Paluumuutto

2016-07-30 17.59.28

Kun kuusi vuotta ja viisi kuukautta sitten katselin laivan kannelta loittonevaa Suomea, hyvästelin mielessäni kotimaani pysyvästi. Ajatus siitä, että en enää koskaan asuisi Suomessa, kuristi kurkkua. Keskityin kuitenkin kaikkeen uuteen, mitä edessä odotti. Käänsin selkäni Suomelle ja suuntasin katseeni Saksaan. Mieleni täyttyi uusista asioista: uusi kieli, uusi kaupunki, uusi työ, uudet tavat, uudet tuttavuudet. Ikävälle ei ollut aikaa. Piti asettautua, opetella, perustaa perhe.

Vuosia myöhemmin olimme edelleen Hampurissa, kaupungissa, johon olimme tulleet epämääräiseksi ajaksi. Vastasin aina kysyjille: kyllä, viihdymme Hampurissa, tämä on ihana kaupunki. Hampurissa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, mutta jossain vaiheessa aloin ymmärtää, että emme olleet kasvattaneet tänne juuria emmekä sitä koskaan tulisi tekemäänkään. Kokemus ulkopuolisuudesta kalvoi yhä enemmän. Samoihin aikoihin aloin etsiä uusia töitä. Lähetin hakemuksen kiinnostavasta työpaikasta myös Helsinkiin, hieman empien. Kävin työhaastattelussa, joka jätti ristiriitaisen olon. Sen jälkeen kävelin tutun kaupungin katuja ja mietin kuumeisesti, näkisinkö itseni siellä uudestaan. Ensin suhtauduin ajatukseen torjuvasti. Kerroin lähimmille ystävilleni, että olen hakenut työpaikkoja myös Suomesta, mutta se ei mitenkään ole meille ykkösvaihtoehto.

Vei aikaa, ennen kuin pystyin myöntämään itselleni, että minua kalvoi koti-ikävä. Joka kerta kävellessäni Helsingin kaduilla askeleeni oli kevyempi. Jokaiseen kadunkulmaan liittyi muistoja. Puhkesin puhumaan tuntemattomien kanssa ihan vain siitä ilosta, että se oli niin vaivatonta. Täällä on minun kotini. Tänne minä kuulun. Pitkään olin ajatellut olevani juureton. Synnyinseuduiltani olin repäissyt itseni irti kertaheitolla. Aina kun minulta kysyttiin, mistä olen kotoisin, vastasin: alun perin Keski-Suomesta, mutta ehdin asua 15 vuotta Helsingissä, joten siitä tuli minulle koti. Arvatkaa mitä? Kuuden ja puolen Saksan-vuoden jälkeen Helsinki on yhä edelleen minulle henkinen koti. En minä olekaan juureton, en vain uskaltanut myöntää, että olin kasvattanut juuret sinne, mistä olin vapaaehtoisesti luopunut.

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä järkevämmältä paluumuutto alkoi tuntua. Voin ottaa askeleen eteenpäin urallani siinä missä Saksassa olisin joutunut vaihtamaan alaa ja aloittamaan alusta. Lapsi pystyy luomaan uudenlaiset suhteet toisiin isovanhempiinsa, joita hän muutoin on nähnyt vain kerran-pari vuodessa. Viikonloppureissut heidän luokseen onnistuvat tuosta vaan, serkutkin ovat lähellä ja lastenhoitoapua tarjoalla aivan eri määrin kuin Hampurissa. Työpaikan vaihtuminen tarkoittaa minulle myös sitä, että illat ja viikonloput ovat vapaat ja työmatkat vähenevät radikaalisti – perhe-elämän kannalta erittäin hyvä juttu. En joudu enää välimatkan ja työaikataulujen vuoksi jättämään välistä perheen ja ystävien juhlia. Isäni täytti pari kuukautta sitten pyöreitä vuosia. Koko perheeni oli paikalla niitä juhlistamassa, ainoastaan minä seurasin juhlia FaceTimen kautta. Yhtäkkiä muistin, että jo kymmenen vuotta sitten olin täysin samassa tilanteessa: osallistuin isäni juhliin skypen kautta valtameren takaa. Haluan taas osallistua läheisteni arkeen, ainakin jonkin aikaa, nyt kun se vielä on mahdollista. Mies ymmärsi kaipuuni ja totesi: mennään vain Helsinkiin, kunhan ei loppuelämäksi. Arvioidaan tilannetta uudestaan taas muutaman vuoden päästä.

En oikeastaan osaa sanoa, kumpi ohjasi muuttopäätöstä enemmän, järki vai tunne. Niillä on tapana kietoutua toisiinsa niin, että toinen vaikuttaa toiseen. Järki alkaa nähdä asioita siinä valossa, mitä sydän sanoo. Jollakin tasolla olimme oikeastaan jo päättäneet palata Helsinkiin ennen kuin sain loistavan työtarjouksen, joka sinetöi päätöksen ja joka on helppo osoittaa muuton syyksi. Muutamme Suomeen minun työni perässä. Se on selitys, jonka voi antaa kenelle tahansa. Yhtä hyvin voisin kuitenkin sanoa, että palaamme Suomeen, koska halusin taas kokea kuuluvani johonkin.

Kesällä se tapahtuu. Pakkaamme koko omaisuutemme muuttoautoon ja suuntaamme takaisin Pohjolaan. Juuri nyt tuntuu siltä, että mikään ei voisi tehdä minua onnellisemmaksi.

Mainokset

Kumman puolison työn takia ulkomaille?

2016-06-04 19.22.51-2

Seitsemän vuotta sitten pohdimme mieheni kanssa sitä, mikä olisi seuraava askeleemme, kun meidän molempien väitöskirjat pian valmistuisivat. Mies oli muuttanut Suomeen minun perässäni, mutta olimme sopineet sen olevan vain väliaikaista. Nyt hän väläytti mahdollisuutta, että saattaisi saada töitä Hampurin yliopistosta. Entä minä sitten? En missään nimessä halunnut heittäytyä tyhjän päälle. Satuin kuitenkin kuulemaan, että Hampurissa olisi pian avautumassa työ, jota olisin pätevä hakemaan. Ilmoittauduin saman tien saksan jatkokurssille, jotta olematon kielitaitoni olisi edes hitusen uskottavampi hakuvaiheessa.

