ulkoilmaharjoituksia. Muistin taas, mikä on yksi ulkosuomalaisen etuoikeuksista: pienikin poikkeama arjen rutiineihin saa aikaan ”ihan kuin ulkomailla” -fiiliksen. Yksi kokonainen päivä Göttingenissä riitti siihen.

Vinkkejä Saksassa autoilevalle

autolla Saksassa

Moni suomalainen päättää lähteä lomailemaan Keski-Eurooppaan omalla autolla. Olipa päämäärä mikä tahansa, reitti kulkee suurella todennäköisyydellä Saksan kautta. Myös minun ensikosketukseni Saksaan oli moottoritie. Olimme juhlineet häitämme Romaniassa ja viettäneet sen jälkeen häämatkaa autoilemalla Itävallassa, Ranskassa ja Belgiassa. Kotiin ajoimme Ruotsin läpi ja lautalla Tuhkolmasta Helsinkiin. Saksa oli pelkkä läpiajomaa, jossa kuitenkin piti pysähtyä yhdeksi yöksi.

Tuon kokemuksen perusteella saksalainen liikennekulttuuri jäi lähtemättömästi mieleen. Autoja oli valtavasti, tilannenopeudet hurjia ja tietenkin juutuimme ruuhkaan heti maan rajojen sisään päästyämme. Olin hermoraunio, kun lopulta iltamyöhällä pääsimme hotelliimme. En osannut tuolloin aavistaa, että vain pari vuotta myöhemmin autoilu Saksassa olisi minulle arkipäivää. Nyt kun olen ajanut maata ristiin rastiin kymmenientuhansien kilometrien verran, tiedän jo miten homma toimii.

Mikään ei ole niin varmaa kuin ruuhka, joten älä luota navigaattorin aika-arvioon.

Saksassa on yli 60 miljoonaa autoa. Todennäköisesti matkustat maassa kesällä, jolloin varsin suuri osa saksalaisistakin haluaa lomalle jonnekin. Mutta vaikka ei olisi edes lomakausi, suurten kaupunkien liepeillä liikenne ruuhkautuu joka tapauksessa päivittäin. Esimerkiksi Hampurissa ruuhkasumppuja ovat Elbe-tunneli ja Elbe-silta, ne ainoat kaksi vaihtoehtoa, joilla pääsee pohjoisesta etelään. Pahimpina päivinä jono tunneliin on toistakymmentä kilometriä pitkä. Parasta on niin ollen lähteä matkaan sillä asenteella, että päivän aikana joutuu väistämättä jossain vaiheessa ruuhkaan. On turha tuijottaa navigaattorin arviota saapumisajasta, sillä se ei tule pitämään paikkaansa. Jos puhelimessasi toimii netti ulkomailla, kannattaa suunnistaa Google mapsin avulla, sillä se näyttää myös liikennetilanteen ja osaa laskea reittejä, joilla ruuhkan voi ohittaa. Ruuhkista tiedotetaan toki myös radiossa, mutta siitä ei ole iloa jos ei osaa kieltä eikä tunne seutua niin, että osaisi omin päin lähteä kiertämään pikkuteitä.

Auton varusteet

Saksan liikenteessä auton pakollisia varusteita ovat ensiapulaukku, varoituskolmio ja huomioliivit kaikille autossa matkustaville. Jos auto sattuu hajoamaan keskellä moottoritietä, pitää liivit pukea päälle ja mennä odottelemaan apua kaiteen ulkopuolelle. Edelliseen kohtaan liittyen autossa kannattaa aina pitää vesipulloa ja jotain evästä. Ei ole kiva jumittaa kesähelteellä ruuhkassa janoisena.

