About Päivi / Puolivälissä

Ulkosuomalaisen elämää Saksassa vuodesta 2012. Kirjoitan arkisista asioista muualta tulleen, monikielisen perheen ja työssäkäyvän äidin näkökulmasta. Viestiä minulle voi laittaa osoitteeseen puolivalissa(at)gmail.com

Paluumuutto

2016-07-30 17.59.28

Kun kuusi vuotta ja viisi kuukautta sitten katselin laivan kannelta loittonevaa Suomea, hyvästelin mielessäni kotimaani pysyvästi. Ajatus siitä, että en enää koskaan asuisi Suomessa, kuristi kurkkua. Keskityin kuitenkin kaikkeen uuteen, mitä edessä odotti. Käänsin selkäni Suomelle ja suuntasin katseeni Saksaan. Mieleni täyttyi uusista asioista: uusi kieli, uusi kaupunki, uusi työ, uudet tavat, uudet tuttavuudet. Ikävälle ei ollut aikaa. Piti asettautua, opetella, perustaa perhe.

Vuosia myöhemmin olimme edelleen Hampurissa, kaupungissa, johon olimme tulleet epämääräiseksi ajaksi. Vastasin aina kysyjille: kyllä, viihdymme Hampurissa, tämä on ihana kaupunki. Hampurissa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, mutta jossain vaiheessa aloin ymmärtää, että emme olleet kasvattaneet tänne juuria emmekä sitä koskaan tulisi tekemäänkään. Kokemus ulkopuolisuudesta kalvoi yhä enemmän. Samoihin aikoihin aloin etsiä uusia töitä. Lähetin hakemuksen kiinnostavasta työpaikasta myös Helsinkiin, hieman empien. Kävin työhaastattelussa, joka jätti ristiriitaisen olon. Sen jälkeen kävelin tutun kaupungin katuja ja mietin kuumeisesti, näkisinkö itseni siellä uudestaan. Ensin suhtauduin ajatukseen torjuvasti. Kerroin lähimmille ystävilleni, että olen hakenut työpaikkoja myös Suomesta, mutta se ei mitenkään ole meille ykkösvaihtoehto.

Vei aikaa, ennen kuin pystyin myöntämään itselleni, että minua kalvoi koti-ikävä. Joka kerta kävellessäni Helsingin kaduilla askeleeni oli kevyempi. Jokaiseen kadunkulmaan liittyi muistoja. Puhkesin puhumaan tuntemattomien kanssa ihan vain siitä ilosta, että se oli niin vaivatonta. Täällä on minun kotini. Tänne minä kuulun. Pitkään olin ajatellut olevani juureton. Synnyinseuduiltani olin repäissyt itseni irti kertaheitolla. Aina kun minulta kysyttiin, mistä olen kotoisin, vastasin: alun perin Keski-Suomesta, mutta ehdin asua 15 vuotta Helsingissä, joten siitä tuli minulle koti. Arvatkaa mitä? Kuuden ja puolen Saksan-vuoden jälkeen Helsinki on yhä edelleen minulle henkinen koti. En minä olekaan juureton, en vain uskaltanut myöntää, että olin kasvattanut juuret sinne, mistä olin vapaaehtoisesti luopunut.

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä järkevämmältä paluumuutto alkoi tuntua. Voin ottaa askeleen eteenpäin urallani siinä missä Saksassa olisin joutunut vaihtamaan alaa ja aloittamaan alusta. Lapsi pystyy luomaan uudenlaiset suhteet toisiin isovanhempiinsa, joita hän muutoin on nähnyt vain kerran-pari vuodessa. Viikonloppureissut heidän luokseen onnistuvat tuosta vaan, serkutkin ovat lähellä ja lastenhoitoapua tarjoalla aivan eri määrin kuin Hampurissa. Työpaikan vaihtuminen tarkoittaa minulle myös sitä, että illat ja viikonloput ovat vapaat ja työmatkat vähenevät radikaalisti – perhe-elämän kannalta erittäin hyvä juttu. En joudu enää välimatkan ja työaikataulujen vuoksi jättämään välistä perheen ja ystävien juhlia. Isäni täytti pari kuukautta sitten pyöreitä vuosia. Koko perheeni oli paikalla niitä juhlistamassa, ainoastaan minä seurasin juhlia FaceTimen kautta. Yhtäkkiä muistin, että jo kymmenen vuotta sitten olin täysin samassa tilanteessa: osallistuin isäni juhliin skypen kautta valtameren takaa. Haluan taas osallistua läheisteni arkeen, ainakin jonkin aikaa, nyt kun se vielä on mahdollista. Mies ymmärsi kaipuuni ja totesi: mennään vain Helsinkiin, kunhan ei loppuelämäksi. Arvioidaan tilannetta uudestaan taas muutaman vuoden päästä.