Loppukeväästä bongasin vihdoin odottamani työpaikkailmoituksen. Kirjoitin hakemuksen, sain kutsun haastatteluun – ja minut valittiin tehtävään! Miehen mahdolliset uudet työkuviot eivät vielä olleet selvät, mutta homma näytti lupaavalta. Muuttopäätöksemme tapahtui siis minun uuden työtilaisuuteni takia, mutta siinä luottamuksessa, että pian myös miehellä olisi työsopimus. Pakkasimme omaisuutemme muuttorekkaan, seilasimme laivalla Saksaan ja asetuimme kodiksi Hampurissa. Minä aloitin uudessa työssäni ja takeltelin saksan kielen kanssa. Mies ahersi päivät kotona väitöskirjansa parissa ja odotteli uutisia hänelle maalaillusta paikasta paikallisessa projektissa. Se kuitenkin kuivui kasaan. Olimme ajatelleet muuttavamme Saksaan miehen uran vuoksi, mutta nyt hänestä olikin tullut expat-puoliso.

Perheet muuttavat yhä edelleen ulkomaille pääosin miehen työn vuoksi, mutta naisten ulkomaankomennukset ovat hitaasti kasvamassa. Parin vuoden takaisen Global Mobility Trends Surveyn mukaan yksityissektorilla 19% ulkomaankomennukselle lähetetyistä työntekijöistä on perheellisiä naisia. Perheellisten miesten osuus on 49% ja loput ovat sinkkuja, heistäkin suurempi osa miehiä.

Tästä tutkimuksesta kirjoitti Chez Helena -blogista tuttu Helena Liikanen-Renger  Hesarin kolumnissaan. Hän kiinnitti huomiota siihen, että työn perässä ulkomaille muuttaminen on menestyksekkäämpää, jos muutto tapahtuu naisen työn takia. Naiset nimittäin punnitsevat ulkomaankomennuksen hyötyjä ja haittoja kokonaisvaltaisemmin kuin miehet. Lähtöpäätös tehdään vain siinä tapauksessa, että balanssi tuntuu löytyvän kaikilla osa-alueilla (talous, ura ja perhe) ja jos puoliso on muuton takana sataprosenttisesti. Onnistunut ulkomaankomennus tarkoittanee sitä, että kotiin ei palata kesken kauden. Jos niin tapahtuu, se johtuu useimmiten perhesyistä. Kotona ollut puoliso ei ole sopeutunut uuteen elämäänsä.

Omassa ulkosuomalaiskuplassani on joko naisia, jotka ovat tulleet yksin töihin ulkomaille ja mahdollisesti sittemmin perheellistyneet tai naisia, jotka ovat perinteisiä expat-puolisoita: he ovat seuranneet miestään, joka on saanut työkomennuksen eikä heillä itsellään ole töitä uudessa asuinmaassa. Tunnen tuttavapiiristäni vain kolme muuta tapausta itseni lisäksi, joissa perheen ulkomaille muutto on tapahtunut naisen työn takia. Kahdessa tapauksista mies ei kuitenkaan ole luopunut omasta työstään Suomessa, vaan pendelöi perheensä ja työpaikkansa välillä. Näin ulkomailla työskentelevä puoliso elää suuren osan ajasta yksinhuoltaja-arkea. Uskon, että tämänkaltainen kompromissiratkaisu tulee yleistymään. Tähän asti naiset ovat usein asettaneet miehensä uran omansa edelle. He ovat saattaneet joutua kieltäytymään kiinnostavista mahdollisuuksista työskennellä ulkomailla siksi, että puoliso ei halunnut luopua omasta työstään tai se ei olisi ollut perheelle taloudellisesti järkevää, miehet kun usein tienaavat naista enemmän. Elämän jakaminen kahden maan välille vaatii paljon uhrauksia, mutta osoittaa myös parisuhteessa olevan joustavuutta ja molemmilla ymmärrystä toisen tarpeiden ja unelmien tukemisesta. Entä se kolmas tapaus? Siinäkin kyse on minun ja mieheni lailla kahden kulttuurin pariskunnasta, jotka arpoivat yhteistä asuinmaata. He sopivat, että muuttavat sinne, mistä jompikumpi heistä ensin saa töitä. Niinpä he liikkuivat ensimmäisen vuosikymmenen Euroopassa miehen työn takia, mutta siirtyivät äskettäin valtameren taakse, tällä kertaa naisen uran vuoksi.

Kolumnissaan Helena viittaa artikkeliin, jossa haastatellaan expat-tutkimuksen tehnyttä tutkijaa. Helenan esille nostamien pointtien lisäksi artikkelissa oli yhdessä lauseessa mainittu eräs oleellinen selitys sille, miksi naisten työkomennukset ovat menestyksekkäämpiä kuin miesten. Puolison työn perässä ulkomaille muuttaneet miehet ovat naisia aktiivisempia etsimään itselleen töitä tai projekteja, jotka tukevat heidän parisuhteesta riippumatonta identiteettiään. Sillä on suuri merkitys parisuhteen hyvinvoinnille. Meidänkin tapauksessamme asiat kääntyivät hyvälle tolalle. Ensimmäinen vuosi oli raskas, uuteen kulttuuriin sopeutumisen lisäksi mies stressasi työllistymistään ja toki yhdellä palkalla eläminen oli taloudellisestikin kireää. Sitten mies sai oman alansa töitä, toisessa kaupungissa tosin, mutta kohtuullisen junamatkan päässä. Hän lakkasi olemasta pelkkä expat-puoliso ja se teki hänelle hyvää.

Olenko kotoutunut?

2016-01-19 11.47.37

Mieheni kommentoi erään kerran työkavereilleen, että kokee olevansa huonosti integroitunut Saksaan, koska ei ole oppinut paikallista kieltä. He väittivät vastaan. ”Hyvänen aika, sinähän olet erinomaisesti integroitunut! Sinulla on työpaikka ja paikallisia ystäviä.”