Huoltoasemat

Moottoriteiden varrella olevat huoltoasemat ovat jättimäisiä tankkauskeskuksia, jotka eivät juuri eroa toisistaan. Ensimmäisenä on tankkauspiste ja sen ohessa myymälä, mutta sen takaa löytyy yleensä vielä parkkipaikka ja iso erillinen ravintolarakennus. Vessat ovat aina maksullisia, mutta rahaa vastaan saa sitten erittäin siistit ja toimivat saniteettitilat. Vessaan päästäkseen pitää automaatistaa ostaa lipuke, joka maksaa 70 senttiä. Säilytä lipuke, sillä saat sillä 50 senttiä alennusta jos ostat huoltoasemalta jotain. Pitkään luulin, että alennus koskee vain kahvia, mutta se tosiaan pätee mihin tahansa ostokseen.

Nopeusrajoitukset

Saksalla on maine maana, jossa nopeusrajoituksia ei ole. Se pätee kuitenkin vain joihinkin pätkiin moottoritiellä. Sakkorysät ovatkin usein juuri niissä kohdissa, joissa 120:n tai 130:n kilometrin nopeusrajoitus astuu taas voimaan. Jos sellaiseen ajaa lujaa, on luvassa kova sakko. Sakkoa saa ylipäänsä heti, jos ylinopeutta on edes hitusen. Esimerkiksi minulle on joskus tullut sakkolappu siitä, että nopeuteni oli 53 km/h viidenkympin alueella. Sakon suuruus ei kylläkään ollut tässä tapauksessa kuin viitisentoista euroa. Pieniä sakkoja ei vaivauduta lähettämään ulkomaille asti, mutta jos kamera välähtää kun ajat reilua ylinopeutta, niin voit olla varma, että sakko löytää tiensä kotiovelle Suomeen.

Moottoritie-etiketti

Vasemmanpuoleisin kaista moottoritiellä on tarkoitettu nopeimmille. Jos et itse aja kahtasataa, niin palaa heti ohituksen jälkeen takaisin oikealle, ettet jumita liikennettä. Liittymissä ja tilanteissa, joissa toinen kaista suljetaan, noudatetaan vetoketjuperiaatetta eli joka toinen auto päästetään omalle kaistalle. Pidä tästä kiinni omalta osaltasi, niin liikenne pysyy sujuvana. Jos tie edessäsi on ruuhkautunut, siitä kuuluu tiedottaa takana tuleville laittamalla hätävilkut päälle.

Pidä pää kylmänä

Kun liikennettä on niin paljon kuin Saksassa, pitää kuskin olla joka hetki valppaana. Läheltä piti -tilanteita tulee toisinaan ja toisten autoilijoiden törttöily ottaa usein päähän. Hengitä silloin syvään ja laske kymmeneen. Saksassa otetaan tieraivo niin vakavasti, että sitä suitsitaan kovilla sakoilla. Keskisormen näyttämisestä, ohimon tökkimisestä sen merkiksi että toinen on idiootti tai sanallisista solvauksista voi rapsahtaa tuhansien eurojen sakko. Kyllä, luit oikein. Pidä siis pää kylmänä.

 

Sitten vain matkaan! Jos sinulla ei ole kiire, niin poikkea pois moottoritieltä. Pikkuteillä maisemat ovat paljon kauniimmat ja ajat läpi kylien, joita todennäköisesti haluat pysähtyä tutkimaan. Gute Fahrt!

Voiko kuka tahansa olla unelmahommissa?

unelmahommissa kirja-arvostelu

23-vuotiaana sain vakituisen viran yliopiston hallinnosta. Kolme vuotta myöhemmin irtisanouduin.

Muistan, että isäni oli minulle vihainen. Olinhan noin vain heittänyt menemään eläkeviran. Isäni on sukupolvea, jolle työ on velvollisuus eikä itsensä toteuttamisen väline. Pitkien ja pysyvien työsuhteiden aika alkoi kuitenkin olla ohi jo siinä vaiheessa, kun minä aloittelin työelämässä. Tuota parikymppisenä saamaani ”eläkevirkaa” tuskin enää olisi olemassakaan, yliopiston viimevuotisten irtisanomisten ja uudelleenorganisoitumismylläköiden jäljiltä.

