Äidit eivät lue ja muita totuuksia lapsen suusta

”Äidit eivät lue” ilmoitti tyttäreni äskettäin. ”He vain tekevät töitä tietokoneella.”

Ensimmäinen reaktioni oli pöyristys. Minulla on kirja-identiteetti, olen lukenut ja lukeva ihminen. Harrastan erityisesti kotimaista kaunokirjallisuutta. Tai no, harrastan ja harrastan, viime vuosina lukutahti on kyllä lässähtänyt kuin Perussuomalaisten kannatus. Viimeisimmän romaanin sain päätökseen viime kesänä, ja sekin oli e-kirja, jota luin tabletilta. Yöpöydän kirjapino on pysynyt samana varsin pitkään. Tartun kirjaan todennäköisimmin vasta sänkyyn kömpiessäni, jolloin lapseni on jo sikeässä unessa. Taitaa tosiaan olla niin, että mielikuvani itsestäni lukutoukkana on puhtaasti oman pääni sisäinen eikä ei ole välittynyt lapselleni ollenkaan.

Heti lapsen kommentin kuultuani kävin mielenosoituksellisesti noutamassa kirjan ja asetuin nojatuoliin sitä lukemaan. Tytär otti kirjan lempeästi kädestäni, laski viereeni ja toi syliini ukulelen. Äidithän eivät lue. Jos äidit eivät notku tietokoneella, niin ilmeisesti he saattavat soittaa jotain instrumenttia.

On hämmentävää huomata edustavansa kokonaista sukupuolta. Lapsi yleistää minun toimintatapani ja mieltymykseni koskemaan kaikkia naisia (joita hän kutsuu äideiksi). Hänen lempivärinsä on sininen, mutta kuulema se tulee olemaan punainen sitten kun hän menee kouluun, sillä äidit pitävät punaisesta. Lapsen mielestä myöskään isät eivät aja autoa. Se kyllä pitää paikkansa tässä taloudessa, toisin kuin se, että äidit eivät lukisi kirjoja. Vieläkin harmittaa tuo kommentti.

Neljävuotias suunnittelee jo tulevaisuuttaan pitkälle. Hän ilmoitti eräänä päivänä menevänsä naimisiin päiväkotikaverinsa, kutsutaan häntä nyt vaikka Jonakseksi, kanssa. Tämä tulevaisuudenskenaario tuntui kuitenkin jonkin verran vaivaavan lastani. Kerran hän kysyi varovaisesti, että onko pakko mennä naimisiin pojan kanssa? Ei tietenkään, kultaseni, vastasin. Voit mennä naimisiin ihan kenen kanssa haluat. Lapsi oli silminnähden helpottunut. Nyt hän saattoi valita tulevaisuuden puolisokseen parhaimman ystävänsä, kutsutaan häntä nyt vaikka Emmaksi. Emma kieltämättä kohtelee häntä paljon paremmin kuin Jonas.

Yksi tyttäremme lempileikeistä on roolien vaihto. Minä olen hän ja hän on minä. Sitten leikimme arkisia tilanteita. Hän vie minut päiväkotiin, hän laittaa minut nukkumaan, hän lähtee kanssani lomalle. Tässä leikissä peilautuu terävästi ja kiusallisen tarkasti tapani toimia. ”Sinä olet ärsyttävä” tiuskaisee hän. Auts! Aamuäreänä tulee lauottua näin rakentavia kommentteja. Onneksi pieni papukaijani ei ole napannut repertuaariinsa mitään sen pahempaa. Roolileikissä voin toisaalta antaa samalla mitalla takaisin. Heittäydyn kiukuttelemaan, itken jos en saa tahtoani läpi ja kommentoin kaikkea miksi-kysymyksellä. Lastakin vähän hymyilyttää näytökseni. Lopulta hän saa peiteltyä minut, toivottaa hyvää yötä ja kertoo menevänsä olohuoneeseen ”vähän tietokoneelle”.

Advertisement

Nelikielinen lapsi: vähemmistökielten buustausta

”Oletko sinä romanialainen?” kysyi tyttäremme kerta toisensa jälkeen uusilta ihmisiltä. Oli liikuttavaa seurata hänen hämmennystään, kun kävimme hiljattain anoppilassa Romaniassa. Ensimmäinen havahtuminen asiaan tapahtui leikkipuistossa. ”Isi, nuo lapset puhuu romaniaa.” Sen jälkeen lapsi kulki korvat auki ja silmät selällään ja varmisti ravintolassa tarjoilijaltakin, että onko hän romanialainen. Lapsi puhuu jo varsin hyvin romaniaa isänsä kanssa ja lähes päivittäin he myös skypettävät isovanhempien kanssa. Mutta ilmeisesti lapsi oli ajatellut, että tämä on jonkin sortin salakieli, jota vain hänen perheensä osaa. Siitä siis hämmennys, kun yhtäkkiä hän oivalsi, että on olemassa maa jossa kaikki ihmiset puhuvat romaniaa. Toki hän on käynyt isänsä kotimaassa monta kertaa aiemminkin, mutta tämä kerta tuntui olevan hänelle suuri oivallus. Kotiin palattuammekin hän on kiinnittänyt huomiota eri kieliin. ”Äiti, tuo on saksalainen” hän kommentoi kun juttelin saksaksi tuttavani kanssa.

Suomessa käydessä ei ole tapahtunut samaa ilmiötä. Mutta lapsen ympärillä onkin paljon enemmän suomen puhujia. Romaniaa hän kuulee vain isältään, mutta suomea minun lisäkseni merimieskirkolla ja suomalaisten ystävieni seurassa. Kun meille tulee vieraita, niin 90% todennäköisyydellä he puhuvat suomea. Lapsen maailmassa saksa taitaa olla päiväkodin kieli ja suomi muun elämän kieli. Romania ja suomi ovat molemmat meidän tilanteessamme vähemmistökieliä, mutta ne ovat vielä toistaiseksi vahvoilla, kun emme käytä kotona lainkaan ympäristön kieltä eli saksaa.

Lapsi on ollut Romaniassa isänsä kanssa kahdestaan parikin kertaa viime kesän jälkeen. Edellisen reissun jälkeen mies totesi, että lapsen romanian kielen taito otti matkalla harppauksen eteenpäin. Saman ilmiön huomasin joulun jälkeen myös lapsen suomen kielen taidossa. Saimme joulukuussa kylään peräti kolmet suomalaiset vieraat: ensin hyvän ystäväni Lissabonista, sitten jouluksi vanhempani ja uudeksi vuodeksi ystäväpariskunnan ja kummilapseni. Sen lisäksi Hampurissa asuvia suomalaisia ystäviäni piipahti meillä harva se ilta. Kun saman kielen puhujia on ympärillä useita, laajenee lapsen sanavarasto, hänen korvansa tottuu erilaisiin puhetyyleihin, puhumiseen tulee uudenlaista varmuutta ja lauseet pitenevät. Kaikki ulkosuomalaiset ystäväni ovat todenneet, että heidän lastensa kielitaito kohenee Suomen-lomilla. Sama näemmä toimii myös silloin, jos Suomi tulee kylään omaan kotiin.

Viime aikoina olen tullut tietoisemmaksi siitä, että suomen kielen välittäminen on pitkälti minun varassani. Huomaan sen hetkinä, jolloin lapsi ei ymmärrä jotakin yksinkertaista perussanastoon kuuluvaa ilmaisua suomeksi. ”Niitä oli ainakin sata”, sanoin. ”Ei ulkona sada, siellä paistaa aurinko”, vastasi lapseni. Niin, emme ole ehtineet käydä läpi numeroita kahtakymmentä edemmäs. Nykyään lapsi on alkanut aktiivisesti kysyä selvennystä, jos ei ymmärrä jotain. ”Mitä, äiti?” hän sanoo ja tapittaa minua suurin silmin. Sanon saman asian uudestaan hitaammin ja sen jälkeen muotoilen sanottavani kuin puhuisin ulkomaalaiselle, joka vasta opettelee suomea: yksinkertaisempia lauseenrakenteita ja arkisempia sanavalintoja. Pidän kuitenkin tärkeänä, että en yksinkertaista kaikkea lapselle sanomaani, vaan puhun hänelle niin kuin puhun yleensäkin ja pysähdyn selittämään toisella tavalla vain tarvittaessa. Mutta hassu fiilis siitä tulee, kun tiedostaa olevansa lapselleen äidin lisäksi myös äidinkielenopettaja.