Molemmissa näkökulmissa on perää. Ilman paikallisen kielen osaamista jää auttamatta paitsioon siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Saksassa tarjotaan maahanmuuttajille ilmaisia tai hyvin edullisia integraatiokursseja, jotka painottuvat kielen opetukseen. Siinä sivussa tutustutaan paikallisiin tapoihin. Toisaalta sujuvasti paikallista kieltä puhuva voi silti olla huonosti integroitunut, jos hänellä ei ole opiskelujen, työn tai ystäväpiirin kautta luontevaa paikkaa yhteiskunnassa.

Suomessa puhutaan integroitumisen sijaan kotouttamisesta ja kotoutumisesta. Tarkoitus on siis, että tulija löytää oman paikkansa yhteiskunnassa ja alkaa kokea uuden asuinmaansa kodiksi. Kotoutuminen on paljon muutakin kuin vain työpaikan hankkimista ja kielen oppimista. Se merkitsee kokemusta johonkin kuulumisesta. Englanniksi kotoutuminen kääntyy sanalla acculturation. Se on kirjaimellisesti uuden kulttuurin oppimista ja omaksumista aiemman kulttuurin rinnalle, kuitenkin niin, että aiempi kulttuuri voi säilyttää erillisyyteensä ja omaleimaisuutensa. Toinen integraation malli olisi assimilaatio. Se tuli vastaan asuessani ranskankielisessä Kanadassa kymmenen vuotta sitten. Maahanmuuttajia vaadittiin sulautumaan uuteen yhteiskuntaansa siten, että he hylkäävät oman kulttuurinsa. Ajatus tuntui vastenmieliseltä ja tarpeettomalta, eikä se toki ole Kanadan virallinen integraatiopolitiikka. Ranskankielisten alueiden identiteetti vain on toisenlainen, vihamielisempi muualta tulevia vaikutteita kohtaan.

Olen saanut elää kuusi vuotta Saksassa ilman että kukaan olisi vaatinut minua saksalaistumaan ja hylkäämään suomalaisen kulttuurini. Toki on ollut tilanteita, joissa vieraan kielen puhumista julkisesti ei ole katsottu suopeasti. Enimmäkseen kuitenkin kielitaitoani on kehuttu ja suomalaisuuteeni suhtauduttu ihastuksella. Minulla on ollut alusta asti työpaikka. Olen oppinut saksan kieltä niin hyvin, että pärjään sillä ongelmitta arjessa ja työssä. Meillä on asunto, joka tuntuu kodilta. Ulkoisilta puitteilta olen kotoutunut hyvin, mutta tunnetasolla tökkii. Koen edelleen olevani irrallinen tässä maassa.

Saska Saarikoski sanoitti tämän tunteen oivallisesti muutaman kuukauden takaisessa kolumnissaan Mauno Koivisto oli kuin Pikku prinssin ruusu. Hän kuvaili sitä, kuinka ulkosuomalaisena tarkkailee ympäristöään ikään kuin lasiseinän läpi. Voi osallistua avoimin mielin ja uteliaana paikallisiin tapoihin, mutta ne eivät liikuta tunnetasolla, sillä niistä puuttuu itselle merkitys. Amerikkalaiset grillaavat vaahtokarkkia nuotiolla ja palaavat mielessään lapsuuden muistoihinsa samoista tilanteista. Suomalaiselle tuo tilanne ei aktivoi muistojen kerrostumia. Minulle samanlainen tilanne on ollut vaikkapa vuotuinen lyhtyjuhla. Lapset ja vanhemmat tohisevat siitä jo kauan etukäteen. Päiväkodissa harjoitellaan lauluja ja askarrellaan lyhdyt. Kun juhla vihdoin koittaa, saapuvat paikalle innosta kihisevät lapset ja heidän vähintään yhtä innostuneet ja nostalgiaa tihkuvat vanhempansa. Lyhtylaulut ovat heillä selkärangassa siinä missä minulla riparilaulut. Laterne, Laterne, Sonne, Mond und Sterne, minä tapailen mukana, olenhan yrittänyt opetella lauluja Youtubesta etukäteen. Tuon kollektiivisen nostalgian keskellä koen väistämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta. Pimeää iltaa halkova lyhtykulkue on toki tunnelmallinen, mutta se ei ole osa henkilöhistoriaani. Minulle siitä puuttuu merkitys.

Vastaavasti Mauno Koiviston hautajaisten synnyttämä maansuru oli ilmiö, johon ulkopuolisen oli vaikea samaistua. Suomalaiset eivät välttämättä surreet juuri henkilöä nimeltä Mauno Koivisto, vaan symbolia ja aikakautta, josta heillä oli kerrostuneena muistoja ja merkityksen kokemuksia. Suomi on minulle merkityksiä täynnä, Saksa ei. Tai ehkä huomaan vasta jälkikäteen ne merkitykset, jotka olen täällä asuessa luonut paikkoihin, tilanteisiin ja tapoihin. Kuuden vuoden Saksassa asumisen jälkeen näen, että Suomi-piireihin uppoutuminen on haitannut kotoutumistani. Olen koko ajan henkisesti niin kiinnittynyt Suomeen ja suomalaisuuteen, että on ollut vaikea luoda merkityksiä uudessa kotimaassa. Se ei ole ollut aivan täysin oma valintani, sillä teen työtä Saksassa asuvien suomalaisten parissa ja elän sen myötä erikoisessa Suomi-kuplassa.

Merkitykset eivät synny itsestään, niitä luodaan. En usko, että ulkosuomalainen on tuomittu lopun elämäänsä katselemaan asioita lasiseinän läpi. Minulla nyt vain on menossa jokin vaihe, joka saa erillisyyden ja irrallisuuden tunteen korostumaan. Kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi. Uuteen kulttuuriympäristöön asettuminen toisaalta korostaa suomalaisia käyttytymismallejani ja ajattelutapojani, toisaalta vertailukohtaa vasten niitä voi tarkastella kriittisemminkin. Identiteetti ylipäänsä ei ole mikään staattinen juttu, vaan jatkuvassa prosessissa. Sama koskee suomalaista identiteettiäni. Jokin sellainen, mikä aiemmin oli tärkeää, ei ole sitä enää. En esimerkiksi aio laittaa mitään suomalaisia jouluruokia tänä vuonna. Toiset asiat taas koskettavat nykyään ihan eri tavalla kuin ennen. Olen alkanut vetistellä Maamme-lauluun yhtyessä. Se tuntuu tapahtuvan ulkosuomalaisille ennemmin tai myöhemmin. Minun kohdallani siinä meni viisi vuotta.

