Oma joulu

2016-12-24-19-10-23

Ulkosuomalaisista ystävistäni vähemmistö tuntuu viettävän joulua omassa kodissaan. Jotkut matkustavat joka joulu Suomeen, jotkut vuorovuosin omien ja puolisonsa vanhempien luokse. Tiedän niitäkin, jotka jakavat joulunpyhät eri paikkojen välillä viettäen aaton yhdessä ja joulupäivän toisessa paikassa. Itse tein päätöksen joulumatkailun lopettamisesta jo 23-vuotiaana, kun ryhdyin leikkimään kotia (ex-anopin ilmaisu) silloisen kumppanini kanssa. Meistä kummastakaan ei ollut täysin rentoa ja luontevaa vierailla toisen vanhempien kotona ja paras kompromissiratkaisu tuntui olevan aloittaa joulun vietto omassa kodissa.

Ensimmäisinä omina jouluina meillä molemmilla oli tarve toistaa lapsuuden joulu jokaista yksityiskohtaa myöten. Vaikka jouluruoat ja -tavat ovat kaikkialla Suomessa suurin piirtein samat, löytyy pienistä yksityiskohdista eroja. Kinaa tuli vaikkapa siitä, millä reseptillä piparit leivotaan tai minkäasteinen kinkku on oikeanlaista. Valmistimme hartaudella kaikki laatikot, rosollit ja hankimme sillit ja graavilohet. Aivan kahdestaan emme joulua viettäneet, vaan uudeksi tavaksi vakiintui viettää aattoiltaa Helsingissä asuvan veljeni luona, joka myös perheineen oli alkanut viettää omia jouluja.

2015-12-13-13-34-55

Eron jälkeen muutin Kanadaan, mutta lensin sieltä jouluksi Suomeen, kun niin kai kuului tehdä. Tuntui oudolta viettää vuosien tauon jälkeen joulua lapsuudenkodissa. Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikä vain korosti kontrastia vanhojen puitteiden ja muuttuneen minäni välillä. En ollut enää se sama tyttö, joka asui tuossa talossa äitinsä ja isänsä kanssa. Paluu lapsuuden jouluun tuntui ikävällä tavalla lähtöruutuun palaamiselta.

Seuraavan joulun vietinkin Kanadassa, nykyisen mieheni askeettisessa opiskelija-asunnossa. Mitään kinkun tapaista ei löytynyt, mutta sen sijaan valmistimme joulujäniksen. Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Kokonainen jänis muistuttaa ulkomuodoltaan ikävästi nyljettyä kissaa eikä miehen reseptikään ollut oikein onnistunut. Perunalaatikko sen sijaan imeltyi juuri niin kuin pitikin myös näillä pituuspiireillä ja pipareista tuli suuri hitti romanialaisen ystäväperheemme keskuudessa. Tuo joulu on jänisfiaskosta huolimatta jäänyt mieleen lämpimänä muistona. Olimme tutustuneet lähellä asuvaan romanialaiseen perheeseen, joka oli tutkimusvaihdossa Québecissä. Vietimme koko joulun yhdessä. Ensin jouluaattona heillä romanialaisten herkkujen äärellä ja romanialaiseen tapaan eli istuimme pöydän ääressä napostellen koko yön. Seuraavana päivänä olimme meillä ja nautimme perunalaatikkoa, itse graavattua lohta ja sitä kuivaa jänistä. Muistan pienen ikävän kaiherruksen, kun kuuntelin suomalaista jouluradiota. Ensimmäistä kertaa olin näin kaukana kotoa jouluna.

