Romania on…

P1010241

…Äärimmäistä köyhyyttä ja blingbling-luksusta samassa katukuvassa. Keskimääräisellä 450 euron kuukausipalkalla ei elä mukavasti. Sitten on niitä, jotka silmää räpäyttämättä tilaavat kahden kuukausipalkan hintaisia samppanjapulloja ravintolassa.

2015-01-10 16.53.06

P1010244

P1010246

…kommunistiajan kerrostalokolossien räikeää rumuutta ja vuoristomaisemien jylhää kauneutta. Art nouveau -tyyliin rakennettujen talojen silmiähiveleviä yksityiskohtia. Boheemia rähjäisyyttä, sillä moniakaan vanhoista upeista taloista ei ole ollut varaa kunnostaa.

P1010345

…hidasta matkantekoa. Tiet ovat huonokuntoisia ja mutkittelevia ja/tai vuoristoisia. Rautatiekiskot puolestaan ovat vanhoja eikä junakaluston uusiminen auta kun rataosuuksilla ei silti voi ajaa lujaa. Matka kaupunkien välillä taittuu sekä junalla että autolla noin 50 kilometrin keskinopeudella.

…Euroopan nopeimpia ja edullisimpia nettiyhteyksiä. Langaton netti on tarjolla joka paikassa, appivanhempieni kotikaupungissa Oradeassa jopa suuressa osassa kaupunkia ulkona. Kortilla voi maksaa melkein missä vaan. Ainakin teoriassa. Tänäänkin parissa paikassa sanottiin, että korttimaksu ”ei toimi”, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että firma on veloissa pankille korttimaksuliikenteestä ja ei halua käyttää maksulaitetta koska pankki velottaisi koko summan itselleen lainan lyhennyksinä.

2015-01-11 15.07.25

P1010854

2016-01-04 21.57.32

…etikassa säilöttyjä kasviksia, keittoja, keittoja, keittoja (romanialainen ei voi kuvitellakaan ateriaa ilman alkukeittoa), lihapitoisia ruokalajeja, joiden valmistaminen kestää tuntikausia, näyttäviä ja supermakeita kakkuja.

2017-03-11 12.43.06

2016-01-02 13.59.58

…Vahvaa kansallistunnetta ja isänmaanrakkautta. Tv-kanavia, joilta tulee pelkästään kansanmusiikkia. Ei täältä lähdetä muualle töihin huvin vuoksi, vaan siksi, että on pakko. Suurin osa siirtotyöläisistä palaa tarpeeksi säästettyään tai viimeistään eläkeiässä takaisin kotimaahansa.

 

Matka anoppilaan

2016-01-07 14.17.59

Appivanhempani asuvat maailman äärissä. Tai siltä matka sinne ainakin tuntuu. Kilometrejä Hampurista Romanian Oradeaan on 1400, periaatteessa se taittuisi vaikka autolla. Ja onkin taittunut, tosin silloin matkalla pitää pysähtyä ainakin yhdeksi yöksi. Mutta jos tekee vain viiden päivän reissun niin kuin me nyt, pitää matkustaa nopeimmalla mahdollisella tavalla. Sekin vie ainakin yhdeksän tuntia yhteen suuntaan ja vaatii vähintään viiden eri kulkuneuvon käyttämistä.

Eilisaamuna lähdimme kotoamme, ensin taksilla lentokentälle. Seuraava etappi oli lento Budapestiin. Puolentoista tunnin lento itsessään on helppo nakki, mutta siitä eteenpäin matka muuttuu monimutkaisemmaksi. Oradeassa ei ole kansainvälistä lentokenttää (tai tarkalleen ottaen nykyään on, RyanAir on aloittanut lennot muutamaan kohteeseen, mutta ne eivät meitä auta), mistä syystä lennämme aina lähimmälle suurimmalle kentälle, joka sattuu olemaan rajantakainen Budapest. Bukarest olisi aivan toisella puolella maata, sieltä junayhteys Oradeaan kestää 12 tuntia.

Budapestista pitää matkaa taittaa vielä 250 kilometriä. Kun kuljimme vielä tätä reittiä kahdestaan, buukkasimme yleensä shuttle-kuljetuksen. Aika moni muukin matkaa tätä samaa reittiä, joten päivässä useampi pikkubussi kuljettaa ihmisiä Budapestin ja Clujin väliä, pysähtyen matkalla Oradeassa. Lapsen kanssa en kuitenkaan halua tätä matkustusmuotoa käyttää. Budapestista Romaniaan johtava tie on todella vaarallinen. Liikenne on vilkasta, rekkoja paljon ja ohitukset itäeurooppalaiseen tyyliin kuolemaa uhmaavia. Lähes joka kerta matkan varrella näkyy kolareita ja aivan liian usein olen kuullut uutisissa, että juuri tämä kyseinen shuttle-pikkubussi on kolaroinut rekan kanssa. Kaikki kyydissä olleet ovat aina kuolleet. Joten ei kiitos. Yksi vaihtoehto olisi vuokrata auto ja ajaa itse loppupätkä. Vaikka en voi vaikuttaa siihen, sattuisiko rekka ajautumaan kaistalleni, niin ainakin osaan itse välttää typeriä ohitustilanteita. Mutta tämä vaihtoehto on käytännössä poissuljettu, sillä Unkarista vuokratuilla autoilla ei yleensä saa ajaa Romanian puolelle. Tai jos saa, pitää maksaa lähes satasen verran ylimääräistä rajanylitysmaksua. Siihen päälle lastenistuimen vuokra, lisävakuutus omavastuun kattamiseksi ja muuta sälää ja kohta ollaankin jo hinnoissa joilla saisi hankittua lennot.

