23-vuotiaana sain vakituisen viran yliopiston hallinnosta. Kolme vuotta myöhemmin irtisanouduin.
Muistan, että isäni oli minulle vihainen. Olinhan noin vain heittänyt menemään eläkeviran. Isäni on sukupolvea, jolle työ on velvollisuus eikä itsensä toteuttamisen väline. Pitkien ja pysyvien työsuhteiden aika alkoi kuitenkin olla ohi jo siinä vaiheessa, kun minä aloittelin työelämässä. Tuota parikymppisenä saamaani ”eläkevirkaa” tuskin enää olisi olemassakaan, yliopiston viimevuotisten irtisanomisten ja uudelleenorganisoitumismylläköiden jäljiltä.
Irtisanouduin, koska en viihtynyt työssäni. Aluksi olin ollut työpaikasta onnessani. Vakituinen kuukausipalkka! Vuosiloma! Oma työpöytä! Nuorena opiskelijana nämä riittivät siihen, että työ tuntui unelmahommilta. Mutta ei kestänyt kauaa, kun rutiinit alkoivat tökkiä. Päivästä ja vuodesta toiseen samaa, ei mitään kehittymismahdollisuuksia. En ollutkaan unelmahommissa, vaan olin alkanut vihata työtäni ja etsin epätoivoisesti ulospääsyä. Kun sain ensimmäisen, vuoden mittaisen apurahan väitöskirjan tekemistä varten, en edes harkinnut virkavapaan anomista vaan irtisanouduin saman tien. Sama kehä on sittemmin toistunut. Uusi työ tuntuu aluksi unelmaduunilta, mutta muutaman vuoden kuluttua vaihtelunhalu ja uusien haasteiden kaipuu on kasvanut työn hyviä puolia suuremmaksi.
Työ tutkijana vei minut paikkoihin, joihin en olisi muuten ikinä päässyt, niin kuin vaikka autiomaahan Syyrian ja Irakin rajalle. Kyllä, tuossa työssä oli paljon unelmahomman piirteitä.
Aikamme henki on se, että työn on oltava enemmän kuin pelkkä rahanhankintakeino. Työn pitää tuntua mielekkäältä, innostavalta ja tyydyttävältä. Olen aikani lapsi ja imenyt tämän asenteen. Siksi en pysty näkemään itseäni loppuelämääni yhden ja saman työnantajan palveluksessa – tai edes samalla alalla. Siihen olen liian vaihtelunhaluinen. Toisaalta elämän realiteetit ovat sellaiset, että harvoin ja harvalla on varaa valita. Töitä ei tulla tarjoamaan kotiin, vaan jokaikisestä työpaikasta on kova kilpailu. Mieheni palautti minut maan pinnalle erään kerran, kun olin alkanut haaveilla isoista muutoksista. ”Muista, että et voi vaan seurata omia tarpeitasi ja toiveitasi. Olet vastuussa tästä perheestä ja sinun pitää miettiä, mikä on kokonaistilanteemme kannalta parasta.”
Niin. Realiteetit jarruttavat unelmointia. En ole sinkku, joka voisi lähteä tuosta vaan minne vaan. On mietittävä, missä molemmille olisi tarjolla mielekästä työtä ja missä lapsen olisi hyvä olla. On mietittävä taloudellisia näkökohtia. Kuinka paljon rahaa tarvitsisimme, että eläisimme riittävän mukavasti, niin että jokaista penniä ei tarvitse laskea? Millainen palkka on suhteutettuna asuinympäristön elinkustannuksiin? Ja sitten vielä sekin ikävä tosiasia, että potentiaaliset työnantajat eivät ehkä näe minun timanttisia kapasiteettejani, jos he vain tuijottavat tutkintoani ja ikääni. Mitä jos en koskaan pääse unelmatyöpaikkaani? Pitäisikö kokeilla luoda sellainen itse?