2016-12-23-15-47-42

Myöhemmin olemme viettäneet yhden joulun anoppilassani Romaniassa ja äitiyslomalla ollessani matkustimme jouluksi Suomeen, mutta muutoin omien joulujen viettäminen on tuntunut parhaalta ratkaisulta. Ei ole kiire minnekään, asiat voi tehdä omassa aikataulussa ja järjestyksessä. Pöytään ei ole pakko kattaa niitä suomalaisia perinneruokia siksi, että joku muu toivoo niitä. Nykyäänkin saatan tosin hankkia pienen kinkkurullan merimieskirkolta, mutta sen kylkeen teen vain imellettyä perunalaatikkoa, sillä muut suomalaiset jouluruoat eivät erityisemmin maistu kummallekaan meistä. Ja kinkkua ei todellakaan syödä viikkoa putkeen. Joka päivä valmistamme jotain muuta erityisempää ruokaa, josta pidämme. Viime vuosina jouluruokien listalle ovat vakiintuneet ainakin blinit. Ja nyt jo toistamiseen tein juustokohokasta sekä gorgonzolalla ja päärynällä täytettyä naudan sisäfileetä.

2016-12-26-18-25-24

Oma joulu ei tarkoita meille eristäytymistä. En halua viettää koko joulunpyhiä ja vielä välipäiviäkin putkeen pelkästään meidän kolmen kesken (johan siinä lapsikin hyppisi seinille). Jouluna on kiva viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden seurasta nauttii, olivatpa he sitten sukulaisia tai ystäviä. Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa tilannut meille joulupukin ja pyysin pukin vierailun ajaksi kylään myös ystäväperheeni, joilla on meidän tyttömme kanssa samanikäinen lapsi. Lisäksi vanhempani olivat meillä joulua viettämässä. Tähän asti aina joku sisaruksistani on ollut heillä jouluna, mutta nyt he saivat ensimmäistä kertaa olla itse kylässä ja istua valmiiseen pöytään. Johan he olivat sellaisen ansainneet, yli 50 vuoden jälkeen. Saattelin jo vanhempani lentokoneeseen, mutta lisää vieraita on tulossa seuraavina päivinä, tasaiseen tahtiin. Kuusi saa vielä seistä olohuoneessa ja joulu jatkua.

Nelikielinen lapsi: kolmivuotiskatsaus

2016-06-22 08.24.32

Tänään tyttäremme täyttää kolme vuotta. Ensimmäistä kertaa hän ymmärtää, mitä syntymäpäivä tarkoittaa ja on jo pitkään puhunut, että hänellä on elokuussa synttärit. Silloin tulee lapsia, hän saa lahjoja ja äiti tekee autokakun. Vietämme juhlia viikonloppuna, mutta tänään hän saa paistatella päiväkodissa huomion keskipisteenä. Saksalaiset ovat synttärihullua kansaa, joten päivänsankari on varsinainen stara.

Lapsen puhe on kehittynyt tämän vuoden puolella valtavasti. Yhä edelleen tuntuu siltä, että suomi ja romania ovat tasavahvoja. Hän osaa sanoa molemmilla kielillä monisanaisia lauseita ja sanavarasto on varsin laaja. Romanian kielessä on lausunnan suhteen hakusessa eräs vokaali, joka on minullekin mahdotonta lausua. R-kirjainta lapsi ei myöskään osaa vielä sanoa. Verbitaivutus on haastavaa. Pitkään lapsi sanoi esimerkiksi ”haluutko jugurttia” kun hän halusi syödä jogurttia. Yksikön toisen persoonan kysymysmuoto on hänelle paljon tutumpi ilmaisutapa kuin ensimmäinen persoona, sillä minä totta kai kyselen häneltä asioita. Samaa muotoa hän käyttää myös romaniaksi. Vasta tällä viikolla hän sanoi ensimmäistä kertaa ”mä haluun jugurttii” ja aivan hätkähdin persoonapronominin ilmestymistä puheeseen. Ja kas kummaa, samaan aikaan hän korjasi verbimuodon oikeaksi myös romaniaksi.

