Onko sinulla hyvä kielellinen itsetunto?

Emmää mitään osaa, tuumi amaryllis.

”Puhutteko englantia?” kysyin usein keskustelukumppaniltani Saksaan muutettuamme, kun piti selvittää jotain asiaa, johon onneton saksantaitoni ei riittänyt.
”Vähäsen” kuului lähes poikkeuksetta vastaus. Sen jälkeen toinen osapuoli alkoi suoltaa täydellisen sujuvaa englantia.

Olin hämilläni. Olinhan vihdoin kohdannut kansakunnan, jolla on yhtä huono itsetunto vieraiden kielten suhteen kuin suomalaisilla. Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, jotka mieluummin vaikenevat kuin tuottavat vieraskielisen lauseen, jonka kielioppi  ei ole täydellinen. Harvemmassa ovat ne, jotka innokkaasti viljelevät koko osaamansa sanavaraston myös niillä kielillä, jota eivät ole lukeneet koulussa vuosikausia. Romanialainen anoppini on malliesimerkki rohkeasta kielen käyttämisestä. Kun hän on meillä kylässä, hän pistelee menemään peräkkäin kaikki osaamansa muutan kymmenen saksan kielen sanaa. Aivan pokkana, välittämättä oikeakielisyydestä. Ja hän tulee ymmärretyksi aivan riittävästi tavallisissa arjen tilanteissa vaikkapa kaupassa.

Emmää mitään osaa, ajattelee kuvitteellinen keskivertosuomalainen, joka lukion käytyään on opiskellut kymmenen vuotta englantia, kuusi vuotta ruotsia ja hyvässä lykyssä vielä 3-5 vuotta jotain kolmatta kieltä. Jos ei osaa, niin jotain on todella pahasti pielessä kielenopetuksen menetelmissä. Kyllä me kieliopin hallitsemme, mutta se ei auta avaamaan suuta tositilanteessa. Käyttöenglanti, arjen sanankäänteet, opitaan televisiosta ja netistä. Muiden kielien suhteen osaaminen jää teoreettiselle tasolle harjoituksen puutteessa. Jos ei ole joutunut käymään läpi sitä vaihetta, että joutuu oikeasti ottamaan aktiivikäyttöön pitkään ja hartaasti tankatun kielen, kasvaa kynnys sen käyttämiseen ylivoimaiseksi. Niin kuin minulla ruotsin suhteen. Lopulta sitä väittää, ettei osaa koko kieltä. Hautaa vuosien pohjatyön kaikessa hiljaisuudessa.

Saksalaiset joko osaavat englantia erinomaisesti tai eivät ollenkaan. Suomessahan englanniksi pärjää kaikkialla, kaikenikäisten ja kaikenlaisista koulutustaustoista tulevien suomalaisten kanssa. Sitä mieheni jaksoi aina hämmästellä Suomen-vuosinaan. Suomi on pieni kielialue ja meillä on nöyrä asenne: on pakko osata vieraita kieliä, jos haluaa olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa. Saksalaisilla taas on suurvaltaidentiteetti: kyllähän muut meidän kieltämme osaavat tai saavat luvan opetella. Kerroinkin viime vuonna, että Veronassa vastaani tuleva rouva kysyi minulta tietä saksaksi eikä edes erityisesti ihmetellyt kun vastasin hänelle saksaksi (ilahtui kyllä). Tulisiko suomalaisille edes mieleen lähestyä ulkomailla ihmisiä omalla kielellään? Veikkaan, että Suomessa on ulkomaalaisen varsin harvinaista kuulla lause ”tämä on Suomi ja täällä puhutaan vain suomea”. Sen sijaan suurin osa Saksassa asuvista, jotka eivät ole heti maahan tullessaan puhuneet paikallista kieltä, ovat taatusti kuulleet tuhahduksen ”Saksassa puhutaan saksaa”, jota seuraa kieltäytyminen palvelemasta englanniksi. Tämä nyt menee keittiöpsykologian puolelle, mutta taustalla saattaa olla myös häpeää omasta vieraan kielen taidottomuudesta. Kun englantia ei osata niin yleisesti ja samalla tasolla kuin vaikka Suomessa, purkautuu kommunikaatiotilanteen kielimuuri puuskahdukseen, että sen toisen pitäisi opetella paremmin meidän kieltämme.

Minulle paikallisen kielen opetteleminen on itsestäänselvyys (sekä edellytys työssä selviytymisessä). Haluan tietää, mistä ympärilläni puhutaan. Ilman saksan kielen taitoa en kykenisi keskustelemaan lapseni päiväkodin hoitajien kanssa kuin auttavasti. En ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun junassa tulee kuulutus ja kaikki matkustajat poistuvat ulos. Kokisin olevani ihan pihalla ympäristöstäni. Kielitaidottomuus pitää yllä ulkopuolisuuden tunnetta. Sellaista koen jossain määrin yhä edelleen, vaikka kielitaito on kohentunut huimasti lähtötilanteesta. Viisi vuotta sitten tänne tultuani saksantaitoni pohjautui pariin kurssiin yliopistolla. Nyt puhun ja kirjoitan sitä ihan kelvollisesti, uskalsin jopa antaa radiohaastattelun saksaksi (kun en kehdannut sanoa pomolle ei). Silti minua vaivaa huono kielellinen itsetunto. Hävettää, että en puhu vielä paljon paremmin näin pitkän ajan jälkeen. Kun se ja se tuttukin jo puhuu aivan sujuvasti. Toisiin vertailu on tietenkin tosi järkevää.