Irtisanouduin, koska en viihtynyt työssäni. Aluksi olin ollut työpaikasta onnessani. Vakituinen kuukausipalkka! Vuosiloma! Oma työpöytä! Nuorena opiskelijana nämä riittivät siihen, että työ tuntui unelmahommilta. Mutta ei kestänyt kauaa, kun rutiinit alkoivat tökkiä. Päivästä ja vuodesta toiseen samaa, ei mitään kehittymismahdollisuuksia. En ollutkaan unelmahommissa, vaan olin alkanut vihata työtäni ja etsin epätoivoisesti ulospääsyä. Kun sain ensimmäisen, vuoden mittaisen apurahan väitöskirjan tekemistä varten, en edes harkinnut virkavapaan anomista vaan irtisanouduin saman tien. Sama kehä on sittemmin toistunut. Uusi työ tuntuu aluksi unelmaduunilta, mutta muutaman vuoden kuluttua vaihtelunhalu ja uusien haasteiden kaipuu on kasvanut työn hyviä puolia suuremmaksi.

DSCN1213

Työ tutkijana vei minut paikkoihin, joihin en olisi muuten ikinä päässyt, niin kuin vaikka autiomaahan Syyrian ja Irakin rajalle. Kyllä, tuossa työssä oli paljon unelmahomman piirteitä.

Aikamme henki on se, että työn on oltava enemmän kuin pelkkä rahanhankintakeino. Työn pitää tuntua mielekkäältä, innostavalta ja tyydyttävältä. Olen aikani lapsi ja imenyt tämän asenteen. Siksi en pysty näkemään itseäni loppuelämääni yhden ja saman työnantajan palveluksessa – tai edes samalla alalla. Siihen olen liian vaihtelunhaluinen. Toisaalta elämän realiteetit ovat sellaiset, että harvoin ja harvalla on varaa valita. Töitä ei tulla tarjoamaan kotiin, vaan jokaikisestä työpaikasta on kova kilpailu. Mieheni palautti minut maan pinnalle erään kerran, kun olin alkanut haaveilla isoista muutoksista. ”Muista, että et voi vaan seurata omia tarpeitasi ja toiveitasi. Olet vastuussa tästä perheestä ja sinun pitää miettiä, mikä on kokonaistilanteemme kannalta parasta.”

Niin. Realiteetit jarruttavat unelmointia. En ole sinkku, joka voisi lähteä tuosta vaan minne vaan. On mietittävä, missä molemmille olisi tarjolla mielekästä työtä ja missä lapsen olisi hyvä olla. On mietittävä taloudellisia näkökohtia. Kuinka paljon rahaa tarvitsisimme, että eläisimme riittävän mukavasti, niin että jokaista penniä ei tarvitse laskea? Millainen palkka on suhteutettuna asuinympäristön elinkustannuksiin? Ja sitten vielä sekin ikävä tosiasia, että potentiaaliset työnantajat eivät ehkä näe minun timanttisia kapasiteettejani, jos he vain tuijottavat tutkintoani ja ikääni. Mitä jos en koskaan pääse unelmatyöpaikkaani? Pitäisikö kokeilla luoda sellainen itse?

Yhä useampi valitsee nykyään yrittäjyyden. Syyt siihen ovat ainakin kahtalaiset. Ensinnäkin yrittäminen on trendikästä. Naistenlehdet ja myös sanomalehdet pursuilevat juttuja ihmisistä, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä. He julistavat yrittäjän vapauden ilosanomaa. Ei pomoa, ei kelloon sidottuja työaikoja, ei rallia kolmion koti-päiväkoti-työpaikka välillä, kun töitä voi tehdä missä vaan. Sivulauseessa saatetaan mainita yrittäjyyden raskaampia puolia: tulojen epävarmuus, sairaslomien puute, jatkuva stressi. Nämä henkilöjutut on kuitenkin rakennettu niin, että päällimmäisenä mieleen jää yrittäjyyden hehku. Vai milloin muistat lukeneesi juttua henkilöstä, joka vaihtoi yrittäjyyden takaisin palkkatöihin?