Lue myös aikaisemmat postaukset:
Nelikielinen lapsi: alkutaival
Nelikielinen lapsi: kolmivuotiskatsaus

Päiväkodin retki: uhka vai mahdollisuus?

Kotimme vieressä on ala-aste. Muutaman kerran vuodessa kadulle on parkkeerannut bussi, johon kyyneleitään peittelevät vanhemmat saattelevat jälkikasvuaan. Lapset lähtevät muutamaksi päiväksi koulun retkelle, se on tässä maassa hyvin tavallista. Mutta retkeilyinto ei rajoitu vain kouluikäisiin, vaan jo päiväkodeissa harrastetaan reissuja, joissa yövytään.

Pari päivää sitten kävin lapseni päiväkodin infoillassa, jossa kerrottiin toukokuussa järjestettävästä retkestä. Lapsoset matkaavat maaseudun rauhaan Hampurin ulkopuolelle ja viipyvät leiripaikassa peräti kolme yötä. Hoitajien vahva toivomus oli, että kaikki päiväkodin 40 lasta osallistuisivat matkaan, sllä ne muutamat, jotka jättäytyvät pois, voisivat kokea olonsa ulkopuoliseksi. Reissusta kun puhutaan paljon sekä ennen että jälkeen matkan.

Matkan koittaessa toukokuussa on tyttäremme vähän vajaa nelivuotias. Tuntuu aika hurjalta lähettää hänet niin pitkäksi aikaa pois kotoa. Tähän mennessä hän ei ole vielä koskaan yöpynyt ilman molempia vanhempiaan. Toki hän on tottunut siihen, että jompikumpi vanhemmista on vähän väliä yötä poissa työmatkojen takia ja että välillä reissataan vain toisen vanhemman kanssa, mutta että kokonaan ilman molempia? Päiväkoti perusteli retken järjestämistä kahdella syyllä. Ensinnäkin se kuulema ryhmäyttää lapsia aivan toisella tavalla kuin päiväkotipäivät. Se on varmasti totta. Toisekseen tällä tavalla lapsia kannustetaan itsenäisyyteen ja sen oivaltamiseen, että he osaavat ja saavat tehdä asioita ilman vanhempiaan. Tässä kohdin nostelin kulmakarvojani: onko todellakin välttämätöntä patistella jo kolmevuotiaita itsenäisiksi?

Infotilaisuudessa meille esiteltiin kuvia leiripaikasta, selostettiin päiväohjelmat ja ennen kaikkea annettiin aikaa vanhempien kysymyksille. Jotakuta huolestutti se, että lähistöllä on järvi. Miten hoitajat pystyisivät huolehtimaan, että hänen karkailemaan taipuvainen lapsensa ei päädy vaaraan? Hoitaja vastasi kysyjälle lempeästi, että hänen karkaileva lapsensa ei karkaile päiväkodissa. Joka viikko ryhmä viettää päivän metsässä eikä lapsi koskaan lähde kymmentä metriä kauemmas muusta ryhmästä. Minua kiinnosti tietää, miten yöt sujuvat näin pienten kanssa. Kuulema vaihtelevasti, mutta joka huoneessa on hoitaja, joka on kärppänä lohduttamassa itkeviä. Ja lapset saavat nukkua parhaan ystävänsä kanssa vaikka sylikkäin, jos haluavat. Huonejärjestys päätetään ennen matkaa ja vanhemmat täyttävät kyselylomakkeen, jossa tiedustellaan lapsen nukkumistottumuksia.

Loppukaneettina hoitaja totesi, että heidän kokemuksensa mukaan erossa oleminen ottaa enemmän koville vanhemmille kuin lapsille. Viime vuonna kahden leirin sadasta 3-6-vuotiaasta lapsesta ketään ei ollut tarvinnut lähettää kesken reissun kotiin koti-ikävän vuoksi ja sitä edellisenäkin vuonna tapauksia oli vain yksi. Myös eräs minulle tuttu äiti vakuutti, että hänen lapsensa (silloin 3,5-vuotias) oli viime vuonna nauttinut päiväkodin retkestä suunnattomasti eikä pysy nahoissaan kun kuuli, että uusi retki on tulossa. Jo matka leiripaikkaan on superjännittävä, sillä se tehdään tilausajobussilla. Ja perillä ollaan samojen, tuttujen päiväkotikavereiden ja rakkaiden hoitajien seurassa.

Tämän äidin napanuoraa kirvelee silti ajatus siitä, että lähettäisin reippaan mutta niin kovin pienen tytön pois luotamme kolmeksi yöksi. Mutta haluammeko, että hän on ainoa tai ainakin yksi harvoista, jotka eivät lähde mukaan? Ja jos lapsi ei lähde retkelle, tulee meidän pitää toukokuussa kokonainen lomaviikko, sillä päiväkoti ei järjestä vaihtoehtoista hoitoa retken aikana (kaikki hoitajat ovat luonnollisesti mukana ja paluun jälkeisenä päivänä päiväkoti on kiinni). Ja jos päädymme ilmoittamaan hänet retkelle mukaan, on meillä ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen tilaisuus viettää ilta, yö ja aamu ihan kahdestaan – ja toinenkin vielä (ei sentään kolmatta, siinä vaiheessa miehellä on jo työreissu). Hmm…

Seitsemän päivää

Periaatteen nainen sysäsi minulle haasteen kertoa siitä, millaista on arkeni viikon ajan. Koska blogini ei ole glamoröösi lifestyle-hitti, jossa esitellään upeita asukokonaisuuksia ja vieraillaan huolettomasti blogikarkeloissa (joihin ei ole tippunut kutsujakaan, ei sen puoleen), ei luvassa ole varsinaisia yllätyksiä. Varsinkin kun koko blogi kertoo ulkosuomalaisen äidin arjesta. Mutta toki huomaan itsekin, että Instagramin puolelle valikoituu niitä arjen silotellumpia hetkiä. Vaikkapa tämä lapsi paloauton kyydissä -idylli. Mitä kuvassa ei näy, on se, että olen jo tolkuttoman kauan otsasuoni tykyttäen maanitellut ja käskyttänyt lasta pois paloautosta, että muutkin jonottajat pääsisivät kyytiin. Tässä alla siis Instagramin ulkopuolelle jäänyttä ulkosuomalaisen äidin arkea seitsemältä päivältä!

Lauantai
Heräilemme kahdeksan aikaan sängystämme, jonne lapsi on tehnyt comebackin. Johan ehdimmekin kokonaiset kolme kuukautta juhlia sitä, että lapsi nukahtaa omaan sänkyynsä. Sitten tuli uuden päiväkodin aloitus ja pakka on taas sekaisin. Alku uudessa paikassa on ollut juuri niin vaikea kuin ennakoinkin. Onneksi kivana yllärinä lapsen ryhmässä on entisten naapuriemme poika, joka on puoli vuotta tyttöämme vanhempi. Emme olleetkaan nähneet näitä ex-seinänaapureita vuoteen, joten oli tosi kiva törmätä heihin uudestaan. Me muutimme pois jo kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta kyläilimme vielä sen jälkeen puolin ja toisin, kunnes hekin muuttivat vuosi sitten vähän kauemmas. Mutta nyt saimme heti kutsun tupatarkastukseen ja sovimme päiväksi lauantai-iltapäivän. Aamupäivän haahuilimme laiskoina kotona. Polkaisin ostamaan perheen uudelle tulokkaalle myssyn lähistön skandinaavisia lastenvaatteita myyvästä puodista, tarrakirjan lapsen tarhakaverille ja kukkakimpun. Saksassa viedään aina kyläillessä kukkia ja yritän vihdoin itsekin oppia tavoille.

Kyläpaikkaan oli vain parin kilometrin matka, mutta laiskoina päätimme mennä bussilla. Tietenkään bussia ei silloin kuulunut, liikenne oli jumissa tulosuunnassa. Lapsi oli kuitenkin jo niin fiksutoitunut ajatukseen bussilla matkustamisesta, että muun vaihtoehdon tarjoaminen ei käynyt enää päinsä. Saavuimme lopulta perille 40 minuuttia myöhässä. Lapset leikkivät aluksi nätisti keskenään ja me aikuiset fiilistelimme helteisellä sisäpihan terassilla kaupunkiasumisen ihanuutta. Loppuvaiheessa homma alkoi mennä erotuomaroinniksi ja raahasimme väsyneen lapsen kotiin. Pahimmilta raivareilta vältyttiin, muistaakseni. Tai sitten olen jo unohtanut, raivareita kun riittää joka päivään.