Lapsi ei edelleenkään sekoita kieliä keskenään juuri ollenkaan. Joissain ilmaisuissa näkyy saksan ja romanian vaikutus. Hän vaikkapa ilmoittaa menevänsä ”kans lentokoneella” lisäten sanan eteen preposition niin kuin muissakin kielissä (mit Flugzeug / cu avionu). Saksaa hän ei edelleenkään käytä kotona yhtä sanaa lukuunottamatta: aufräumen. ”Ensin xx laittaa aufräumen, sitten vasta kylpyyn” hän saattaa ilmoittaa ja tarkoittaa, että viivyttää iltatoimien aloittamista siivoamalla ensin lelut pois lattialta (mikä ei sinällään ole ollenkaan huono juttu). Hän on myös kova neuvottelemaan, vaikkapa juuri siitä, mitä vielä tehdään ennen nukkumaan menemistä. Joskus saatan kuulla hänen leikkiensä keskellä selittävän jotain saksaksi, mutta enimmäkseen hän leikkiessään itsekseen puhuu suomea. Näin oli myös silloin, kun hän oli isänsä kanssa käymässä Romaniassa. Lapsi on muuten omasta mielestään pelkästään suomalainen, hän kiistää jyrkästi olevansa romanialainen jos sitä häneltä kysyy…

2016-07-21 10.59.29

Päiväkodissa hoitajat kertovat nauraen, että tytöltä tulee puhetta pulppuamalla. Ja välillä hänellä on varsinaisia puheliripulikohtauksia. Jutut on sellaista tajunnanvirtaa, että on vaikeaa pitää pokka. Hoitajien mukaan myös saksan kielen taito on kehittynyt erinomaisesti ja nykyään hän puhuu pelkästään saksaa ja ymmärrettävää sellaista. Aiemmin kuulema puhetta tuli, mutta jutuista ei tahtonut saada selvää. Lapsi on edelleen kova laulamaan ja oppii helposti pitkiäkin lauluja ulkoa, kaikilla kielillä. Niitä hän sitten hoilottaa menemään päiväkodin pihalla kuljeskellessaan.

Lapsen mielestä kääntäminen on hauska leikki. Välillä kysymme häneltä, että mitä se ja se on romaniaksi/suomeksi/saksaksi ja hän vastaa aina oikein. Välillä hän saattaa kesken leikkiensä pysähtyä pohtimaan, että ”äiti sanoo tietokone ja isi sanoo computer”. Hän siis todellakin assosioi eri kielet eri ihmisiin. Englannin suhteen hän on utelias. Välillä hän saattaa papukaijana toistella lauseita, joita miehen kanssa sanomme toisillemme. En tiedä kuunteleeko lapsi juttujamme kun puhumme englantia. Välillä hän tuntuu hermostuvan kun puhumme keskenämme ja keskeyttää meitä. Mutta välillä hän alkaa yllättäen puhua samasta aiheesta suomeksi tai romaniaksi kuin me englanniksi. Enimmäkseen se tapahtuu silloin, kun hän on bongannut puheestamme tuttuja sanoja, mutta välillä silloinkin, kun englanninkielinen ilmaisu on aivan erilainen kuin suomen, romanian tai saksan. Sattumaa? Sen enempää en osaa tässä vaiheessa sanoa passiivisen kielen kehittymisestä. Ensi vuonna lapsi voi päiväkodissa mennä englannin kerhoon. Onkin kiinnostavaa nähdä, mitä sen kielen suhteen tapahtuu, kun joku alkaa puhua sitä hänelle suoraan.

Kuinka kauan sopeutumiseen menee?

