10+1 kysymystä ulkosuomalaiselle

2017-05-21 12.20.42

Ulkosuomalaisten bloggaajien haasteen heittivät minulle täsmälleen samaan aikaan kölniläiset Jonna ja Johanna. Otin tietenkin heti kopin.

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Saksa on niin monelta kannalta hyvä maa, että ei tiedä, mistä aloittaa. Voin tietenkin puhua aiheesta vain omalta kannaltani ja nykyisestä tilanteestamme käsin. Ensinnäkin Saksassa on Suomea alhaisemmat elinkustannukset ja toisaalta korkeammat palkat – siis asiantuntijatehtävissä, matalapalkka-aloilla tilanne on toinen. Helsingin-vuosinamme olimme jatkuvasti taloudellisesti tosi tiukoilla. Toisaalta siellä elimme käytännössä vain yksillä tuloilla. Nykyään tulotaso on sen verran erilainen, että vertailua on vaikeampi tehdä. Silti väitän, että emme esimerkiksi söisi niin usein ulkona Suomessa kuin teemme huoletta Saksassa. Lapsikin on helppo totuttaa ravintolaruokailuun, kun hänen läsnäolostaan ilahdutaan. Koen Saksan lapsiystävälliseksi maaksi. Olen aina ilahtunut ja hämmentynyt siitä, miten positiivisesti tuntemattomat noteeraavat lapseni. Jopa teinit hymyilevät lapsille. Hampurissa on korkealaatuinen ja edullinen päivähoito ja kaupunki täynnä kivoja leikkipuistoja. Pidän elävästä kaupunkikulttuurista, jota on joka puolella, ei vain keskustassa. Kevät tulee aikaisin ja syksy jatkuu lämpimänä pitkään. Toisaalta talvi on harmaa ja kolea, Pohjois-Saksan sää on kuitenkin aika erilainen kuin eteläisemmässä Saksassa. Kaiken kaikkiaan Saksan plussia ja miinuksia laskiessa jää reilusti plussan puolelle. Saksa on järkivalinta. Tosin meille se tosiaan on lähinnä järki- eikä tunnevalinta.

2. Entä ikävintä?

Toisin kuin muut Saksan bloggaajat, minä en valita byrokratiasta, sillä en ole kärsinyt siitä. Kun aikanaan muutimme tänne, kävin tasan yhdessä virastossa. No, auton rekisteröiminen oli kyllä turhauttavaa monine jonoineen. Mutta suurimmasta osasta paperiasioita selviää sillä, että printtaa ja täyttää lomakkeet ja lähettää ne. Vaikkapa lapsen syntymän jälkeinen rekisteröinti: vaadittava paperipinkka oli paksu, mutta olin valmistellut sen etukäteen ja sitten ei tarvinnut kuin lähettää pumaska ja kaikki oli kunnossa. Äskettäin rekisteröin toiminimen ja sekin onnistui yhden lomakkeen täyttämällä. Sähköinen asiointi on kyllä monessa paikassa vielä ihan lapsenkengissä.

Monien muiden saksansuomalaisten tavoin minua ärsyttää käteiskulttuuri. Käteinen on aina lompakosta loppu ja sitten ei kortti kelpaakaan. Toinen, lievästi ärsyttävä asia on rakenteissa piilevä sovinismi. Minä olen meidän perheestä se, joka hoitaa pankki-, vakuutus- ja verotusasiat. Silti en voi tehdä juuri mitään ilman miehen allekirjoitusta. Ja se pahuksen veroilmoituskin pitää tehdä miehen nimissä – avioparit tekevät täällä yhteisen veroilmoituksen – , vaikka hänellä ei olisi tuloja ollenkaan.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Jonnekin kauas. Uusi-Seelanti tai toisaalta Argentiina kiehtovat.

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Lissabonissa olen käynyt jo monta kertaa ja menen varmasti uudestaan. Enkä pelkästään siksi, että hyvä ystäväni asuu siellä. Myös Champagnessa tulen taatusti käymään vielä monta kertaa.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

Suomalaisella on Hampurissa sikälikin hyvät oltavat, että ruokakulttuuri ei ole valtavan erilainen ja merimieskirkon kaupasta saa kaikkia tärkeimpiä juttuja: sinappia, Fazerin sinistä, salmiakkia, ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Salmiakkia myydään muutenkin täällä vähän joka paikassa. Paikalliset mansikatkin ovat hyviä. Oikeastaan ainoa, mitä välillä kaipaan, on leipäjuusto.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Ihan rehellisesti täytyy sanoa, että en tiedä. Kun lähdimme, arvelin, että emme koskaan palaisi Suomeen. Nykyään leikittelen joskus paluumuuton ajatuksella jos silmiin sattuu kiinnostava työpaikkailmoitus. Jos käy niin, että muutamme Suomeen, sekin tulee todennäköisesti olemaan vain tilapäinen ratkaisu, joitakin vuosia. Eikä se muutenkaan olisi paluumuutto muille kuin minulle. Mieheni ei ole suomalainen eikä lapsemmekaan ole koskaan asunut Suomessa.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Hampurissa ei vietetä karnevaaleja, mutta keskellä kesää on viikonlopun mittainen Schlagermove, vähän kuin Finnhits-festarit (Schlager=iskelmä). Reeperbahnin liepeille pakkautuu massoittain ihmisiä, jotka ovat pukeutuneet vappuasuihin (tai omasta mielestään retrohenkisesti) ja sitten katua pitkin kulkee rekkoja, joiden ämyreistä pauhaavat vanhat iskelmät ja kaikki bailaavat onnessaan. Todella omituiset juhlat.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Vaillinainen kielitaito. Tässä maassa ei juuri armoa anneta, saksalla on pärjättävä. Ja pärjäsinhän minä, mutta kyllä se vei mehut ja itsetunnon.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Kyllä, erittäinkin hyvin. Jos leikittelen joskus ajatuksella Suomeen muuttamisesta, niin samaa teemme monien muidenkin maiden suhteen. Jokin aika sitten kirjoitinkin siitä, että olen kiinnostunut kokeilemaan eri maissa asumista ennemmin kuin niissä vierailemista ja listasin samalla joitakin kiinnostavia paikkoja. Olemme avoimia muuttamaan sinne, mistä jompikumpi meistä saa erityisen hyvän ja kiinnostavan työpaikan. Onnellisimmillani olen kuitenkin Euroopassa.