En oikeastaan osaa sanoa, kumpi ohjasi muuttopäätöstä enemmän, järki vai tunne. Niillä on tapana kietoutua toisiinsa niin, että toinen vaikuttaa toiseen. Järki alkaa nähdä asioita siinä valossa, mitä sydän sanoo. Jollakin tasolla olimme oikeastaan jo päättäneet palata Helsinkiin ennen kuin sain loistavan työtarjouksen, joka sinetöi päätöksen ja joka on helppo osoittaa muuton syyksi. Muutamme Suomeen minun työni perässä. Se on selitys, jonka voi antaa kenelle tahansa. Yhtä hyvin voisin kuitenkin sanoa, että palaamme Suomeen, koska halusin taas kokea kuuluvani johonkin.

Kesällä se tapahtuu. Pakkaamme koko omaisuutemme muuttoautoon ja suuntaamme takaisin Pohjolaan. Juuri nyt tuntuu siltä, että mikään ei voisi tehdä minua onnellisemmaksi.

Mainokset

Kumman puolison työn takia ulkomaille?

2016-06-04 19.22.51-2

Seitsemän vuotta sitten pohdimme mieheni kanssa sitä, mikä olisi seuraava askeleemme, kun meidän molempien väitöskirjat pian valmistuisivat. Mies oli muuttanut Suomeen minun perässäni, mutta olimme sopineet sen olevan vain väliaikaista. Nyt hän väläytti mahdollisuutta, että saattaisi saada töitä Hampurin yliopistosta. Entä minä sitten? En missään nimessä halunnut heittäytyä tyhjän päälle. Satuin kuitenkin kuulemaan, että Hampurissa olisi pian avautumassa työ, jota olisin pätevä hakemaan. Ilmoittauduin saman tien saksan jatkokurssille, jotta olematon kielitaitoni olisi edes hitusen uskottavampi hakuvaiheessa.

Loppukeväästä bongasin vihdoin odottamani työpaikkailmoituksen. Kirjoitin hakemuksen, sain kutsun haastatteluun – ja minut valittiin tehtävään! Miehen mahdolliset uudet työkuviot eivät vielä olleet selvät, mutta homma näytti lupaavalta. Muuttopäätöksemme tapahtui siis minun uuden työtilaisuuteni takia, mutta siinä luottamuksessa, että pian myös miehellä olisi työsopimus. Pakkasimme omaisuutemme muuttorekkaan, seilasimme laivalla Saksaan ja asetuimme kodiksi Hampurissa. Minä aloitin uudessa työssäni ja takeltelin saksan kielen kanssa. Mies ahersi päivät kotona väitöskirjansa parissa ja odotteli uutisia hänelle maalaillusta paikasta paikallisessa projektissa. Se kuitenkin kuivui kasaan. Olimme ajatelleet muuttavamme Saksaan miehen uran vuoksi, mutta nyt hänestä olikin tullut expat-puoliso.

Perheet muuttavat yhä edelleen ulkomaille pääosin miehen työn vuoksi, mutta naisten ulkomaankomennukset ovat hitaasti kasvamassa. Parin vuoden takaisen Global Mobility Trends Surveyn mukaan yksityissektorilla 19% ulkomaankomennukselle lähetetyistä työntekijöistä on perheellisiä naisia. Perheellisten miesten osuus on 49% ja loput ovat sinkkuja, heistäkin suurempi osa miehiä.

Tästä tutkimuksesta kirjoitti Chez Helena -blogista tuttu Helena Liikanen-Renger  Hesarin kolumnissaan. Hän kiinnitti huomiota siihen, että työn perässä ulkomaille muuttaminen on menestyksekkäämpää, jos muutto tapahtuu naisen työn takia. Naiset nimittäin punnitsevat ulkomaankomennuksen hyötyjä ja haittoja kokonaisvaltaisemmin kuin miehet. Lähtöpäätös tehdään vain siinä tapauksessa, että balanssi tuntuu löytyvän kaikilla osa-alueilla (talous, ura ja perhe) ja jos puoliso on muuton takana sataprosenttisesti. Onnistunut ulkomaankomennus tarkoittanee sitä, että kotiin ei palata kesken kauden. Jos niin tapahtuu, se johtuu useimmiten perhesyistä. Kotona ollut puoliso ei ole sopeutunut uuteen elämäänsä.

