Tohtoripromootio

Vietin koko viime viikon Suomessa ja toin ilmeisesti kesän mukanani sinne. Matkan syy oli osittain työhön liittyvä koulutus ja osittain oma meno, jota en halunnut jättää välistä: tohtoripromootio. Promootio on keskiajalta juontuva akateeminen juhla, jossa uudet tohtorit saavat akateemista arvoaan osoittavat symbolit, mikä nykyään tarkoittaa hattua ja miekkaa (tosin me teologit emme saa jälkimmäistä). Hattu pitää hankkia itse, se valmistetaan mittojen mukaan käsityönä ja maksaa aivan törkeän paljon. Minna Parikan kengät ovat halvemmat ja niille olisi taatusti enemmän käyttöä.

Promootio on siis hassujen hattujen kokoontumisajot, joita juhlitaan monta päivää ja osittain hyvin muodollisesti ja vanhoja perinteitä seuraten. Omassa tiedekunnassani promootio järjestetään 5-7 vuoden välein ja vain tohtoreille (ainakin humanisteilla on olemassa myös maisteripromootio). Vaikka omasta väitöksestäni on jo vierähtänyt muutama vuosi, oli tämä ensimmäinen promootio sen jälkeen, joten minäkin olin nyt promovoitavana 90 muun ”nuoren” tohtorin kanssa, niin kuin meitä tituleerattiin. Lisäksi tiedekunta oli kutsunut seitsemän kunniatohtoria ja hattunsa saivat uudestaan myös riemutohtorit, joiden omasta promootiosta oli kulunut 50 vuotta.

Sisko ja sen veli.

Itse promootioakti järjestettiin yliopiston suuressa juhlasalissa. Paikalla olivat promovoitavat, yliopiston henkilökunta ja omat kutsuvieraamme. Pukukoodi oli tarkka: miehillä frakki (vieraille riitti tumma puku) ja naisilla pitkähihainen ja nilkkapituinen musta asu. Kaikiltahan löytyy sellainen kaapista, eh. Juhlamenojen ohjaajana toimi ystäväni ja entinen työtoverini, joka pääsi kulkemaan aina letkan etunenässä valtavan (fallisen) sauvan kanssa ja paukuttelemaan sitä tärkeänä. Promoottorina eli seremoniasta vastaavana ja hatuttajana toimi tiedekunnan pisimpään virassa ollut professori, säpäkkä nainen, jonka tunnen pitkältä ajalta. Oli myös airuita, orkesteria ja tarkkaan mietitty koreografia, jota harjoittelimme jo edellisenä päivänä.

Kaksituntinen seremonia sisälsi hattujen saamisen lisäksi puheita, priimuksen eli joukon parhaimman tohtorin vastauksen hänelle esitettyyn kysymykseen, musiikkiesityksiä ja Maamme-laulun. Sen lopuksi siirryimme kulkueena tuomiokirkkoon (pitkään) jumalanpalvelukseen ja sen jälkeen marssimme taas parijonossa takaisin yliopistolle kahville. On myönnettävä, että vaikka en yleensä pidä pönötyksestä ja liian jäykistä muodollisuuksista, niin tilanteen juhlavuus vei mukaansa. Liikutukseen oli osansa myös siinä, että promovoitujen joukko sisälsi niin paljon tuttuja kasvoja, läheisiä ystäviä ja muistoja menneiltä ajoilta.

Illalla oli vuorossa iltapukujuhla Kalastajatorpalla. Näppäränä tyttönä olin buukannut sieltä huoneen yhdeksi yöksi, mutta en ollut ottanut huomioon sitä, että tietenkin lähdimme loppuillasta jatkoille kaupungille. Loppujen lopuksi ehdin vain pukeutua huoneessa parin ystävän kanssa ennen juhlaa ja aamuyöstä nukkua noin kolmen tunnin ajan – kun olin ensin jonottanut taksia rautatientorilla tunnin. Suomalainen kesäyö ei enää siinä vaiheessa tuntunut niin ihastuttavalta kuin Kalastajatorpalla. Ilta oli kuitenkin ollut täynnä taikaa ja lokkien kirkuna heräävässä Helsingissäkin tuntui tutulta.

Olemattomien yöunien jälkeen seurasi promootioretki Tuusulanjärvelle, jonka parasta antia väsyneelle oli köllöttely tilausajobussissa. Retkellä olimme vaihtaneet silinterihatut ylioppilaslakkeihin. Palattuamme päädyimme vielä paistattelemaan päivää Esplanadin puistoon. Ohi kulki ensin samba- ja sitten zombiekulkue (ihan oikeasti!!). Hetki oli täydellisen vapaa ja huoleton. Ei tarvinnut katsoa kelloon, ei täytynyt huolehtia kenestäkään. Oli vain kesä, Kauppatori ja ystävät, kuin silloin joskus.