Jäljelle jää juna. Olemme pari kertaa köröttäneet Budapestista Oradeaan ja tuntuma on ollut se, että kävellen olisi nopeammin perillä. Tuo matka nimittäin kestää jotakuinkin viisi tuntia. Onneksi keksimme toisenkin reittivaihtoehdon: Budapestin lentokentän juna-asemalta ajaa nopea juna kahdessa tunnissa Debreceniin, josta on enää vain tunnin ajomatka Oradeaan. Viime aikoina olemmekin hankkiutuneet Debreceniin ja hommanneet jonkun hakemaan meidät sieltä. Kokonaisuudessaan matka on siis seuraava: taksilla Hampurin lentokentälle, lento Budapestiin, bussi lentokentältä juna-asemalle, juna Debreceniin, auto Oradeaan. Hirveää säätämistä aikataulujen ja kyytien hommaamisen kanssa, mutta tämä on silti se mukavin ja turvallisimman oloisin reitti.

2017-03-10 14.00.17

Joskus matkaan tulee ylimääräisiä mutkia, niin kuin eilen. Ehdimme lennon laskeuduttua  Budapestiin bussiin, jolla olimme juna-asemalla ruhtinaalliset yhdeksän minuuttia ennen junan lähtöaikaa. Mutta kun yritimme ostaa lippuja, kuulimme, että juna oli jo täynnä. Saimme liput vasta seuraavaan, tuntia myöhäisempään junaan. Satoi kaatamalla, seisakkeella ei ollut sisätiloja ja lapsi oli jo onnistunut kastelemaan jalkansa lätäkössä. Lähdin kävelemään summamutikassa katua pitkin ja onnistuin kuin onnistuinkin löytämään ”ravintolan”, siis unkarilaisen lähiöräkälän. Meillä ei tietenkään ollut paikallista valuuttaa eikä korttimaksu onnistunut, mutta onneksi myyjä suostui ottamaan vastaan euroja. Tunnin ajan saimme nauttia aidosta unkarilaisesta lähiömeiningistä, makkara- ja kebab-annoksista sekä omistajan itse panemasta oluesta (joka todellakin maistui itsetehdyltä). Mutta ainakin oli lämmintä ja kuivaa. Ihmeellistä, että puolessatoista tunnissa voi siirtyä Saksasta täysin toisenlaiseen maailmaan.

Lähipäivinä luvassa lisää matkajuttuja Romaniasta, pysy linjoilla!

Sota-ajan kohtalot elävät ”kompastuskivissä”

2016-12-09-14-12-38

Kun tulee turistina Saksaan, on katse pääasiassa yläilmoissa. Tulee ihailtua kauniita vanhoja rakennuksia ja monumentteja tai kenties skannattua kauppojen nimiä. Vasta myöhemmin, kun katse on rekisteröinyt kaiken sen, saattaa ohimennen vilkaista alaspäin. Silloin voi huomata katuun kiinnitettyjä pronssilaattoja. Niissä lukee nimi, syntymäaika ja -paikka sekä kuolinaika ja -paikka. Ne ovat muistolaattoja natsien silmittömän tuhoamisvimman kohteeksi joutuneille siviileille, pääasiassa juutalaisille. Laatat on asennettu niiden talojen eteen, joissa nämä ihmiset asuivat ja elivät ja joista heidät eräänä päivänä tultiin hakemaan matkalle, josta tuli heidän viimeisensä.

2017-01-08-13-46-48

Muistolaattojen nimi on saksaksi Stolperstein, siis kompastuskivi. Niiden taustaa valotettiin kiinnostavassa artikkelissa. En tiennyt, että laattojen asentaminen on lähtenyt liikkeelle yksityishenkilöistä. Ne eivät ole keskitetty muistomerkki eivätkä edes päättäjien aloitteesta tehtyjä. Ensimmäiset laatat asensi katuun Gunter Demnig -niminen taiteilija Berliinissä vuonna 1996, lupia kyselemättä. Tätä nykyä laattoja on pelkästään Berliinissä 7000 kappaletta ja koko Euroopassa – Norjasta Kreikkaan ja Ranskan länsirannikolta Venäjälle – 60 000 kappaletta. Demnig matkustaa itse suurimman osan vuodesta laattoja asentamassa, mutta ei ehdi enää valmistaa niitä itse. ”Kompastuskivistä” on tullut maailman suurin monumentti, joka ei ole sidottu yhteen paikkaan. Projekti saa liikkeelle opiskelijoita, koululaisia ja holokaustin uhrien omaisia.