Toinen syy yrittäjäksi ryhtymiselle on pakko. Töitä ei ole tarjolla, mutta jostakin leipä on raavittava kasaan. Pistetään siis pystyyn oma yritys. Ronja Salmi kirjoitti Nyt-liittessä milleniaaleista, siis 90-luvulla syntyneistä, joista jopa viidesosa on ilmoittanut aikovansa ryhtyä yrittäjäksi seuraavan kolmen vuoden kuluessa. Edellisellä vuosikymmenellä syntyneistä hinkusi samanikäisenä yrittäjiksi vain 3%. Muutos on ollut valtava.

Unelmahommissa kirja-arvostelu

Salamatkustaja-blogin Satu Rämö ja Lähiömutsi-blogin Hanne Valtari ovat niitä nykyajan yrittäjiä, jotka ovat luoneet itselleen unelmatyön. Hanne elättää itsensä kirjoittamalla, pääasiassa bloginsa kautta. Satu on haalinut itselleen laajan paletin: bloggaamista, lehtiartikkeleita, kirjoja, design-kauppa, matkailuyrittämistä. Molemmat ovat itse luoneet toimeentulonsa lähteet ja tuntuvat olevan työssään onnellisia. Nyt heiltä on ilmestynyt kirja Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä, mistä pidät, jossa he kannustavat muitakin samaan.

Kun kuulin kirjaprojektista, olin aavistuksen verran varauksellinen. Olisiko luvassa opus, jossa kaksi bloggaajaa hehkuttaa bloggaamistaan? Miten siitä saisi kokonaisen kirjan? Mutta tiesin molemmat hyviksi kirjoittajiksi ja seuraan heidän blogejaan tiiviisti, joten halusin tietenkin lukea, mitä he tästä aihepiiristä kirjoittavat. Sain kirjan arvosteltavaksi – ja sen avattuani olisin halunnut kahlata sen loppuun yhdeltä istumalta.

Satun ja Hannen taitava kirjoitustyyli ei tullut yllätyksenä. He kuljettavat tarinaa linjakkaasti eteenpäin ja heidän äänensä sopivat hyvin yhteen. Kirja rakentuu neljästä eri kokonaisuudesta: 1) Löydä oma unelmatyösi, 2) Ota työ osaksi tasapainoista elämää, 3) Hei, unelmaduunari, pidä huoli itsestäsi! ja 4) Näin unelmatyöllä tehdään rahaa. Kirjoittajat käyvät läpi omia teitään nykyiseen ammattiinsa, pohtivat ajankäyttöä, verkostoitumista, luovassa työssä luovimista, työn ja perheen yhteensovittamista ja tulonlähteitä. Jokaisen luvun päätteeksi lukija haastetaan pohdintatehtävään luvun aihepiirin tiimoilta. Molemmat kirjoittajat tuntuvat rakastavan listoja (ja Satu myös exceleitä), niin monesti he kehottivat tekemään listaa eri asioista. Olin kapinallinen enkä kirjoittanut yhtään listaa, mutta lukijalle heitetyt kysymykset saivat kyllä hyrrän pyörimään päässä.