Lapsen mentyä nukkumaan korkkaamme valkkarin ja katsomme Modern Familya. Tapanamme on seurata jotain sarjaa yhdessä ja nyt sinällään loistavien mutta äärimmäisen väkivaltaisen Breaking Badin ja Fargon jälkeen kaipasimme jotain kepeää sitcomia.

Sunnuntai
Tänään oli valtakunnallinen Naisten Pankin hyväntekeväisyystempaus Kävele naiselle ammatti, jossa kerätään rahaa kehitysmaiden naisten koulutuksen ja taitojen kehittämiseksi. Suomessa tapahtuma järjestettiin 34 paikkakunnalla ja Saksasta mukaan oli tänä vuonna innostunut jopa kymmenen suomalaista seurakuntaa, Hampuri niiden joukossa. Lastasimme merimieskirkolla pakuun tuoleja, pöytiä ja kahvitermareita ja ajoimme Stadtparkin laidalle. Onneksi tänään oli viileämpi päivä, ”vain” 23 astetta. Puistoon pystytimme huvilteltan kahveineen ja infolehtisineen. Kolmikymmenpäinen suomea kailottava naisjoukko keräsi kiitettävästi huomiota, kun kävelimme puiston halki. Itse kävely tosin jäi meillä kahvittelun varjoon, kuulema Dresdenissä olivat paahtaneet jopa 13 kilometrin lenkin. Mutta rahaa saimme kerättyä paljon enemmän kuin olimme arvelleet: yhteensä 600 euroa eli 20 ammattia.

Maanantai
Aamulla piti poikkeuksellisesti laittaa herätyskello soimaan, sillä jouduin lähtemään omiin rutiineihini nähden aikaisin eli puoli kahdeksalta kohti rautatieasemaa. Pitkästä aikaa istahdin Deutsche Bahnin kyytiin, joka vei minut Berliiniin. Päivä oli kuuma, mittari nousi yli kolmenkymmenen Berliinissä. En tosin ennättänyt kiinnittää siihen niin huomiota, sillä koko päivä meni sisätiloissa. Perillä kokoustin kuusi tuntia, mutta onneksi hyvässä seurassa ja hyvässä hengessä. Kaikkiaan reissuun meni yli 12 tuntia, vaikka Berliiniin onkin junalla nopea yhteys Hampurista.

Tiistai
Viikottainen yh-hetkeni alkoi, kun mies lähti työpaikalleen. Olen tainnut joskus mainita, että hänen työpaikkansa sijaitsee parin tunnin junamatkan päässä Hampurista. Alusta asti diili on ollut se, että hän voi asua Hampurissa ja tehdä suurimmaksi osaksi töitä etänä, mutta viikottainen näyttäytyminen työpaikalla on silti toivottavaa. Niinpä hän on yleensä yhden, joskus kaksi yötä viikossa pois kotoa. Asemalle lähtiessään mies vei lapsen päiväkotiin ja minä jäin vielä nukkumaan. Herättyäni istuin tietokoneen ääreen ja manailin sitä, miten olin taas jättänyt viime tippaan tämän viikon työtilaisuuksien valmistamisen. Viime kuussa olisin ehtinyt rauhassa tehdä joitakin hommia valmiiksi, mutta ihan niin kauaskatseinen en kuitenkaan ole. Toisaalta olen yleensä tehokkaimmillani silloin kun on kiire. Nyt touhotin (huonon) tapani mukaan noin kahtakymmentä asiaa samaan aikaan ja sain jopa jotakin aikaiseksi. Iltapäivällä havahdun nälkään ja polkaisen lounaalle kodin lähelle. Mukaan otan kirjan, josta pitäisi kirjoittaa lukupäiväkirja täydennyskoulutuskurssia varten.

Päiväkodin jälkeen kyläilin suomenkielisten leikkitreffien merkeissä kaverillani. Tämä kolmikko ei varsinaisesti osaa leikkiä toistensa kanssa ilman mielensäpahoittamista, mutta tuntuvat silti nauttivan toisensa seurasta, sillä lapsi kyselee kovasti näiden kahden kaverinsa perään.

Kun lapsi on nukahtanut, katson kaksi jaksoa Ensitreffejä alttarilla. En ole kiinnostunut Suomen tv-tarjonnasta muuten, mutta tähän sarjaan olen jäänyt koukkuun. Nyyhkin itsekseni sohvalla parien kirjeille ja luottamukselle, jolla he heittäytyvät hommaan. Kohta alkaa myös Vain elämää, toinen ikisuosikkini.

Keskiviikko
Oli minun vuoroni viedä lapsi päiväkotiin ja eihän siitä selvitty ilman parkua. ”Äiti älä mene töihin” nyyhkii lapsi ja takertuu kaulaani. Miksi tällaista draamaa ei ole isän kanssa? Rauhoitteluni tai siitä puhuminen, mitä kaikkea kivaa päiväkodissa tänään tehdään ja mitä kivaa tehdään yhdessä sitten päiväkodin jälkeen ei auta. Kello käy. On vain pakko sanoa hei hei ja kääntää selkä, luottaen siihen että itku ei jatku kauaa. Iltapäivällä leikkipuistossa on vastassa toisten lasten seurassa naurava lapsi. Toisaalta vaikeat aamut heijastuvat myös raivareina iltaisin.

Aamupäivän vietin kuukausittaisessa kokoontumisessa saksalaisten kollegoiden kanssa. En edelleenkään tunne heistä ketään ja olo on aina varsin orpo, mutta tällä kertaa tulin noteeratuksi pienryhmätyöskentelyssä ja sain suuni auki. Ehkäpä jopa muistan nyt muutaman kollegan nimen ja työpaikan, niin heitä on helpompi lähestyä seuraavalla kerralla.

Illalla fiilistelin trooppista alkusyksyä omalla terassilla. Hellesäät ovat jatkuneet elokuun lopusta asti, mutta aavistelin jo niiden vetelevän viimeisiään. Mies palasi kotiin illalla ja grillasimme jääkaapin jämiä.

Torstai
Säntäilypäivä. Aamu alkaa puolitoistatuntisella konferenssipuhelulla. Iltapäivällä on kokous ja alkuillasta yksi työtilaisuus. Niiden välillä nakuttelen äkillisessä tarmonpuuskassa puhelimellani arviolta miljoona sähköpostia ja sovin monta kalenterijuttua. Töiden jälkeen käväisen tapaamassa kavereita puistossa Alster-järven rannalla. Paikalle saapuu myös ryhmän tuorein tulokas, kaksiviikkoinen vauva. Pimeä laskeutuu kahdeksan maissa ja ensimmäistä kertaa aikoihin ilta tuntuu viileältä. Huomisesta lähtien tarvitsee taas takkia. Kotiin palattuani kirjoitin vielä viime tippaan jääneen työraportin loppuun.

Perjantai
Kotitoimistopäivä, sekä miehellä että minulla. Pitkästä aikaa sataa. Yhteen mennessä olen vihdoin saanut viikonlopun jutut kasaan ja lähdemme miehen kanssa lounaalle lapsen päiväkodin viereiseen uuteen ravintolaan. Odotukseni eivät ole kovin korkealla, sillä tämän kaupungin ravintolatarjonta ei ole vakuuttanut minua, mutta tänne taidan tulle toistekin. Haen lapsen päiväkodista vähän normaalia aikaisemmin. Tulen pyörällä, mutta lapsi haluaakin mennä kotiin potkulaudalla, jolla tuli aamulla päiväkotiin. Hyvä idea teoriassa, mutta etenemme etanavauhtia. Kun 800 metrin matkaan on kulunut puoli tuntia ja koti jo häämöttää, tulee romahdus. Lapsi saa totaalikilarit siitä, etten ymmärtänyt mitä hän yritti sanoa ja matkanteko tyssää täysin. Minulla alkaa olla kiire töihin, joten soitan miehen hakemaan raivoavan lapsen kadulta ja kiidän itse vaihtamaan vaatteita. Kotiovella ehdin vielä halitella sen verran lasta, että itku loppuu. Kilareita on luvassa lisää pitkin iltaa. Ja pitkin viikonloppua. Onneksi on punkkua.

Haastan seuraavaksi Globe called Homen Jennin, uuden blogituttavuuteni My Bohemian Eveliinan sekä London and Beyondin Lenan. Oliko teillä punkun tarvetta..?