2017-01-08-13-46-20

Kotikulmillani tulee vastaan satunnaisia laattoja, mutta ehdottomasti eniten niitä näkyy Rotherbaumin kaupunginosassa, jossa suurin osa Hampurin juutalaisista asui ennen sotaa. Tämä laattarypäs tuli vastaan Martin-Luther-Platzilla matkalla eläinmuseoon. Oli pakko pysähtyä ottamaan kuva. En ole koskaan nähnyt näin paljon muistolaattoja yhdessä paikassa, yli 30 nimeä. Kuvia jälkikäteen tutkiessani huomasin, että lähes kaikki olivat lapsia, nuorin vain 3-vuotias. Selvisi, että tässä paikassa sijaitsi vuoteen 1942 saakka juutalainen orpokoti. Osa lapsista oli karkotettu Lodzin, Minskin ja Riikan keskitysleireille jo vuonna 1941. Loput saivat hoitajineen karkotuspäätöksen vuotta myöhemmin. 11.7.1942 juna vei heidät Auswitchiin. Yksikään lapsista ei selvinnyt hengissä.

On ehkä hyvä, etten tiennyt paikan taustaa silloin kun pysähdyin ottamaan kuvaa ja pidin samaan aikaan kädestä omaa kolmivuotiastani. Muutoin olisin tuskin kyennyt viettämään hilpeää perhepäivää eläinmuseossa.

Paluu menneisyyteen

Viikonloppuna matkustin menneisyyteen.

img_0076

Lensin Helsinkiin osallistuakseni entisen työkaverini väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. Saksassa viettämieni vuosien aikana olen joutunut jättämään välistä kaikkien läheisimpien työtovereideni väitökset, sillä ne ovat aina osuneet työviikonloppuun. Kun kutsu tähän tilaisuuteen kilahti sähköpostiini ja totesin, että juhlat osuvat vapaalle viikonlopulle, ei lähtemistä tarvinnut paljoa arpoa. Tiesin jo etukäteen, että matka tulisi olemaan täynnä tunteita ja muistoja. Vanha tutkimusprojektimme olisi vuosien jälkeen taas koossa, mutta vihoviimeisen kerran. Viimeinenkin meistä oli nyt saanut väitöskirjansa valmiiksi.

Kapusin päärakennuksen vanhan puolen portaita auditorioon XII. Tutut puiset penkkirivistöt, tutut tummasävyiset tärkeiden miesten potretit seinällä. Tuttuja kasvoja takarivissä. Muistin, kuinka neljä vuotta ja neljä kuukautta sitten itse odotin opettajien kahvitilassa amerikkalaisen vastaväittäjän ja kustoksen kanssa, että kello löisi viisitoista yli. Sitten astelin kauhusta kankeana katedeerille puolustamaan väitöskirjaani. Muistin suunnattoman helpotuksen, kun kustos lopulta julisti väitöstilaisuuden päättyneeksi. Muistin kuplivan ilon, unenomaisen onnellisuuden tuona päivänä, kun vuosien urakka oli ohi.

Muistin myös alkupisteen. Elokuisen päivän, jolloin tyhjensin pöytälaatikon Aleksanterinkatu 7:n kolmannen kerroksen työpisteeltäni, siirryin kerrosta alemmas ja tittelini muuttui opintoneuvojasta apurahatutkijaksi. Sama talo, samat ihmiset, mutta uusi seikkailu. Muistan alun hämmentyneisyyden; mitä minun oikein kuuluu tehdä? Epäuskon siitä, että saan rahaa lukemisesta ja uuden oppimisesta. Muistan huijarisyndrooman, joka vaivasi pitkään. Enhän minä tiedä mistään mitään, enhän minä tällaista apurahaa ansaitse! Kohta sen huomaavat muutkin. Jännitin, jos joku esitti kysymyksiä tutkimusaiheestani. Miten ne muut – yleensä miehet – osasivatkaan niin luontevasti lähestyä alansa huippuja ja keskustella tutkimuskysymyksistä. Vuosia myöhemmin huijarisyndrooma hiipui sitä mukaa kun sain varmuutta ja väitöskirja eteni. Kyllähän minä jotain osaankin. Muut olivat uskoneet minuun, nyt aloin itsekin uskoa itseeni.