Omassa ulkosuomalaiskuplassani on joko naisia, jotka ovat tulleet yksin töihin ulkomaille ja mahdollisesti sittemmin perheellistyneet tai naisia, jotka ovat perinteisiä expat-puolisoita: he ovat seuranneet miestään, joka on saanut työkomennuksen eikä heillä itsellään ole töitä uudessa asuinmaassa. Tunnen tuttavapiiristäni vain kolme muuta tapausta itseni lisäksi, joissa perheen ulkomaille muutto on tapahtunut naisen työn takia. Kahdessa tapauksista mies ei kuitenkaan ole luopunut omasta työstään Suomessa, vaan pendelöi perheensä ja työpaikkansa välillä. Näin ulkomailla työskentelevä puoliso elää suuren osan ajasta yksinhuoltaja-arkea. Uskon, että tämänkaltainen kompromissiratkaisu tulee yleistymään. Tähän asti naiset ovat usein asettaneet miehensä uran omansa edelle. He ovat saattaneet joutua kieltäytymään kiinnostavista mahdollisuuksista työskennellä ulkomailla siksi, että puoliso ei halunnut luopua omasta työstään tai se ei olisi ollut perheelle taloudellisesti järkevää, miehet kun usein tienaavat naista enemmän. Elämän jakaminen kahden maan välille vaatii paljon uhrauksia, mutta osoittaa myös parisuhteessa olevan joustavuutta ja molemmilla ymmärrystä toisen tarpeiden ja unelmien tukemisesta. Entä se kolmas tapaus? Siinäkin kyse on minun ja mieheni lailla kahden kulttuurin pariskunnasta, jotka arpoivat yhteistä asuinmaata. He sopivat, että muuttavat sinne, mistä jompikumpi heistä ensin saa töitä. Niinpä he liikkuivat ensimmäisen vuosikymmenen Euroopassa miehen työn takia, mutta siirtyivät äskettäin valtameren taakse, tällä kertaa naisen uran vuoksi.

Kolumnissaan Helena viittaa artikkeliin, jossa haastatellaan expat-tutkimuksen tehnyttä tutkijaa. Helenan esille nostamien pointtien lisäksi artikkelissa oli yhdessä lauseessa mainittu eräs oleellinen selitys sille, miksi naisten työkomennukset ovat menestyksekkäämpiä kuin miesten. Puolison työn perässä ulkomaille muuttaneet miehet ovat naisia aktiivisempia etsimään itselleen töitä tai projekteja, jotka tukevat heidän parisuhteesta riippumatonta identiteettiään. Sillä on suuri merkitys parisuhteen hyvinvoinnille. Meidänkin tapauksessamme asiat kääntyivät hyvälle tolalle. Ensimmäinen vuosi oli raskas, uuteen kulttuuriin sopeutumisen lisäksi mies stressasi työllistymistään ja toki yhdellä palkalla eläminen oli taloudellisestikin kireää. Sitten mies sai oman alansa töitä, toisessa kaupungissa tosin, mutta kohtuullisen junamatkan päässä. Hän lakkasi olemasta pelkkä expat-puoliso ja se teki hänelle hyvää.

Äidit eivät lue ja muita totuuksia lapsen suusta

2017-10-13 11.58.32

”Äidit eivät lue” ilmoitti tyttäreni äskettäin. ”He vain tekevät töitä tietokoneella.”

Ensimmäinen reaktioni oli pöyristys. Minulla on kirja-identiteetti, olen lukenut ja lukeva ihminen. Harrastan erityisesti kotimaista kaunokirjallisuutta. Tai no, harrastan ja harrastan, viime vuosina lukutahti on kyllä lässähtänyt kuin Perussuomalaisten kannatus. Viimeisimmän romaanin sain päätökseen viime kesänä, ja sekin oli e-kirja, jota luin tabletilta. Yöpöydän kirjapino on pysynyt samana varsin pitkään. Tartun kirjaan todennäköisimmin vasta sänkyyn kömpiessäni, jolloin lapseni on jo sikeässä unessa. Taitaa tosiaan olla niin, että mielikuvani itsestäni lukutoukkana on puhtaasti oman pääni sisäinen eikä ei ole välittynyt lapselleni ollenkaan.