Ei, minusta ei koskaan tule saksalaista. Monen mielestä olen varmasti päällisin puolin hyvin kotoutunut, mutta henkinen kotoutumiseni on kovasti kesken. Puolivälissä ollaan, tässäkin suhteessa.

10+1 kysymystä ulkosuomalaiselle

2017-05-21 12.20.42

Ulkosuomalaisten bloggaajien haasteen heittivät minulle täsmälleen samaan aikaan kölniläiset Jonna ja Johanna. Otin tietenkin heti kopin.

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Saksa on niin monelta kannalta hyvä maa, että ei tiedä, mistä aloittaa. Voin tietenkin puhua aiheesta vain omalta kannaltani ja nykyisestä tilanteestamme käsin. Ensinnäkin Saksassa on Suomea alhaisemmat elinkustannukset ja toisaalta korkeammat palkat – siis asiantuntijatehtävissä, matalapalkka-aloilla tilanne on toinen. Helsingin-vuosinamme olimme jatkuvasti taloudellisesti tosi tiukoilla. Toisaalta siellä elimme käytännössä vain yksillä tuloilla. Nykyään tulotaso on sen verran erilainen, että vertailua on vaikeampi tehdä. Silti väitän, että emme esimerkiksi söisi niin usein ulkona Suomessa kuin teemme huoletta Saksassa. Lapsikin on helppo totuttaa ravintolaruokailuun, kun hänen läsnäolostaan ilahdutaan. Koen Saksan lapsiystävälliseksi maaksi. Olen aina ilahtunut ja hämmentynyt siitä, miten positiivisesti tuntemattomat noteeraavat lapseni. Jopa teinit hymyilevät lapsille. Hampurissa on korkealaatuinen ja edullinen päivähoito ja kaupunki täynnä kivoja leikkipuistoja. Pidän elävästä kaupunkikulttuurista, jota on joka puolella, ei vain keskustassa. Kevät tulee aikaisin ja syksy jatkuu lämpimänä pitkään. Toisaalta talvi on harmaa ja kolea, Pohjois-Saksan sää on kuitenkin aika erilainen kuin eteläisemmässä Saksassa. Kaiken kaikkiaan Saksan plussia ja miinuksia laskiessa jää reilusti plussan puolelle. Saksa on järkivalinta. Tosin meille se tosiaan on lähinnä järki- eikä tunnevalinta.

2. Entä ikävintä?

Toisin kuin muut Saksan bloggaajat, minä en valita byrokratiasta, sillä en ole kärsinyt siitä. Kun aikanaan muutimme tänne, kävin tasan yhdessä virastossa. No, auton rekisteröiminen oli kyllä turhauttavaa monine jonoineen. Mutta suurimmasta osasta paperiasioita selviää sillä, että printtaa ja täyttää lomakkeet ja lähettää ne. Vaikkapa lapsen syntymän jälkeinen rekisteröinti: vaadittava paperipinkka oli paksu, mutta olin valmistellut sen etukäteen ja sitten ei tarvinnut kuin lähettää pumaska ja kaikki oli kunnossa. Äskettäin rekisteröin toiminimen ja sekin onnistui yhden lomakkeen täyttämällä. Sähköinen asiointi on kyllä monessa paikassa vielä ihan lapsenkengissä.

Monien muiden saksansuomalaisten tavoin minua ärsyttää käteiskulttuuri. Käteinen on aina lompakosta loppu ja sitten ei kortti kelpaakaan. Toinen, lievästi ärsyttävä asia on rakenteissa piilevä sovinismi. Minä olen meidän perheestä se, joka hoitaa pankki-, vakuutus- ja verotusasiat. Silti en voi tehdä juuri mitään ilman miehen allekirjoitusta. Ja se pahuksen veroilmoituskin pitää tehdä miehen nimissä – avioparit tekevät täällä yhteisen veroilmoituksen – , vaikka hänellä ei olisi tuloja ollenkaan.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Jonnekin kauas. Uusi-Seelanti tai toisaalta Argentiina kiehtovat.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Lissabonissa olen käynyt jo monta kertaa ja menen varmasti uudestaan. Enkä pelkästään siksi, että hyvä ystäväni asuu siellä. Myös Champagnessa tulen taatusti käymään vielä monta kertaa.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

Suomalaisella on Hampurissa sikälikin hyvät oltavat, että ruokakulttuuri ei ole valtavan erilainen ja merimieskirkon kaupasta saa kaikkia tärkeimpiä juttuja: sinappia, Fazerin sinistä, salmiakkia, ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Salmiakkia myydään muutenkin täällä vähän joka paikassa. Paikalliset mansikatkin ovat hyviä. Oikeastaan ainoa, mitä välillä kaipaan, on leipäjuusto.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Ihan rehellisesti täytyy sanoa, että en tiedä. Kun lähdimme, arvelin, että emme koskaan palaisi Suomeen. Nykyään leikittelen joskus paluumuuton ajatuksella jos silmiin sattuu kiinnostava työpaikkailmoitus. Jos käy niin, että muutamme Suomeen, sekin tulee todennäköisesti olemaan vain tilapäinen ratkaisu, joitakin vuosia. Eikä se muutenkaan olisi paluumuutto muille kuin minulle. Mieheni ei ole suomalainen eikä lapsemmekaan ole koskaan asunut Suomessa.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Hampurissa ei vietetä karnevaaleja, mutta keskellä kesää on viikonlopun mittainen Schlagermove, vähän kuin Finnhits-festarit (Schlager=iskelmä). Reeperbahnin liepeille pakkautuu massoittain ihmisiä, jotka ovat pukeutuneet vappuasuihin (tai omasta mielestään retrohenkisesti) ja sitten katua pitkin kulkee rekkoja, joiden ämyreistä pauhaavat vanhat iskelmät ja kaikki bailaavat onnessaan. Todella omituiset juhlat.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Vaillinainen kielitaito. Tässä maassa ei juuri armoa anneta, saksalla on pärjättävä. Ja pärjäsinhän minä, mutta kyllä se vei mehut ja itsetunnon.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Kyllä, erittäinkin hyvin. Jos leikittelen joskus ajatuksella Suomeen muuttamisesta, niin samaa teemme monien muidenkin maiden suhteen. Jokin aika sitten kirjoitinkin siitä, että olen kiinnostunut kokeilemaan eri maissa asumista ennemmin kuin niissä vierailemista ja listasin samalla joitakin kiinnostavia paikkoja. Olemme avoimia muuttamaan sinne, mistä jompikumpi meistä saa erityisen hyvän ja kiinnostavan työpaikan. Onnellisimmillani olen kuitenkin Euroopassa.