Huono kielellinen itsetunto näkyy vaikka siinä, että en mielelläni aloita keskusteluja saksaksi tai en yritä lähteä syventämään suhteita paikallisiin small talkista oikeaksi ystävyyssuhteeksi. Kun kielitaitoani kehutaan, minä perisuomalaiseen tapaan voivottelen, mitä en vielä osaa. Sen sijaan voisin taputtaa itseäni olkapäälle: hyvä minä, olen oppinut tässä iässä uuden kielen. Voisin ajatella, että mitä enemmän uskallan ryhtyä juttusille ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, sitä enemmän opin paikallisista tavoista ja saksalaisten mielenliikkeistä. Vain sillä tavalla kokemus ulkopuolisuudesta vähenee.

Advertisement

Vakuutusten viidakko

Saksalaiset käyttävät paljon asiantuntijapalveluita, joita Suomessa ei juuri harrasteta. Monien mielestä veroneuvojan palkkaaminen on aivan välttämätöntä (itse tosin taistelin veroilmoituksen menestyksellisesti itse kasaan). Minullakin on nykyään vakuutusmeklari. Ja uutuutena myös lakimies, johon piti turvautua juurikin vakuutusasioissa.

Kaikkein tärkein ja kaikille pakollinen vakuutus Saksassa on tietenkin sairasvakuutus (Krankenversicherung). Sairaskassa valitaan itse ja vakuutusmaksu pidätetään palkasta. Jos tuloja ei ole, voi kuulua ilmaiseksi aviopuolisonsa vakuutukseen (ja lapset vanhempiensa vakuutukseen). Työttömien ei tarvitse maksaa vakuutusmaksua, mutta tulottomat, jotka eivät saa mitään tukia, joutuvat maksamaan itse sairasvakuutuksen minimimaksun (noin 150 euroa kuukaudessa). Auton omistajan on pakko hankkia liikenneturvavakuutus (Kfz-Haftpflichtversicherung), aivan kuten Suomessakin. Näiden lisäksi on koko joukko vakuutuksia, jotka eivät ole pakollisia, mutta joita kyllä aivan välttämättöminä suositellaan.

Yksi näistä must have -vakuutuksista on yksityishenkilön vastuuvakuutus (Privathaftpflichtversicherung). Se kattaa kolmannelle osapuolelle koituvat vahingot, jotka vakuutuksen ottaja tai hänen perheenjäsenensä on tuottanut. Tämän hankin sen jälkeen, kun vähän joka puolelta toitotettiin sen tärkeyttä eikä vakuutus maksa montaa kymppiä vuodessa. En ole vielä joutunut turvautumaan siihen, mutta varsinkin lapsiperheissä voi tietenkin aina sattua ja tapahtua. Lapsi potkaisee pallon naapurin ikkunasta läpi? Ei haittaa, vastuuvakuutus kattaa.

Kovasti myös suositellaan oikeusturvavakuutusta (Rechschutszversicherung), joka kattaa mahdolliset oikeudenkäyntikulut. Sellaista minulla ei ole, mutta saattanen kyllä hankkia, etenkin kun nyt ensimmäistä kertaa tuli tarvetta lakimiehen palveluille. Muistatteko kesäisen automatkamme Italiaan, jonne nappasin lennosta vuokra-auton, kun oma koslamme kosahti lähtöpäivän aamuna? Vuokra-autoa varatessa buukkasin myös lisävakuutuksen, joka kattaa vahinkotapauksessa omavastuuosuuden. No, tietenkin autoa kolhittiin Italiassa, joten heti paluuni jälkeen täytin sähköisen vahinkoilmoituksen vakuutysyhtiölle ja skannasin mukaan kaikki ohjeiden mukaiset paperit. Aikanaan sain sähköpostia, jossa peräänkuulutettiin vielä auton korjausarviota. Siihen koko homma meinasi tyssätä. Vuorafirma ei nimittäin vastannut yhteydenottoihini ja vakuutusyhtiö pysyi tiukkana: ei korvausta ennen kyseistä paperia. Kyseenalaistin kyllä sen, mihin sitä tarvitaan, olihan minulla todiste siitä että vahinko oli tapahtunut ja vuokrafirma oli pidättänyt omavastuuosuuden luottokortiltani. Ja jos vakuutuksen piti kattaa nimenomaan omavastuu, niin miksi heitä kiinnosti tietää, kuinka paljon auton korjaaminen oikeasti tuli vuokrafirmalle maksamaan? Kun tulosta ei meinannut syntyä, niin käännyin lopulta tutun lakimiehen puoleen. Kas kummaa, johan alkoi homma edetä. Tänään sain vihdoin – 2,5 kuukauden kuluttua vahinkoilmoituksen tekemisestä – päätöksen, että koko 975 euron omavastuuosuus korvataan minulle. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja lakimieskin laskutti minulta vain tunnin työn. Mutta ikinä ei tiedä, millaisista asioista tulevaisuudessa saattaa joutua tappelemaan oikeusteitse, joten oikeusturvavakuutus voisi tosiaan olla hyvä olemassa.