Heti lapsen kommentin kuultuani kävin mielenosoituksellisesti noutamassa kirjan ja asetuin nojatuoliin sitä lukemaan. Tytär otti kirjan lempeästi kädestäni, laski viereeni ja toi syliini ukulelen. Äidithän eivät lue. Jos äidit eivät notku tietokoneella, niin ilmeisesti he saattavat soittaa jotain instrumenttia.

On hämmentävää huomata edustavansa kokonaista sukupuolta. Lapsi yleistää minun toimintatapani ja mieltymykseni koskemaan kaikkia naisia (joita hän kutsuu äideiksi). Hänen lempivärinsä on sininen, mutta kuulema se tulee olemaan punainen sitten kun hän menee kouluun, sillä äidit pitävät punaisesta. Lapsen mielestä myöskään isät eivät aja autoa. Se kyllä pitää paikkansa tässä taloudessa, toisin kuin se, että äidit eivät lukisi kirjoja. Vieläkin harmittaa tuo kommentti.

Neljävuotias suunnittelee jo tulevaisuuttaan pitkälle. Hän ilmoitti eräänä päivänä menevänsä naimisiin päiväkotikaverinsa, kutsutaan häntä nyt vaikka Jonakseksi, kanssa. Tämä tulevaisuudenskenaario tuntui kuitenkin jonkin verran vaivaavan lastani. Kerran hän kysyi varovaisesti, että onko pakko mennä naimisiin pojan kanssa? Ei tietenkään, kultaseni, vastasin. Voit mennä naimisiin ihan kenen kanssa haluat. Lapsi oli silminnähden helpottunut. Nyt hän saattoi valita tulevaisuuden puolisokseen parhaimman ystävänsä, kutsutaan häntä nyt vaikka Emmaksi. Emma kieltämättä kohtelee häntä paljon paremmin kuin Jonas.

Yksi tyttäremme lempileikeistä on roolien vaihto. Minä olen hän ja hän on minä. Sitten leikimme arkisia tilanteita. Hän vie minut päiväkotiin, hän laittaa minut nukkumaan, hän lähtee kanssani lomalle. Tässä leikissä peilautuu terävästi ja kiusallisen tarkasti tapani toimia. ”Sinä olet ärsyttävä” tiuskaisee hän. Auts! Aamuäreänä tulee lauottua näin rakentavia kommentteja. Onneksi pieni papukaijani ei ole napannut repertuaariinsa mitään sen pahempaa. Roolileikissä voin toisaalta antaa samalla mitalla takaisin. Heittäydyn kiukuttelemaan, itken jos en saa tahtoani läpi ja kommentoin kaikkea miksi-kysymyksellä. Lastakin vähän hymyilyttää näytökseni. Lopulta hän saa peiteltyä minut, toivottaa hyvää yötä ja kertoo menevänsä olohuoneeseen ”vähän tietokoneelle”.

Olenko kotoutunut?

2016-01-19 11.47.37

Mieheni kommentoi erään kerran työkavereilleen, että kokee olevansa huonosti integroitunut Saksaan, koska ei ole oppinut paikallista kieltä. He väittivät vastaan. ”Hyvänen aika, sinähän olet erinomaisesti integroitunut! Sinulla on työpaikka ja paikallisia ystäviä.”

Molemmissa näkökulmissa on perää. Ilman paikallisen kielen osaamista jää auttamatta paitsioon siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Saksassa tarjotaan maahanmuuttajille ilmaisia tai hyvin edullisia integraatiokursseja, jotka painottuvat kielen opetukseen. Siinä sivussa tutustutaan paikallisiin tapoihin. Toisaalta sujuvasti paikallista kieltä puhuva voi silti olla huonosti integroitunut, jos hänellä ei ole opiskelujen, työn tai ystäväpiirin kautta luontevaa paikkaa yhteiskunnassa.

Suomessa puhutaan integroitumisen sijaan kotouttamisesta ja kotoutumisesta. Tarkoitus on siis, että tulija löytää oman paikkansa yhteiskunnassa ja alkaa kokea uuden asuinmaansa kodiksi. Kotoutuminen on paljon muutakin kuin vain työpaikan hankkimista ja kielen oppimista. Se merkitsee kokemusta johonkin kuulumisesta. Englanniksi kotoutuminen kääntyy sanalla acculturation. Se on kirjaimellisesti uuden kulttuurin oppimista ja omaksumista aiemman kulttuurin rinnalle, kuitenkin niin, että aiempi kulttuuri voi säilyttää erillisyyteensä ja omaleimaisuutensa. Toinen integraation malli olisi assimilaatio. Se tuli vastaan asuessani ranskankielisessä Kanadassa kymmenen vuotta sitten. Maahanmuuttajia vaadittiin sulautumaan uuteen yhteiskuntaansa siten, että he hylkäävät oman kulttuurinsa. Ajatus tuntui vastenmieliseltä ja tarpeettomalta, eikä se toki ole Kanadan virallinen integraatiopolitiikka. Ranskankielisten alueiden identiteetti vain on toisenlainen, vihamielisempi muualta tulevia vaikutteita kohtaan.