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

Öö, mitä tapahtui viime vuonna..? Ainakin ikävällä tavalla mieleen jäi se, kun hajotin polveni italialaisella uima-altaalla. Ja ajoin sen jälkeen 2000 km takaisin kotiin. Mutta en minä sitä aktiivisesti ajattele, kun mietin viime vuotta. Yhtä hetkeä oleellisempaa oli kai jokin naksahdus päässä, joka ajoi panostamaan asioihin, jotka tuntuivat tärkeiltä. Viime vuonna syntyi tämä blogi ja myös viiniblogi. Aloitin viiniopinnot ja tein monta hienoa reissua sen ympärillä. Ennen kaikkea koukutuin kirjoittamiseen, ensimmäistä kertaa sitten lukiovuosien. Päässä alkoi kehittyä pitempi tarina, jota hiljalleen koetan houkutella sanoiksi.

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Tänä vuonna on jo tullut käytyä monessa paikassa: Lontoossa (jälleen viiniopintoja), anoppilassa Romaniassa ja useammin Suomessa kuin koskaan näiden vuosien aikana. Ensi sunnuntaina auton nokka kääntyy kohti eteläistä Saksaa, kun on vuorossa loman ensimmäinen jakso. Viime kesänä tulimme siihen tulokseen, että miksi mennä merta edemmäs kalaan, kun nykyisestä kotimaastakin löytyy niin monta kaunista kolkkaa. Kuukauden päästä olen taas Suomessa, ensin töiden merkeissä ja sitten saan koko perheen sinne lyhyelle lomalle. Elokuussa on luvassa myös lehdistömatka Reininlaakson viinialueille. Syyskuussa vuorossa on työmatka Espanjan aurinkorannikolle. Todellisuus siellä tosin tulee olemaan se, että vietämme kaiket päivät sisällä kokoustilassa. Syksy on muuten vielä avoin, mutta käyttämättömiä lomia on sen verran, että jonnekin aurinkoisempaan paikkaan voisi tehdä vielä pyrähdyksen. Kenties taas Lissaboniin?

Haastan mukaan seuraavat blogit, saatte vastata samoihin kysymyksiin:

Kaikki rakastavat: ihana ystäväni Pia, jolla on niin monta rautaa tulessa, että hän ei ehdi päivittämään blogiausein , mutta jonka ajatuksia haluan lukea.

Diplomaattirouva Maputosta

Lapasesta lähti -blogin Meeri, joka viettää parhaillaan kesää Hampurissa

Visual Diaryn Saara, joka postaa huikean kauniita kuvia Lissabonista

Mielilandia: kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja juttuja Hollannista

sekä sinut, joka et vielä ole saanut haastetta, mutta olet innostunut vastaamaan näihin kysymyksiin 🙂

Säännöt Liebster Awardin vastaanottamiseen:

  • Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
  • Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
  • Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
  • Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
  • Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
  • Nimitä 5-11 uutta blogia
  • Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
  • Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
  • Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen

 

 

Mainokset

Täällä haluaisin asua

DSCN1033

Kuuntelin äskettäin Helenan ja Lillin Cafe au Lait – Kahvihetkiä maailmalla – podcastia. He haastattelevat ohjelmassaan eri puolilla maailmaa asuvia suomalaisia ja rakentavat kunkin jakson jonkin tietyn teeman ympärille. Näitä on kiva kuunnella vaikkapa työmatkalla tai ruokaa laittaessa. Viimeksi kuuntelemassani jaksossa sanailtiin siitä, miten toinen aina ihastuttuaan uuteen paikkaan ilmoittaa haluavansa muuttaa sinne. Toinen taas toppuuttelee; eikö se nyt riitä, että matkustaa niihin kivoihin paikkoihin, onko niihin pakko muuttaa?

On tunnustettava, että minäkin olen sitä koulukuntaa, joka haluaa nimenomaan muuttaa uusiin paikkoihin. Niin ihanaa kuin matkustaminen onkin, se on myös raskasta ja uuvuttavaa. Sitä paitsi matkustaessa on irti arjesta. On aivan eri asia haahuilla rutiineja vailla turistikohteissa tai vaikka niillä vähemmän tallatuilla kujillakin kuin asettua asumaan uuteen paikkaan. Silloin niistä ihanista kaduista tulee minun katujani. Voin ottaa tilan haltuun rauhassa, pala kerrallaan, tarvitsematta hönkiä kaikkea muutamassa päivässä. Viikonkin loman aikana uudesta kohteesta pystyy kokemaan vain pintaraapaisun. Syvempi suhde johonkin paikkaan syntyy hitaasti. On tunnettava paikallisia ihmisiä, elettävä samaa arkea, että pääsee osalliseksi kohteen todellisesta olemuksesta. Eikä alkuhuumaa uudella paikkakunnalla voita mikään!