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Öö, mitä tapahtui viime vuonna..? Ainakin ikävällä tavalla mieleen jäi se, kun hajotin polveni italialaisella uima-altaalla. Ja ajoin sen jälkeen 2000 km takaisin kotiin. Mutta en minä sitä aktiivisesti ajattele, kun mietin viime vuotta. Yhtä hetkeä oleellisempaa oli kai jokin naksahdus päässä, joka ajoi panostamaan asioihin, jotka tuntuivat tärkeiltä. Viime vuonna syntyi tämä blogi ja myös viiniblogi. Aloitin viiniopinnot ja tein monta hienoa reissua sen ympärillä. Ennen kaikkea koukutuin kirjoittamiseen, ensimmäistä kertaa sitten lukiovuosien. Päässä alkoi kehittyä pitempi tarina, jota hiljalleen koetan houkutella sanoiksi.

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Tänä vuonna on jo tullut käytyä monessa paikassa: Lontoossa (jälleen viiniopintoja), anoppilassa Romaniassa ja useammin Suomessa kuin koskaan näiden vuosien aikana. Ensi sunnuntaina auton nokka kääntyy kohti eteläistä Saksaa, kun on vuorossa loman ensimmäinen jakso. Viime kesänä tulimme siihen tulokseen, että miksi mennä merta edemmäs kalaan, kun nykyisestä kotimaastakin löytyy niin monta kaunista kolkkaa. Kuukauden päästä olen taas Suomessa, ensin töiden merkeissä ja sitten saan koko perheen sinne lyhyelle lomalle. Elokuussa on luvassa myös lehdistömatka Reininlaakson viinialueille. Syyskuussa vuorossa on työmatka Espanjan aurinkorannikolle. Todellisuus siellä tosin tulee olemaan se, että vietämme kaiket päivät sisällä kokoustilassa. Syksy on muuten vielä avoin, mutta käyttämättömiä lomia on sen verran, että jonnekin aurinkoisempaan paikkaan voisi tehdä vielä pyrähdyksen. Kenties taas Lissaboniin?

Haastan mukaan seuraavat blogit, saatte vastata samoihin kysymyksiin:

Kaikki rakastavat: ihana ystäväni Pia, jolla on niin monta rautaa tulessa, että hän ei ehdi päivittämään blogiausein , mutta jonka ajatuksia haluan lukea.

Diplomaattirouva Maputosta

Lapasesta lähti -blogin Meeri, joka viettää parhaillaan kesää Hampurissa

Visual Diaryn Saara, joka postaa huikean kauniita kuvia Lissabonista

Mielilandia: kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja juttuja Hollannista

sekä sinut, joka et vielä ole saanut haastetta, mutta olet innostunut vastaamaan näihin kysymyksiin 🙂

Säännöt Liebster Awardin vastaanottamiseen:

  • Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
  • Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
  • Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
  • Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
  • Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
  • Nimitä 5-11 uutta blogia
  • Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
  • Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
  • Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen

 

 

Täällä haluaisin asua

DSCN1033

Kuuntelin äskettäin Helenan ja Lillin Cafe au Lait – Kahvihetkiä maailmalla – podcastia. He haastattelevat ohjelmassaan eri puolilla maailmaa asuvia suomalaisia ja rakentavat kunkin jakson jonkin tietyn teeman ympärille. Näitä on kiva kuunnella vaikkapa työmatkalla tai ruokaa laittaessa. Viimeksi kuuntelemassani jaksossa sanailtiin siitä, miten toinen aina ihastuttuaan uuteen paikkaan ilmoittaa haluavansa muuttaa sinne. Toinen taas toppuuttelee; eikö se nyt riitä, että matkustaa niihin kivoihin paikkoihin, onko niihin pakko muuttaa?

On tunnustettava, että minäkin olen sitä koulukuntaa, joka haluaa nimenomaan muuttaa uusiin paikkoihin. Niin ihanaa kuin matkustaminen onkin, se on myös raskasta ja uuvuttavaa. Sitä paitsi matkustaessa on irti arjesta. On aivan eri asia haahuilla rutiineja vailla turistikohteissa tai vaikka niillä vähemmän tallatuilla kujillakin kuin asettua asumaan uuteen paikkaan. Silloin niistä ihanista kaduista tulee minun katujani. Voin ottaa tilan haltuun rauhassa, pala kerrallaan, tarvitsematta hönkiä kaikkea muutamassa päivässä. Viikonkin loman aikana uudesta kohteesta pystyy kokemaan vain pintaraapaisun. Syvempi suhde johonkin paikkaan syntyy hitaasti. On tunnettava paikallisia ihmisiä, elettävä samaa arkea, että pääsee osalliseksi kohteen todellisesta olemuksesta. Eikä alkuhuumaa uudella paikkakunnalla voita mikään!