Ystävien kanssa tuli äskettäin puhetta siitä, että heidän miehensä ovat hommanneet henkivakuutukset. Sen tärkeyttä pohdiskeli myös Puutalobaby-blogin Krista äskettäin. Aiemmassa elämänvaiheessa ei henkivakuutus tullut mieleenkään. Mitäpä iloa jostain kertakorvaussummasta vanhemmilleni olisi ollut, jos minä olisi ottanut ja kuollut? Mutta nyt kun miettii oman perheen pärjäämistä ihan jo taloudelliselta kannalta siinä tapauksessa, että toiselle tapahtuisi jotain, niin vakuutus alkaa tuntua hyvältä ajatukselta. Eikä pelkästään kuolemantapauksen varalta, vaan myös mahdollisen työkyvyttömyyden osalta. Vakuutukset ovat aina asioita, jotka hankitaan pahimman mahdollisen skenaarion varalta. Niissä maksetaan siitä toivosta, että niihin ei tarvitsisi turvautua. Optimistinkin on syytä hyväksyä se mahdollisuus, että kaikki ei mene aina putkeen.

Mitähän seuraavaksi? Testamentti..? Hoitotestamentti..? Kertokaapa te, mitä vakuutuksia olette katsoneet tarpeellisiksi.

Eurooppalainen?

Ulkosuomalaisten identiteetissä tuntuu kulkevan merkittävä raja vanhemman ja nuoremman sukupolven välillä. Iäkkäämmät kokevat olevansa ensisijaisesti suomalaisia, kun taas nuoremman polven joukossa olen monen kuullut määrittävän itsensä ennen kaikkea eurooppalaiseksi.

Eurooppalaisuudesta puhutaan usein silloin, kun halutaan tehdä yleistyksiä (vrt. eurooppalaiset juomatavat) ja samalla erotetaan eurooppalaisuus suomalaisuudesta. Suomi on ollut EU:n jäsen yli 20 vuotta, mutta silti lehdistössä edelleen kirjoitetaan uutisia, joissa ”Euroopassa” tapahtuu sitä ja tätä ja tällöin Eurooppa tarkoittaa Suomesta erillistä entiteettiä. Ehkä oma näkökulmani on erilainen, kun itse asun tuossa mystisessä ”Euroopassa”. En puhu eurooppalaisuudesta ulkopuolisen näkökulmasta.

Minä olen sitä sukupolvea, joka on kasvanut rajattomassa Euroopassa. Muistan vielä sen aamun peruskoulun kuudennella luokalla, kun luokanopettajamme kertoi kiihtyneenä, että Neuvostoliittoa ei enää ole. Me kohautimme olkapäitämme ja jatkoimme 12-vuotiaan puuhiamme. Ei meillä ollut mitään käsitystä siitä, että elimme juuri yhtä Euroopan historian suurista käännekohdista. Karttakirjamme vanheni hetkessä, kun valtiot lakkasivat olemasta ja uusia syntyi tilalle. Kylmä sota päättyi, muureja purettiin. 80-luvun laulut, joissa pelätään ydinsotaa, tuntuivat meistä käsittämättömiltä. Siinä maailmassa, jossa me kasvoimme nuoriksi ja aikuisiksi, ei valtioiden tarvinnut uhitella toisilleen.

Hesarissa pohdittiin hiljattain vapaan liikkuvuuden merkitystä Euroopassa. Vuodesta 1992 lähtien Maastrichtin sopimus on taannut henkilöille oikeuden liikkua ja oleskella vapaasti Euroopan unionin maissa. Voimme vaihtaa unionin rajojen sisällä maata ilman että joudumme tekemään tiliä saapumisemme syistä tai anomaan oleskelulupaa. Voimme hakea töitä sieltä, missä niitä on tarjolla ja hakeutua opiskelemaan minne huvittaa. Voimme ostaa tavaroita muista Euroopan maista ilman korkeita tullimaksuja. Tällä hetkellä 15 miljoonaa EU-kansalaista asuu toisessa jäsenmaassa. Miljoonat nuoret ovat opiskelleet tai harjoitelleet toisessa EU-maassa Erasmus-ohjelman olemassaolon aikana. Omaankin tuttavapiiriini kuuluu Erasmus-vauvoja, siis vaihdossa toisensa tavanneiden parien jälkikasvua. Maasta toiseen voi matkustaa edes huomaamatta rajojen vaihtumista.

Aloin itse oivaltaa itseni eurooppalaiseksi silloin, kun asuin Kanadassa. Koin pohjoisamerikkalaisen kulttuurin itselleni vieraaksi tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Tapasin tuolloin mieheni, toisen eurooppalaisen, joka oli yhtä eksyksissä vieraalla mantereella. Välillä kävimme hampurilaisravintolan sijaan ostamassa illallistarvikkeet puodista, jonka nimi oli Eurooppalainen ruokakauppa: ranskalaista juustoa, italialaista salamia ja kreikkalaisia oliiveja. Kaipasimme maisemiin, joissa historian eri kerrostumat ovat visuaalisestikin läsnä. Kauhistelin lehdestä lukemiani näkemyksiä maahanmuuttajista ja vierastin vaatimusta, että muualta tulleiden pitäisi unohtaa oma kulttuurinsa ja sulautua paikalliseen elämänmenoon; ei siis integroitua vaan assimiloitua. Sanoin, että meillä ei ikinä olisi poliittisesti korrektia puhua ulkomaalaisista samaan sävyyn. Vähänpä tiesin, että asenneilmaston muutos olisi vain muutamien vuosien päässä.