P1010102

Olen muuttanut elämäni aikana kolme kertaa uudelle paikkakunnalle. Ensin opiskelemaan Helsinkiin, sitten vuodeksi Québeciin ja viimeisimpänä Hampuriin. Minua on purrut ulkosuomalaisuuskärpänen, joka on jättänyt pysyvän levottomuuden. En ole vielä valmis asettumaan yhteen paikkaan pysyvästi enkä näe tätä kaupunkia loppusijoituspaikkanani. En tiedä vielä minne seuraava muuttokuormamme suuntautuu (tai on minulla oikeastaan siitä pieni kutina), mutta haaveilla ja haihatella sopii silti. Missä siis haluaisin asua, jos ei tarvitsisi huolehtia sellaisista pikkuasioista kuin työpaikka ja raha?

2014-06-28 17.21.32

Ranska
Olen haaveillut Ranskassa asumisesta 14-vuotiaasta asti, kun aloin opiskella ranskan kieltä. Elämä heitti minut kuitenkin naapurimaahan Saksaan (jonka kieltä EN siinä vaiheessa osannut), vaikka toki välissä oli lyhyt jakso Atlantin toisella puolella ranskankielisellä alueella. Ranska on edelleen suosikkimatkakohteeni. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että monissa kohteissa olen miettinyt, että ei se arki täällä varmaan niin hohdokasta olisi. Epernay vaikkapa, onhan siellä samppanjaa joka paikassa, mutta talvi pikkukaupungissa on silti pimeä, kylmä ja hiljainen. Isommista kaupungeista eniten olen ihastunut Strasbourgiin ja Lyoniin. Viehättävät kadut! Ruokakulttuuri! Leivokset! Viinit! Ranskan kieli, joka osuu sieluni hermokohtaan!

Hollanti
Seuraa paljastus: en ole koskaan käynyt Hollannissa! Olen siis täysin kuulopuheiden ja mielikuvien varassa. Ja niiden mielestä Hollanti on sympaattinen pieni maa, jossa on elävää kaupunkikulttuuria, kansainvälinen tunnelma, söpöjä taloja ja leppoisaa arkea. Mieheni oli äskettäin työmatkalla Leidenissa ja hehkutti palattuaan kaupunkia maasta taivaaseen. Hänenkin mielestään siis viihtyisin Hollannissa. Mutta korjatkaa toki, jos olen saanut maasta aivan väärän käsityksen.

IMG_0304

Kalifornia
Olen auringon lapsi, joka on sattunut syntymään väärille leveysasteille. Haluaisin ilmastoon, jossa on tasaisen lämmintä vuoden ympäri. Etelä-Euroopassahan voi talvi olla kalseaa kylmissä ja kosteissa asunnoissa ja toisaalta monessa lämpimässä maassa kesälämpötilat voivat olla aivan liian tukalia. Kalifornia saa pluspisteitä lämpötiloista, meren läheisyydestä, tuoreista hedelmistä, viinialueistaan ja asenneilmastostaan. En erityisemmin hinkua asumaan Amerikkaan, mutta Kaliforniasta on jäänyt positiiviset fibat. San Fransisco on New Yorkin ohella suosikkejani niistä amerikkalaisista kaupungeista, joissa olen käynyt. Se on kuitenkin vaihtoehtoina varsin obvious, joten luulen että jokin tuntemattomampi pikkukaupunki voisi yllättää iloisesti.

2015-03-31 20.08.35-1

Lontoo
Kaikista edellämainituista paikoista Lontoo on minulle tutuin. Eräänä kesänä vietin siellä kokonaisen kuukauden ja olen sen jälkeen palannut huudeille vähintään kerran vuodessa. Osaan liikkua sujuvasti julkisilla ja minulle on jo muodostunut suosikkikulmat ja vakkarivierailupaikat. Jo lyhyillä vierailuilla olen väsynyt pitkiin välimatkoihin ja ahdistavan täysiin metrojuniin. Uskon, että ne tympisivät erityisen paljon, jos arkeni olisi Lontoon metroverkoston varassa. Mutta sen vastapainoksi kaupungista löytyy kaikkea kaikille eikä yksi ihmiselämä riitä sen koluamiseen. (Hämmästyin muuten kuvia etsiessäni kun huomasin, että minulla ei ole Lontoosta kuin pari hassua räpsäisyä – siitä huolimatta että olen vieraillut tässä kaupungissa laskujeni mukaan kahdeksan kertaa)

Mitkä ovat sinun salaisia ”oi jos joskus vielä saisin asua siellä” -kohteitasi? Vai oletko sitä koulukuntaa, joka haluaa pitää juurensa yhdessä ja samassa paikassa ja nauttia uusista paikoista vain loma-annostuksina?

Kun isoisoisä Ameriikkaan lähti

Viikko, puolitoista viikkoa. Sen verran kesti laivamatka Englannista Amerikkaan 1800-luvun lopulla. Laivat olivat täynnä eurooppalaisia, joita houkutteli uusi elämä valtameren toisella puolella. Matka kotikylältä lähtösatamaan Englannissa oli jo ollut monivaiheinen. Valtamerilaivaan päästyään matkalaiset olivat nähneet päiväkausia vain avomerta kunnes vihdoin silmien eteen avautui rannikko. Laiva lipui lahdenpohjukkaan, jonka perällä häämötti Manhattan, mutta sitä ennen vastassa oli jättimäinen vapaudenpatsas, jonka soihtua pitelevä käsi tuntui nousevan taivaisiin asti. Miten vaikuttava näky se onkaan mahtanut olla maaseudun kasvateille kaukaa pohjolasta. Yksi heistä oli minun isänisänisäni.