P1010102

Olen muuttanut elämäni aikana kolme kertaa uudelle paikkakunnalle. Ensin opiskelemaan Helsinkiin, sitten vuodeksi Québeciin ja viimeisimpänä Hampuriin. Minua on purrut ulkosuomalaisuuskärpänen, joka on jättänyt pysyvän levottomuuden. En ole vielä valmis asettumaan yhteen paikkaan pysyvästi enkä näe tätä kaupunkia loppusijoituspaikkanani. En tiedä vielä minne seuraava muuttokuormamme suuntautuu (tai on minulla oikeastaan siitä pieni kutina), mutta haaveilla ja haihatella sopii silti. Missä siis haluaisin asua, jos ei tarvitsisi huolehtia sellaisista pikkuasioista kuin työpaikka ja raha?

2014-06-28 17.21.32

Ranska
Olen haaveillut Ranskassa asumisesta 14-vuotiaasta asti, kun aloin opiskella ranskan kieltä. Elämä heitti minut kuitenkin naapurimaahan Saksaan (jonka kieltä EN siinä vaiheessa osannut), vaikka toki välissä oli lyhyt jakso Atlantin toisella puolella ranskankielisellä alueella. Ranska on edelleen suosikkimatkakohteeni. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että monissa kohteissa olen miettinyt, että ei se arki täällä varmaan niin hohdokasta olisi. Epernay vaikkapa, onhan siellä samppanjaa joka paikassa, mutta talvi pikkukaupungissa on silti pimeä, kylmä ja hiljainen. Isommista kaupungeista eniten olen ihastunut Strasbourgiin ja Lyoniin. Viehättävät kadut! Ruokakulttuuri! Leivokset! Viinit! Ranskan kieli, joka osuu sieluni hermokohtaan!

Hollanti
Seuraa paljastus: en ole koskaan käynyt Hollannissa! Olen siis täysin kuulopuheiden ja mielikuvien varassa. Ja niiden mielestä Hollanti on sympaattinen pieni maa, jossa on elävää kaupunkikulttuuria, kansainvälinen tunnelma, söpöjä taloja ja leppoisaa arkea. Mieheni oli äskettäin työmatkalla Leidenissa ja hehkutti palattuaan kaupunkia maasta taivaaseen. Hänenkin mielestään siis viihtyisin Hollannissa. Mutta korjatkaa toki, jos olen saanut maasta aivan väärän käsityksen.

IMG_0304

Kalifornia
Olen auringon lapsi, joka on sattunut syntymään väärille leveysasteille. Haluaisin ilmastoon, jossa on tasaisen lämmintä vuoden ympäri. Etelä-Euroopassahan voi talvi olla kalseaa kylmissä ja kosteissa asunnoissa ja toisaalta monessa lämpimässä maassa kesälämpötilat voivat olla aivan liian tukalia. Kalifornia saa pluspisteitä lämpötiloista, meren läheisyydestä, tuoreista hedelmistä, viinialueistaan ja asenneilmastostaan. En erityisemmin hinkua asumaan Amerikkaan, mutta Kaliforniasta on jäänyt positiiviset fibat. San Fransisco on New Yorkin ohella suosikkejani niistä amerikkalaisista kaupungeista, joissa olen käynyt. Se on kuitenkin vaihtoehtoina varsin obvious, joten luulen että jokin tuntemattomampi pikkukaupunki voisi yllättää iloisesti.

2015-03-31 20.08.35-1

Lontoo
Kaikista edellämainituista paikoista Lontoo on minulle tutuin. Eräänä kesänä vietin siellä kokonaisen kuukauden ja olen sen jälkeen palannut huudeille vähintään kerran vuodessa. Osaan liikkua sujuvasti julkisilla ja minulle on jo muodostunut suosikkikulmat ja vakkarivierailupaikat. Jo lyhyillä vierailuilla olen väsynyt pitkiin välimatkoihin ja ahdistavan täysiin metrojuniin. Uskon, että ne tympisivät erityisen paljon, jos arkeni olisi Lontoon metroverkoston varassa. Mutta sen vastapainoksi kaupungista löytyy kaikkea kaikille eikä yksi ihmiselämä riitä sen koluamiseen. (Hämmästyin muuten kuvia etsiessäni kun huomasin, että minulla ei ole Lontoosta kuin pari hassua räpsäisyä – siitä huolimatta että olen vieraillut tässä kaupungissa laskujeni mukaan kahdeksan kertaa)

Mitkä ovat sinun salaisia ”oi jos joskus vielä saisin asua siellä” -kohteitasi? Vai oletko sitä koulukuntaa, joka haluaa pitää juurensa yhdessä ja samassa paikassa ja nauttia uusista paikoista vain loma-annostuksina?

Kun isoisoisä Ameriikkaan lähti

Viikko, puolitoista viikkoa. Sen verran kesti laivamatka Englannista Amerikkaan 1800-luvun lopulla. Laivat olivat täynnä eurooppalaisia, joita houkutteli uusi elämä valtameren toisella puolella. Matka kotikylältä lähtösatamaan Englannissa oli jo ollut monivaiheinen. Valtamerilaivaan päästyään matkalaiset olivat nähneet päiväkausia vain avomerta kunnes vihdoin silmien eteen avautui rannikko. Laiva lipui lahdenpohjukkaan, jonka perällä häämötti Manhattan, mutta sitä ennen vastassa oli jättimäinen vapaudenpatsas, jonka soihtua pitelevä käsi tuntui nousevan taivaisiin asti. Miten vaikuttava näky se onkaan mahtanut olla maaseudun kasvateille kaukaa pohjolasta. Yksi heistä oli minun isänisänisäni.

isoisovanhemmat

Vuonna 1882 hän päätti lähteä kiiren vilkkaa Atlantin toiselle puolelle välttyäkseen armeijalta. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli hiljattain säädetty asevelvollisuuslaki, joka koski kaikkia yli 21-vuotiaita. Aktiiviseen palvelukseen määrättiin kuitenkin vain osa, jotka valittiin arpomalla. Arpa lankesi juuri 21 vuotta täyttäneen isoisoisäni kohdalle. Häntä ei ilmeisesti miellyttänyt ajatus kolmivuotisesta asepalveluksesta. Niinpä lähtö alkoi tuntui houkuttelevalta ajatukselta. Olihan samoilta seuduilta mennyt jo moni ja heidän kertomansa mukaan Amerikassa oli töitä ja mahdollisuus rikastumiseen. Elintasopakolaisiksi heidänlaisiaan nykyisin kutsuttaisiin, näitä suomalaisia, jotka lähtivät paremman elämän toivossa eivätkä kuoleman uhkaa paeten. Nälkävuosien ja ensimmäisen maailmansodan välissä Amerikkaan lähti parisataatuhatta suomalaista, suurin osa heistä Pohjanmaalta niin kuin myös isoisoisäni.