img_0077

Muistan nuo vuodet ajanjaksona, jolloin olin vapaa ulkoisista aikataulurajoitteista. Kellokortin olin hyvästellyt edellisen työn myötä. Totuin hitaisiin aamuihin ja saatoin notkua inspiraation iskiessä työhuoneessani iltaisin niin pitkään kuin huvitti. Oli päiviä, jolloin palaset loksahtelivat kohdalleen ja kirjoitin flow’n vallassa. Oli myös päiviä, jolloin en saanut aikaan mitään ja harmittelin ettei ollut mitään rutiinihommia, joita olisi voinut paiskia ilman ajatusponnisteluja. Ei ole aivan yksinkertaista suoriutua isosta projektista, jota kukaan ei rajaa ja kontrolloi. Ilman tutkimusprojektiin kuulumista olisin saattanut kompastua vapauteen. Nyt ympärilläni oli ihmisiä, joiden kanssa tapasimme säännöllisesti. Kokoontumisiin piti saada aikaan esitelmiä ja siellä sai palautetta useammaltakin ihmiseltä, jotka tutkivat samoja aihepiirejä. Opin heiltä ja heidän kanssaan. Ihania ihmisiäkin he olivat. Muistan pitkäksi venyneet kahvitauot ja puujalkavitsit, joissa kukaan alamme ulkopuolinen ei olisi nähnyt mitään hauskaa.

Muistan, kuinka ilo tutkimuksen tekemisestä alkoi loppuaikoina yhä enemmän hautautua turhautumisen ja väsymisen alle. Enää ei luotu laajoja kaaria, nyt piti hioa yksityiskohtia ja alaviitteitä. Piti miettiä jo väitöskirjaa pitemmälle: haluanko jäädä tänne, haluanko jatkaa tutkijana? Riittääkö minulla paloa tähän? Jaksanko jatkuvaa epävarmuutta tulojen suhteen, lakkaamatonta rahoituksenhakukierrettä? Varsinkin kun meitä olisi perheessämme kaksi samassa tilanteessa? Vastaan tuli työtilaisuus Hampurista. Hain sitä ja sain sen. Vihdoin väitöskirjan valmistumiselle tuli todellinen takaraja, se oli palautettava ennen muuttoa Saksaan. Työhaastattelussa kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden kuluttua. Vastasin rehellisesti: en tiedä. Ehkä olen tyytyväisenä tässä työssä, ehkä olen palannut yliopistolle, ehkä teen jotain ihan muuta. Enhän olisi viisi vuotta aiemminkaan osannut kuvitella itseäni tähän tilanteeseen, hakemaan työtä Saksasta. Uuden työn aloittaessani pidin vielä henkisesti takaporttia auki yliopiston suuntaan. Ehkä voin harrastaa tutkimusta työn ohessa, osallistua vaikka konferensseihin? Ehkä keksin jonkin innostavan post doc –aiheen?

Eihän siitä mitään tullut. Ensimmäisen vuoden aikana Saksassa puursin iltaisin korjauksia väitöskirjaan esitarkastuslausuntojen pohjalta ja väittelin syksyllä. Pari vuotta myöhemmin kävin kerran esitelmöimässä Ruotsissa. Olin silloin äitiyslomalla. Esitelmä valmistui viime tipassa ja hävetti pitää niin heppoista paperia. Julkaisua varten kirjoitin esitelmän kokonaan uusiksi. Se oli semmoista kivireen vetämistä, että päätin sen jäävän viimeiseksi kerraksi. Nyt on kulunut viisi vuotta siitä, kun lähdin yliopistolta ja jo kauan on ollut selvää, että olen sulkenut oven takanani lopullisesti.

2017-02-04-22-53-27-1

”Que sera, sera. Whatever will be, will be” lauloi illalla karonkassa väittelijän mezzosopraano-vaimo, lauloi meidän kaikkien unelmista, odotuksista, pettymyksistä ja luottavaisuudesta muutosten keskellä. Meidän pöytämme naisten silmät eivät pysyneet kuivina. Pöytäseurueessamme oli se, joka oli jättänyt väitöskirjan teon kesken ja vaihtanut alaa ja se, joka oli tohtorin tutkinnon jälkeen uudelleenkouluttautunut. Oli se, joka oli sinnikkyydellään ja lahjakkuudellaan taistellut itselleen vakituisen työpaikan yliopistolta. Oli se, joka ei tiennyt, mitä elämältään seuraavaksi haluaisi. Oli niitä, jotka pitävät kynsin ja hampain kiinni jalansijastaan yliopistosta, rakkaudesta työhönsä, vaikka eivät taaskaan tiedä, mistä muutaman kuukauden päästä löytyy rahoitus.