Yhä useampi valitsee nykyään yrittäjyyden. Syyt siihen ovat ainakin kahtalaiset. Ensinnäkin yrittäminen on trendikästä. Naistenlehdet ja myös sanomalehdet pursuilevat juttuja ihmisistä, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä. He julistavat yrittäjän vapauden ilosanomaa. Ei pomoa, ei kelloon sidottuja työaikoja, ei rallia kolmion koti-päiväkoti-työpaikka välillä, kun töitä voi tehdä missä vaan. Sivulauseessa saatetaan mainita yrittäjyyden raskaampia puolia: tulojen epävarmuus, sairaslomien puute, jatkuva stressi. Nämä henkilöjutut on kuitenkin rakennettu niin, että päällimmäisenä mieleen jää yrittäjyyden hehku. Vai milloin muistat lukeneesi juttua henkilöstä, joka vaihtoi yrittäjyyden takaisin palkkatöihin?
Toinen syy yrittäjäksi ryhtymiselle on pakko. Töitä ei ole tarjolla, mutta jostakin leipä on raavittava kasaan. Pistetään siis pystyyn oma yritys. Ronja Salmi kirjoitti Nyt-liittessä milleniaaleista, siis 90-luvulla syntyneistä, joista jopa viidesosa on ilmoittanut aikovansa ryhtyä yrittäjäksi seuraavan kolmen vuoden kuluessa. Edellisellä vuosikymmenellä syntyneistä hinkusi samanikäisenä yrittäjiksi vain 3%. Muutos on ollut valtava.
Salamatkustaja-blogin Satu Rämö ja Lähiömutsi-blogin Hanne Valtari ovat niitä nykyajan yrittäjiä, jotka ovat luoneet itselleen unelmatyön. Hanne elättää itsensä kirjoittamalla, pääasiassa bloginsa kautta. Satu on haalinut itselleen laajan paletin: bloggaamista, lehtiartikkeleita, kirjoja, design-kauppa, matkailuyrittämistä. Molemmat ovat itse luoneet toimeentulonsa lähteet ja tuntuvat olevan työssään onnellisia. Nyt heiltä on ilmestynyt kirja Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä, mistä pidät, jossa he kannustavat muitakin samaan.
Kun kuulin kirjaprojektista, olin aavistuksen verran varauksellinen. Olisiko luvassa opus, jossa kaksi bloggaajaa hehkuttaa bloggaamistaan? Miten siitä saisi kokonaisen kirjan? Mutta tiesin molemmat hyviksi kirjoittajiksi ja seuraan heidän blogejaan tiiviisti, joten halusin tietenkin lukea, mitä he tästä aihepiiristä kirjoittavat. Sain kirjan arvosteltavaksi – ja sen avattuani olisin halunnut kahlata sen loppuun yhdeltä istumalta.
Satun ja Hannen taitava kirjoitustyyli ei tullut yllätyksenä. He kuljettavat tarinaa linjakkaasti eteenpäin ja heidän äänensä sopivat hyvin yhteen. Kirja rakentuu neljästä eri kokonaisuudesta: 1) Löydä oma unelmatyösi, 2) Ota työ osaksi tasapainoista elämää, 3) Hei, unelmaduunari, pidä huoli itsestäsi! ja 4) Näin unelmatyöllä tehdään rahaa. Kirjoittajat käyvät läpi omia teitään nykyiseen ammattiinsa, pohtivat ajankäyttöä, verkostoitumista, luovassa työssä luovimista, työn ja perheen yhteensovittamista ja tulonlähteitä. Jokaisen luvun päätteeksi lukija haastetaan pohdintatehtävään luvun aihepiirin tiimoilta. Molemmat kirjoittajat tuntuvat rakastavan listoja (ja Satu myös exceleitä), niin monesti he kehottivat tekemään listaa eri asioista. Olin kapinallinen enkä kirjoittanut yhtään listaa, mutta lukijalle heitetyt kysymykset saivat kyllä hyrrän pyörimään päässä.