Ennen lähtöään isoisoisä meni naimisiin itseään muutaman vuoden vanhemman naisen kanssa, joka seurasi häntä Amerikkaan vasta viisi vuotta myöhemmin. Emme tiedä tarkalleen, mihin he päätyivät, mutta johonkin pohjoiseen osavaltioon, jossa oli tarjolla kaivostöitä. Michiganiin tai Minnesotaan todennäköisesti, siellähän oli jo suuret suomalaisyhteisöt. Ajan mittaan isoisoisä ryhtyi myös yrittäjäksi, nimittäin saluunanpitäjäksi. Ajatus saluunasta 1800-luvun Amerikassa tuo heti mieleen värikkäitä kuvia villistä lännestä, vaikka aivan niin kauas isoisoisäni ei kulkeutunutkaan.

Isoisovanhempani saivat Amerikan-vuosinaan kaksi lasta. Perhe palasi Suomeen vuonna 1892, mutta isoisoisä matkusti takaisin jo seuraavana vuonna. Muutaman vuoden päästä hän palasi takaisin ja pariskunta sai kolmannen lapsensa, minun isoisäni. Lähtemiseen tottunut perheenisä ei viihtynyt pitkään paikoillaan. Vuonna 1902 hän lähti taas, perimään osuuttaan saluunasta, jonka oli myynyt tovereilleen, mutta josta hän ei ollut siihen mennessä saanut lanttiakaan. Perille päästyään muilla osakkailla ei tietenkään ollut mistä maksaa, joten hurjistunut isoisoisä tuikkasi saluunan tuleen todeten, että ”nyt ollaan sitten kaikki yhtä köyhiä”. En tiedä, kuinka totta tämä on, mutta hyvä tarina se ainakin on.

matkustajaluettelo

Isoisoisäni ei enää koskaan palannut takaisin Suomeen. Hänen kaksi vanhinta poikaansa muutti aikuistuttuaan Amerikkaan. Syntymäpaikkansa perusteella heillä oli maan kansalaisuus, mikä varmasti helpotti muuttamista niihin aikoihin, kun siirtolaisten määriä ryhdyttiin rajoittamaan. Isoisäni sen sijaan kasvoi Suomessa eikä koskaan nähnyt isäänsä varhaislapsuutensa jälkeen. Ymmärrettävästi hän oli katkera hylätyksi tulemisesta eikä ole halunnut puhua mitään isästään omille lapsilleen. Nämäkin kertomukset hän tarinoi ainoastaan yhdelle miniöistään eli tädilleni, joka sitten kertoi ne meille. Siksi moni yksityiskohta on jäänyt hämärän peittoon, niin kuin se, missä isoisoisä tarkalleen ottaen asui. Puheissa on vilahdellut Montana ja Wisconsin ja valokuvia on myös Michiganista. Tiedämme, että isoisoisä kuoli jäätyään junan alle vuonna 1916. Hänen kahdella amerikkalaistuneella vanhemmalla pojallaan ei ollut lapsia, joten minulla ei ole tuntemattomia Amerikan-serkkuja tätä kautta.

Isoisoisä amerikkalaisti nimensä Wilsoniksi, joten myös isoisäni syntyi ja kasvoi Wilsonina. Vasta kolmekymppisenä naimisiin mennessään hän vaihtoi nimen takaisin alkuperäiseksi, sillä tuleva vaimo ei halunnut avioitua ”villin sonnin” kanssa. Viimeinenkin side isän Amerikka-seikkailuun tuli näin katkaistua.

2015-08-21 17.04.08

Landungsbrücken Hampurissa oli lähtösatama sadoilletuhansille Amerikkaan matkaaville eurooppalaisille. Vilkkainta matkustajaliikenne oli 1800-1900 -lukujen taitteessa. Nykyinen satamarakennus valmistui 1909.

Kun kerroin tarinan miehelleni, hän huomautti, että nykyään googlettamalla löytyy vaikka mitä arkistotietoja tai digitalisoituja sanomalehtiä. Eikä kestänyt kauaakaan, kun löysin eräästä tietokannasta matkustajaluettelon, jossa komeili tuttu nimi. Myös ikä täsmäsi, samoin kuin matkustusvuosi 1893, josta eteenpäin kotimaan kirkonkirjoissa on maininta isoisoisän poissaolosta ehtoolliselta (kirkossakäynnistä pidettiin kirjaa noihin aikoihin). Poissaololle löytyi nyt selitys. Matkustajaluettelon perusteella isoisoisän toinen matka Amerikkaan tapahtui laivalla Bremenistä New Yorkiin. Matkareitti oli hieman epätavallinen, sillä suurin osa suomalaisista matkusti Ruotsin kautta Englannin Hulliin ja sieltä Atlantin yli. Noihin aikoihin Hangosta olisi ollut suorakin laivayhteys Hulliin. Mutta jostain syystä isoisoisä valitsi meren ylityksen Saksasta käsin. Bremeniin päästäkseen hänen on täytynyt kulkea Lyypekin ja Hampurin kautta. Täällä hän oli ja ihmetteli samoja maisemia kuin minä, pojanpojantytär toistasataa vuotta myöhemmin. En tiedä löydämmekö koskaan hänestä tämän enempää jälkiä, mutta jo tämä pieni yksityiskohta elähdytti: jokin yhdistää meitä sukupolvien yli.

Onko sinulla hyvä kielellinen itsetunto?

2016-12-16-13-58-52-1

Emmää mitään osaa, tuumi amaryllis.