Ajelin eilen noutamaan pastaa, puhvelimozzarellaa ja muita tykötarpeita italialaisesta supermercadosta, joka todellakin on automarketin kokoinen. Matkalla sinne mietin, miten tärkeää sopeutumisen kannalta onkaan, että löytää oikeat paikat kaikkiin tarpeisiin. Uuteen maahan muuttaessa täytyy alkuvaiheessa selvitellä monta isoa asiaa: löytää asunto, avata pankkitili, hommata sairasvakuutus, etsiä lapselle päiväkoti tai koulu ja suoriutua maahanmuuttobyrokratiasta. Sen jälkeen alkaa vaihe, jolloin kootaan niitä pienempiä palasia, joista sujuva arki ja kotoisa olo muodostuvat.

kirsikkapuu

Aivan ensimmäiseksi tulee etsittyä lähimmät ruokakaupat. Mutta vie aikaa, ennen kuin niihin on tutustunut niin, että tietää mitä tuotteita missäkin on tarjolla. Kesti tovin ennen kuin tajusin, että vaippoja, lastenruokaa ja päivittäiskosmetiikkaa ei myydäkään ruokakaupoissa vaan kemppareissa. Moni asia on selvinyt etsimällä ja googlettamalla, mutta usein toisten muualta tulleiden vinkit ovat olleet korvaamattomia. En tiedä olisinko koskaan eksynyt asuinalueemme viikkotorille, ellei minulle olisi siitä vinkattu. Osoitteen saatuanikin etsin sitä kauan, niin hyvin se oli piilossa kerrostalon sisäpihalla. Nykyään ostan sieltä keväästä syksyyn kasvikset, marjat ja hedelmät. Osaan sanoa myös minkä leipomon leivistä pidän, missä on lähin rautakauppa ja mistä ostaa parvekekukat. Minulla on omalääkäri, vakiokampaaja ja luottoautokorjaamo. Tiedän mikä on kivoin piknikpuisto ja missä elokuvateattereissa näytetään dubbaamattomia leffoja. Osaan ajaa ilman navigaattoria moneen paikkaan. En kuitenkaan kaikkialle, sillä Hampuri on jättimäinen kaupunki.

2014-04-25 17.54.23

Kesti vuosia, että pääsin tähän tilanteeseen. Koen kuitenkin sopeutuneeni tähän maahan ja kotiutuneeni tähän kaupunkiin jo paljon aiemmin. Facebook, tuon nykyajan päiväkirja, kertoo, että kahdeksan kuukautta Saksassa asuttuani ja palattuani kesälomalta Suomesta ajattelin näin: ”laskeuduin kolmatta kertaa Hampuriin ja tällä kertaa tuntui, että kotiin tultiin.” Olen muuttanut ulkomaille kerran aiemminkin, kahdeksan vuotta sitten ranskankieliseen Kanadaan. Podin koko vuoden ulkopuolisuutta ja pahaa koti-ikävää. En kerta kaikkiaan viihtynyt sisäänpäinlämpiävässä pikkukaupungissa tai asunnossa, jossa kaikki huonekalut ja esineet olivat vieraita. Mietin, että onkohan minussa jokin vika, kun en sopeudu tänne.

2014-04-26 12.04.53

 

Sopeutuminen on monisyinen asia. Siihen tarvitaan sekä omaa aktiivisuutta että toisia ihmisiä. Minä tarvitsin myös tuttuja esineitä. Pelkkä matkalaukullinen vaatteita ei riittänyt luomaan kodin tuntua Kanadassa, jonne lähdin yksin ja ilman mitään kiinnekohtaa. Saksaan sen sijaan muutimme koko omaisuutemme kanssa. Vaikka asunnon oven ulkopuolella olikin ihan vieras maailma, tarjosivat uusien seinien sisälle sijoitetut tutut tavarat riittävästi pysyvyyttä. Tällä kertaa en sitä paitsi muuttanut yksin. Mies jakoi kanssani samat kokemukset uuden edessä, mutta alkuvaihe olisi silti ollut paljon rankempi ilman tuntemattomien apua ja ystävällisyyttä. Minulla oli se onni, että olin alusta lähtien ison suomalaisjoukon ympäröimä. Joistakin heistä tuli nopeasti ystäviä ja sain eri tahoilta neuvoja omalla kielelläni. Tiedostan kyllä sen, että elän expat-kuplassa. Saksan kielen kanssa taistelemisesta kirjoitinkin jo aiemmin. Jos Saksasta tulee pysyvä asuinmaamme, niin jossain vaiheessa on vain otettava itseään niskasta kiinni ja hiottava kieli sujuvaksi ja vaivattomaksi. Kieli ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä. Kokeakseni ymmärtäväni ja olevani tasavertainen osa ympäristöäni, on minun osattava paikallinen kieli. Siitä ei vaan voi kiemurrella irti, vaikka der-die-das kuinka ottaisi päähän.