Ilahduttavinta kirjassa oli teeman monipuolinen käsittely. Satu ja Hanne eivät puhuneet pelkästään omasta työstään ja omasta näkökulmastaan (vaikka niistäkin riitti paljon kiinnostavia pointteja), vaan haastettelivat myös useita muita yrittäjiä. Kirjan toinen vahvuus on sen käytönnönläheisyys. Satu kirjoitti aikanaan gradunsa kuukaudessa ja on sen jälkeen ollut tuottelias kirjailija ja avaa nyt yksityiskohtaisesti kirjan kirjoittamisprosessia. Kyse on ennen kaikkea projektinhallintataidoista ja Satun opastamasta suunnitelmallisuudesta hyötyvät muutkin kuin kirjan kirjoittamisesta haaveilevat. Myös kivijalkaputiikin avaamista unelmoiva saa hyvin konkreettisen muistilistan, jonka avulla voi arvioida suunnitelman toteutuskelpoisuutta. Satu on erityisen taitava havainnollistamaan ja soveltamaan kauppakorkeakoulussa oppimaansa. Itse asiassa kirjan luettuani aloin katua sitä, että en aikanaan opiskellut kauppatieteitä. Olen pesunkestävä humanisti enkä vaihtaisi oppiainetta mihinkään, mutta ei olisi ollut haitaksi ottaa sivuaineeksi jotain työelämän kannalta hyödyllisempää. Niin kuin vaikka kaupallisen alan opintoja.

 

nostosilta Lyypekki

 

Joskus tie nousee kirjaimellisesti pystyyn.

Arvostin myös kirjan realistista otetta. Satu ja Hanne tuovat toki esiin työnsä parhaita puolia ja vakuuttavat, että tämä tie on kulkemisen arvoinen. He eivät silti kaihda kertomasta myös vaikeuksista ja stressin aiheista. Mieleeni jäi erityisesti kertomus henkilöstä, joka halusi eroon stressaavasta toimistotyöstään ja ryhtyi kahvilayrittäjäksi, koska rakasti kahviloissa notkumista. Oman kahvilan pitäminen osoittautui toimistotyötäkin stressaavammaksi ja lopulta paikka ajautui konkurssiin. Kyseisellä henkilöllä oli täysin vääränlaiset odotukset siitä, millaista kahvilan pyörittäminen on. Hän haki oikeastaan rennompaa elämää ja vapaampia aikatauluja, mutta lähti toteutuksessa väärään suuntaan. Nykyään hän on taas vanhassa työssään, mutta tekee lyhennettyä työviikkoa ja on osa-aikayrittäjä aivan toisella alalla. Tarina on hyvä opetus siitä, miten tärkeää on omien omien motiivien ja taitojen analysointi ja huolellinen taustatyö ennen yrityksen perustamista. Oman elämänsä SWOT-analyysi siis.

Kirja antaa paljon niille, joilla elää jo kipinä yrittäjäksi ryhtymisestä. Kaikista ei kuitenkaan ole yrittäjiksi. Näkökulma, jota kirjassa ei (täysin ymmärrettävästi) käsitellä on se, että uutta suuntaa voi hakea myös alaa vaihtamatta. Eräs ystäväni kävi urakonsultilla, sillä hän ei oikein tiennyt, mitä elämältä haluaa. Konsultoinnin lopputuloksena hän jäi entiseen työhönsä ja oli siinä tyytyväisempi. Joskus työpaikan vaihdos voi olla ratkaisevaa onnellisuuden kannalta, mutta toisinaan kyse on myös pään sisäisistä asioista. Kun selvittää ensin itselleen ääneen lausumattomat toiveensa, tarpeensa ja unelmansa, on suunta selkeämpi. Sen jälkeen voi vaikka lähteä neuvottelemaan esimiehensä kanssa siitä, voisiko omaa työnkuvaa muokata niin, että siitä löytyisi entistä enemmän innostuksen ja ilon aiheita.

Olen 38-vuotias enkä vieläkään tiedä, mitä minusta tulee isona. Nyt olen jo oppinut elämään sen asian kanssa. En usko, että tulen koskaan löytämään yhtä ainokaista unelmatyötä, jossa pysyttelisin koko loppuelämäni. Mutta pidän uteliaisuuttani ja haluani oppia jatkuvasti uutta vahvuutena. Raivaan tilaa sille, mihin koen intohimoa ja annan sen jälkeen ajan näyttää, mistä voisi kasvaa jotain enemmänkin.