isoisovanhemmat

Vuonna 1882 hän päätti lähteä kiiren vilkkaa Atlantin toiselle puolelle välttyäkseen armeijalta. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli hiljattain säädetty asevelvollisuuslaki, joka koski kaikkia yli 21-vuotiaita. Aktiiviseen palvelukseen määrättiin kuitenkin vain osa, jotka valittiin arpomalla. Arpa lankesi juuri 21 vuotta täyttäneen isoisoisäni kohdalle. Häntä ei ilmeisesti miellyttänyt ajatus kolmivuotisesta asepalveluksesta. Niinpä lähtö alkoi tuntui houkuttelevalta ajatukselta. Olihan samoilta seuduilta mennyt jo moni ja heidän kertomansa mukaan Amerikassa oli töitä ja mahdollisuus rikastumiseen. Elintasopakolaisiksi heidänlaisiaan nykyisin kutsuttaisiin, näitä suomalaisia, jotka lähtivät paremman elämän toivossa eivätkä kuoleman uhkaa paeten. Nälkävuosien ja ensimmäisen maailmansodan välissä Amerikkaan lähti parisataatuhatta suomalaista, suurin osa heistä Pohjanmaalta niin kuin myös isoisoisäni.

Ennen lähtöään isoisoisä meni naimisiin itseään muutaman vuoden vanhemman naisen kanssa, joka seurasi häntä Amerikkaan vasta viisi vuotta myöhemmin. Emme tiedä tarkalleen, mihin he päätyivät, mutta johonkin pohjoiseen osavaltioon, jossa oli tarjolla kaivostöitä. Michiganiin tai Minnesotaan todennäköisesti, siellähän oli jo suuret suomalaisyhteisöt. Ajan mittaan isoisoisä ryhtyi myös yrittäjäksi, nimittäin saluunanpitäjäksi. Ajatus saluunasta 1800-luvun Amerikassa tuo heti mieleen värikkäitä kuvia villistä lännestä, vaikka aivan niin kauas isoisoisäni ei kulkeutunutkaan.

Isoisovanhempani saivat Amerikan-vuosinaan kaksi lasta. Perhe palasi Suomeen vuonna 1892, mutta isoisoisä matkusti takaisin jo seuraavana vuonna. Muutaman vuoden päästä hän palasi takaisin ja pariskunta sai kolmannen lapsensa, minun isoisäni. Lähtemiseen tottunut perheenisä ei viihtynyt pitkään paikoillaan. Vuonna 1902 hän lähti taas, perimään osuuttaan saluunasta, jonka oli myynyt tovereilleen, mutta josta hän ei ollut siihen mennessä saanut lanttiakaan. Perille päästyään muilla osakkailla ei tietenkään ollut mistä maksaa, joten hurjistunut isoisoisä tuikkasi saluunan tuleen todeten, että ”nyt ollaan sitten kaikki yhtä köyhiä”. En tiedä, kuinka totta tämä on, mutta hyvä tarina se ainakin on.

matkustajaluettelo

Isoisoisäni ei enää koskaan palannut takaisin Suomeen. Hänen kaksi vanhinta poikaansa muutti aikuistuttuaan Amerikkaan. Syntymäpaikkansa perusteella heillä oli maan kansalaisuus, mikä varmasti helpotti muuttamista niihin aikoihin, kun siirtolaisten määriä ryhdyttiin rajoittamaan. Isoisäni sen sijaan kasvoi Suomessa eikä koskaan nähnyt isäänsä varhaislapsuutensa jälkeen. Ymmärrettävästi hän oli katkera hylätyksi tulemisesta eikä ole halunnut puhua mitään isästään omille lapsilleen. Nämäkin kertomukset hän tarinoi ainoastaan yhdelle miniöistään eli tädilleni, joka sitten kertoi ne meille. Siksi moni yksityiskohta on jäänyt hämärän peittoon, niin kuin se, missä isoisoisä tarkalleen ottaen asui. Puheissa on vilahdellut Montana ja Wisconsin ja valokuvia on myös Michiganista. Tiedämme, että isoisoisä kuoli jäätyään junan alle vuonna 1916. Hänen kahdella amerikkalaistuneella vanhemmalla pojallaan ei ollut lapsia, joten minulla ei ole tuntemattomia Amerikan-serkkuja tätä kautta.

Isoisoisä amerikkalaisti nimensä Wilsoniksi, joten myös isoisäni syntyi ja kasvoi Wilsonina. Vasta kolmekymppisenä naimisiin mennessään hän vaihtoi nimen takaisin alkuperäiseksi, sillä tuleva vaimo ei halunnut avioitua ”villin sonnin” kanssa. Viimeinenkin side isän Amerikka-seikkailuun tuli näin katkaistua.

2015-08-21 17.04.08

Landungsbrücken Hampurissa oli lähtösatama sadoilletuhansille Amerikkaan matkaaville eurooppalaisille. Vilkkainta matkustajaliikenne oli 1800-1900 -lukujen taitteessa. Nykyinen satamarakennus valmistui 1909.

Kun kerroin tarinan miehelleni, hän huomautti, että nykyään googlettamalla löytyy vaikka mitä arkistotietoja tai digitalisoituja sanomalehtiä. Eikä kestänyt kauaakaan, kun löysin eräästä tietokannasta matkustajaluettelon, jossa komeili tuttu nimi. Myös ikä täsmäsi, samoin kuin matkustusvuosi 1893, josta eteenpäin kotimaan kirkonkirjoissa on maininta isoisoisän poissaolosta ehtoolliselta (kirkossakäynnistä pidettiin kirjaa noihin aikoihin). Poissaololle löytyi nyt selitys. Matkustajaluettelon perusteella isoisoisän toinen matka Amerikkaan tapahtui laivalla Bremenistä New Yorkiin. Matkareitti oli hieman epätavallinen, sillä suurin osa suomalaisista matkusti Ruotsin kautta Englannin Hulliin ja sieltä Atlantin yli. Noihin aikoihin Hangosta olisi ollut suorakin laivayhteys Hulliin. Mutta jostain syystä isoisoisä valitsi meren ylityksen Saksasta käsin. Bremeniin päästäkseen hänen on täytynyt kulkea Lyypekin ja Hampurin kautta. Täällä hän oli ja ihmetteli samoja maisemia kuin minä, pojanpojantytär toistasataa vuotta myöhemmin. En tiedä löydämmekö koskaan hänestä tämän enempää jälkiä, mutta jo tämä pieni yksityiskohta elähdytti: jokin yhdistää meitä sukupolvien yli.