”What a bunch of wonderful people we got to guide” sanoi professorimme, pian eläköityvä, puheessaan. ”This is the end of an era” minä takeltelin vuorostani. Me olimme koolla viimeistä kertaa ja katselimme taaksepäin, miten muutenkaan. Emmehän tiedä, mikä edessä meitä odottaa. Ulkona alkoi sataa suuria, märkiä lumihiutaleita. Meidän pöytämme naisten silmät eivät pysyneet kuivina.

Päiväkodin retki: uhka vai mahdollisuus?

2016-10-03-14-15-43

Kotimme vieressä on ala-aste. Muutaman kerran vuodessa kadulle on parkkeerannut bussi, johon kyyneleitään peittelevät vanhemmat saattelevat jälkikasvuaan. Lapset lähtevät muutamaksi päiväksi koulun retkelle, se on tässä maassa hyvin tavallista. Mutta retkeilyinto ei rajoitu vain kouluikäisiin, vaan jo päiväkodeissa harrastetaan reissuja, joissa yövytään.

Pari päivää sitten kävin lapseni päiväkodin infoillassa, jossa kerrottiin toukokuussa järjestettävästä retkestä. Lapsoset matkaavat maaseudun rauhaan Hampurin ulkopuolelle ja viipyvät leiripaikassa peräti kolme yötä. Hoitajien vahva toivomus oli, että kaikki päiväkodin 40 lasta osallistuisivat matkaan, sllä ne muutamat, jotka jättäytyvät pois, voisivat kokea olonsa ulkopuoliseksi. Reissusta kun puhutaan paljon sekä ennen että jälkeen matkan.

Matkan koittaessa toukokuussa on tyttäremme vähän vajaa nelivuotias. Tuntuu aika hurjalta lähettää hänet niin pitkäksi aikaa pois kotoa. Tähän mennessä hän ei ole vielä koskaan yöpynyt ilman molempia vanhempiaan. Toki hän on tottunut siihen, että jompikumpi vanhemmista on vähän väliä yötä poissa työmatkojen takia ja että välillä reissataan vain toisen vanhemman kanssa, mutta että kokonaan ilman molempia? Päiväkoti perusteli retken järjestämistä kahdella syyllä. Ensinnäkin se kuulema ryhmäyttää lapsia aivan toisella tavalla kuin päiväkotipäivät. Se on varmasti totta. Toisekseen tällä tavalla lapsia kannustetaan itsenäisyyteen ja sen oivaltamiseen, että he osaavat ja saavat tehdä asioita ilman vanhempiaan. Tässä kohdin nostelin kulmakarvojani: onko todellakin välttämätöntä patistella jo kolmevuotiaita itsenäisiksi?

Infotilaisuudessa meille esiteltiin kuvia leiripaikasta, selostettiin päiväohjelmat ja ennen kaikkea annettiin aikaa vanhempien kysymyksille. Jotakuta huolestutti se, että lähistöllä on järvi. Miten hoitajat pystyisivät huolehtimaan, että hänen karkailemaan taipuvainen lapsensa ei päädy vaaraan? Hoitaja vastasi kysyjälle lempeästi, että hänen karkaileva lapsensa ei karkaile päiväkodissa. Joka viikko ryhmä viettää päivän metsässä eikä lapsi koskaan lähde kymmentä metriä kauemmas muusta ryhmästä. Minua kiinnosti tietää, miten yöt sujuvat näin pienten kanssa. Kuulema vaihtelevasti, mutta joka huoneessa on hoitaja, joka on kärppänä lohduttamassa itkeviä. Ja lapset saavat nukkua parhaan ystävänsä kanssa vaikka sylikkäin, jos haluavat. Huonejärjestys päätetään ennen matkaa ja vanhemmat täyttävät kyselylomakkeen, jossa tiedustellaan lapsen nukkumistottumuksia.

Loppukaneettina hoitaja totesi, että heidän kokemuksensa mukaan erossa oleminen ottaa enemmän koville vanhemmille kuin lapsille. Viime vuonna kahden leirin sadasta 3-6-vuotiaasta lapsesta ketään ei ollut tarvinnut lähettää kesken reissun kotiin koti-ikävän vuoksi ja sitä edellisenäkin vuonna tapauksia oli vain yksi. Myös eräs minulle tuttu äiti vakuutti, että hänen lapsensa (silloin 3,5-vuotias) oli viime vuonna nauttinut päiväkodin retkestä suunnattomasti eikä pysy nahoissaan kun kuuli, että uusi retki on tulossa. Jo matka leiripaikkaan on superjännittävä, sillä se tehdään tilausajobussilla. Ja perillä ollaan samojen, tuttujen päiväkotikavereiden ja rakkaiden hoitajien seurassa.