Olen saanut elää kuusi vuotta Saksassa ilman että kukaan olisi vaatinut minua saksalaistumaan ja hylkäämään suomalaisen kulttuurini. Toki on ollut tilanteita, joissa vieraan kielen puhumista julkisesti ei ole katsottu suopeasti. Enimmäkseen kuitenkin kielitaitoani on kehuttu ja suomalaisuuteeni suhtauduttu ihastuksella. Minulla on ollut alusta asti työpaikka. Olen oppinut saksan kieltä niin hyvin, että pärjään sillä ongelmitta arjessa ja työssä. Meillä on asunto, joka tuntuu kodilta. Ulkoisilta puitteilta olen kotoutunut hyvin, mutta tunnetasolla tökkii. Koen edelleen olevani irrallinen tässä maassa.

Saska Saarikoski sanoitti tämän tunteen oivallisesti muutaman kuukauden takaisessa kolumnissaan Mauno Koivisto oli kuin Pikku prinssin ruusu. Hän kuvaili sitä, kuinka ulkosuomalaisena tarkkailee ympäristöään ikään kuin lasiseinän läpi. Voi osallistua avoimin mielin ja uteliaana paikallisiin tapoihin, mutta ne eivät liikuta tunnetasolla, sillä niistä puuttuu itselle merkitys. Amerikkalaiset grillaavat vaahtokarkkia nuotiolla ja palaavat mielessään lapsuuden muistoihinsa samoista tilanteista. Suomalaiselle tuo tilanne ei aktivoi muistojen kerrostumia. Minulle samanlainen tilanne on ollut vaikkapa vuotuinen lyhtyjuhla. Lapset ja vanhemmat tohisevat siitä jo kauan etukäteen. Päiväkodissa harjoitellaan lauluja ja askarrellaan lyhdyt. Kun juhla vihdoin koittaa, saapuvat paikalle innosta kihisevät lapset ja heidän vähintään yhtä innostuneet ja nostalgiaa tihkuvat vanhempansa. Lyhtylaulut ovat heillä selkärangassa siinä missä minulla riparilaulut. Laterne, Laterne, Sonne, Mond und Sterne, minä tapailen mukana, olenhan yrittänyt opetella lauluja Youtubesta etukäteen. Tuon kollektiivisen nostalgian keskellä koen väistämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta. Pimeää iltaa halkova lyhtykulkue on toki tunnelmallinen, mutta se ei ole osa henkilöhistoriaani. Minulle siitä puuttuu merkitys.

Vastaavasti Mauno Koiviston hautajaisten synnyttämä maansuru oli ilmiö, johon ulkopuolisen oli vaikea samaistua. Suomalaiset eivät välttämättä surreet juuri henkilöä nimeltä Mauno Koivisto, vaan symbolia ja aikakautta, josta heillä oli kerrostuneena muistoja ja merkityksen kokemuksia. Suomi on minulle merkityksiä täynnä, Saksa ei. Tai ehkä huomaan vasta jälkikäteen ne merkitykset, jotka olen täällä asuessa luonut paikkoihin, tilanteisiin ja tapoihin. Kuuden vuoden Saksassa asumisen jälkeen näen, että Suomi-piireihin uppoutuminen on haitannut kotoutumistani. Olen koko ajan henkisesti niin kiinnittynyt Suomeen ja suomalaisuuteen, että on ollut vaikea luoda merkityksiä uudessa kotimaassa. Se ei ole ollut aivan täysin oma valintani, sillä teen työtä Saksassa asuvien suomalaisten parissa ja elän sen myötä erikoisessa Suomi-kuplassa.