Onko sinulla hyvä kielellinen itsetunto?

2016-12-16-13-58-52-1

Emmää mitään osaa, tuumi amaryllis.

”Puhutteko englantia?” kysyin usein keskustelukumppaniltani Saksaan muutettuamme, kun piti selvittää jotain asiaa, johon onneton saksantaitoni ei riittänyt.
”Vähäsen” kuului lähes poikkeuksetta vastaus. Sen jälkeen toinen osapuoli alkoi suoltaa täydellisen sujuvaa englantia.

Olin hämilläni. Olinhan vihdoin kohdannut kansakunnan, jolla on yhtä huono itsetunto vieraiden kielten suhteen kuin suomalaisilla. Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, jotka mieluummin vaikenevat kuin tuottavat vieraskielisen lauseen, jonka kielioppi  ei ole täydellinen. Harvemmassa ovat ne, jotka innokkaasti viljelevät koko osaamansa sanavaraston myös niillä kielillä, jota eivät ole lukeneet koulussa vuosikausia. Romanialainen anoppini on malliesimerkki rohkeasta kielen käyttämisestä. Kun hän on meillä kylässä, hän pistelee menemään peräkkäin kaikki osaamansa muutan kymmenen saksan kielen sanaa. Aivan pokkana, välittämättä oikeakielisyydestä. Ja hän tulee ymmärretyksi aivan riittävästi tavallisissa arjen tilanteissa vaikkapa kaupassa.

Emmää mitään osaa, ajattelee kuvitteellinen keskivertosuomalainen, joka lukion käytyään on opiskellut kymmenen vuotta englantia, kuusi vuotta ruotsia ja hyvässä lykyssä vielä 3-5 vuotta jotain kolmatta kieltä. Jos ei osaa, niin jotain on todella pahasti pielessä kielenopetuksen menetelmissä. Kyllä me kieliopin hallitsemme, mutta se ei auta avaamaan suuta tositilanteessa. Käyttöenglanti, arjen sanankäänteet, opitaan televisiosta ja netistä. Muiden kielien suhteen osaaminen jää teoreettiselle tasolle harjoituksen puutteessa. Jos ei ole joutunut käymään läpi sitä vaihetta, että joutuu oikeasti ottamaan aktiivikäyttöön pitkään ja hartaasti tankatun kielen, kasvaa kynnys sen käyttämiseen ylivoimaiseksi. Niin kuin minulla ruotsin suhteen. Lopulta sitä väittää, ettei osaa koko kieltä. Hautaa vuosien pohjatyön kaikessa hiljaisuudessa.

2015-02-27-14-11-37

Saksalaiset joko osaavat englantia erinomaisesti tai eivät ollenkaan. Suomessahan englanniksi pärjää kaikkialla, kaikenikäisten ja kaikenlaisista koulutustaustoista tulevien suomalaisten kanssa. Sitä mieheni jaksoi aina hämmästellä Suomen-vuosinaan. Suomi on pieni kielialue ja meillä on nöyrä asenne: on pakko osata vieraita kieliä, jos haluaa olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa. Saksalaisilla taas on suurvaltaidentiteetti: kyllähän muut meidän kieltämme osaavat tai saavat luvan opetella. Kerroinkin viime vuonna, että Veronassa vastaani tuleva rouva kysyi minulta tietä saksaksi eikä edes erityisesti ihmetellyt kun vastasin hänelle saksaksi (ilahtui kyllä). Tulisiko suomalaisille edes mieleen lähestyä ulkomailla ihmisiä omalla kielellään? Veikkaan, että Suomessa on ulkomaalaisen varsin harvinaista kuulla lause ”tämä on Suomi ja täällä puhutaan vain suomea”. Sen sijaan suurin osa Saksassa asuvista, jotka eivät ole heti maahan tullessaan puhuneet paikallista kieltä, ovat taatusti kuulleet tuhahduksen ”Saksassa puhutaan saksaa”, jota seuraa kieltäytyminen palvelemasta englanniksi. Tämä nyt menee keittiöpsykologian puolelle, mutta taustalla saattaa olla myös häpeää omasta vieraan kielen taidottomuudesta. Kun englantia ei osata niin yleisesti ja samalla tasolla kuin vaikka Suomessa, purkautuu kommunikaatiotilanteen kielimuuri puuskahdukseen, että sen toisen pitäisi opetella paremmin meidän kieltämme.

Minulle paikallisen kielen opetteleminen on itsestäänselvyys (sekä edellytys työssä selviytymisessä). Haluan tietää, mistä ympärilläni puhutaan. Ilman saksan kielen taitoa en kykenisi keskustelemaan lapseni päiväkodin hoitajien kanssa kuin auttavasti. En ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun junassa tulee kuulutus ja kaikki matkustajat poistuvat ulos. Kokisin olevani ihan pihalla ympäristöstäni. Kielitaidottomuus pitää yllä ulkopuolisuuden tunnetta. Sellaista koen jossain määrin yhä edelleen, vaikka kielitaito on kohentunut huimasti lähtötilanteesta. Viisi vuotta sitten tänne tultuani saksantaitoni pohjautui pariin kurssiin yliopistolla. Nyt puhun ja kirjoitan sitä ihan kelvollisesti, uskalsin jopa antaa radiohaastattelun saksaksi (kun en kehdannut sanoa pomolle ei). Silti minua vaivaa huono kielellinen itsetunto. Hävettää, että en puhu vielä paljon paremmin näin pitkän ajan jälkeen. Kun se ja se tuttukin jo puhuu aivan sujuvasti. Toisiin vertailu on tietenkin tosi järkevää.