Yksin kotona

Kävimme anoppilassa viimeksi joululomalla. Kun mies ryhtyi puhumaan siitä, että hän haluaisi Romaniaan myös kesällä, sanouduin suunnitelmasta irti. Olin jo käyttänyt suurimman osan lomistani ja kerran vuodessa on minulle muutenkin riittävä vierailutiheys. Ymmärrän kuitenkin sen, että Romanian sukulaiset haluavat nähdä lastamme useammin eikä heillä ole mahdollisuuksia matkustaa tänne. Siispä mies päätti lähteä ensimmäistä kertaa kahdestaan lapsen kanssa. Minä jäin yksin kotiin. Yksin kotiin. Viikoksi. En ole viettänyt yksin kotona yhtään yötä sitten lapsen syntymän.

Sen suurempia vastustelematta varasin lennot, pakkasin laukun, jakelin monta korvaamattoman tärkeää ohjetta ja ajoin kaksikon lentokentälle. Kurkkua kuristi hetken aikaa, kun innosta poukkoileva kolmevuotias hävisi turvatarkastuksen ihmismuurin taakse. Sitten sukelsin vapauden aaltoihin. Viikon aikana olen viettänyt polttareita, baby showeria ja nyt viimeisimpänä eilen ystävän häitä pitkän kaavan kautta. Olen käynyt kahdesti elokuvissa, syönyt epäsäännöllisesti, kokannut niin vähän kuin mahdollista, käynyt ruokakaupassa vain kerran. En ole ollut lomalla, mutta siltikin viikko on tuntunut lomalta. Olenhan saanut nukkua pitkään joka aamu ja sovittuja työmenoja lukuunottamatta kulkea kelloon katsomatta. Saatuani päivän työt pulkkaan olen hypännyt pyörän selkään ja polkenut päämäärättä kaupungin katuja pitkin, vailla kotiintuloaikaa. Hikoillut yllättävässä helleaallossa ja rakastunut uudelleen Hampuriin. Soittanut musiikkia, paljon, tietämättä edes miksi en tee niin normaalissa arjessa. Ollut yksin suurimman osan aikaa ja oivaltanut, miten paljon olen sitä kaivannut.

Nyt kuuluisi varmaan sanoa, että on ollut kamala ikävä. Mutta kun ei. Olen kestänyt eron vallan hyvin ja toiset osapuolet näemmä myös. Päivittäin olemme puhuneet skypessä ja olen saanut valokuvia, joissa lapsi leikkii onnellisena Romanian-mummin, -vaarin, -sedän ja -pikkuserkkujensa kanssa. Ja on ennen kaikkea viettänyt keskeytymätöntä laatuaikaa isänsä kanssa. Hän on nukkunut kaikki yöt rauhallisesti (miksei se voi kotona tehdä niin??) ja hämmästyttänyt kaikki marjansyöntikapasiteetillaan. Silti nämä viimeiset tunnit matavat yllättävän hitaasti. Perhe tekee matkaa kotiin, pian he ovat jo Budapestin lentokentällä. Siitä vielä neljä tuntia, niin saan syliini innosta poukkoilevan kolmevuotiaan ja varaudun ottamaan vastaan takautuvasti tulevan äiti-ikävän. Ensi viikolla vietetään pienen ison ihmisen syntymäpäivää ja sitten hän aloittaa isojen päiväkodissa. Niin kuluu aika ja napanuora haurastuu.

 

Kasvatuksellisia kulttuurieroja

Iik, sokeria!

Kun tyttäremme syntyi, romanialainen anoppini lahjoitti hänelle korvakorut. Romaniassa kaikkien tyttövauvojen korvat rei’itetään pian syntymän jälkeen. Muutenhan tyttöjä ei erota pojista. Me olimme kyllä ilmaisseet jo etukäteen, että emme missään nimessä suostu moiseen, mutta anoppi varmaan arveli meidän muuttavan mielemme. Tuntui kauhistuttavalta ajatukselta tuottaa vauvalle kipua pelkän turhamaisuuden takia. Mieheni on asunut jo niin kauan poissa kotimaastaan, että hän on monilta tavoiltaan ja ajattelutavoiltaan länsimaistunut. Niinpä hän oli samaa mieltä kanssani.

Ylipäänsä suurempia törmäyksiä romanialaisen ja suomalaisen kasvatuksen välillä ei ole ilmennyt kotonamme vaan ennemmin lomilla anoppilassa. Aikana ennen lasta suhasimme taksilla joka paikkaan, koska se vaan on Romaniassa aivan käsittämättömän halpaa. Lapsen saatuamme liikkuminen vaikeutui. Eihän romanialaisissa takseissa ole mitään turvaistuimia, ei usein edes turvavöitä. Mieheni ystävä piti minua ylihysteerisena, kun emme suostuneet tulemaan heille taksilla tästä syystä lapsemme ollessa puolitoistavuotias vaan valitsimme kolmen kilometrin kävelyn lumisateessa. Lapsi syliin vaan taksissa, ei noin lyhyellä matkalla mitään tapahdu. Niin, eihän kaupungeissa tapahdu ikinä liikenneonnettomuuksia. Varsinkaan lumikeleillä, kun autoissa ei välttämättä ole talvirenkaita. Viime joululomalla marmatin miehelle rengasasiasta, kun taksi luisteli kurveissa (ollessamme matkalla kahdestaan ravintolaillalliselle, luksusta!). Mies kysyi kuskilta, että ”anteeksi, mahtaako teillä olla talvirenkaat?” ja sai vastauksesi tuhahduksen. Totta kai on, sehän on pakollista! Tosin hänellä on talvirenkaat vain takana(!!).

Korvakorujen lisäksi Romaniassa tyttölapset kuorrutetaan pinkillä, kimalteella ja tyllillä. Kitsch-estetiikka on suosiossa myös aikuisten naisten keskuudessa. Ei ole olemassa liian lyhyitä hameita tai liikaa meikkiä. Morsiamet meikataan häihin tunnistamattomiksi. Sen sain tuta, kun erehdyin menemään ennen häitämme meikattavaksi mukanani kuva haluamastani meikkityylistä. Lopputulos ei ihan vastannut käsitystäni ja kuvan mukaista viime vuosisadan puolivälin Hollywood-glamouria. Ennen häätilaisuutta kävin anoppilassa pyyhkimässä puolet silmämeikistä pois.

Eteläisemmillä mailla unisex-väreihin puettua vauvaa luultiin AINA pojaksi

Romanialaiset ovat lapsirakasta kansaa. Jo seurustelumme alkuvaiheessa kiinnitin huomiota siihen, miten luontevasti mieheni leikki lasten kanssa. Tunteiden osoittaminen ja fyysiset hellyydenosoitukset ovat normi. Suomessa asuessamme jouduin huomauttamaan miehelle, että hän ei kerta kaikkiaan voi silittää tuntemattomien lapsien hiuksia tai joku soittaa pian poliisit. Tunnekylmyys olikin asia, joka miestäni ahdisti Suomessa. Koetin selittää, että kyllä ne tunteet voivat olla voimakkaitakin, mutta niiden ilmaisu on erilaista. Jos on kasvanut kodissa, jossa ei paljoa halailtu, niin miten se voisi olla luontevaa myöhemminkään?

Lueskelin raskaus- ja pikkulapsiaikana paljon suomalaisia vauvalehtiä, perheblogeja ja jopa niitä paljon parjattuja keskustelufoorumeitakin. Niinpä olin hyvin indoktrinoitu siihen, miten lasta hoidetaan suomalaisittain oikealla tavalla. Syötin vauvalle itse tehtyjä luomusoseita siinä järjestyksessä kuin suomalaisissa ohjeissa neuvottiin totuttamaan vauvaa eri ruoka-aineisiin. Kokeilin sormiruokailua. Nukutin lasta parvekkeella. Ruokailun suhteen höllensin normejani vasta myöhemmin. Suomessa sokeri on itse isästä perkeleestä ja sen antamista lapsille paheksutaan äänekkäästi. Saksassa päiväkodeissa tarjoillaan usein jälkiruokaa, joissakin kuulema karkkiakin. Toisaalta kaupoissa on hyvin valikoimaa sokerittomista, terveellisistä välipaloista pikkulapsille. Mies hemmottelee mielellään lasta herkuilla. Heillä on tapana käydä kahdestaan kahvilassa viikonloppuisin kun olen töissä. En jaksa murputtaa satunnaisista pullista ja jäätelöistä, mutta nalkutan kyllä siitä, kun mies ja tytär nautiskelevat yhdessä salamia. Vaikka pitäähän puoliksi romanialaisen lapsen oppia romanialaisille tavoille. Mies on itse kasvanut suurin piirtein pelkällä salamilla.