Tämän äidin napanuoraa kirvelee silti ajatus siitä, että lähettäisin reippaan mutta niin kovin pienen tytön pois luotamme kolmeksi yöksi. Mutta haluammeko, että hän on ainoa tai ainakin yksi harvoista, jotka eivät lähde mukaan? Ja jos lapsi ei lähde retkelle, tulee meidän pitää toukokuussa kokonainen lomaviikko, sillä päiväkoti ei järjestä vaihtoehtoista hoitoa retken aikana (kaikki hoitajat ovat luonnollisesti mukana ja paluun jälkeisenä päivänä päiväkoti on kiinni). Ja jos päädymme ilmoittamaan hänet retkelle mukaan, on meillä ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen tilaisuus viettää ilta, yö ja aamu ihan kahdestaan – ja toinenkin vielä (ei sentään kolmatta, siinä vaiheessa miehellä on jo työreissu). Hmm…

Kun isoisoisä Ameriikkaan lähti

Viikko, puolitoista viikkoa. Sen verran kesti laivamatka Englannista Amerikkaan 1800-luvun lopulla. Laivat olivat täynnä eurooppalaisia, joita houkutteli uusi elämä valtameren toisella puolella. Matka kotikylältä lähtösatamaan Englannissa oli jo ollut monivaiheinen. Valtamerilaivaan päästyään matkalaiset olivat nähneet päiväkausia vain avomerta kunnes vihdoin silmien eteen avautui rannikko. Laiva lipui lahdenpohjukkaan, jonka perällä häämötti Manhattan, mutta sitä ennen vastassa oli jättimäinen vapaudenpatsas, jonka soihtua pitelevä käsi tuntui nousevan taivaisiin asti. Miten vaikuttava näky se onkaan mahtanut olla maaseudun kasvateille kaukaa pohjolasta. Yksi heistä oli minun isänisänisäni.

isoisovanhemmat

Vuonna 1882 hän päätti lähteä kiiren vilkkaa Atlantin toiselle puolelle välttyäkseen armeijalta. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli hiljattain säädetty asevelvollisuuslaki, joka koski kaikkia yli 21-vuotiaita. Aktiiviseen palvelukseen määrättiin kuitenkin vain osa, jotka valittiin arpomalla. Arpa lankesi juuri 21 vuotta täyttäneen isoisoisäni kohdalle. Häntä ei ilmeisesti miellyttänyt ajatus kolmivuotisesta asepalveluksesta. Niinpä lähtö alkoi tuntui houkuttelevalta ajatukselta. Olihan samoilta seuduilta mennyt jo moni ja heidän kertomansa mukaan Amerikassa oli töitä ja mahdollisuus rikastumiseen. Elintasopakolaisiksi heidänlaisiaan nykyisin kutsuttaisiin, näitä suomalaisia, jotka lähtivät paremman elämän toivossa eivätkä kuoleman uhkaa paeten. Nälkävuosien ja ensimmäisen maailmansodan välissä Amerikkaan lähti parisataatuhatta suomalaista, suurin osa heistä Pohjanmaalta niin kuin myös isoisoisäni.

Ennen lähtöään isoisoisä meni naimisiin itseään muutaman vuoden vanhemman naisen kanssa, joka seurasi häntä Amerikkaan vasta viisi vuotta myöhemmin. Emme tiedä tarkalleen, mihin he päätyivät, mutta johonkin pohjoiseen osavaltioon, jossa oli tarjolla kaivostöitä. Michiganiin tai Minnesotaan todennäköisesti, siellähän oli jo suuret suomalaisyhteisöt. Ajan mittaan isoisoisä ryhtyi myös yrittäjäksi, nimittäin saluunanpitäjäksi. Ajatus saluunasta 1800-luvun Amerikassa tuo heti mieleen värikkäitä kuvia villistä lännestä, vaikka aivan niin kauas isoisoisäni ei kulkeutunutkaan.

Isoisovanhempani saivat Amerikan-vuosinaan kaksi lasta. Perhe palasi Suomeen vuonna 1892, mutta isoisoisä matkusti takaisin jo seuraavana vuonna. Muutaman vuoden päästä hän palasi takaisin ja pariskunta sai kolmannen lapsensa, minun isoisäni. Lähtemiseen tottunut perheenisä ei viihtynyt pitkään paikoillaan. Vuonna 1902 hän lähti taas, perimään osuuttaan saluunasta, jonka oli myynyt tovereilleen, mutta josta hän ei ollut siihen mennessä saanut lanttiakaan. Perille päästyään muilla osakkailla ei tietenkään ollut mistä maksaa, joten hurjistunut isoisoisä tuikkasi saluunan tuleen todeten, että ”nyt ollaan sitten kaikki yhtä köyhiä”. En tiedä, kuinka totta tämä on, mutta hyvä tarina se ainakin on.