”The world is closing in
Did you ever think
That we could be so close, like brothers
The future’s in the air
I can feel it everywhere
Blowing with the wind of change”

Viime kesänä radiosta tuli Scorpionsin vanha hitti Wind of Change ja se sai minut yhtäkkiä kyyneliin. Berliinin muurin murtumisen jälkeen kirjoitetun laulun toivo ja usko paremmasta huomisesta on niin pakahduttavaa. Ja parinkymmenen vuoden ajan tuolle tulevaisuudenuskolle tuntui olevan katetta. Kasvoi sukupolvi, jonka ensimmäistä kertaa aikoihin ei tarvinnut pelätä sotaa. Heille koti oli koko Eurooppa eikä pelkkä kotimaa. Olen etuoikeutettua sukupolvea, kun olen saanut kokea sen kaiken. Ja vasta nyt ymmärrän, miten harvinaista se on historiaa laajemmalla aikavälillä tarkasteltuna. Nyt kun optimismi on nahistunut. On taas aikakausi, jolloin pystytetään muureja – eikä vain kuvaannollisesti – ja kyräillään naapureita. Ensimmäistä kertaa elämässäni mielessäni on käynyt ajatus, joka aiemmin tuntui mahdottomalta: kenties vielä elinaikani joudun kokemaan sodan. Minulle Eurooppa ja eurooppalaisuus on toisenlaista kuin vanhemmilleni. Tyttärelleni, kolmen kulttuurin kasvatille, eurooppalaisuus on itsestäänselvyys. Mutta vielä emme tiedä, millainen tulee olemaan hänen Eurooppansa.

Tuttu ja vieras Helsinki

”Mistä olet kotoisin?” Tuohon kysymykseen vastaan aina laveasti. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, mutta vietin elämästäni 15 vuotta Helsingissä ja pidän oikeastaan sitä kotikaupunkinani. Helsinki meni ihon alle aivan eri tavalla kuin mikään muu asuinpaikoistani. Siksi haluan Suomen-lomilla käydä aina rakkaassa entisessä kotikaupungissani. 

Edellisestä reissusta Suomeen oli ehtinyt vierähtää jo kokonainen vuosi. Laskeuduimme Helsinki-Vantaalle myöhään maanantai-iltana. Miten outoa olikaan taas kuulla ympärillään suomenkielistä puheensorinaa! Päähän siinä menee pyörälle kun jää kuuntelemaan puolella korvalla sivullisten juttuja. Saksassa en kiinnitä huomiota kanssamatkustajien keskusteluihin, mutta suomen kieli valuu korvakäytävästä väkisin sisään. Ja miten kotoisaa olikaan ihmisten yleinen epäkohteliaisuus. Heti astuttuani lentokentän saapumisaulaan ja pysähdyttyäni lastenrattaiden ja matkalaukun kanssa kuikuilemaan vastaanottajaa, pyyhälsi edestäni takakireä keski-ikäinen nainen, joka kovaan ääneen paheksui kulkuväylän tukkimista. Oi Suomi, jossa kukaan ei avaa sinulle ovia, kun molemmat kätesi ovat täynnä tai sano ”anteeksi” tai ”kiitos”! Pitkän poissaolon jälkeen tällaisiin yksityiskohtiin kiinnittää huomiota, vaikka suomalainen meininki onkin läpeensä tuttua.

Myös Helsinki oli samanaikaisesti niin tuttu ja kuitenkin kovin erilainen. Kuin olisi tavannut vanhan poikaystävän, jonka kanssa on edelleen hyvissä väleissä. Tapaaminen ilahduttaa ja toisen tapa puhua ja elehtiä on niin kuin ennenkin, kun hänet tunsi läpikotaisin. Mutta samalla toinen on muuttunut vieraaksi. Tyyliin on tullut ripaus uutta eikä sinulla enää ole aavistustakaan, millaista hänen arkensa nyt on. Helsingissä on kokonaisia kaupunginosia, jotka ovat nousseet lähtöni jälkeen, jopa uusi metroasema (Kalasatama). Ihan pihalla en kuitenkaan ole siitä, mikä kaupungissa on kuuminta hottia, sen verran tiiviisti seuraan suomalaisia blogeja. Valitettavasti moni kiinnostava paikka on kiinni parhaimpaan loma-aikaan, jolloin itse olisin niiden ovenripaa nykimässä. Vaikkapa Alppilan kirkon brunssille olen haikaillut jo parin vuoden ajan. 

Viime vuonna vaihdoin asuntoja ystävän kanssa ja vietimme kaksiviikkoisen Arabianrannassa. Silloin tuli pyörittyä paljon vanhoilla huudeillani Käpylässä ja Vallilassa. Tällä kertaa sain käyttää ystävieni ihanaa kotia Ullanlinnassa. Kolmevuotiaan kanssa ei voi riekkua koko päivää kaupungilla eikä varsinkaan viipyä myöhään illalla, joten iltaisin vastaanotin ystäviä residenssissämme. Erinomainen järjestely tässä elämänvaiheessa! Kulman takaa löytyi herkkukauppa Anton&Anton, monta toinen toistaan houkuttelevampaa kahvilaa ja merenranta. Väistelimme leppäkerttujen invaasiota kun kävelimme Hernesaarenrantaan, jossa ilmeisesti kaikki hengaavat tänä kesänä (TJEU: Löyly). Ihastuin eteläiseen Helsinkiin, jota katselin päiväsaikaan kivijalkaputiikkien tasolta ja iltaisin kattojen yläpuolelta.