Rakkautta vieraalla kielellä

Salamatkustaja-blogin Satu kirjoitti juuri monikielisen parisuhteen arjesta. He olivat aloittaneet keskinäisen kommunikointinsa englanniksi, mutta vaihtaneet sittemmin miehen äidinkieleen, joka on myös pariskunnan asuinmaan kieli. Heti ensimmäisessä kommentissa pohdittiin, miten haastavaa olisi olla parisuhteessa muunkielisen ihmisen kanssa, kun ei osaisi ilmaista tunteiden hienopiirteisiä vivahteita vieraalla kielellä. Minäkin ajattelin aiemmin niin. Sitten rakastuin mieheen, joka ei ollut koskaan suomea kuullutkaan ja oivalsin, että sanallinen ilmaisu on vain yksi osanen kahden ihmisen välisessä kommunikaatiossa. Totta on, etten aina osaa löytää vieraalla kielellä juuri oikeaa sanaa sille, mitä yritän sanoa. Mutta ei sillä ole väliä, sillä mieheni ymmärtää joka tapauksessa, mitä yritän sanoa. En sitä paitsi ole mikään tunneilmaisun mestari suomeksikaan. Osaan sujuvammin äksyillä ja mököttää äidinkielelläni kuin eritellä analyyttisesti tunteitteni vivahteita.

P1000902

Kun sanoja ei tarvittu

Yhteinen kielemme on englanti. Luulen, että se ei tule koskaan muuksi muuttumaan. Tapasimme toisemme ulkomailla. Ympäristö oli silloin ranskankielinen, mutta me molemmat puhuimme englantia paremmin, joten se oli itsestäänselvä valinta kieleksi alusta asti. Kumpikaan meistä ei puhu englantia äidinkielenään eikä muutenkaan natiivin tasoisesti, mutta varsin hyvin kuitenkin. Olemmehan molemmat tehneet töitä ja kirjoittaneet väitöskirjan englanniksi. On pakko myöntää, että oma englannintaitoni ei välttämättä ole kovasti kehittynyt yhteisien vuosiemme aikana. Ehkä jopa hitusen rapistunut. Ääntämistä ei tule tsempattua, kun toinenkin puhuu hassulla aksentilla. Sanavarastokaan ei kehity, kun ymmärrämme toisiamme puolesta sanastakin, eikä vierasta termiä aina jaksa tarkistaa sanakirjasta. Pääasia kuitenkin on, että englannin puhuminen on molemmille helppoa ja luontevaa. Voi olla, että saksa alkaa tuntua jossain vaiheessa yhtä luontevalta, jos jäämme Saksaan vielä pitkäksi aikaa. En siltikään voi kuvitella, että ryhtyisimme puhumaan sitä mieheni kanssa toisillemme. Eihän meillä ole mitään sidettä tuohon kieleen.

2014-03-15 14.45.36

Kun yhteinen kieli on molemmille vieras kieli, ei kumpikaan ole verbaalisessa ilmaisussa altavastaajan asemassa. Takeltelemme tasapuolisesti. Kokisin tosi stressaavaksi jos joutuisin kotonakin hakkaamaan päätä seinään puutteellisen kielitaitoni vuoksi. Sitä saa kokea riittämiin kodin ulkopuolellakin. Nostan hattua niille, jotka sinnikkäästi kahlaavat sen vaiheen parisuhteessa läpi päätettyään oppia toisen osapuolen kieltä. Sillä jonain päivänä suo päättyy ja kieli alkaa taipua, kuten Salamatkustaja-Satukin todisti.