Merkitykset eivät synny itsestään, niitä luodaan. En usko, että ulkosuomalainen on tuomittu lopun elämäänsä katselemaan asioita lasiseinän läpi. Minulla nyt vain on menossa jokin vaihe, joka saa erillisyyden ja irrallisuuden tunteen korostumaan. Kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi. Uuteen kulttuuriympäristöön asettuminen toisaalta korostaa suomalaisia käyttytymismallejani ja ajattelutapojani, toisaalta vertailukohtaa vasten niitä voi tarkastella kriittisemminkin. Identiteetti ylipäänsä ei ole mikään staattinen juttu, vaan jatkuvassa prosessissa. Sama koskee suomalaista identiteettiäni. Jokin sellainen, mikä aiemmin oli tärkeää, ei ole sitä enää. En esimerkiksi aio laittaa mitään suomalaisia jouluruokia tänä vuonna. Toiset asiat taas koskettavat nykyään ihan eri tavalla kuin ennen. Olen alkanut vetistellä Maamme-lauluun yhtyessä. Se tuntuu tapahtuvan ulkosuomalaisille ennemmin tai myöhemmin. Minun kohdallani siinä meni viisi vuotta.

Ei, minusta ei koskaan tule saksalaista. Monen mielestä olen varmasti päällisin puolin hyvin kotoutunut, mutta henkinen kotoutumiseni on kovasti kesken. Puolivälissä ollaan, tässäkin suhteessa.

Kohteliaisuus on enemmän kuin pintaa

2017-08-27 12.28.56

Hesarin Tukholman-kirjeenvaihtaja Elina Kervinen pohdiskeli kolumnissaan ruotsalaista kohteliaisuuskieltä. Ruotsissa käytetään paljon suomea herkemmin painokkaita vahvistusilmauksia, joita me ehkä ylisanoiksi kutsuisimme: jännittävää! ehdottomasti! Keskustelussa on kohteliasta kommentoida toisen puhetta innokkaasti, lähtiessä toivotetaan ”voi hyvin”. Kolumnisti tuli siihen tulokseen, että ”kun kielen konventiot ohjaavat käytöstä, tulee ihmisestäkin vaivihkaa vähän enemmän toista huomioon ottava.”

Samoja olen miettinyt Saksassa, jossa toisten ihmisten huomioonottaminen on kohteliasta monissa pienissä yksityiskohdissa. Kaikkia pitää aina muistaa tervehtiä (”Hallo!”), myös tuntemattomia hississä, odotushuoneissa ja joskus kadullakin. Lähtiessä toivotetaan hyvää päivänjatkoa (”schönen Tag noch!”). Myös lapsia kuuluu tervehtiä nimeltä mainiten. Anteeksi pyydetään aina jos ohi kävellessä vahingossa tönäisee toista – tai vaikka ei edes tönäisisi, mutta edes ohittaa läheltä.

Mitä moikkailu muka muuttaa? saattaa joku sanoa. Sehän on vain sana. Mutta tervehdyksen kohdistaminen vaatii toisen huomaamista. Se rikkoo näkymättömyyden kulttuurin. Kaksi ihmistä katsoo toisiaan silmiin, tunnustaa toistensa olemassaolon ja tervehtii. Yksityisyyden rajoja ei ylitetä sen enempää, mutta tullaan tietoisiksi toisista ihmisistä ympärillä. En voisi kuvitellakaan, että Saksassa kukaan ei rientäisi tarjoamaan apua tuntemattomalle, joka on saanut sairaskohtauksen. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, uskon taustalla olevan saman ilmiön, jonka kolumnisti tunnisti Ruotsissa: kohteliaisuuskonventiot vaikuttavat tapaamme olla toisten ihmisten kanssa.

Ensimmäinen oma koti

 

fuksi

Fuksi vuosimallia -97

 

Päivälleen 20 vuotta sitten istuin vanhempieni kanssa autossa matkalla kohti Helsinkiä. Peräkärry oli lastattu täyteen vähillä tavaroillani: sänky, pieni pöytä, isovanhempien perintösenkki, sähköpiano ja kasa astioita. Olin muuttamassa pois kotoa, ensimmäiseen omaan kotiini. Puolivälissä matkaa radiouutisissa kerrottiin, että prinsessa Diana on kuollut auto-onnettomuudessa. Se tuntui uskomattomalta, Diana oli tuon aikakauden ikoninen hahmo. Kauaa en kuitenkaan jaksanut päivitellä uutista. Oli isompiakin asioita mietittävänä. Niin kuin elämä, joka vihdoin aukeni kaukana kotoa, suurkaupungin sykkeessä.