Lapsen kanssa tuli koluttua leikkipuistoja ja kerrankin sain relata penkillä. Havaitsin, että suomalaiset leikkipuistot on rakennettu niin superturvallisiksi, että ei tarvitse pelätä lapsen putoavan ja taittavan niskansa. Arvelin aiemmin olevani hitusen helikopterivanhempi, kun heilun usein huolestuneena kiipeilytelineiden ympärillä. Mutta totuus on, että saksalaisissa leikkipuistoissa usein on vaarallisia kiipeilypaikkoja. Kömpelö kolmevuotias voi helposti horjahtaa alas reunattomasta telineestä 2,5 metrin korkeudelta. 

Yksi kivoimmista jutuista, mitä lapsen kanssa voi Helsingissä tehdä, on ehdottomasti Kaupunginmuseon näyttely Lasten Helsinki. Kahden kerroksen monista huoneista löytyi vaikka mitä nähtävää ja tehtävää. Kaikkien esineiden kanssa sai leikkiä. Me viivyimme pisimpään ”mummolassa”. Sen olohuone ja keittiö oli sisustettu 70-lukulaisiksi aidoilla esineillä. Lapsi tykkäsi puuhata keittiön tarvikkeilla. Myös nukkekotihuone ja rooliasujen sovittaminen olivat hittejä. Näyttelyyn on vapaa pääsy. Jos asuisin Helsingissä, kävisin varmasti täällä usein.

Tietäisin myös paljon kivoja asioita, joita Helsingissä voisi tehdä aikuisseurassa, mutta se jää seuraavaan kertaan… Onneksi olen tulossa jo kahden viikon päästä työreissulle. Kahtena vapaailtana aion tehdä täsmäiskun niihin ravintoloihin, baareihin ja kauppoihin, joihin nyt loin vain haikeita silmäyksiä.

Pyöräilykulttuuria Hampurissa

Olin aiemmin kova pyöräilemään. En siis mikään pyöräilyn harrastaja, vaan hyötyliikuntapyöräilijä. Pyöräillen pääsee kätevästi ja nopeasti paikasta A paikkaan B. Kun asuin vielä Helsingissä, jätin useana vuonna julkisen liikenteen matkakortin hankkimatta maalis-syyskuulle, joten kuljin ihan kaikkialle pyörällä. Entisestä kodistani Käpylästä pääsi näppärästi työpaikalle keskustaan Keskuspuistoa pitkin, matkan varrella oli vain kahdet liikennevalot.

Hampurissa aloin ottaa kaupunkia kunnolla haltuun vasta kevään koittaessa ja hypätessäni taas pyörän selkään. Pyöräillessä oppii hahmottamaan katuja ja reittejä aivan toisella tavalla kuin autosta saati sitten metrosta käsin, ja laajemmalla alueella kuin mitä kävellen ehtisi kartoittamaan. Matka kotoa töihin on itse asiassa aika saman pituinen kuin Helsingissä, viitisen kilometriä, joten se on aika ihanteellinen pyörämatka. Matka-aika vaan on pitempi, sillä reitti kulkee kaupungin läpi ja vaatii jatkuvaa liikennevaloissa pysähtelyä. Lapsen saatuani olen kuitenkin laiskistunut ja kuljen useammin metrolla tai – kauhistus sentään – autolla. Vauvavuonna en voinut pyöräillä kun kuljetin lasta vaunuissa ja senkin jälkeen on pyörä saanut lepäillä pitkät tovit. Mutta nyt taas näillä keleillä olen polkenut ahkerasti asioilla.

Hip hei! Kaupunginosani pääkatua on remontoitu ahkerasti ja nyt siihen on maalattu kunnolliset pyöräkaistat. Tätä iloa tosin riittää vain noin 300 metrille…

…ja sitten palataan taas ruotuun ja jalankulkijoiden sekaan. Vasemmanpuoleinen osa jalkakäytävästä on varattu pyöräilijöille.

Aivan aluksi en tajunnut, että useimmat jalkakäytävien pyörätiet ovat yksisuuntaisia. Manailin kapeita pyöräkaistoja ja ihmettelin mulkoiluja, joita sain osakseni vastaantulijoilta. Sittemmin opin pyöräilemään oikealla puolella kuten kunnon saksalainen – joskin huomasin, että muutkin saattavat huolettomasti käyttää kumpaa puolta vaan. Hankin pian pyörään sekä etu- että takavalon, sillä kuulin, että poliisi pysäyttää ja sakottaa ahkerasti valottomia. Pimeällä polkiessa valo on ihan oikeasti myös turvallisuuskysymys, sillä kadut on valaistu huomattavasti huonommin kuin Suomessa. Iltaisin kotikulmilla on oikeasti pimeää.

Hampuri ei mielestäni ole mikään loistava pyöräilykaupunki. Hyviä pyöräteitä on vain siellä täällä. Useimmiten pyöräilijöille on varattu kapea kaista jalkakäytävästä. Eteneminen on möykkyisää, vähän väliä pitää väistellä jalankulkijoita sekä hengittää edellä pyöräilevän niskaan. Pyöräilijöiden tempo on nimittäin paljon hitaampi kuin Helsingissä (jossa toisaalta onkin niitä hulluja ”pois alta!” -wannabekilpapyöräilijöitä). Minä pyyhällän useimpien ohi mekossa ja korkkareissa. Toinen ihmetyksen aihe on se, että vastaantulevat pyöräilijät meinaavat usein väistää väärältä puolelta. Siis ihan toisin kuin autoillessa, eihän silloin ikinä yritä koukata vastaantulijan vasemmalta puolelta. Tätä on tapahtunut niin monta kertaa, että se tuntuu olevan ihan opittu juttu.