Sitten on tietysti vielä tämä saksalainen kulttuuri, jonka keskellä elämme suomalais-romanialaisessa kuplassamme. Saksalaisesta kasvatusihanteesta olen saanut jotain kuvaa päiväkodin perusteella sekä tarkkailemalla vanhempia lapsineen leikkipuistoissa. Lapsia tunnutaan kannustavan itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen. Päiväkodissa jo yksivuotiaat opetetaan tuomaan lautanen pois pöydästä ruoan jälkeen ja pyyhkimään jälkensä. Aikuiset eivät puutu lasten kaikkiin kinoihin, vaan antavat lasten selvitellä keskenään riitansa. Leikkipuistoissa vanhemmat eivät juoksentele telineiden ympärillä varmistamassa lapsen selustaa. Asenne tuntuu olevan se, että jos lapsi osaa itse kiivetä ylös, hän myös osaa tulla itse alas. Ja jos lapsi ei osaa itse kiivetä johonkin, niin häntä ei nosteta sinne. Lapsen pitää yrittää itse. Minussa taitaa olla hitunen helikopterivanhempaa, sillä lapsi yleensä vaatii minua apuun jos hän kaatuu. Päiväkodissa huikataan, että ei käynyt mitenkään, ylös vaan! Arvatkaa vaan toimiiko se, jos minä huutelen moista..?

Millaisia näkemyseroja kasvatuksessa olet itse huomannut suomalaisen ja asuinmaasi kulttuurin välillä?

Nukkumisesta ja nukkumattomuudesta

Kyllä se silloin vastasyntyneenä nukkui, mutta ei juuri sen jälkeen.

Nukkuminen on aivan aliarvostettua. Ainakin sen perusteella, miten kepeästi moni kertoo nipistävänsä kiireiseen arkeensa lisää aikaa yöunista. Itse olen aina rakastanut nukkumista ja vaalin tätä elämänaluetta edelleen, vaikka se onkin käynyt haastavammaksi. Tarvitsen paljon unta. Kuuden tai seitsemän tunnin mittaiset yöunet eivät riitä minulle, vaikka niihin joudunkin tyytymään aivan liian usein. Yhdeksän tuntia olisi sopivampi määrä. Jokin aika sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen unentarve on geneettinen ominaisuus eikä se muutu vaikka kuinka yrittäisi. Minusta ei siis koskaan tule aamuvirkkua, koska biologinen rytmini ei taivu siihen, että menisin nukkumaan yhdeksältä enkä toisaalta pärjää vähillä yöunilla. Aamu- tai iltavirkkuuskin on muuten periytyvää. Syytän siis äitiäni iltakukkumisestani.

Mitä tulee siitä, kun pitkiä yöunia tarvitseva ihminen saa huonosti nukkuvan lapsen? Ei mitään hyvää. Tyttäreni unentarve tuntuu olevan maksimissaan 11 tuntia vuorokaudessa. Päiväunia hän ei ole koskaan arvostanut ja vauvasta asti 40 minuuttia on ollut kutakuinkin maksimipituus päikkäreille. Kaksivuotiaasta lähtien hän on skipannut kotona päiväunet kokonaan ja nykyään häntä on vaikea saada nukkumaan päiväkodissakaan. Ja jos hän nukkuu siellä päivällä, jäävät yöunet vain noin yhdeksän tunnin mittaisiksi. Omassa tuttavapiirissäni ei ole muita alle kolmevuotiaita, jotka pärjäisivät näin vähällä unella. Tästä voi myös huonommallakin matikkapäällä laskea, että jos minä tarvitsen yhdeksän tunnin yönunet ja lapsi nukkuu yhdeksän tunnin yöunet, ja jos minä haluan vielä vähän omaa aikaa lapsen nukahdettua, tulee jossakin kohtaa miinusta. Onneksi on hyväsydäminen mies, joka joinakin aamuina vähän väliä antaa väsyneen vaimonsa torkkua pitkään.

Tytär aloitti yöhulinat 3,5 kuukauden iässä. Huolestuneena lueskelin lastenhoito-oppaita ja koetin rauhoitella itseäni sillä tiedolla, että tämä on ikään kuuluva vaihe, joka menee ohi joidenkin viikkojen kuluttua. Ei mennyt. Rauhallisia öitä oli korkeintaan kourallinen, kunnes alkoi taas uusi ”vaihe”. Ystävät vakuuttelivat, että kyllä se loppuu siihen mennessä kun lapsi täyttää vuoden. Ei muuten loppunut. Lapsi aloitti päiväkodissa, sairasteli jatkuvasti ja oireili varmaan muutenkin olosuhteiden muutoksesta ja uusien taitojen oppimisesta. Nukuttaminen iltaisin kesti tuntikausia ja lapsi heräili sen jälkeen usein,  yleensä jo 40 minuutin kuluttua nukahtamisesta. Suurimman osan yöstä hän vietti meidän välissämme. Perhepeti ei kuitenkaan rauhoittanut lapsen unta, vaan hän sai ihmeellisiä hepulikohtauksia pitkin yötä. Puolentoista vuoden jälkeen mittamme tuli täyteen ja päätin unikouluttaa lapsen. Se sujuikin ihmeen helposti. Jo toisena yönä lapsi nukkui koko yön putkeen omassa sängyssään ja muutaman illan jälkeen myös nukahti sinne itsekseen ilman ongelmia.

Tätä auvoisaa vaihetta kesti puolisen vuotta. Sitten eräänä iltana viime kesän lopulla lapsi ei yhtäkkiä suostunutkaan millään jäämään omaan sänkyynsä. Hän tuntui pelkäävän kovasti jotain, mutta ei osannut sanoa mitä. Niinpä otin hänet viereemme ja siihen hän jäi – seuraavaksi vuodeksi. Monet kerrat ehdottelin omaa sänkyä. Vaihdoimme pinnasängyn hienoon ”isojen tyttöjen sänkyyn”, johon lupasin liimata kukkatarroja, jos lapsi nukkuisi siinä. Ei auttanut, eikä minulla ollut hermoja ja sydäntä pakottaa lasta sinne huudolla ja uhkailulla. Olimme siis pakon edessä perhepetiläisiä. Tiedän, että monen mielestä perhepeti on ainoa oikea vaihtoehto, joka edistää lapsen turvallisuudentunnetta ja kiintymyyssuhdetta sekä kaikkea muuta hyvää ja kaunista, mutta meille se ei todellakaan ollut ideaali vaihtoehto. Minä en yksinkertaisesti saa nukuttua lapsen vieressä. Suuren unentarpeen lisäksi olen äärimmäisen herkkäuninen. Herään jokaiseen käännähdykseen ja äännähdykseen, saati sitten potkimiseen ja naaman päälle rojahtamiseen – enkä saa enää uudestaan unta. Katkonaiset ja liian lyhyet yöunet tekevät minusta zombien. Pientenkin arkisten asioiden hoitaminen tuntuu ylivoimaiselta ja univelka vaikuttaa mielialaan. Silloin tällöin olenkin karannut vierashuoneeseen nukkumaan.

Kaiken kukkuraksi tuntuu siltä, että lapsi itsekään ei nuku kovin rauhallisesti meidän välissämme. Joskus öisin hän käännähtää poikittain ja ryhtyy potkimaan raivoisasti, kun elintilaa ei olekaan riittävästi. Se voi pahimmillaan kehittyä kunnon raivokohtaukseksi ja vaatii pitkään, että lapsi nukahtaa uudestaan. Minusta puhumattakaan. Eilisaamuna, tultuani taas päähänpotkituksi edellisenä yönä, ryhdyin jälleen keskustelemaan lapseni kanssa siitä, että seuraavana yönä hän voisi nukkua omassa sängyssään. Veimme peiton ja tyynyn sinne, haalimme monta pehmolelua seuraksi ja lapsi harjoitteli jo heti aamusta omassa sängyssä makailua. Illalla sitten ohjasimme lapsen omaan huoneeseen ja ihme kyllä hän ei vastustellut sitä. Vieressä piti toki pysyä siihen asti, että hän nukahti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta lähes vuoteen, kun hän ylipäänsä nukahti muualle kuin meidän sänkyymme. Ja voi autuutta: lapsi pysyi omassa sängyssään koko yön! Yhden yön perusteella ei vielä kannata riemuita kovasti, mutta toivon todella tämän olevan käännekohta kohti parempia öitä ja harvempia zombie-aamuja meille kaikille. Pitäkää peukkuja.

Ovatko saksalaiset kotirouvat katoava luonnonvara?