Suunnitelmissamme ei ole muuttaa kummankaan kotimaahan, ainakaan pysyvästi. Siksi emme tule koskaan oppimaan toistemme äidinkieliä sujuvasti. En koe sille tarvetta. Riittää, että me molemmat ymmärrämme jonkin verran toistemme kieliä, niin että kumpikaan ei jää täysin ulkopuoliseksi, kun toinen puhuu lapsen kanssa omaa kieltään. Toistaiseksi ymmärrän kaiken, mitä mieheni puhuu tyttärellemme, mutta 2,5-vuotiaan kanssa keskustelu ei olekaan mitään teoreettista filosofiaa. Kenties myöhemmin heillä tulee olemaan omia juttujaan, joissa en pysy kärryillä. Mutta olkoon niin, se on isän ja tyttären oma tila. En pidä sitäkään kovin vaarallisena, että perheellämme ei tule olemaan yhtä yhteistä kieltä. Käytänhän itsekin parhaimmillaan (tai pahimmillaan, väsymyksen asteesta riippuen) neljää kieltä päivittäin. Vallitkoon sitten kotonakin iloinen kielten sekamelska.

Urbaani maalaistyttö

Tämä vuosi on juhlavuosi: olen asunut puolet elämästäni kaupungissa. Se on vedenjakajavaihe. Tässä iässä ja elämäntilanteessa monelle iskee akuutti kaipuu työntää sormensa multaan omalla pihalla, maaseudun rauhassa. Ei kuitenkaan kaikille. Yle uutisoi äskettäin, että yhä useampi lapsiperhe valitsee kantakaupungin. Niin myös minä.

Synnyin ja kasvoin pienessä keskisuomalaisessa pitäjässä. Kodin ikkunasta näkyi valtatie ja sen takana lehmiä. Isolle kirkolle oli kilometreissä lyhyt matka, mutta bussien varassa olevalle teinille sekin oli liikaa. Kotikylä ei ollut niin pieni, että ihan kaikki olisivat tunteneet toisensa. Isäni oli kuitenkin sen verran näkyvässä ammatissa, että minut tunnettiin. Halusin pois, jonnekin missä on isommat kuviot. Isoveljeni naureskeli huvittuneesti minulle, maalaiskylään vangitulle kaupunkilaissielulle.

2013-05-01 17.54.21

Heti lukion jälkeen muutin Helsinkiin opiskelemaan ja tunsin olevani kuin kala vedessä. Nautin ison kaupungin suomasta anonymiteetistä. Rakastin naurettavan pientä opiskelijakopperoani ja sen seitsemännestä kerroksesta avautuvaa näkymää yli kaupungin loppumattomien valojen. En ole koskaan jakanut joidenkin tuttavieni ahdistusta siitä, että Helsinki on liian iso. Se on perspektiivikysymys. Suomen mittakaavassa pääkaupunki on jättimäinen metropoli, moneen muuhun maahan nähden taasen viehättävän pieni. Nykyisessä kotikaupungissani asuu 1,7 miljoonaa ihmistä. Sekään ei tunnu liian isolta. Kaupunki on levittäytynyt laajalle alueelle ja koostuu monista pikkukaupungin kokoisista kaupunginosista, joissa on omat keskuksensa. Tämä on miljoonakaupunki, joka on vielä hallittavissa; metropoli, jonne ei huku. Minulle sopivan kokoinen paikka, kun taas monen miljoonan asukkaan suurkaupungit koen jo liian kaoottisina.