Illalla nyin saunan lauteilla viimeiset irtoripset silmäkulmistani ja mietin, että pitää lakata tekemästä Suomeen tällaisia reissuja, jolloin kirjaimellisesti kävellään punaisella matolla, juodaan samppanjaa ja eletään menneiden vuosien parhaita hetkiä uudestaan. Minun Suomeni ei enää ole lainkaan arkea, vaan pelkkää juhlaa. Kohokohtia ihmisten seurassa, joiden kanssa jakaa pitkän yhteisen historian. Rusinat pullasta. Ei ihme, että näiden matkojen jälkeen koti-ikävä on akuuttia. Mutta poiskaan en vaihtaisi näitä tilanteita, jollaisia on vain kerran elämässä.

kulkuekuvat otti Susanna Merikanto-Timonen

Advertisement

Oma joulu

Ulkosuomalaisista ystävistäni vähemmistö tuntuu viettävän joulua omassa kodissaan. Jotkut matkustavat joka joulu Suomeen, jotkut vuorovuosin omien ja puolisonsa vanhempien luokse. Tiedän niitäkin, jotka jakavat joulunpyhät eri paikkojen välillä viettäen aaton yhdessä ja joulupäivän toisessa paikassa. Itse tein päätöksen joulumatkailun lopettamisesta jo 23-vuotiaana, kun ryhdyin leikkimään kotia (ex-anopin ilmaisu) silloisen kumppanini kanssa. Meistä kummastakaan ei ollut täysin rentoa ja luontevaa vierailla toisen vanhempien kotona ja paras kompromissiratkaisu tuntui olevan aloittaa joulun vietto omassa kodissa.

Ensimmäisinä omina jouluina meillä molemmilla oli tarve toistaa lapsuuden joulu jokaista yksityiskohtaa myöten. Vaikka jouluruoat ja -tavat ovat kaikkialla Suomessa suurin piirtein samat, löytyy pienistä yksityiskohdista eroja. Kinaa tuli vaikkapa siitä, millä reseptillä piparit leivotaan tai minkäasteinen kinkku on oikeanlaista. Valmistimme hartaudella kaikki laatikot, rosollit ja hankimme sillit ja graavilohet. Aivan kahdestaan emme joulua viettäneet, vaan uudeksi tavaksi vakiintui viettää aattoiltaa Helsingissä asuvan veljeni luona, joka myös perheineen oli alkanut viettää omia jouluja.

Eron jälkeen muutin Kanadaan, mutta lensin sieltä jouluksi Suomeen, kun niin kai kuului tehdä. Tuntui oudolta viettää vuosien tauon jälkeen joulua lapsuudenkodissa. Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikä vain korosti kontrastia vanhojen puitteiden ja muuttuneen minäni välillä. En ollut enää se sama tyttö, joka asui tuossa talossa äitinsä ja isänsä kanssa. Paluu lapsuuden jouluun tuntui ikävällä tavalla lähtöruutuun palaamiselta.

Seuraavan joulun vietinkin Kanadassa, nykyisen mieheni askeettisessa opiskelija-asunnossa. Mitään kinkun tapaista ei löytynyt, mutta sen sijaan valmistimme joulujäniksen. Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Kokonainen jänis muistuttaa ulkomuodoltaan ikävästi nyljettyä kissaa eikä miehen reseptikään ollut oikein onnistunut. Perunalaatikko sen sijaan imeltyi juuri niin kuin pitikin myös näillä pituuspiireillä ja pipareista tuli suuri hitti romanialaisen ystäväperheemme keskuudessa. Tuo joulu on jänisfiaskosta huolimatta jäänyt mieleen lämpimänä muistona. Olimme tutustuneet lähellä asuvaan romanialaiseen perheeseen, joka oli tutkimusvaihdossa Québecissä. Vietimme koko joulun yhdessä. Ensin jouluaattona heillä romanialaisten herkkujen äärellä ja romanialaiseen tapaan eli istuimme pöydän ääressä napostellen koko yön. Seuraavana päivänä olimme meillä ja nautimme perunalaatikkoa, itse graavattua lohta ja sitä kuivaa jänistä. Muistan pienen ikävän kaiherruksen, kun kuuntelin suomalaista jouluradiota. Ensimmäistä kertaa olin näin kaukana kotoa jouluna.