 

Vinkki ulkosuomalaisille: Unelmahommissa-kirjaa voi tilata mihin päin maailmaa tahansa suoraan Satulta, tilausohjeet löytyvät hänen blogistaan.

Nelikielinen lapsi: vähemmistökielten buustausta

2017-03-11 12.26.55

”Oletko sinä romanialainen?” kysyi tyttäremme kerta toisensa jälkeen uusilta ihmisiltä. Oli liikuttavaa seurata hänen hämmennystään, kun kävimme hiljattain anoppilassa Romaniassa. Ensimmäinen havahtuminen asiaan tapahtui leikkipuistossa. ”Isi, nuo lapset puhuu romaniaa.” Sen jälkeen lapsi kulki korvat auki ja silmät selällään ja varmisti ravintolassa tarjoilijaltakin, että onko hän romanialainen. Lapsi puhuu jo varsin hyvin romaniaa isänsä kanssa ja lähes päivittäin he myös skypettävät isovanhempien kanssa. Mutta ilmeisesti lapsi oli ajatellut, että tämä on jonkin sortin salakieli, jota vain hänen perheensä osaa. Siitä siis hämmennys, kun yhtäkkiä hän oivalsi, että on olemassa maa jossa kaikki ihmiset puhuvat romaniaa. Toki hän on käynyt isänsä kotimaassa monta kertaa aiemminkin, mutta tämä kerta tuntui olevan hänelle suuri oivallus. Kotiin palattuammekin hän on kiinnittänyt huomiota eri kieliin. ”Äiti, tuo on saksalainen” hän kommentoi kun juttelin saksaksi tuttavani kanssa.

Suomessa käydessä ei ole tapahtunut samaa ilmiötä. Mutta lapsen ympärillä onkin paljon enemmän suomen puhujia. Romaniaa hän kuulee vain isältään, mutta suomea minun lisäkseni merimieskirkolla ja suomalaisten ystävieni seurassa. Kun meille tulee vieraita, niin 90% todennäköisyydellä he puhuvat suomea. Lapsen maailmassa saksa taitaa olla päiväkodin kieli ja suomi muun elämän kieli. Romania ja suomi ovat molemmat meidän tilanteessamme vähemmistökieliä, mutta ne ovat vielä toistaiseksi vahvoilla, kun emme käytä kotona lainkaan ympäristön kieltä eli saksaa.

Lapsi on ollut Romaniassa isänsä kanssa kahdestaan parikin kertaa viime kesän jälkeen. Edellisen reissun jälkeen mies totesi, että lapsen romanian kielen taito otti matkalla harppauksen eteenpäin. Saman ilmiön huomasin joulun jälkeen myös lapsen suomen kielen taidossa. Saimme joulukuussa kylään peräti kolmet suomalaiset vieraat: ensin hyvän ystäväni Lissabonista, sitten jouluksi vanhempani ja uudeksi vuodeksi ystäväpariskunnan ja kummilapseni. Sen lisäksi Hampurissa asuvia suomalaisia ystäviäni piipahti meillä harva se ilta. Kun saman kielen puhujia on ympärillä useita, laajenee lapsen sanavarasto, hänen korvansa tottuu erilaisiin puhetyyleihin, puhumiseen tulee uudenlaista varmuutta ja lauseet pitenevät. Kaikki ulkosuomalaiset ystäväni ovat todenneet, että heidän lastensa kielitaito kohenee Suomen-lomilla. Sama näemmä toimii myös silloin, jos Suomi tulee kylään omaan kotiin.