Kotini oli 20 neliön yksiö osakunnan omistamassa kerrostalossa Vallilassa. Kolme susirumaa 60-lukulaista kerrostaloa törrötti vierekkäin, peruskorjaus oli vielä edessäpäin. Minulla oli käynyt mäihä, olin saanut talon isoimman asunnon. Muut yksiöt olivat nimittäin joko 17,5 tai 12,5 neliötä! Seinänaapurillani oli tuo pienin mahdollinen asunto ja kävin kerran hänen luonaan iltateellä. Hänellä oli leveä sänky, joka täyttikin melkein koko huoneen. Vapaata lattiapinta-alaa jäi noin neliön verran. Minulla sen sijaan lääniä riitti. Asunnossa ei ollut keittiötä eikä edes keittokomeroa. Vessan oven vieressä nökötti jääkaappi ja sen päällä irrallinen keittolevy. Edellinen asukas oli askarrellut eteisen vaatenaulakon tilalle keittonurkkauksen, jossa oli jopa miniuuni ja kaksi keittolevyä. Tämän lieden ääressä kokkailin ensimmäiset ateriani. Astiat piti tiskata vessan lavuaarissa.

En ollut nähnyt asuntoa etukäteen, mutta olin innoissani. Yksiö eikä pelkkä huone solussa! Kun astuimme sisään, äitini katseli arvostelevasti ympärilleen ja totesi ”hyvä että olet sopeutuvainen”. Olin suunnattoman loukkaantunut. Tämähän on ihana, minun ensimmäinen kotini! Illalla ripustin ikkunaan lapsuudenkodista tuomani keltaiset verhot. Seitsemännestä kerroksesta avautui näkymä Kumpulan siirtolapuutarhaan ja Hämeentielle. Minun alapuolellani levittäytyivät kaupungin valot. Näky oli vieras ja outo, mutta tunsin samalla nahoissani, että tänne kuulun. ”Hei levoton, täällä kaikki tapahtuu, hei levoton, Helsingissä heinäkuun.” Koko kesän olin kuunnellut Aki Sirkesalon kappaletta ja haaveillut elämästä kotikylää isommissa ympyröissä. Nyt se oli vihdoin alkamassa.

Äiti antoi viimeisen, viisaan elämänohjeensa vielä ennen kuin jätti viimeisenkin pesästä lentäneen lapsensa aloittamaan omaa elämäänsä: ”Älä sitten kurkottele ikkunasta, tämä on korkealla.” Minä pyörittelin silmiäni ja työnsin vanhempani ulos ovesta. Menkää jo, kyllä minä pärjään! En kurkotellut ikkunasta, mutta kurkottelin kyllä kaikkea uutta, jännittävää ja ennenkokematonta. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana opin myös itsenäisen elämän varjopuolia. Millaista onkaan yksinäisyys, kun ei tunne uudesta kaupungista ketään. Päiväni täyttyivät luennoista ja osallistuin moniin opiskelijarientoihin, mutta iltaisin katselin kaupungin valoja yksiöstäni käsin ja olin yksinäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Pidin kerrostalon äänistä, se toi lohtua ja tunteen, että ympärilläni on kuitenkin ihmisiä. Jälkikäteen ajateltuna soluasuminen olisi kuitenkin ollut pehmeämpi lasku itsenäisen elämän aloittamiseen kuin yksiö.

Reetta Räty kirjoitti juuri viisaan kolumnin yksinäisyydestä ja ystävyyssuhteiden merkityksestä opiskeluaikana: Uusi opiskelija, ystävät ovat tärkeämpiä kuin opinnot. Ensimmäiseltä opiskelusyksyltäni muistan hämärästi luentosalien hajun, mutta en yksityiskohtia kursseilla opetetuista asioista. Muistan yksiöni paljaat seinät, mutta ensimmäisten viikkojen jälkeen en enää viettänyt siellä niin paljon aikaa. Sain uusia ystäviä, aloin seurustelemaan. Hengasin jatkossa suuren osan vapaa-ajastani ystävieni ja poikaystäväni opiskelija-asuntolassa. Heidät muistan parhaiten, heidän kasvonsa, naurunsa ja eleensä. Näiden ihmisten ansiosta minä lopulta juurruin Helsinkiin niin, että yhä edelleen pidän sitä kotikaupunkinani.

Tänään nostan maljan kahdenkymmenen vuoden takaiselle, aikuisuuden kynnyksellä olevalle fuksitytölle sekä hänen tänään neljä vuotta täyttävälle tyttärelleen. Huomenna pääsen nostamaan maljoja vanhojen opiskelukavereideni kanssa, sillä olen järjestänyt meille kurssitapaamisen Helsingissä. -97 4ever!