Myöhemmin olemme viettäneet yhden joulun anoppilassani Romaniassa ja äitiyslomalla ollessani matkustimme jouluksi Suomeen, mutta muutoin omien joulujen viettäminen on tuntunut parhaalta ratkaisulta. Ei ole kiire minnekään, asiat voi tehdä omassa aikataulussa ja järjestyksessä. Pöytään ei ole pakko kattaa niitä suomalaisia perinneruokia siksi, että joku muu toivoo niitä. Nykyäänkin saatan tosin hankkia pienen kinkkurullan merimieskirkolta, mutta sen kylkeen teen vain imellettyä perunalaatikkoa, sillä muut suomalaiset jouluruoat eivät erityisemmin maistu kummallekaan meistä. Ja kinkkua ei todellakaan syödä viikkoa putkeen. Joka päivä valmistamme jotain muuta erityisempää ruokaa, josta pidämme. Viime vuosina jouluruokien listalle ovat vakiintuneet ainakin blinit. Ja nyt jo toistamiseen tein juustokohokasta sekä gorgonzolalla ja päärynällä täytettyä naudan sisäfileetä.

Oma joulu ei tarkoita meille eristäytymistä. En halua viettää koko joulunpyhiä ja vielä välipäiviäkin putkeen pelkästään meidän kolmen kesken (johan siinä lapsikin hyppisi seinille). Jouluna on kiva viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden seurasta nauttii, olivatpa he sitten sukulaisia tai ystäviä. Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa tilannut meille joulupukin ja pyysin pukin vierailun ajaksi kylään myös ystäväperheeni, joilla on meidän tyttömme kanssa samanikäinen lapsi. Lisäksi vanhempani olivat meillä joulua viettämässä. Tähän asti aina joku sisaruksistani on ollut heillä jouluna, mutta nyt he saivat ensimmäistä kertaa olla itse kylässä ja istua valmiiseen pöytään. Johan he olivat sellaisen ansainneet, yli 50 vuoden jälkeen. Saattelin jo vanhempani lentokoneeseen, mutta lisää vieraita on tulossa seuraavina päivinä, tasaiseen tahtiin. Kuusi saa vielä seistä olohuoneessa ja joulu jatkua.

Linnan juhlissa

Viisitoista vuotta sitten kotiin saapuessa kynnyksellä odotti kirje tasavallan presidentin kansliasta. Olin saanut kutsun linnan juhliin. Sama kutsu oli saapunut samana päivänä myös hyvälle ystävälleni. Minun silloinen mieheni esitti coolia, mutta ystäväni silloinen avopuoliso huokasi autuaasti: nyt tiedän, mitä on armo; ansioton rakkaus minun osakseni. He pääsivät mukaan meidän siivellämme. Ja meille kutsu kolahti siitä syystä, että olimme edellisenä vuonna olleet aktiivisesti mukana vaalityössä, jonka johdosta Suomeen valittiin ensimmäinen naispresidentti. Koskaan sitä ennen enkä myöskään sen jälkeen en ole ollut poliittisesti aktiivinen, mutta tuolloin lyöttäydyin yhteen muutaman samanhenkisen ihmisen kanssa ja perustimme Unelma-ryhmän, nuoret Tarja Halosen puolesta. Jaoimme glögiä ja vaalimainoksia perjantai-iltaisin baarijonossa ja juuri ennen vaalien toista kierrosta järjestimme hyväntekeväisyyskonsertin Tavastialla. Halonen palkitsi työmme kutsumalla muutaman seuraavan vuoden aikana vaalityötä tehneiden ydinporukkaa itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Tämä kirje oli itse asiassa kutsu vaalityöntekijöiden kiitosjuhlaan, jotka järjestettiin heti presidentin astuttua tehtäväänsä. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin kävin linnassa.

Olin tuolloin opiskelija eikä minulla todellakaan ollut varaa teettää iltapukua tunnetulla suunnittelijalla. Kiertelimme ystäväni kanssa pukuvuokraamoa, mutta tulimme lopulta siihen tulokseen, että kaapissamme jo olevat iltapuvut ovat riittävän kivoja ja meille sopivia. Minulla oli jokin halpisketjusta muutamalla kympillä hankittu pitkä satiinipuku ja vitsailinkin, että todennäköisesti minulla oli linnan halvin asu. Kaverin kaveri teki meille kampaukset ja toinen kaverin kaveri otti meistä valokuvia täydessä tällingissä. Harmi vain, että emme koskaan saaneet kuvia itsellemme eikä tuosta illasta siten ole jäänyt kuvallista muistoa. Niihin aikoihin kun ei ollut kännykkäkameroita.