2013-08-16 18.35.47

Mikä kaupungissa ja kaupunkielämässä sitten viehättää? Väitän, että vapauden ja valinnanmahdollisuuksien illuusio. Samaan aikaan pyörii kymmeniä elokuvia, konsertteja tai kiinnostavia taidenäyttelyitä ja aina jossain on avattu uusi kahvila tai ravintola, jossa on ihan pakko käydä. Kutsun tätä illuusioksi siksi, että tässä elämäntilanteessa valinnanvapautta tulee käytettyä verrattain vähän. Lapsiperheen arki on hyvin samanlaista missä päin maailmaa tahansa. Arkea rytmittävät päiväkoti ja työ, ruokailuajat ja nukkumaanmenorutiinit. Iltaisin rauhoitutaan kotona lapsen kanssa sen sijaan, että juostaisiin ympäri kaupunkia niin kuin A.E.L. (Aikana Ennen Lasta).

2013-05-17 10.32.48

Kaupunkimainen asuminen on silti meille tietoinen valinta. Teen paljon töitä kotoa käsin ja tauoilla on tarve tuulettaa päätä ulkona. En halua asua paikassa, josta pitää aina matkustaa pois jollakin kulkuneuvolla päästäkseen ihmisten ilmoille. Eilen kävelin lähikahvilaan läppärin kanssa. Söin mustajuurikeiton, join cappuccinon, katselin ihmisiä ympärilläni. Puheensorinan ja lautasten kilinän tasaisen äänimaton säestämänä kirjoitin tehokkaasti tunnin verran. Viikonloppuisin käymme kävelyllä tyttären kanssa, testaamme vastaan osuvia leikkipuistoja ja pysähdymme vaikka jäätelölle. Joskus on päiviä, jolloin mies ja minä  teemme molemmat töitä kotona ja pistäydymme silloin yhdessä lounaalla jossain lähistöllä. Se on sitä parisuhdeaikaa ilman lasta, jota meillä ei iltaisin ole, niin kuin viimeksi kirjoitin.

Todennäköisesti tämän ääneen sanottuani minä olen pian se, joka kääntää kelkkansa. Saatte tulla sitten ilkkumaan minulle, kun kirjoittelen puutarhaviljelmistäni ja maaseudun ihanuudesta.

Jäädä vai palata?

Lähditkö aikanaan ulkomaille ”vuodeksi” ja et ole vieläkään palannut? Teitä on monta. Yksi lähti vaihto-opiskelemaan, toinen au pairiksi, kolmas välivuotta viettämään, neljäs lyhyelle työkomennukselle. Yhteistä kaikille on se, että muutaman kuukauden kuluttua kotiinpaluu ei tuntunutkaan hyvältä ajatukselta. Katsotaan vielä vähän aikaa, kun on alkuun päästy. Ehkä vastaan oli tullut ihminen, jonka luota ei halunnut lähteä pois. Se vasta onkin tavallinen tarina pitkäaikaisemman ulkomailla asumisen taustalla.

2015-09-10 07.59.35

Suomalaisia tuli Saksaan erityisen runsaasti 60- ja 70-luvuilla. Monia suomalaisyhteisöjä pyörittävät juuri nämä rouvat, jotka saapuivat jo nelisenkymmentä vuotta sitten ja jäivät. Oman kaveripiirini suomalaiset ovat pääasiassa tulleet joko pari vuotta ennen minua tai minun jälkeeni. Hekin ovat päättäneet jäädä. Ulkosuomalaisyhteisöissä on usein hyväksyttävä se, että ihmiset tulevat ja menevät. Jäähyväisiin pitää tottua. Kummallista kyllä, hyvästelin vasta viime kesänä ensimmäiset kaksi Suomeen palannutta ystävää. Ovatko saksansuomalaiset siis erityisen paikallaanpysyvää sorttia?