Huono kielellinen itsetunto näkyy vaikka siinä, että en mielelläni aloita keskusteluja saksaksi tai en yritä lähteä syventämään suhteita paikallisiin small talkista oikeaksi ystävyyssuhteeksi. Kun kielitaitoani kehutaan, minä perisuomalaiseen tapaan voivottelen, mitä en vielä osaa. Sen sijaan voisin taputtaa itseäni olkapäälle: hyvä minä, olen oppinut tässä iässä uuden kielen. Voisin ajatella, että mitä enemmän uskallan ryhtyä juttusille ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, sitä enemmän opin paikallisista tavoista ja saksalaisten mielenliikkeistä. Vain sillä tavalla kokemus ulkopuolisuudesta vähenee.

Oma joulu

2016-12-24-19-10-23

Ulkosuomalaisista ystävistäni vähemmistö tuntuu viettävän joulua omassa kodissaan. Jotkut matkustavat joka joulu Suomeen, jotkut vuorovuosin omien ja puolisonsa vanhempien luokse. Tiedän niitäkin, jotka jakavat joulunpyhät eri paikkojen välillä viettäen aaton yhdessä ja joulupäivän toisessa paikassa. Itse tein päätöksen joulumatkailun lopettamisesta jo 23-vuotiaana, kun ryhdyin leikkimään kotia (ex-anopin ilmaisu) silloisen kumppanini kanssa. Meistä kummastakaan ei ollut täysin rentoa ja luontevaa vierailla toisen vanhempien kotona ja paras kompromissiratkaisu tuntui olevan aloittaa joulun vietto omassa kodissa.

Ensimmäisinä omina jouluina meillä molemmilla oli tarve toistaa lapsuuden joulu jokaista yksityiskohtaa myöten. Vaikka jouluruoat ja -tavat ovat kaikkialla Suomessa suurin piirtein samat, löytyy pienistä yksityiskohdista eroja. Kinaa tuli vaikkapa siitä, millä reseptillä piparit leivotaan tai minkäasteinen kinkku on oikeanlaista. Valmistimme hartaudella kaikki laatikot, rosollit ja hankimme sillit ja graavilohet. Aivan kahdestaan emme joulua viettäneet, vaan uudeksi tavaksi vakiintui viettää aattoiltaa Helsingissä asuvan veljeni luona, joka myös perheineen oli alkanut viettää omia jouluja.

2015-12-13-13-34-55

Eron jälkeen muutin Kanadaan, mutta lensin sieltä jouluksi Suomeen, kun niin kai kuului tehdä. Tuntui oudolta viettää vuosien tauon jälkeen joulua lapsuudenkodissa. Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikä vain korosti kontrastia vanhojen puitteiden ja muuttuneen minäni välillä. En ollut enää se sama tyttö, joka asui tuossa talossa äitinsä ja isänsä kanssa. Paluu lapsuuden jouluun tuntui ikävällä tavalla lähtöruutuun palaamiselta.

Seuraavan joulun vietinkin Kanadassa, nykyisen mieheni askeettisessa opiskelija-asunnossa. Mitään kinkun tapaista ei löytynyt, mutta sen sijaan valmistimme joulujäniksen. Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Kokonainen jänis muistuttaa ulkomuodoltaan ikävästi nyljettyä kissaa eikä miehen reseptikään ollut oikein onnistunut. Perunalaatikko sen sijaan imeltyi juuri niin kuin pitikin myös näillä pituuspiireillä ja pipareista tuli suuri hitti romanialaisen ystäväperheemme keskuudessa. Tuo joulu on jänisfiaskosta huolimatta jäänyt mieleen lämpimänä muistona. Olimme tutustuneet lähellä asuvaan romanialaiseen perheeseen, joka oli tutkimusvaihdossa Québecissä. Vietimme koko joulun yhdessä. Ensin jouluaattona heillä romanialaisten herkkujen äärellä ja romanialaiseen tapaan eli istuimme pöydän ääressä napostellen koko yön. Seuraavana päivänä olimme meillä ja nautimme perunalaatikkoa, itse graavattua lohta ja sitä kuivaa jänistä. Muistan pienen ikävän kaiherruksen, kun kuuntelin suomalaista jouluradiota. Ensimmäistä kertaa olin näin kaukana kotoa jouluna.

2016-12-23-15-47-42

Myöhemmin olemme viettäneet yhden joulun anoppilassani Romaniassa ja äitiyslomalla ollessani matkustimme jouluksi Suomeen, mutta muutoin omien joulujen viettäminen on tuntunut parhaalta ratkaisulta. Ei ole kiire minnekään, asiat voi tehdä omassa aikataulussa ja järjestyksessä. Pöytään ei ole pakko kattaa niitä suomalaisia perinneruokia siksi, että joku muu toivoo niitä. Nykyäänkin saatan tosin hankkia pienen kinkkurullan merimieskirkolta, mutta sen kylkeen teen vain imellettyä perunalaatikkoa, sillä muut suomalaiset jouluruoat eivät erityisemmin maistu kummallekaan meistä. Ja kinkkua ei todellakaan syödä viikkoa putkeen. Joka päivä valmistamme jotain muuta erityisempää ruokaa, josta pidämme. Viime vuosina jouluruokien listalle ovat vakiintuneet ainakin blinit. Ja nyt jo toistamiseen tein juustokohokasta sekä gorgonzolalla ja päärynällä täytettyä naudan sisäfileetä.