”Puhutteko englantia?” kysyin usein keskustelukumppaniltani Saksaan muutettuamme, kun piti selvittää jotain asiaa, johon onneton saksantaitoni ei riittänyt.
”Vähäsen” kuului lähes poikkeuksetta vastaus. Sen jälkeen toinen osapuoli alkoi suoltaa täydellisen sujuvaa englantia.

Olin hämilläni. Olinhan vihdoin kohdannut kansakunnan, jolla on yhtä huono itsetunto vieraiden kielten suhteen kuin suomalaisilla. Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, jotka mieluummin vaikenevat kuin tuottavat vieraskielisen lauseen, jonka kielioppi  ei ole täydellinen. Harvemmassa ovat ne, jotka innokkaasti viljelevät koko osaamansa sanavaraston myös niillä kielillä, jota eivät ole lukeneet koulussa vuosikausia. Romanialainen anoppini on malliesimerkki rohkeasta kielen käyttämisestä. Kun hän on meillä kylässä, hän pistelee menemään peräkkäin kaikki osaamansa muutan kymmenen saksan kielen sanaa. Aivan pokkana, välittämättä oikeakielisyydestä. Ja hän tulee ymmärretyksi aivan riittävästi tavallisissa arjen tilanteissa vaikkapa kaupassa.

Emmää mitään osaa, ajattelee kuvitteellinen keskivertosuomalainen, joka lukion käytyään on opiskellut kymmenen vuotta englantia, kuusi vuotta ruotsia ja hyvässä lykyssä vielä 3-5 vuotta jotain kolmatta kieltä. Jos ei osaa, niin jotain on todella pahasti pielessä kielenopetuksen menetelmissä. Kyllä me kieliopin hallitsemme, mutta se ei auta avaamaan suuta tositilanteessa. Käyttöenglanti, arjen sanankäänteet, opitaan televisiosta ja netistä. Muiden kielien suhteen osaaminen jää teoreettiselle tasolle harjoituksen puutteessa. Jos ei ole joutunut käymään läpi sitä vaihetta, että joutuu oikeasti ottamaan aktiivikäyttöön pitkään ja hartaasti tankatun kielen, kasvaa kynnys sen käyttämiseen ylivoimaiseksi. Niin kuin minulla ruotsin suhteen. Lopulta sitä väittää, ettei osaa koko kieltä. Hautaa vuosien pohjatyön kaikessa hiljaisuudessa.

2015-02-27-14-11-37

Saksalaiset joko osaavat englantia erinomaisesti tai eivät ollenkaan. Suomessahan englanniksi pärjää kaikkialla, kaikenikäisten ja kaikenlaisista koulutustaustoista tulevien suomalaisten kanssa. Sitä mieheni jaksoi aina hämmästellä Suomen-vuosinaan. Suomi on pieni kielialue ja meillä on nöyrä asenne: on pakko osata vieraita kieliä, jos haluaa olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa. Saksalaisilla taas on suurvaltaidentiteetti: kyllähän muut meidän kieltämme osaavat tai saavat luvan opetella. Kerroinkin viime vuonna, että Veronassa vastaani tuleva rouva kysyi minulta tietä saksaksi eikä edes erityisesti ihmetellyt kun vastasin hänelle saksaksi (ilahtui kyllä). Tulisiko suomalaisille edes mieleen lähestyä ulkomailla ihmisiä omalla kielellään? Veikkaan, että Suomessa on ulkomaalaisen varsin harvinaista kuulla lause ”tämä on Suomi ja täällä puhutaan vain suomea”. Sen sijaan suurin osa Saksassa asuvista, jotka eivät ole heti maahan tullessaan puhuneet paikallista kieltä, ovat taatusti kuulleet tuhahduksen ”Saksassa puhutaan saksaa”, jota seuraa kieltäytyminen palvelemasta englanniksi. Tämä nyt menee keittiöpsykologian puolelle, mutta taustalla saattaa olla myös häpeää omasta vieraan kielen taidottomuudesta. Kun englantia ei osata niin yleisesti ja samalla tasolla kuin vaikka Suomessa, purkautuu kommunikaatiotilanteen kielimuuri puuskahdukseen, että sen toisen pitäisi opetella paremmin meidän kieltämme.

Minulle paikallisen kielen opetteleminen on itsestäänselvyys (sekä edellytys työssä selviytymisessä). Haluan tietää, mistä ympärilläni puhutaan. Ilman saksan kielen taitoa en kykenisi keskustelemaan lapseni päiväkodin hoitajien kanssa kuin auttavasti. En ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun junassa tulee kuulutus ja kaikki matkustajat poistuvat ulos. Kokisin olevani ihan pihalla ympäristöstäni. Kielitaidottomuus pitää yllä ulkopuolisuuden tunnetta. Sellaista koen jossain määrin yhä edelleen, vaikka kielitaito on kohentunut huimasti lähtötilanteesta. Viisi vuotta sitten tänne tultuani saksantaitoni pohjautui pariin kurssiin yliopistolla. Nyt puhun ja kirjoitan sitä ihan kelvollisesti, uskalsin jopa antaa radiohaastattelun saksaksi (kun en kehdannut sanoa pomolle ei). Silti minua vaivaa huono kielellinen itsetunto. Hävettää, että en puhu vielä paljon paremmin näin pitkän ajan jälkeen. Kun se ja se tuttukin jo puhuu aivan sujuvasti. Toisiin vertailu on tietenkin tosi järkevää.

Huono kielellinen itsetunto näkyy vaikka siinä, että en mielelläni aloita keskusteluja saksaksi tai en yritä lähteä syventämään suhteita paikallisiin small talkista oikeaksi ystävyyssuhteeksi. Kun kielitaitoani kehutaan, minä perisuomalaiseen tapaan voivottelen, mitä en vielä osaa. Sen sijaan voisin taputtaa itseäni olkapäälle: hyvä minä, olen oppinut tässä iässä uuden kielen. Voisin ajatella, että mitä enemmän uskallan ryhtyä juttusille ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, sitä enemmän opin paikallisista tavoista ja saksalaisten mielenliikkeistä. Vain sillä tavalla kokemus ulkopuolisuudesta vähenee.