Viime aikoina olen tullut tietoisemmaksi siitä, että suomen kielen välittäminen on pitkälti minun varassani. Huomaan sen hetkinä, jolloin lapsi ei ymmärrä jotakin yksinkertaista perussanastoon kuuluvaa ilmaisua suomeksi. ”Niitä oli ainakin sata”, sanoin. ”Ei ulkona sada, siellä paistaa aurinko”, vastasi lapseni. Niin, emme ole ehtineet käydä läpi numeroita kahtakymmentä edemmäs. Nykyään lapsi on alkanut aktiivisesti kysyä selvennystä, jos ei ymmärrä jotain. ”Mitä, äiti?” hän sanoo ja tapittaa minua suurin silmin. Sanon saman asian uudestaan hitaammin ja sen jälkeen muotoilen sanottavani kuin puhuisin ulkomaalaiselle, joka vasta opettelee suomea: yksinkertaisempia lauseenrakenteita ja arkisempia sanavalintoja. Pidän kuitenkin tärkeänä, että en yksinkertaista kaikkea lapselle sanomaani, vaan puhun hänelle niin kuin puhun yleensäkin ja pysähdyn selittämään toisella tavalla vain tarvittaessa. Mutta hassu fiilis siitä tulee, kun tiedostaa olevansa lapselleen äidin lisäksi myös äidinkielenopettaja.

Lue myös aikaisemmat postaukset:
Nelikielinen lapsi: alkutaival
Nelikielinen lapsi: kolmivuotiskatsaus

Täällä haluaisin asua

DSCN1033

Kuuntelin äskettäin Helenan ja Lillin Cafe au Lait – Kahvihetkiä maailmalla – podcastia. He haastattelevat ohjelmassaan eri puolilla maailmaa asuvia suomalaisia ja rakentavat kunkin jakson jonkin tietyn teeman ympärille. Näitä on kiva kuunnella vaikkapa työmatkalla tai ruokaa laittaessa. Viimeksi kuuntelemassani jaksossa sanailtiin siitä, miten toinen aina ihastuttuaan uuteen paikkaan ilmoittaa haluavansa muuttaa sinne. Toinen taas toppuuttelee; eikö se nyt riitä, että matkustaa niihin kivoihin paikkoihin, onko niihin pakko muuttaa?

On tunnustettava, että minäkin olen sitä koulukuntaa, joka haluaa nimenomaan muuttaa uusiin paikkoihin. Niin ihanaa kuin matkustaminen onkin, se on myös raskasta ja uuvuttavaa. Sitä paitsi matkustaessa on irti arjesta. On aivan eri asia haahuilla rutiineja vailla turistikohteissa tai vaikka niillä vähemmän tallatuilla kujillakin kuin asettua asumaan uuteen paikkaan. Silloin niistä ihanista kaduista tulee minun katujani. Voin ottaa tilan haltuun rauhassa, pala kerrallaan, tarvitsematta hönkiä kaikkea muutamassa päivässä. Viikonkin loman aikana uudesta kohteesta pystyy kokemaan vain pintaraapaisun. Syvempi suhde johonkin paikkaan syntyy hitaasti. On tunnettava paikallisia ihmisiä, elettävä samaa arkea, että pääsee osalliseksi kohteen todellisesta olemuksesta. Eikä alkuhuumaa uudella paikkakunnalla voita mikään!

P1010102

Olen muuttanut elämäni aikana kolme kertaa uudelle paikkakunnalle. Ensin opiskelemaan Helsinkiin, sitten vuodeksi Québeciin ja viimeisimpänä Hampuriin. Minua on purrut ulkosuomalaisuuskärpänen, joka on jättänyt pysyvän levottomuuden. En ole vielä valmis asettumaan yhteen paikkaan pysyvästi enkä näe tätä kaupunkia loppusijoituspaikkanani. En tiedä vielä minne seuraava muuttokuormamme suuntautuu (tai on minulla oikeastaan siitä pieni kutina), mutta haaveilla ja haihatella sopii silti. Missä siis haluaisin asua, jos ei tarvitsisi huolehtia sellaisista pikkuasioista kuin työpaikka ja raha?