2016-12-26-18-25-24

Oma joulu ei tarkoita meille eristäytymistä. En halua viettää koko joulunpyhiä ja vielä välipäiviäkin putkeen pelkästään meidän kolmen kesken (johan siinä lapsikin hyppisi seinille). Jouluna on kiva viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden seurasta nauttii, olivatpa he sitten sukulaisia tai ystäviä. Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa tilannut meille joulupukin ja pyysin pukin vierailun ajaksi kylään myös ystäväperheeni, joilla on meidän tyttömme kanssa samanikäinen lapsi. Lisäksi vanhempani olivat meillä joulua viettämässä. Tähän asti aina joku sisaruksistani on ollut heillä jouluna, mutta nyt he saivat ensimmäistä kertaa olla itse kylässä ja istua valmiiseen pöytään. Johan he olivat sellaisen ansainneet, yli 50 vuoden jälkeen. Saattelin jo vanhempani lentokoneeseen, mutta lisää vieraita on tulossa seuraavina päivinä, tasaiseen tahtiin. Kuusi saa vielä seistä olohuoneessa ja joulu jatkua.

Bloggaajien sokkotreffit ja ujoudesta

Viime viikonloppuna seitsemän suomalaista bloggaajaa tapasi toisensa Mainzissa – suurin osa ensimmäistä kertaa. London and beyond -Leena, Ajatuksia Saksasta -Oili, Lempipaikkojani-Jonna, Viisi kymppiä lasissa -Aino, Viherjuuria-Heidi ja Oh wie nordisch -Eeva ovat jo kirjoittaneet monipuolisesti siitä, mitä teimme, missä söimme ja mistä puhuimme. Heillä on myös huomattavasti laadukaampia kuvia kuin omat kännykkäkameraräpsäisyni. En siis tarjoa visuaalista ilotulitusta (mutta lupaan opetella jatkossa käyttämään komerossa pölyyntynyttä digikameraani) enkä kertaa enää viikonlopun tapahtumia, vaan pohdin sen sijaan tutustumista.

2016-12-02-20-44-05

Jälkikäteen moni paikalla olleista tunnusti vähän jännittäneensä, että millaiseen seuraan sitä joutuu. ”Minua olisi varmasti ujostuttanut lähteä tuollaiseen tapahtumaan” sanoi eräskin ystäväni. Yllättävää kyllä itse en uhrannut ajatustakaan sille, että tulenko toimeen kaikkien kanssa ja luistaako juttu. Osittain se johtuu siitä, että meillä on jo yhdistävä tekijä: bloggaaminen. Yhteistä kosketuspintaa ja samanlaista ajattelumaailmaan on löytynyt useista näiden bloggaajien teksteistä. Luotin siihen, että jos pidän heidän kirjoituksistaan, pidän heistä myös livenä. Oikeassa olin. Toisekseen koen, että toisten ulkosuomalaisten seuraan on luontevaa solahtaa. Aina ilahduttaa saada puhua suomea ja aina löytyy jotain, jota päivitellä tai pohtia yhdessä muiden Saksassa asuvien suomalaisten kanssa, olivatpa nämä tuttuja tai tuntemattomia.

En ole luonteeltani erityisen ujo ja työkin on harjaannuttanut kohtaamaan jatkuvasti itselleni vieraita ihmisiä. On silti tilanteita, joita jännittää enemmän kuin toisia. Äitiyslomalla kaipasin kipeästi seuraa. Liityin paikalliseen englanninkielisten äitien fb-ryhmään ja ajattelin osallistuvani johonkin heidän tapaamisistaan. Mutta en koskaan mennyt niihin. Jotenkin vaan ujostutti mennä seurueeseen, jossa kaikki muut tuntevat toisensa. Osa tapaamisista oli sitäpaitsi yksityiskodeissa. Minulla ei kertakaikkiaan ollut rohkeutta purjehtia vieraan ihmisen kotiin keskelle joukkiota, joka iloisesti vaihtaa kuulumisia toistensa kanssa. Silti pelkästään tuohon fb-ryhmään kuuluminen ja virtuaalisesti vinkkien jakaminen tarjosi riittävää vertaistukea. Ja lopulta löysin kivan vertaisryhmän – Hampurin suomalaisten äitien joukosta, mistäpä muualtakaan.

Ujoudella on jonkin verran tekemistä kielen kanssa. Kokkareilla minulla ei ole mitään ongelmaa pälättää mitä tahansa kenen tahansa kanssa suomeksi tai englanniksi. Mutta jos kieli on saksa tai ranska, hiiviskelen nurkkia pitkin. Se on ennakoivaa häpeää puuteellisesta kielitaidosta. Häpeää jo etukäteen, että jos ei ymmärräkään, mitä toinen sanoo tai antaa itsestään dorkan vaikutelman, kun ei löydä riittävän nopeasti oikeita sanoja. Ehkä ujous, kaikenlainen, on pohjimiltaan juuri häpeän pelkoa?

2016-12-02-20-44-50

Olisin jäänyt paljosta paitsi, jos en olisi rohjennut lähteä tähän bloggaajatapaamiseen. En olisi saanut tietää, miten säkenöiviä persoonia kunkin blogin takaa löytyy. Nyt tiedän vaikkapa sen, että Heidillä on hersyvä nauru, Ainolla jutut, jotka takuuvarmimmin saavat kaikki nauramaan kippurassa ja Jonna on se, joka laittaa asiat tapahtumaan (ilman häntä meillä tuskin olisi varausta yhtään minnekään). Oli ilo tutustua teihin kaikkiin!

Eurooppalainen?

