Nelikielinen lapsi: vähemmistökielten buustausta

”Oletko sinä romanialainen?” kysyi tyttäremme kerta toisensa jälkeen uusilta ihmisiltä. Oli liikuttavaa seurata hänen hämmennystään, kun kävimme hiljattain anoppilassa Romaniassa. Ensimmäinen havahtuminen asiaan tapahtui leikkipuistossa. ”Isi, nuo lapset puhuu romaniaa.” Sen jälkeen lapsi kulki korvat auki ja silmät selällään ja varmisti ravintolassa tarjoilijaltakin, että onko hän romanialainen. Lapsi puhuu jo varsin hyvin romaniaa isänsä kanssa ja lähes päivittäin he myös skypettävät isovanhempien kanssa. Mutta ilmeisesti lapsi oli ajatellut, että tämä on jonkin sortin salakieli, jota vain hänen perheensä osaa. Siitä siis hämmennys, kun yhtäkkiä hän oivalsi, että on olemassa maa jossa kaikki ihmiset puhuvat romaniaa. Toki hän on käynyt isänsä kotimaassa monta kertaa aiemminkin, mutta tämä kerta tuntui olevan hänelle suuri oivallus. Kotiin palattuammekin hän on kiinnittänyt huomiota eri kieliin. ”Äiti, tuo on saksalainen” hän kommentoi kun juttelin saksaksi tuttavani kanssa.

Suomessa käydessä ei ole tapahtunut samaa ilmiötä. Mutta lapsen ympärillä onkin paljon enemmän suomen puhujia. Romaniaa hän kuulee vain isältään, mutta suomea minun lisäkseni merimieskirkolla ja suomalaisten ystävieni seurassa. Kun meille tulee vieraita, niin 90% todennäköisyydellä he puhuvat suomea. Lapsen maailmassa saksa taitaa olla päiväkodin kieli ja suomi muun elämän kieli. Romania ja suomi ovat molemmat meidän tilanteessamme vähemmistökieliä, mutta ne ovat vielä toistaiseksi vahvoilla, kun emme käytä kotona lainkaan ympäristön kieltä eli saksaa.

Lapsi on ollut Romaniassa isänsä kanssa kahdestaan parikin kertaa viime kesän jälkeen. Edellisen reissun jälkeen mies totesi, että lapsen romanian kielen taito otti matkalla harppauksen eteenpäin. Saman ilmiön huomasin joulun jälkeen myös lapsen suomen kielen taidossa. Saimme joulukuussa kylään peräti kolmet suomalaiset vieraat: ensin hyvän ystäväni Lissabonista, sitten jouluksi vanhempani ja uudeksi vuodeksi ystäväpariskunnan ja kummilapseni. Sen lisäksi Hampurissa asuvia suomalaisia ystäviäni piipahti meillä harva se ilta. Kun saman kielen puhujia on ympärillä useita, laajenee lapsen sanavarasto, hänen korvansa tottuu erilaisiin puhetyyleihin, puhumiseen tulee uudenlaista varmuutta ja lauseet pitenevät. Kaikki ulkosuomalaiset ystäväni ovat todenneet, että heidän lastensa kielitaito kohenee Suomen-lomilla. Sama näemmä toimii myös silloin, jos Suomi tulee kylään omaan kotiin.

Viime aikoina olen tullut tietoisemmaksi siitä, että suomen kielen välittäminen on pitkälti minun varassani. Huomaan sen hetkinä, jolloin lapsi ei ymmärrä jotakin yksinkertaista perussanastoon kuuluvaa ilmaisua suomeksi. ”Niitä oli ainakin sata”, sanoin. ”Ei ulkona sada, siellä paistaa aurinko”, vastasi lapseni. Niin, emme ole ehtineet käydä läpi numeroita kahtakymmentä edemmäs. Nykyään lapsi on alkanut aktiivisesti kysyä selvennystä, jos ei ymmärrä jotain. ”Mitä, äiti?” hän sanoo ja tapittaa minua suurin silmin. Sanon saman asian uudestaan hitaammin ja sen jälkeen muotoilen sanottavani kuin puhuisin ulkomaalaiselle, joka vasta opettelee suomea: yksinkertaisempia lauseenrakenteita ja arkisempia sanavalintoja. Pidän kuitenkin tärkeänä, että en yksinkertaista kaikkea lapselle sanomaani, vaan puhun hänelle niin kuin puhun yleensäkin ja pysähdyn selittämään toisella tavalla vain tarvittaessa. Mutta hassu fiilis siitä tulee, kun tiedostaa olevansa lapselleen äidin lisäksi myös äidinkielenopettaja.

Lue myös aikaisemmat postaukset:
Nelikielinen lapsi: alkutaival
Nelikielinen lapsi: kolmivuotiskatsaus

Advertisement