Kotiäiti 2013-2014

Hiljattain kirjoitin työn merkityksestä identiteetille. Kommenteissa ja Facebook-keskustelussa mielipiteet jakautuivat sen suhteen, kuinka paljon ammatti nousee esille keskusteluissa saksalaisten kanssa. Jonkun mielestä se on sukupolvikysymys; töistä puhutaan paljon oman kaveripiirin kesken. Moni tunnisti kuitenkin ilmiön: saksalaisten kanssa voi olla hyvinkin läheisissä tekemisissä ilman että missään vaiheessa tulee puheeksi mitä kukin tekee työkseen. Sen arveltiin liittyvän vahvaan kotirouvakulttuuriin. Aikaisempina vuosikymmeninä oli oletusarvo, että perheellinen nainen oli kotona. Ammattia oli siksi turha udella. Rouvat saattoivat pikemminkin kysellä toisiltaan heidän miestensä ammatteja.

Päätös olla palaamatta työelämään lasten synnyttyä ei ole aina ollut saksalaisille – eikä varsinkaan saksansuomalaisille – naisille helppo tai edes vapaaehtoinen valinta. Ensi alkuun on syytä huomauttaa, että naisten työssäkäynnillä on aivan erilaiset perinteet entisen itä- ja länsi-Saksan alueilla. Itä-Saksassa myös perheelliset naiset kävivät töissä. Se oli käytännössä mahdollista kattavan päivähoitojärjestelmän avulla. Yhä edelleen työssäkäyvien naisten prosenttiosuudet ovat selvästi korkeammat maan itäosissa. Entisen Länsi-Saksan alueella sen sijaan on osavaltioita, joissa päivähoitotarjonta on yhä edelleenkin rajoitettua. Päiväkotien aukioloajat saattavat olla lyhyitä ja/tai päiväkodissa ei tarjota lounasta, vaan se pitää järjestää kotona. Yritä siinä sitten tehdä täyttä työpäivää.

Myös taloudelliset seikat suosivat yhden tienaajan perhemallia. Saksassa on käytössä aviopuolisoiden yhteisverotus. Jos perheessä vain toinen aikuisista käy töissä, on hänen veroprosenttinsa matala. Lapsista saa myös erityisiä verohelpotuksia. Jos sen sijaan molemmat vanhemmat käyvät töissä, on mahdollista valita kahden veroluokan välillä. Jos toisen tulot ovat selvästi korkeamman kuin toisen, kannattaa heidän valita veroluokat, jossa enemmän tienaava maksaa matalaa veroprosenttia ja vähemmän tienaava vastaavasti korkeampaa (veroluokka 3/5). Tällöin perheelle jää yhteensä käyttöön enemmän rahaa, mutta vähemmän tienaavan pankkitilille tupsahtaa varsin pieni nettosumma. Jos puolisoiden tulot ovat suurin piirtein samansuuruisia, on molemmilla sama korkeahko veroprosentti (veroluokka 4/4). Monissa perheissä keskustellaan siis siitä, kannattaako vähemmän tienaavan puolison – useimmiten naisen – työssäkäynti taloudelliselta kannalta. Jos äiti käy lastenhoitojärjestelyjen vuoksi vain osa-aikaisesti töissä, ei perheellä välttämättä ole käytössään merkittävästi enempää rahaa, kun äidin palkasta rokotetaan korkea veroprosentti, sairausvakuutusmaksu (tuloja vailla oleva voi kuulua puolisonsa sairausvakuutukseen) ja päivähoitomaksut.

Pysyn mukavasti kärryillä saksalaisesta perhepolitiikasta lapseni päiväkodin säännöllisesti lähettämien uutiskirjeiden ansiosta. Niissä on aina kerrottu tiivistetysti oleellisimmat ajankohtaiset asiat. Viimeisimmässä uutiskirjeessä viitattiin äskettäiseen tutkimukseen äitien työssäkäynnistä, mistä uutisoi Süddeutsche Zeitung. Tilastot osoittavat, että yhä useampi saksalainen äiti käy töissä. Kotirouvat siis aivan oikeasti ovat vähenemään päin. Työssäkäyvien naisten osuus oli 59% vuonna 2000 ja 66% vuonna 2012. Suurin osa heistä työskentelee vain osa-aikaisesti, mutta joka kolmas nainen haluaisi käydä töissä täysipäiväisesti, jos se olisi mahdollista lastenhoidon kannalta. Vaikka naisten kokonaistyöllisyysaste Saksassa on eurooppalaisittain korkea ja lähellä Suomen lukua (68% vuonna 2012), on ratkaiseva ero juuri työtuntien määrä. Suomessa työssäkäyvistä naisista 80% työskentelee kokopäiväisesti, Saksassa vain 30% (lähde: Statistisches Bundesamt: Die Vereinbarkeit von Familie und Beruf)! Tässäkin kohdassa on muuten iso ero entisen itä- ja länsi-Saksan alueiden välillä.

Suomessa osa-aikatyöt ovat huomattavasti harvinaisempia kuin Saksassa. Työnantajilla on lakisääteinen velvollisuus tarjota lyhennettyä työaikaa alle kouluikäisten lasten vanhemmille, mutta mielikuvani on, että mahdollisuutta ei käytetä kovin paljoa (löytääkö joku tilaston?). Osa-aikatöiden laajempi tarjonta olisi yksi ratkaisu ikuiseen juupas-eipäs-väittelyyn, jota Suomessa käydään äitien työssäkäynnin suhteen: vaihtoehdot kun yleensä ovat joko olla 100% töissä tai 100% kotona. Toisaalta osa-aikatöihin liittyy paha sudenkuoppa. Se merkitsee usein takapakkia uralla. Johtotehtäviä ei pysty tekemään osa-aikaisesti. Kun nainen äitiysloman/hoitovapaan jälkeen takaisin työpaikkaansa, saattaa hänen toimenkuvansa muuttua radikaalisti osa-aikaisuuden vuoksi. Jopa 80% kyselyyn vastanneista saksalaisista naisista oli sitä mieltä, että vanhempainvapaan pitäminen oli haitannut heidän urakehitystään, etenkin silloin, jos töihin palattiin osa-aikaisesti. Hurja lukema. Tasa-arvon ja naisten parempien uramahdollisuuksien kannalta olisi tietysti parempi, että miehet ryhtyisivät käyttämään enemmän mahdollisuutta työskennellä osa-aikaisesti. Sellaista saa vielä kauan odotella Saksassa, jossa vain kolmannes isistä hyödyntää edes palkallista 1-2 kuukauden mittaista isyysvapaata – vanhempainvapaan jakamisesta nyt puhumattakaan.

Saksalainen synnytyssali kahdesta näkökulmasta

Useammallakin bloggaajakollegallani Saksassa on lapsia, mutta vain harvalla on kokemuksia synnyttämisestä täällä. Asiaan tulee pian muutos London and Beoyndin Leenan ja Suomalainen im Allgaun Katin kohdalla, tsemppiä teille raskauden loppumetreille! Ystävien ja blogituttavuksien raskausuutiset saivat muistelemaan omaa raskausaikaa ja päätin kertoa, miten raskaudenseurantaan ja synnytykseen liittyvät asiat on järjestetty Saksassa.

Tein positiivisen raskaustestin jouluaattona kolme vuotta sitten. Sulattelin uutista joulunpyhät (siinä missä mies informoi saman tien koko sukuaan…) ja vuodenvaihteen jälkeen varasin ajan gynekologille. Saksassa ei ole samanlaista neuvolajärjestelmää kuin Suomessa, vaan jokainen saa etsiytyä haluamalleen naistenlääkärille. Onnekseni kotini lähistöllä sattui olemaan suomalainen gynekologi, jonka vastaanotolla olinkin jo aiemmin ollut. Raskausaikana tarkastuksia oli kuukauden välein ja ne suoritti aina lääkäri. Minut myös ultrattiin joka kerta, vaikka seurantaan virallisesti taitaakin kuulua vain kolme ultraa. Kävimme myös 12. raskausviikolla niskaturvotusultrassa, joka piti kustantaa omasta pussista. Saksassa ei mahdollisesti historian painolastista erityisemmin suosita sikiöseulontoja. Muutoin kaikki raskauden seurantaan liittyvät käynnit ja äidin mahdollisesti tarvitsemat lääkkeet olivat täysin ilmaisia. Raskauden puolivälissä saimme jopa ilmaisen 3D-ultran, mutta vain siksi, että lääkärini tarvitsi testihenkilöitä uudelle ultrauslaitteelleen.