Pyöräily vaikuttaa olevan Hampurissa kovassa huudossa myös sen perusteella, miten paljon lähikulmillani pyöräkauppoja. Alusta asti kiinnitimme huomiota myös siihen, että kadunvarret ovat täynnä polkupyöriä ja monet niistä näyttävät lojuneen paikallaan vuosikausia. Nämä hylätyt, mutta lukitut pyörät ovat edelleen minulle mysteeri. Kyse ei voi olla varastetuista pyöristä, kun ne tosiaan on lukittu. Onko omistaja kenties hukannut avaimet? Mutta miten niin on voinut käydä kymmenien tai satojen pyörien kohdalla yhdessä kaupunginosassa? Ehdotuksia?

Kuinka kauan sopeutumiseen menee?

Ajelin eilen noutamaan pastaa, puhvelimozzarellaa ja muita tykötarpeita italialaisesta supermercadosta, joka todellakin on automarketin kokoinen. Matkalla sinne mietin, miten tärkeää sopeutumisen kannalta onkaan, että löytää oikeat paikat kaikkiin tarpeisiin. Uuteen maahan muuttaessa täytyy alkuvaiheessa selvitellä monta isoa asiaa: löytää asunto, avata pankkitili, hommata sairasvakuutus, etsiä lapselle päiväkoti tai koulu ja suoriutua maahanmuuttobyrokratiasta. Sen jälkeen alkaa vaihe, jolloin kootaan niitä pienempiä palasia, joista sujuva arki ja kotoisa olo muodostuvat.

Aivan ensimmäiseksi tulee etsittyä lähimmät ruokakaupat. Mutta vie aikaa, ennen kuin niihin on tutustunut niin, että tietää mitä tuotteita missäkin on tarjolla. Kesti tovin ennen kuin tajusin, että vaippoja, lastenruokaa ja päivittäiskosmetiikkaa ei myydäkään ruokakaupoissa vaan kemppareissa. Moni asia on selvinyt etsimällä ja googlettamalla, mutta usein toisten muualta tulleiden vinkit ovat olleet korvaamattomia. En tiedä olisinko koskaan eksynyt asuinalueemme viikkotorille, ellei minulle olisi siitä vinkattu. Osoitteen saatuanikin etsin sitä kauan, niin hyvin se oli piilossa kerrostalon sisäpihalla. Nykyään ostan sieltä keväästä syksyyn kasvikset, marjat ja hedelmät. Osaan sanoa myös minkä leipomon leivistä pidän, missä on lähin rautakauppa ja mistä ostaa parvekekukat. Minulla on omalääkäri, vakiokampaaja ja luottoautokorjaamo. Tiedän mikä on kivoin piknikpuisto ja missä elokuvateattereissa näytetään dubbaamattomia leffoja. Osaan ajaa ilman navigaattoria moneen paikkaan. En kuitenkaan kaikkialle, sillä Hampuri on jättimäinen kaupunki.

Kesti vuosia, että pääsin tähän tilanteeseen. Koen kuitenkin sopeutuneeni tähän maahan ja kotiutuneeni tähän kaupunkiin jo paljon aiemmin. Facebook, tuon nykyajan päiväkirja, kertoo, että kahdeksan kuukautta Saksassa asuttuani ja palattuani kesälomalta Suomesta ajattelin näin: ”laskeuduin kolmatta kertaa Hampuriin ja tällä kertaa tuntui, että kotiin tultiin.” Olen muuttanut ulkomaille kerran aiemminkin, kahdeksan vuotta sitten ranskankieliseen Kanadaan. Podin koko vuoden ulkopuolisuutta ja pahaa koti-ikävää. En kerta kaikkiaan viihtynyt sisäänpäinlämpiävässä pikkukaupungissa tai asunnossa, jossa kaikki huonekalut ja esineet olivat vieraita. Mietin, että onkohan minussa jokin vika, kun en sopeudu tänne.

 

Sopeutuminen on monisyinen asia. Siihen tarvitaan sekä omaa aktiivisuutta että toisia ihmisiä. Minä tarvitsin myös tuttuja esineitä. Pelkkä matkalaukullinen vaatteita ei riittänyt luomaan kodin tuntua Kanadassa, jonne lähdin yksin ja ilman mitään kiinnekohtaa. Saksaan sen sijaan muutimme koko omaisuutemme kanssa. Vaikka asunnon oven ulkopuolella olikin ihan vieras maailma, tarjosivat uusien seinien sisälle sijoitetut tutut tavarat riittävästi pysyvyyttä. Tällä kertaa en sitä paitsi muuttanut yksin. Mies jakoi kanssani samat kokemukset uuden edessä, mutta alkuvaihe olisi silti ollut paljon rankempi ilman tuntemattomien apua ja ystävällisyyttä. Minulla oli se onni, että olin alusta lähtien ison suomalaisjoukon ympäröimä. Joistakin heistä tuli nopeasti ystäviä ja sain eri tahoilta neuvoja omalla kielelläni. Tiedostan kyllä sen, että elän expat-kuplassa. Saksan kielen kanssa taistelemisesta kirjoitinkin jo aiemmin. Jos Saksasta tulee pysyvä asuinmaamme, niin jossain vaiheessa on vain otettava itseään niskasta kiinni ja hiottava kieli sujuvaksi ja vaivattomaksi. Kieli ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä. Kokeakseni ymmärtäväni ja olevani tasavertainen osa ympäristöäni, on minun osattava paikallinen kieli. Siitä ei vaan voi kiemurrella irti, vaikka der-die-das kuinka ottaisi päähän.