Kaivoin esiin tilastotietoja sen selvittämiseksi, millaista suomalaisten muutoliike Saksaan on nykyisin. Statistisches Bundesamt kertoo, että vuoden 2014 lopussa Saksassa asui 14 019 Suomen kansalaista (on hyvä pitää mielessä, että kaksoiskansalaiset eivät kuulu tähän lukuun, sillä heitä ei tilastoida suomalaisiksi). Naisia tästä joukosta on kaksi kolmasosaa. Suomalaisten keski-ikä oli miesten osalta 38,5 vuotta ja naisten osalta 47.7 vuotta. Tässä siis näkyy se, että suuren muuttoliikkeen aikana tulijat olivat pääasiassa naisia. Ehkä hieman yllättäen suurin ikäryhmä ovat 25-45 -vuotiaat, heitä on lähes puolet Saksan suomalaisista. Eläkeikäisiä on vajaa viidesosa ja alaikäisiä alle 10%. Miesten ja naisten välillä suurin ero ikäjakauman lisäksi on perhesuhteissa. Naiset ovat miehiä useammin naimisissa (49% vs. 29%) ja heillä on huomattavasti useammin saksalainen puoliso (47% vs. 16%).

Vuoden 2014 aikana Saksaan muuttaneista suomalaista suurin ryhmä olivat 20-35- vuotiaat, siis opiskeluikäiset ja työelämässä paikkaansa hakevat. Sama ikäryhmä oli enemmistönä myös Saksasta poismuuttaneiden joukossa. Eläkeikäisten muuttoliike on lähes olematonta, vain prosentin luokkaa. Suurin osa Saksasta poismuuttaneista oli viipynyt maassa 1-4 vuotta. Lähipiirini profiili ei siis ole lainkaan tyypillinen. Paljon tavallisempaa on, että Saksaan tullaan työkomennukselle, mutta matkaa jatketaan viimeistään neljän vuoden kuluttua. Eikä välttämättä takaisin Suomeen, vaan johonkin uuteen maahan.

2016-01-22 17.02.34

Myth of return on maahanmuuttotutkimusten termi, jolla viitataan maahanmuuttajien puheissa esiintyviin suunnitelmiin paluusta kotimaahan. Maahantulija pitää paluumuuttoa itsestäänselvänä, mutta sitä lykätään hamaan tulevaisuuteen. Ei nyt ihan vielä. Katsotaan sitten kun lasten koulut on käyty. Sitten kun työelämässä on saavutettu se mitä saavutettavissa on – tai säästöjä on kertynyt tarpeeksi (köyhemmistä maista tuleville tyypillistä). Eläkepäiviksi Suomeen! Totuus kuitenkin on, että eläkeikäiset eivät enää lähde. He ovat jo tiukasti juurtuneita asuinmaahansa, lapset ja lapsenlapsetkin asuvat usein lähistöllä. Ne harvat eläkeläiset, jotka muuttavat takaisin Suomeen, saattavat kokea maan vieraaksi. Tammikuinen Suomi ei ollutkaan se kesälomien leppoisa tyyssija ja tavat ovat toiset kuin kotona.

Tuntemistani ulkosuomalaisista vain aniharva on alun perin päättänyt lähteä Suomesta pysyvästi. Elämä on vain vienyt mukanaan niin, ettei paluu ole tähän mennessä tuntunut ajankohtaiselta. Itse arvelin Saksaan muuttaessa, että paluumuutto tuskin on realistista. Mieheni on lähes mahdotonta löytää töitä Suomesta. Meidän oli viisaampaa lähteä muualle. Reilumpaakin tavallaan, että asuinmaamme ei ole kummankaan kotimaa. Sen verran kova paikka kuitenkin oli ajatella, että en enää koskaan asuisi Suomessa, että jätin mielessäni takaoven auki. Jos jonain päivänä olosuhteet sitä suosisivat, jos tulisi ylittämätön työtarjous, jos jos jos… Murto-osa minusta siis elättelee myyttiä paluusta. Älä koskaan sano ei koskaan, millekään asialle. Se on hyvä periaate, niin monta kertaa on tullut takkia käännettyä elämän aikana.

Mikä on sinun tarinasi? Miksi lähdit ja oletko palaamassa?