matkustajaluettelo

Isoisoisäni ei enää koskaan palannut takaisin Suomeen. Hänen kaksi vanhinta poikaansa muutti aikuistuttuaan Amerikkaan. Syntymäpaikkansa perusteella heillä oli maan kansalaisuus, mikä varmasti helpotti muuttamista niihin aikoihin, kun siirtolaisten määriä ryhdyttiin rajoittamaan. Isoisäni sen sijaan kasvoi Suomessa eikä koskaan nähnyt isäänsä varhaislapsuutensa jälkeen. Ymmärrettävästi hän oli katkera hylätyksi tulemisesta eikä ole halunnut puhua mitään isästään omille lapsilleen. Nämäkin kertomukset hän tarinoi ainoastaan yhdelle miniöistään eli tädilleni, joka sitten kertoi ne meille. Siksi moni yksityiskohta on jäänyt hämärän peittoon, niin kuin se, missä isoisoisä tarkalleen ottaen asui. Puheissa on vilahdellut Montana ja Wisconsin ja valokuvia on myös Michiganista. Tiedämme, että isoisoisä kuoli jäätyään junan alle vuonna 1916. Hänen kahdella amerikkalaistuneella vanhemmalla pojallaan ei ollut lapsia, joten minulla ei ole tuntemattomia Amerikan-serkkuja tätä kautta.

Isoisoisä amerikkalaisti nimensä Wilsoniksi, joten myös isoisäni syntyi ja kasvoi Wilsonina. Vasta kolmekymppisenä naimisiin mennessään hän vaihtoi nimen takaisin alkuperäiseksi, sillä tuleva vaimo ei halunnut avioitua ”villin sonnin” kanssa. Viimeinenkin side isän Amerikka-seikkailuun tuli näin katkaistua.

2015-08-21 17.04.08

Landungsbrücken Hampurissa oli lähtösatama sadoilletuhansille Amerikkaan matkaaville eurooppalaisille. Vilkkainta matkustajaliikenne oli 1800-1900 -lukujen taitteessa. Nykyinen satamarakennus valmistui 1909.

Kun kerroin tarinan miehelleni, hän huomautti, että nykyään googlettamalla löytyy vaikka mitä arkistotietoja tai digitalisoituja sanomalehtiä. Eikä kestänyt kauaakaan, kun löysin eräästä tietokannasta matkustajaluettelon, jossa komeili tuttu nimi. Myös ikä täsmäsi, samoin kuin matkustusvuosi 1893, josta eteenpäin kotimaan kirkonkirjoissa on maininta isoisoisän poissaolosta ehtoolliselta (kirkossakäynnistä pidettiin kirjaa noihin aikoihin). Poissaololle löytyi nyt selitys. Matkustajaluettelon perusteella isoisoisän toinen matka Amerikkaan tapahtui laivalla Bremenistä New Yorkiin. Matkareitti oli hieman epätavallinen, sillä suurin osa suomalaisista matkusti Ruotsin kautta Englannin Hulliin ja sieltä Atlantin yli. Noihin aikoihin Hangosta olisi ollut suorakin laivayhteys Hulliin. Mutta jostain syystä isoisoisä valitsi meren ylityksen Saksasta käsin. Bremeniin päästäkseen hänen on täytynyt kulkea Lyypekin ja Hampurin kautta. Täällä hän oli ja ihmetteli samoja maisemia kuin minä, pojanpojantytär toistasataa vuotta myöhemmin. En tiedä löydämmekö koskaan hänestä tämän enempää jälkiä, mutta jo tämä pieni yksityiskohta elähdytti: jokin yhdistää meitä sukupolvien yli.

Onko sinulla hyvä kielellinen itsetunto?

2016-12-16-13-58-52-1

Emmää mitään osaa, tuumi amaryllis.

”Puhutteko englantia?” kysyin usein keskustelukumppaniltani Saksaan muutettuamme, kun piti selvittää jotain asiaa, johon onneton saksantaitoni ei riittänyt.
”Vähäsen” kuului lähes poikkeuksetta vastaus. Sen jälkeen toinen osapuoli alkoi suoltaa täydellisen sujuvaa englantia.

Olin hämilläni. Olinhan vihdoin kohdannut kansakunnan, jolla on yhtä huono itsetunto vieraiden kielten suhteen kuin suomalaisilla. Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, jotka mieluummin vaikenevat kuin tuottavat vieraskielisen lauseen, jonka kielioppi  ei ole täydellinen. Harvemmassa ovat ne, jotka innokkaasti viljelevät koko osaamansa sanavaraston myös niillä kielillä, jota eivät ole lukeneet koulussa vuosikausia. Romanialainen anoppini on malliesimerkki rohkeasta kielen käyttämisestä. Kun hän on meillä kylässä, hän pistelee menemään peräkkäin kaikki osaamansa muutan kymmenen saksan kielen sanaa. Aivan pokkana, välittämättä oikeakielisyydestä. Ja hän tulee ymmärretyksi aivan riittävästi tavallisissa arjen tilanteissa vaikkapa kaupassa.