Kenellä on varaa paluumuuttoon?

Päivän pienimuotoinen somekohu on noussut Suomen hallituksen suunnitelmista kiristää perheenyhdistämisen perusteita. Uuninpankkopoika Saku Timonen oli taas tikkana paikalla ja huomautti aiheellisesti, että lakiesitys vaikeuttaa pienituloisen suomalaisen mahdollisuuksia tuoda ulkomaalainen puolisonsa Suomeen. Nyt puhutaan tietenkin EU-maiden ulkopuolisista kansallisuuksista, EU-maiden kansalaisille vapaa liikkuvuus on edelleen (toistaiseksi…) mahdollista.

Jos pariskunnalla ei ole lapsia, pitää heidän tienata yhteensä 1700 euroa nettona, jotta oleskelulupa Suomessa heltiää ulkomaalaiselle puolisolle. Jos heillä on kaksi lasta, nousee summa 2600 euroon. Siis nettona. Luvut ovat hurjia ja niitä onkin kovasti kauhisteltu. Keskustelussa on tosin unohtunut se, että nuo euromäärät ovat jo oleskelulupaa hakevan suuntaa-antavia toimeentuloedellytyksiä. Tähän asti turvattua toimeentuloa ei vain ole edellytetty a) suomalaisen perheenjäseniltä tai b) pakolaisen statuksen saaneelta. Eikä lakiesitys vaikuta edelleenkään b-kohtaan. Tähän asti omavaraisuusvaatimus on siis koskenut vain kokonaan ulkomaalaisia perheitä. Ja koska tuloraja on niin korkea, on sen täyttänyt lähinnä jonkin kansainvälisen firman asiantuntijatehtäviin palkattu työntekijä, vaikkapa Nokian intialainen insinööri. Sillä 2600 euroa netotakseen pitää bruttopalkan olla 4000 euron luokkaa. Se on huomattavan paljon enemmän kuin suomalaisten mediaanipalkka (3135 euroa). Mutta nyt yhtä paljon pitäisi tienata myös suomalaisen, joka on sattunut löytämään elämänkumppanikseen ulkomaanelävän muualta kuin EU:n alueelta ja joka siitä huolimatta haluaa edelleen asua Suomessa.

Ulkomaanelävä suomalaisuuden ytimessä: juhannusyö, kokko ja hyttyslauma

Tokihan ajatuksena on, että ulkomaalainen puoliso ei ole kenenkään elätettävänä, vaan tienaa oman palkkansa. Mutta, no, ei ole mikään salaisuus, että ulkomaalaisen on vaikeaa saada töitä Suomesta nopeasti, saati sitten jo ennen maahan muuttamista. Harvassa siis lienevät ne suomalaisen ja ulkomaan kansalaisen muodostamat perheet, joissa molemmat ovat alusta asti työelämässä Suomessa.

Konkretisoidaanpa vähän. Ajatellaan, että suomalainen opiskelija lähtee vaihtoon jonnekin vähän kauemmas ja tapaa siellä elämänsä rakkauden. Aikansa maiden välillä sukkuloituaan he päättävät asettua viettämään yhteistä elämää Suomeen. Mutta suomalainen osapuoli on vielä opiskelija tai ehkä vastavalmistunut, joka ei ole vielä löytänyt koulutustaan vastaavia töitä ja tulot ovat siksi vähänlaiset. Puolisonkin täytyy ensin kohentaa suomen kielen taitoaan ja ehkä opiskella vähän lisää, ennen kuin voi kuvitellakaan saavansa mitään järkeviä töitä. Tämä asetelma on ollut tuttua monelle, mutta pian se ei enää onnistu. Pienituloisen on turha kuvitella tuovansa perheensä Suomeen.

Minäkin kuuluin tuohon ryhmään, pienituloisiin perheenyhdistäjiin. Menin rakastumaan vaihdossa tapaamaani mieheen. Oli puhdasta sattumaa, että hän oli EU-kansalainen; siinä vaiheessa en vielä tajunnut, miten paljon helpommaksi se elämän tekisi. Me olisimme siis välttyneet toimeentulotutkalta miehen muuttaessa perässäni Suomeen, kun molemmat olimme vielä opiskelijoita. Mutta ystäväpiiristäni tunnen perheitä, joissa toiselta mantereelta kotoisin oleva mies on muuttanut suomalaisen vaimonsa kotimaahan. Nämä naiset olivat silloin opiskelijoita tai vasta työelämänsä alkutaipaleella, niin kuin minäkin. Siinä iässähän perhe perustetaan. He saivat lapsia, mies opetteli suomen kielen, kouluttautui ja sai töitä. Nyt he maksavat veroja ja ovat onnellisia elämäänsä Suomessa. Win-win -tilanne kaikille. Mutta jos maahantulon varallisuusedellytykset olisivat olleet aikanaan niin tiukat, kuin hallitus nyt esittää, kasvattaisivat nämä perheet lapsensa ja maksaisivat veronsa nyt jossakin muussa maassa. Vaikka Saksassa.*

Nähtäväksi jää, meneekö lakiesitys läpi. Suurempi arvoitus kuitenkin on, että kuka siitä oikeasti hyötyy.