2014-06-28 17.21.32

Ranska
Olen haaveillut Ranskassa asumisesta 14-vuotiaasta asti, kun aloin opiskella ranskan kieltä. Elämä heitti minut kuitenkin naapurimaahan Saksaan (jonka kieltä EN siinä vaiheessa osannut), vaikka toki välissä oli lyhyt jakso Atlantin toisella puolella ranskankielisellä alueella. Ranska on edelleen suosikkimatkakohteeni. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että monissa kohteissa olen miettinyt, että ei se arki täällä varmaan niin hohdokasta olisi. Epernay vaikkapa, onhan siellä samppanjaa joka paikassa, mutta talvi pikkukaupungissa on silti pimeä, kylmä ja hiljainen. Isommista kaupungeista eniten olen ihastunut Strasbourgiin ja Lyoniin. Viehättävät kadut! Ruokakulttuuri! Leivokset! Viinit! Ranskan kieli, joka osuu sieluni hermokohtaan!

Hollanti
Seuraa paljastus: en ole koskaan käynyt Hollannissa! Olen siis täysin kuulopuheiden ja mielikuvien varassa. Ja niiden mielestä Hollanti on sympaattinen pieni maa, jossa on elävää kaupunkikulttuuria, kansainvälinen tunnelma, söpöjä taloja ja leppoisaa arkea. Mieheni oli äskettäin työmatkalla Leidenissa ja hehkutti palattuaan kaupunkia maasta taivaaseen. Hänenkin mielestään siis viihtyisin Hollannissa. Mutta korjatkaa toki, jos olen saanut maasta aivan väärän käsityksen.

IMG_0304

Kalifornia
Olen auringon lapsi, joka on sattunut syntymään väärille leveysasteille. Haluaisin ilmastoon, jossa on tasaisen lämmintä vuoden ympäri. Etelä-Euroopassahan voi talvi olla kalseaa kylmissä ja kosteissa asunnoissa ja toisaalta monessa lämpimässä maassa kesälämpötilat voivat olla aivan liian tukalia. Kalifornia saa pluspisteitä lämpötiloista, meren läheisyydestä, tuoreista hedelmistä, viinialueistaan ja asenneilmastostaan. En erityisemmin hinkua asumaan Amerikkaan, mutta Kaliforniasta on jäänyt positiiviset fibat. San Fransisco on New Yorkin ohella suosikkejani niistä amerikkalaisista kaupungeista, joissa olen käynyt. Se on kuitenkin vaihtoehtoina varsin obvious, joten luulen että jokin tuntemattomampi pikkukaupunki voisi yllättää iloisesti.

2015-03-31 20.08.35-1

Lontoo
Kaikista edellämainituista paikoista Lontoo on minulle tutuin. Eräänä kesänä vietin siellä kokonaisen kuukauden ja olen sen jälkeen palannut huudeille vähintään kerran vuodessa. Osaan liikkua sujuvasti julkisilla ja minulle on jo muodostunut suosikkikulmat ja vakkarivierailupaikat. Jo lyhyillä vierailuilla olen väsynyt pitkiin välimatkoihin ja ahdistavan täysiin metrojuniin. Uskon, että ne tympisivät erityisen paljon, jos arkeni olisi Lontoon metroverkoston varassa. Mutta sen vastapainoksi kaupungista löytyy kaikkea kaikille eikä yksi ihmiselämä riitä sen koluamiseen. (Hämmästyin muuten kuvia etsiessäni kun huomasin, että minulla ei ole Lontoosta kuin pari hassua räpsäisyä – siitä huolimatta että olen vieraillut tässä kaupungissa laskujeni mukaan kahdeksan kertaa)

Mitkä ovat sinun salaisia ”oi jos joskus vielä saisin asua siellä” -kohteitasi? Vai oletko sitä koulukuntaa, joka haluaa pitää juurensa yhdessä ja samassa paikassa ja nauttia uusista paikoista vain loma-annostuksina?