Emmää mitään osaa, ajattelee kuvitteellinen keskivertosuomalainen, joka lukion käytyään on opiskellut kymmenen vuotta englantia, kuusi vuotta ruotsia ja hyvässä lykyssä vielä 3-5 vuotta jotain kolmatta kieltä. Jos ei osaa, niin jotain on todella pahasti pielessä kielenopetuksen menetelmissä. Kyllä me kieliopin hallitsemme, mutta se ei auta avaamaan suuta tositilanteessa. Käyttöenglanti, arjen sanankäänteet, opitaan televisiosta ja netistä. Muiden kielien suhteen osaaminen jää teoreettiselle tasolle harjoituksen puutteessa. Jos ei ole joutunut käymään läpi sitä vaihetta, että joutuu oikeasti ottamaan aktiivikäyttöön pitkään ja hartaasti tankatun kielen, kasvaa kynnys sen käyttämiseen ylivoimaiseksi. Niin kuin minulla ruotsin suhteen. Lopulta sitä väittää, ettei osaa koko kieltä. Hautaa vuosien pohjatyön kaikessa hiljaisuudessa.

2015-02-27-14-11-37

Saksalaiset joko osaavat englantia erinomaisesti tai eivät ollenkaan. Suomessahan englanniksi pärjää kaikkialla, kaikenikäisten ja kaikenlaisista koulutustaustoista tulevien suomalaisten kanssa. Sitä mieheni jaksoi aina hämmästellä Suomen-vuosinaan. Suomi on pieni kielialue ja meillä on nöyrä asenne: on pakko osata vieraita kieliä, jos haluaa olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa. Saksalaisilla taas on suurvaltaidentiteetti: kyllähän muut meidän kieltämme osaavat tai saavat luvan opetella. Kerroinkin viime vuonna, että Veronassa vastaani tuleva rouva kysyi minulta tietä saksaksi eikä edes erityisesti ihmetellyt kun vastasin hänelle saksaksi (ilahtui kyllä). Tulisiko suomalaisille edes mieleen lähestyä ulkomailla ihmisiä omalla kielellään? Veikkaan, että Suomessa on ulkomaalaisen varsin harvinaista kuulla lause ”tämä on Suomi ja täällä puhutaan vain suomea”. Sen sijaan suurin osa Saksassa asuvista, jotka eivät ole heti maahan tullessaan puhuneet paikallista kieltä, ovat taatusti kuulleet tuhahduksen ”Saksassa puhutaan saksaa”, jota seuraa kieltäytyminen palvelemasta englanniksi. Tämä nyt menee keittiöpsykologian puolelle, mutta taustalla saattaa olla myös häpeää omasta vieraan kielen taidottomuudesta. Kun englantia ei osata niin yleisesti ja samalla tasolla kuin vaikka Suomessa, purkautuu kommunikaatiotilanteen kielimuuri puuskahdukseen, että sen toisen pitäisi opetella paremmin meidän kieltämme.

Minulle paikallisen kielen opetteleminen on itsestäänselvyys (sekä edellytys työssä selviytymisessä). Haluan tietää, mistä ympärilläni puhutaan. Ilman saksan kielen taitoa en kykenisi keskustelemaan lapseni päiväkodin hoitajien kanssa kuin auttavasti. En ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun junassa tulee kuulutus ja kaikki matkustajat poistuvat ulos. Kokisin olevani ihan pihalla ympäristöstäni. Kielitaidottomuus pitää yllä ulkopuolisuuden tunnetta. Sellaista koen jossain määrin yhä edelleen, vaikka kielitaito on kohentunut huimasti lähtötilanteesta. Viisi vuotta sitten tänne tultuani saksantaitoni pohjautui pariin kurssiin yliopistolla. Nyt puhun ja kirjoitan sitä ihan kelvollisesti, uskalsin jopa antaa radiohaastattelun saksaksi (kun en kehdannut sanoa pomolle ei). Silti minua vaivaa huono kielellinen itsetunto. Hävettää, että en puhu vielä paljon paremmin näin pitkän ajan jälkeen. Kun se ja se tuttukin jo puhuu aivan sujuvasti. Toisiin vertailu on tietenkin tosi järkevää.

Huono kielellinen itsetunto näkyy vaikka siinä, että en mielelläni aloita keskusteluja saksaksi tai en yritä lähteä syventämään suhteita paikallisiin small talkista oikeaksi ystävyyssuhteeksi. Kun kielitaitoani kehutaan, minä perisuomalaiseen tapaan voivottelen, mitä en vielä osaa. Sen sijaan voisin taputtaa itseäni olkapäälle: hyvä minä, olen oppinut tässä iässä uuden kielen. Voisin ajatella, että mitä enemmän uskallan ryhtyä juttusille ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, sitä enemmän opin paikallisista tavoista ja saksalaisten mielenliikkeistä. Vain sillä tavalla kokemus ulkopuolisuudesta vähenee.