Jo varhaisessa vaiheessa raskautta piti ryhtyä etsimään omakätilöä. Kätilön palvelut voivat painottua joko itse synnytykseen (jolloin hän on joku synnytyssairaalan kätilöistä, joka tulee paikalle asiakkaansa synnytykseen) tai lapsivuodeaikaan. Itse valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Koin, että tarvitsen kätilön neuvoja erityisesti heti synnytyksen jälkeen ja itse synnytyksessä minua voi avustaa kuka tahansa vuorossa oleva kätilö. Toisille taas on tärkeämpää, että juuri synnytyksessä paikalla on henkilö, johon on voinut tutustua jo etukäteen. Kätilöt buukataan nopeasti, joten minäkin hommasin omani jo 15. raskausviikon tienoilla. Tärkein kriteerini oli englannin kielen taito, sillä olin siinä vaiheessa paljon epävarmempi saksan kielen kanssa. Löysinkin ihanan kätilön, joka oli ollut töissä Englannissa. Tapasimme muutamia kertoja raskauden viimeisellä kolmanneksella. Loppuvaiheessa tarkastukset tihenivät kahden viikon välisiksi ja kävin pari tarkastuskertaa hänen vastaanotollaan lääkärin sijaan. Hän myös kävi pitämässä kotonamme minisynnytysvalmennuksen englanniksi meille kahdelle. Sen lisäksi osallistuin yksinäni saksankieliseen, viikonlopun mittaiseen synnytysvalmennukseen. Viimeisten raskausviikkojen aikana sain kätilöltä myös akupunktiota.

Synnytyssairaala valitaan itse ja sinne pitää ilmoittautua etukäteen. Kävimme parin sairaalan infoillassa ja päädyimme parin kilometrin päässä sijaitsevaan pienehköön sairaalaan. Sovimme ajan, jolloin kävimme täyttämässä paksun pinkan papereita ja keskustelimme lyhyesti toiveista synnytyksen suhteen. Toivoimme perhehuonetta, mutta tiesin sellaisen saamisen olevan tuuripeliä. Perhehuoneet ovat sairaaloissa tosi vähissä. Useimmat synnyttäjät jakavat huoneen 1-2 muun kanssa. Itse synnytyssalit olivat tilavia ja ammeellisia.

Raskauteni meni yliaikaiseksi. Siinä vaiheessa lääkärissä piti ravata jo parin päivän välein. Synnytyksen käynnistämistä suositeltiin viikon yliaikaisuuden jälkeen, joten varasin ajan sellaiseen (olisin toki saanut vielä odottaa halutessani). Edeltävänä iltana kävin kuitenkin vielä synnytyksen käynnistämistä stimuloivassa akupunktiossa. Sattumaa tai ei – olen vähän skeptinen tällaisissa asioissa – supistukset alkoivat seuraavana aamuna varhain. Iltapäivällä tilasimme taksin ja lähdimme jännittyneinä sairaalaan. En aio kuvata itse synnytyksen etenemistä sen tarkemmin, mutta muutamia asioita on jäänyt mieleen tuosta sairaalakokemuksesta. Olin vähän tyrmistynyt kun tajusin, että ennen epiduraalia ei ollut tarjolla mitään kivunlievitystä. Minulle tarjottiin vain homeopaattisia pillereitä. Ilokaasua ei Saksassa käytetä. Minua aluksi hoitanut kätilö tuntui varsin nihkeältä epiduraalin suhteen ja sen sainkin vasta loppuvaiheessa. Suurimman osan aikaa olimme synnytyssalissa kahdestaan. Lapsen synnyttyä toimenpiteet olivat samat kuin kuulemani mukaan Suomessakin sillä erotuksella että vauvaa ei pesty. Kätilö kylvetti hänet ensimmäistä kertaa itse asiassa vasta 10 päivän ikäisenä!

Synnytin yöllä ja kotiuduimme jo seuraavana aamupäivänä. Totesin, että en kokenut oloani sairaalassa viihtyisäksi, varsinkaan kun jaoin huoneen toisen synnyttäneen kanssa ja väkeä tuli ja meni aamusta alkaen. Kätilöni oli kannustanut minua palaamaan kotiin niin pian kuin suinkin, sillä hänen mukaansa toipuminen ja vauvaan tutustuminen on helpompaa tutussa, rauhallisessa ympäristössä. Saimme kotiutumispaperit pian niitä pyydettyäni, lääkäri tarkisti vauvan ja hurautimme taksilla kotiin. En ehkä olisi uskaltanut kotiutua niin pian ilman kätilön kotikäyntipalveluita. Hän soitti ovikelloamme jo tunnin-parin päästä kotiin palattuamme. Aluksi kätilö vieraili päivittäin. Hän punnitsi aina vauvan, tarkisti minun kuntoni ja opasti vauvanhoidossa kädestä pitäen. Pikkuhiljaa käynnit harvenivat. Viimeisen kerran hän taisi käydä meillä vauvan ollessa kuukauden ikäinen. Myös vauvan lääkärintarkastus kahden päivän kuluttua syntymästä järjestyi kotona. Soitin lastenlääkärille, joka pyyhälsi paikalle polkupyörällä. Kaiken kaikkiaan olin erittäin vaikuttunut ja tyytyväinen siihen, miten hyvää huolta raskaana olevista ja synnyttäneistä naisista Saksassa pidetään – ja kaikki sisältyy pakolliseen sairausvakuutukseen.

Toisen kerran päädyin synnytyssaliin viime syksynä. Tällä kertaa en ollut itse synnyttämässä. Ystäväni pyysi minut mukaan tukihenkilöksi synnytykseen. Synnytys jos mikä on tilanne, jossa vierelleen kaipaa tuttuja kasvoja ja tsemppaajaa, joten lupauduin, vaikkei minulla mitään doula-koulutusta olekaan. Ystäväni ei kuitenkaan ollut ensikertalainen synnyttäjänä. Hän tiesi tarkkaan mitä halusi ja osasi lukea kroppansa signaaleja. Minua ei siis tarvittu neuvonantajaksi, vaan lähinnä henkiseksi tueksi. Kävimme etukäteen tutustumassa sairaalaan yhdessä, opettelin ajoreitin sinne ja kävimme läpi hänen toiveensa synnytyksen suhteen. Viimeisinä viikkoina viestittelimme tihästi. Mikä olo? Joko jotain tapahtuu? Eikö vieläkään mitään?

Eräänä lauantaiaamuna sain sitten viestin: nyt se on tainnut alkaa. En ehtinyt juoda aamukahvia, kun alkoi jo tulla kiire. Kurvasin autolla hakemaan ystävääni ja ajoimme lyhyen matkan sairaalaan. Arvelimme molemmat synnytyksen tapahtuvan nopeasti ja niin se kävikin: lapsi syntyi alle kahden tunnin päästä sairaalaan saavuttuamme. Otin asiakseni hoitaa kommunikoinnin kätilöiden kanssa. Se ei aina ollut niin yksinkertaista, sillä vuorossa oleva kätilö katsoi meitä nenänvarttaan pitkin kun en aina ymmärtänyt mitä hän sanoi. Ystäväni osaa itse asiassa saksaa paljon minua paremmin, mutta hänen keskittymiskykynsä meni vähän muihin asioihin kuin papereiden täyttämiseen. Kerroin kätilöille mitä ystäväni halusi ja mitä ei halunnut, jossain vaiheessa vähän painokkaastikin kun kätilöt meinasivat tehdä asiat oman päänsä mukaan.

Kokemus synnytystukihenkilönä sai minut ymmärtämään paremmin, miltä miehestäni mahtoi tuntua minun synnytyksessäni. Olo oli avuton. Olin kuin maratoonarin taustatuki: tarjosin juotavaa ja kannustin, mutta sen enempää en voinut osallistua raskaaseen matkaan. Huolehdin musiikista, höpötin niitä näitä, hieroin välillä selkää, mutta olin aika epävarma siitä, millä tavalla olisin parhaiten avuksi. Toisen kipujen seuraaminen ei ollut helppoa, etenkin kun muistin hyvin itse, miltä supistukset tuntuvat. Konkreettisinta tukea pystyin tarjoamaan vasta ponnistusvaiheessa. Muistan, että en itkenyt oman lapseni syntyssä. Olin liian poikki, liian sekaisin. Mutta tällä kertaa kyyneleiltä ei voinut välttyä. Syntymän todistaminen on hurjan vaikuttava hetki. Ja vaikken olekaan tuon syntyneen lapsen verisukulainen, on hänellä tuon kokemuksen myötä minulle erityinen merkitys.

Onko musikaalisuus periytyvää?