Ilahduttavinta kirjassa oli teeman monipuolinen käsittely. Satu ja Hanne eivät puhuneet pelkästään omasta työstään ja omasta näkökulmastaan (vaikka niistäkin riitti paljon kiinnostavia pointteja), vaan haastettelivat myös useita muita yrittäjiä. Kirjan toinen vahvuus on sen käytönnönläheisyys. Satu kirjoitti aikanaan gradunsa kuukaudessa ja on sen jälkeen ollut tuottelias kirjailija ja avaa nyt yksityiskohtaisesti kirjan kirjoittamisprosessia. Kyse on ennen kaikkea projektinhallintataidoista ja Satun opastamasta suunnitelmallisuudesta hyötyvät muutkin kuin kirjan kirjoittamisesta haaveilevat. Myös kivijalkaputiikin avaamista unelmoiva saa hyvin konkreettisen muistilistan, jonka avulla voi arvioida suunnitelman toteutuskelpoisuutta. Satu on erityisen taitava havainnollistamaan ja soveltamaan kauppakorkeakoulussa oppimaansa. Itse asiassa kirjan luettuani aloin katua sitä, että en aikanaan opiskellut kauppatieteitä. Olen pesunkestävä humanisti enkä vaihtaisi oppiainetta mihinkään, mutta ei olisi ollut haitaksi ottaa sivuaineeksi jotain työelämän kannalta hyödyllisempää. Niin kuin vaikka kaupallisen alan opintoja.
Joskus tie nousee kirjaimellisesti pystyyn.
Arvostin myös kirjan realistista otetta. Satu ja Hanne tuovat toki esiin työnsä parhaita puolia ja vakuuttavat, että tämä tie on kulkemisen arvoinen. He eivät silti kaihda kertomasta myös vaikeuksista ja stressin aiheista. Mieleeni jäi erityisesti kertomus henkilöstä, joka halusi eroon stressaavasta toimistotyöstään ja ryhtyi kahvilayrittäjäksi, koska rakasti kahviloissa notkumista. Oman kahvilan pitäminen osoittautui toimistotyötäkin stressaavammaksi ja lopulta paikka ajautui konkurssiin. Kyseisellä henkilöllä oli täysin vääränlaiset odotukset siitä, millaista kahvilan pyörittäminen on. Hän haki oikeastaan rennompaa elämää ja vapaampia aikatauluja, mutta lähti toteutuksessa väärään suuntaan. Nykyään hän on taas vanhassa työssään, mutta tekee lyhennettyä työviikkoa ja on osa-aikayrittäjä aivan toisella alalla. Tarina on hyvä opetus siitä, miten tärkeää on omien omien motiivien ja taitojen analysointi ja huolellinen taustatyö ennen yrityksen perustamista. Oman elämänsä SWOT-analyysi siis.
Kirja antaa paljon niille, joilla elää jo kipinä yrittäjäksi ryhtymisestä. Kaikista ei kuitenkaan ole yrittäjiksi. Näkökulma, jota kirjassa ei (täysin ymmärrettävästi) käsitellä on se, että uutta suuntaa voi hakea myös alaa vaihtamatta. Eräs ystäväni kävi urakonsultilla, sillä hän ei oikein tiennyt, mitä elämältä haluaa. Konsultoinnin lopputuloksena hän jäi entiseen työhönsä ja oli siinä tyytyväisempi. Joskus työpaikan vaihdos voi olla ratkaisevaa onnellisuuden kannalta, mutta toisinaan kyse on myös pään sisäisistä asioista. Kun selvittää ensin itselleen ääneen lausumattomat toiveensa, tarpeensa ja unelmansa, on suunta selkeämpi. Sen jälkeen voi vaikka lähteä neuvottelemaan esimiehensä kanssa siitä, voisiko omaa työnkuvaa muokata niin, että siitä löytyisi entistä enemmän innostuksen ja ilon aiheita.
Olen 38-vuotias enkä vieläkään tiedä, mitä minusta tulee isona. Nyt olen jo oppinut elämään sen asian kanssa. En usko, että tulen koskaan löytämään yhtä ainokaista unelmatyötä, jossa pysyttelisin koko loppuelämäni. Mutta pidän uteliaisuuttani ja haluani oppia jatkuvasti uutta vahvuutena. Raivaan tilaa sille, mihin koen intohimoa ja annan sen jälkeen ajan näyttää, mistä voisi kasvaa jotain enemmänkin.
Vinkki ulkosuomalaisille: Unelmahommissa-kirjaa voi tilata mihin päin maailmaa tahansa suoraan Satulta, tilausohjeet löytyvät hänen blogistaan.
Puolivälissä 