*Saksassa oleskeluluvan saamisen toimeentuloa koskevat periaatteet ovat samansuuntaiset kuin Suomessa vielä tällä hetkellä. Saksan kansalaisen perheenjäseniltä ei tivata toimeentuloa. Jos koko perhe on ulkomaalaisia, pitää heillä olla turvattu toimeentulo. En onnistunut löytämään tulorajoja, mutta ilmeisesti Saksassa niitä ei ole kiveen hakattu, vaan virkailijat päättävät niistä itse tapauskohtaisesti. Toisaalta se lisää mielivaltaisuutta, toisaalta joustavuutta. Joltain sivulta nappasin suuntaa-antavan arvion siitä, että tuloja pitäisi olla vähintään saman verran kuin on Saksan toimeentulotuen (Harz IV) suuruus, siis nelisensataa euroa aikuista kohti ja asumiskustannukset päälle. Nämä summat ovat huomattavasti inhimillisemmät kuin Suomessa. Saksassa on myös ulkomaalaisen helpompi työllistyä.

Terveisiä täältä pommialueelta

Pari päivää sitten ystäväni lähetti minulle otsikossa olevan viestin: terveisiä täältä pommialueelta! Hän oli matkalla kotiinsa Eppendorf-nimiseen kaupunginosaan ja joutui keskelle liikennekaaosta. Alueelta oli löytynyt toisen maailmansodan aikainen pommi ja saman tien tuhannet asukkaat evakuoitiin 300 metrin säteellä löytöpaikasta. Kotiin pääsi vasta kun pommi oli tehty vaarattomaksi. 

Tämä ei ollut mikään ainutlaatuinen tilanne. Hampuri oli toisessa maailmansodassa yksi pahimmin pommitetuista kaupungeista. Arvioidaan, että 13 prosenttia pommeista ei syystä tai toisesta lauennut pudotessaan. Niin ollen kaupungin maaperässä lojuu vielä noin 3000 sodanaikaista pommia. Niitä tulee vastaan useimmiten rakennustyömailla maata kaivettaessa. Silloin marssijärjestys on aina sama: kaikki ihmiset evakuoidaan tietyltä säteeltä. Sen jälkeen pommi joko puretaan tai räjäytetään hallitusti. Edellisestä tapauksesta on aikaa vain muutama viikko. 

  

Hampurin pommikartta. Mitä isompi pommin kuva, sitä enemmän pommeja alueella arvioidaan piileskelevän. Kuva Mopo-lehden jutusta

Eppendorfin tapauksessa pommi oli 500-kiloinen järkäle. Se saatiin purettua verrattain nopeasti ja ihmiset pääsivät takaisin koteihinsa illansuussa. Vaara ohi tällä kertaa. Mutta toki uutinen jätti kaihertavan tietoisuuden siitä että itsekin saattaa asua suurin piirtein pommin päällä. Onneksi Saksa ei ole maanjäristysaluetta…

Leipämaniaa

En ole vieläkään lakannut hämmästelemästä, miten paljon Saksassa on leipomoita. Ja apteekkeja myös, molempia löytyy melkein joka kulmalta. Tiedä sitten, korreloivatko ne keskenään. Leipää ja leipomuksia on tarjolla niin valtavia määriä, että on vaikea kuvitella kaiken tulevan syödyksi. Piti ihan googlettaa aiheesta tietoa. Parin vuoden takaisen tilaston mukaan jokainen saksalainen syö vuodessa 82 kg leipää ja leipomotuotteita. Euroopan innokkaimpia leivänsyöjiä siis. Ja leivän pitää olla tuoretta! Saksalainen ei voisi kuvitellakaan aamupalapöytää ilman tuoreita sämpylöitä. Iltaruokakin on melko tyypillisesti ”Abendbrot” eli leipää päällyksineen eikä meidän tapaamme lämmin ateria.

Edellisen kotitalomme alakerrassa oli leipomo. Olihan se aika ylellistä kipaista päällysvaatteitta noutamassa aamupalapöytään leivät. Leipomoa piti maailman sydämellisin turkkilainen rouva, jonka kanssa aina vaihdettiin kuulumiset. Usein hän myös antoi maistiaisia uusimmista kehittelemistään leipomuksista. Ikävää vain, että hän ei ollut erityisen hyvä leipuri. Iloisesti hymyillen piti silti nyökytellä ja sanoa että herkullista on, on!

Nykyinen lähileipomomme vaikuttaa olevan kaupunginosamme suosituin. Viikonloppuisin jono kiemurtelee pitkälle kadulle asti. Olen kuullut monen hehkuttavan, miten hyviä heidän leipänsä ovat. Itse en ole yhtä vaikuttunut. Sämpylöitä kyllä on montaa sorttia, mutta ne eroavat toisistaan pääasiassa päälle ripoteltujen siementen perusteella. Itse leipä on kuivahkoa ja samanmakuista. Myönnän olevani tässä asiassa vähän kranttu. Kaipaan ranskalaisia patonkeja, niiden rapeutta ja sitkoa ja taivaallista makua. Sellaisia leipiä ei vain tässä maassa osata tehdä. Ja leivokset sitten, noh, se on kokonaan toisen postauksen aihe.