Vuosia sitten kinasin pitkään ja hartaasti erään silloisen työkaverini kanssa siitä, voiko täysin epämusikaalinen ihminen oppia laulamaan. Näytin hänelle kerran riemuissani mainoksen laulukurssista, jossa koulun musiikkitunneilla surkeasti pärjänneidenkin luvattiin oppivan laulamaan. Työkaverini totesi, että viime kädessä häntä ei huvita oppia laulamaan. Se onkin kokonaan toinen juttu. Usein kuulee musiikkia harrastamattomien vetoavan siihen, että heillä ei ole lainkaan musikaaliset geenit. Mutta onko musikaalisuus oikeasti geneettisesti määräytyvää? Kyllähän sellaista kuulee. Tässäkin Hesarin tiedejutussa kerrotaan, kuinka suomalaistutkijat ovat löytäneet musikaalisuusgeenin. Omassa tapauksessani vanhempani ovat kaksi ääripäätä: toinen on kympin ja toinen nelosen laulaja. Perinkö minä heistä vain toisen geenit, kun minusta tuli aktiivinen musiikinharrastaja? Vai oliko syynsä kuitenkin kodin musiikkia suosivassa ilmapiirissä? Myös se vanhemmistani, joka oli jo kouluaikoina lytätty täysin laulutaidottomaksi, kuitenkin lauloi minulle lapsena säännöllisesti. Hesarin jutussakin aivan viimeisessä kappaleessa todetaan ohimennen tärkeä asia: ”musikaalisuus vaatii myös musiikille altistumista. Siinä musiikkikulttuurilla on tärkeä tehtävä.”

Lapsuudenkodissani laulettiin ja soitettiin paljon. Äitini kertoman mukaan opin laulamaan ennen kuin puhumaan. Alle kouluikäisenä minut laitettiin pianotunneille, niin kuin veljenikin ennen minua. Ja niin kuin noin puolet ikäluokkani suomalaisista lapsista tuttavapiirini otannan perusteella. Kukaan meistä ei koskaan erityisemmin pitänyt soittotunneista. Veljeni saivat lopettaa pikaisemmin, mutta minua, ainoaa tytärtään, vanhempani pitivät piinapenkissä pitempään. Ja minä olin juuri niin vastahankainen, kuin pakon edessä harrastamaan joutunut vaan voi olla. Soittoläksyjä harjoittelu ei olisi voinut kiinnostaa vähempää, etenkään ne iänikuiset sointuasteikkoharjoitukset. Takavuosien harjoitusnuottikirjojen kappalevalikoimakin oli kuolettavan tylsä. Sain luvan lopettaa pianotunnit vasta 14-vuotiaana. Muistan, että jo sitä ennen opettajani tokaisi joskus minulle, että hänen puolestaan voidaan vaikka juoda kahvia koko tunti, jos minua ei nappaa soittaa. Onnellisia ovat nykylapset, joiden musiikinopiskeluun kuuluu improvisaatiota, omien kappaleiden tekemistä ja muuta Saariston lapset -meininkiä, josta kultaisella 80-luvulla ei ollut puhettakaan.

Heti kun lopetin soittotunnit, niin löysin soittamisen ilon. Olin juuri aiemmin oppinut soinnuilla säestämisen ja vapaasta säestämisestä tuli minun juttuni. Sen myötä aukeni kokonaan uusi maailma kappaleita ja musiikkityylejä. Klassinen musiikki ei ollutkaan enää ainoa vaihtoehto. Joskus teinivuosina tuli eräänä tylsänä hetkenä jopa perustettua tyttöbändi. Päätimme ensin, ketkä ovat mukana ja jaoimme sitten soittimet enttententtenteelikamentten-periaatteella. Basisti ja rumpali eivät olleet koskaan koskeneetkaan soittimiinsa ennen ensimmäisiä bändiharkkoja. Minä soitin koskettimia ja lauloin. Kitaristimme oli ainoa, joka oikeasti osasi soittaa. Ketään ei tainnut yllättää, että hänet rekrytoitiin varsin pian vähän vakavasti otettavampaan yhtyeeseen. Me kolme jatkoimme muutaman kuukauden soittoharjoituksiamme ja tehtailimme omia biisejä, kaikenlaisia tyylejä kokeillen. Nimikkokappaleemme, bändimme mukaan nimetty A4, oli räppiä. Oi kyllä. Sitten aukeni tilaisuus päästä esiintymään lyhyesti pikkupaikkakuntamme pieneen tapahtumaan. Rumpali löi liinat kiinni ja totesi – erittäin realistisesti – että me emme ole riittävän hyviä esiintyäksemme yleisölle. Mutta minä ja basisti näimme silmissämme stadionlavat ja tuhatpäisen yleisön suosionosoitukset – ja menimme soittamaan kaksi kappaletta kahdestaan. Voi nolous ja liikutus!

Sarjassamme lauluja, jotka eivät nykyaikana mitenkään pääsisi koulun musiikkikirjaan…

Bändiura siis jäi lyhyeksi ja pianon soittelukin hiipui satunnaiseksi kotona harrasteluksi. Laulu sen sijaan pysyi mukana kuvioissa. Opiskeluaikana kävin monta vuotta klassisen laulun tunneilla konservatoriossa ja suoritin kolme tutkintoakin. Niistä viimeisimmästä selvittyäni päätin lopettaa kun taas monet muut laulutuntikaverini ryhtyivät tosissaan hakemaan Sibelius-Akatemiaan ja haaveilemaan laulajan urasta. Totesin ajautuneeni samaan ansaan kuin lapsuuden pianotuntien suhteen. Harrastus oli pelkkää suorittamista, josta puuttui vapaus ja loppua kohti myös ilo. Vaccai (laulajien klassinen metodiharjoituskirja) tuli jo korvista ulos. Musiikkiopiston lauluopiskelijan piti jatkuvasti tähdätä seuraavaan tutkintoon ja tutkintoa varten piti ohjelmistossa olla harjoiteltuna tietty määrä aarioita, liedejä ja kotimaisia klassisia kappaleita. Raamit olivat tiukat, kevyemmälle musiikille ja improvisoivammalle laulutyylille ei ollut tilaa eikä ymmärrystä. Jälkeenpäin voin vihdoin sanoa ääneen, että en koskaan nauttinut klassisen musiikin laulamisesta.

The wedding singer

Nyt keski-iän kynnyksellä on myönnettävä, että äidiltäni oli fiksua ja kauaskantoista, ettei hän antanut minun lopettaa soittotunteja heti ensimmäisen kyllästymisen hetkellä. Ei minusta koskaan tullut varsinaista pianistia, mutta säestystaidosta on ollut läpi elämän paljon iloa niin vapaa-ajalla kuin töissäkin. Sama juttu lauluharrastuksen suhteen. Tytär on ollut sylissäni pianon ääressä vauvasta lähtien. Laulamme yhdessä joka päivä ja paljon, vaikka koko Soivan laulukirjan läpi. Kaksivuotiaana tuon kirjan saatuaan hän oppi nopeasti melkein kaikki melodiat. Silloin sanat olivat tietenkin hänen omaan siansaksaansa, mutta nyt puoli vuotta myöhemmin jopa muutkin saavat selvää mitä lauluja hän hoilottaa antaumuksella. Tytär on selvästi löytänyt laulamisen ilon. Toivon, että hän saa kokea myös sen riemun, kun oppii soittamaan jotain instrumenttia. Kotimme vieressä on musiikkikoulu ja salaa olen jo vilkuillut tarjontaa heidän nettisivuillaan. Ihan vielä ei ole sen aika, mutta ehkä vuoden, parin päästä? Onneksi nykyään musiikkikouluissa lasten on mahdollista kokeilla rauhassa monia eri soittimia ja päättää itse vasta pitkän ajan kuluttua, minkä valitsevat omaksi soittimekseen. Vanhemmat ovat osallistuneet harrastuksen valintaan jo sen verran, että ovat kiikuttaneet lapsen soittotunneille, mutta tällä tavalla lapsikin saa päätösvaltaa asiassa. Kiinnostuksen musiikkia kohtaan kun voi helposti nitistää liialla painostuksella ja pakolla. Mutta jos soittoharrastus ei tule olemaan lapsen juttu, niin sitten ei. Musiikkipedagogi, monen monituisen lastenlaulun säveltäjä Soili Perkiö muistuttaa eräässä haastattelussa, että ”musikaalisuus ei ole osaamista. Musikaalisuus on arkea, itsensä ilmaisemista, iloa ja yhdessäoloa.” Sitä voi toteuttaa ilman soittotuntejakin.