 

Paluu lomalta

DSC_0212

Muistan lukeneeni, että ihmisen onnellisuustaso on korkeammalla lomaa suunnitellessa kuin itse lomalla. Samassa jutussa todettiin, että lyhyet lomat ovat tarjoavat tehokkaampaa palautusta töistä kuin pitkät, yhteen putkeen pidetyt lomat. Pitkältä lomalta saattaa palata töihin yllättävän väsyneenä. Ja jos lomaan on ladattu paljon odotuksia eivätkä ne toteudu, pitää seuraavaa täydellistä lomaa odotella vuoden verran.

Itsehän olen tänä vuonna toiminut juuri tuon ohjeen mukaisesti. Olen tehnyt useamman minipyrähdyksen Suomeen, joista olen palannut energiaa ja ideoita täynnä. Perheen kanssa pyörähdimme viikon mittaisella autolomalla Saksassa kesäkuun lopulla ja nyt vietin tehokkaan lomaviikon Suomessa. Olin kuitenkin poissa kotoa kolme viikkoa putkeen, sillä ennen lomaviikkoa olin melkein kahden viikon työreissulla Suomessa. Sen ajan mies oli lapsen kanssa vanhempiensa luona Romaniassa ja Helsinkiin he lensivät heti työputkeni päätyttyä.

Viikko kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta siihen mahtui yllättävän paljon. Kummitytön rippijuhlat, hitusen kaupunkiaikaa Helsingissä, shoppailua, rantapäivä. Ehdimme tavata koko perheeni sekä monta rakasta ystävää. Lapsi oli onnessaan serkkujensa seurasta ja ensimmäistä kertaa ei arastellut isovanhempiaan vaan leikki heidän kanssaan innolla. Sen ansiosta meilläkin oli kerrankin loma, joka sisälsi pitkään nukuttuja aamuja ja rauhallisia lukutuokioita pitkin päivää.

Kolmen viikon poissaolon jälkeen oma koti ja oma sänky alkoi kuitenkin jo tuntua houkuttelevalta ajatukselta. Sunnuntaina oli vihdoin aika suunnata kohti Hampuria. Pakkasimme räjähtäneen omaisuutemme ja huomasin taas saman ilmiön: Suomesta palatessa tavaroiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Tällä kertaa erityisesti kaikenlaisella Salama McQueen –roinalla, sillä tyttäremme on viime kuukaudet fanittanut koko pienestä sydämestään Disneyn autohahmoja. Ylikiloja oli lopulta kolme ja jouduimme lähtöselvitystiskillä sullomaan tavaraa matkalaukusta käsimatkatavaroihimme.

Säästäväisenä tyttönä olin hankkinut meille lennot Berliiniin, jonne pääsi melkein kolme kertaa Hampuria halvemmalla. Sieltä sitten puksutimme junalla loppumatkan kotiin. Ovelta ovelle matka kesti tällä tavalla yhdeksän tuntia – aivan kuin eeppisellä anoppilareissulla. Enää portaat ylös neljänteen kerrokseen kaikkien laukkujen kanssa ja ovi auki ja… Mikä tämä lemu on? Tokihan ilma aina haisee ummehtuneelta kun on ollut pitkään poissa, mutta ei kai sentään näin pahalta?

Matkalle lähtiessä olen tarkkana siitä, että jääkaapista heitetään pois kaikki pilaantuvat asiat, kahvinkeittimen suodatinpussi pitää muistaa poistaa homehtumastaa ja roskat viedä ulos. Muuten kotiin palatessa hajuhaitat ovat ikäviä. Olin vannottanut miestä tekemään nämä ennen kuin hän lähti lapsen kanssa Suomeen. Ja niin hän olikin. Mutta emme olleet ottaneet huomioon yhtä yllätystekijää. Lapsi oli päättänyt juuri ennen lähtöä käydä kakalla. Itsenäisesti ja omatoimisesti, niin kuin hänellä on tapana. Vessanpönttö vaan oli jäänyt vetämättä. Paska mäihä, kirjaimellisesti. Kesti muuten aika kauan, ennen kuin hajun sai tuuletettua pois.

Ihanan tuoksun lisäksi postilaatikossa odotti ylinopeussakko. Muistan, että edellisellä lomareissulla jossain vaiheessa välähti kamera, mutta kas, alueella olikin ollut matalampi nopeusrajoitus kuin olin luullut.

Tervetuloa kotiin!