P1010376

Ulkosuomalaisten identiteetissä tuntuu kulkevan merkittävä raja vanhemman ja nuoremman sukupolven välillä. Iäkkäämmät kokevat olevansa ensisijaisesti suomalaisia, kun taas nuoremman polven joukossa olen monen kuullut määrittävän itsensä ennen kaikkea eurooppalaiseksi.

Eurooppalaisuudesta puhutaan usein silloin, kun halutaan tehdä yleistyksiä (vrt. eurooppalaiset juomatavat) ja samalla erotetaan eurooppalaisuus suomalaisuudesta. Suomi on ollut EU:n jäsen yli 20 vuotta, mutta silti lehdistössä edelleen kirjoitetaan uutisia, joissa ”Euroopassa” tapahtuu sitä ja tätä ja tällöin Eurooppa tarkoittaa Suomesta erillistä entiteettiä. Ehkä oma näkökulmani on erilainen, kun itse asun tuossa mystisessä ”Euroopassa”. En puhu eurooppalaisuudesta ulkopuolisen näkökulmasta.

Minä olen sitä sukupolvea, joka on kasvanut rajattomassa Euroopassa. Muistan vielä sen aamun peruskoulun kuudennella luokalla, kun luokanopettajamme kertoi kiihtyneenä, että Neuvostoliittoa ei enää ole. Me kohautimme olkapäitämme ja jatkoimme 12-vuotiaan puuhiamme. Ei meillä ollut mitään käsitystä siitä, että elimme juuri yhtä Euroopan historian suurista käännekohdista. Karttakirjamme vanheni hetkessä, kun valtiot lakkasivat olemasta ja uusia syntyi tilalle. Kylmä sota päättyi, muureja purettiin. 80-luvun laulut, joissa pelätään ydinsotaa, tuntuivat meistä käsittämättömiltä. Siinä maailmassa, jossa me kasvoimme nuoriksi ja aikuisiksi, ei valtioiden tarvinnut uhitella toisilleen.

Hesarissa pohdittiin hiljattain vapaan liikkuvuuden merkitystä Euroopassa. Vuodesta 1992 lähtien Maastrichtin sopimus on taannut henkilöille oikeuden liikkua ja oleskella vapaasti Euroopan unionin maissa. Voimme vaihtaa unionin rajojen sisällä maata ilman että joudumme tekemään tiliä saapumisemme syistä tai anomaan oleskelulupaa. Voimme hakea töitä sieltä, missä niitä on tarjolla ja hakeutua opiskelemaan minne huvittaa. Voimme ostaa tavaroita muista Euroopan maista ilman korkeita tullimaksuja. Tällä hetkellä 15 miljoonaa EU-kansalaista asuu toisessa jäsenmaassa. Miljoonat nuoret ovat opiskelleet tai harjoitelleet toisessa EU-maassa Erasmus-ohjelman olemassaolon aikana. Omaankin tuttavapiiriini kuuluu Erasmus-vauvoja, siis vaihdossa toisensa tavanneiden parien jälkikasvua. Maasta toiseen voi matkustaa edes huomaamatta rajojen vaihtumista.

Aloin itse oivaltaa itseni eurooppalaiseksi silloin, kun asuin Kanadassa. Koin pohjoisamerikkalaisen kulttuurin itselleni vieraaksi tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Tapasin tuolloin mieheni, toisen eurooppalaisen, joka oli yhtä eksyksissä vieraalla mantereella. Välillä kävimme hampurilaisravintolan sijaan ostamassa illallistarvikkeet puodista, jonka nimi oli Eurooppalainen ruokakauppa: ranskalaista juustoa, italialaista salamia ja kreikkalaisia oliiveja. Kaipasimme maisemiin, joissa historian eri kerrostumat ovat visuaalisestikin läsnä. Kauhistelin lehdestä lukemiani näkemyksiä maahanmuuttajista ja vierastin vaatimusta, että muualta tulleiden pitäisi unohtaa oma kulttuurinsa ja sulautua paikalliseen elämänmenoon; ei siis integroitua vaan assimiloitua. Sanoin, että meillä ei ikinä olisi poliittisesti korrektia puhua ulkomaalaisista samaan sävyyn. Vähänpä tiesin, että asenneilmaston muutos olisi vain muutamien vuosien päässä.

”The world is closing in
Did you ever think
That we could be so close, like brothers
The future’s in the air
I can feel it everywhere
Blowing with the wind of change”

Viime kesänä radiosta tuli Scorpionsin vanha hitti Wind of Change ja se sai minut yhtäkkiä kyyneliin. Berliinin muurin murtumisen jälkeen kirjoitetun laulun toivo ja usko paremmasta huomisesta on niin pakahduttavaa. Ja parinkymmenen vuoden ajan tuolle tulevaisuudenuskolle tuntui olevan katetta. Kasvoi sukupolvi, jonka ensimmäistä kertaa aikoihin ei tarvinnut pelätä sotaa. Heille koti oli koko Eurooppa eikä pelkkä kotimaa. Olen etuoikeutettua sukupolvea, kun olen saanut kokea sen kaiken. Ja vasta nyt ymmärrän, miten harvinaista se on historiaa laajemmalla aikavälillä tarkasteltuna. Nyt kun optimismi on nahistunut. On taas aikakausi, jolloin pystytetään muureja – eikä vain kuvaannollisesti – ja kyräillään naapureita. Ensimmäistä kertaa elämässäni mielessäni on käynyt ajatus, joka aiemmin tuntui mahdottomalta: kenties vielä elinaikani joudun kokemaan sodan. Minulle Eurooppa ja eurooppalaisuus on toisenlaista kuin vanhemmilleni. Tyttärelleni, kolmen kulttuurin kasvatille, eurooppalaisuus on itsestäänselvyys. Mutta vielä emme tiedä, millainen tulee olemaan hänen Eurooppansa.