Kutsussa luki, mihin kellonaikaan ja mille ovelle meidän tuli saapua. Niin vältetään paha ryysis narikassa. Sydän hakkasi lujaa, kun nousimme portaat toiseen kerrokseen ja matelimme jonon mukana kohti ovea, jonka takana presidenttipari odotti. Ja heidän takanaan väijyi monikerroksiseen katsomoon sijoitettuna valtava lauma reporttereita, mitä ei televisiosta katsottuna näe. Käteltyäni presidenttiparin ja takelleltuani kiitoksen itsenäisyyspäivän toivotukseen, sukelsimme takahuoneisiin ja siirryimme boolilasien kanssa seuraamaan kättelyä yläkerran parvelle. Mitään muuta ei tapahtunut niin kauan kuin käteltäviä riitti. Vasta sen jälkeen kun ovet sulkeutuivat alkoi ruokatarjoilu sekä musiikki.

Huomasimme pian, että linnan tungokseen oli syynä se, että kaikki halusivat oleilla televisiokameroiden läheisyydessä. Sillä kyllä linnassa huoneita riittäisi, kaikkien ei olisi pakko parveilla niissä parissa tilassa, joita televisiosta eniten näkee. Itse viihdyimme parhaiten yhdessä yläkerran huoneista, joissa soitti jazz-trio. Ruoka oli ihanaa ja se kuuluisa booli, jonka vahvuutta aina kommentoidaan, melko epäkiinnostavan makuista. Tietysti myös bongailimme julkkiksia. Mutta hierarkiat ovat olemassa myös linnan seinien sisällä eikä tunnettuja kasvoja sovi tavallisen rahvaan lähestyä, opimme. Ystäväni meni juttelemaan silloisen nimekkäimmän tyttöbändin laulajille, jotka katsoivat häntä nenänvarttaan pitkin. Mieheni taas bongasi erään julkkispoliitikon puolison, jonka tunsi ennestään. Julkkispoliitikkoa kiinnosti heti tietää, miksi olemme juhlissa ja selityksen kuultuaan hän häipyi melkein heti paikalta. Meistä ei ollut hänelle hyötyä.

Viime vuonna meillä oli kisakatsomo kotona

Kun televisiokamerat kymmenen aikoihin lähtivät, poistui myös suurin osa juhlijoista. Meitä ei kuitenkaan huvittanut lähteä Teatteriin jatkoille, vaan istuskelimme vielä tovin linnan penkeillä ja jututimme paikalle jääneitä. Lopulta meidänkin oli aika poistua ennen kuin lumous haihtuisi ja muuttuisimme taas kurpitsoiksi. Seuraavana aamuna matkustin taas lumisen maiseman halki bussilla numero 55 Koskelasta keskustaan töihin. Vain kampaus, jota en ollut vielä raaskinut purkaa, muistutti edellisen illan riennosta, jollaiseen tuskin toista kertaa elämässä tulee tilaisuus osallistua.

Koti-ikävä

Istun junassa välillä Turku-Toijala. Olen juuri viettänyt ihanan päivän opiskeluajoilta peräisin olevan ystäväni seurassa. He ovat paluumuuttajia, jotka kahdeksan ulkomaanvuoden jälkeen asettuivat heille ennestään tuntemattomaan Turkuun. Konduktöörin kuulutus ”kaunista kesäiltaa, hyvät matkustajat!” saa minut yhtäkkiä puhkeamaan itkuun. Aivan niin kuin kyynelehdin viikko sitten kävellessäni läpi Kluuvin, josta kuljin tuhansia kertoja niiden 14 vuoden ajan, jolloin opiskelin ja työskentelin viereisessä tiedekunnassa. 

Junan ikkunan takana ohi vilisi satakuntalainen peltomaisema, joka ei edes ole minulle mitenkään tuttu toisin kuin keskisuomalaiset harjut, jotka tunnistan ensivilkaisulla. Silti jokin tilanteen tuttuudessa ja ennen kaikkea äidinkielisen kommunikoinnin helppoudessa läpäisi pinnan ja sai minut kyyneliin. 

Tämä oli vasta toinen kerta 4,5 vuoden Saksassa asumisen jälkeen, kun koin akuutin koti-ikävän vihlaisun. Edellinen kerta oli kolme vuotta sitten. Silloin olin juuri väitellyt tohtoriksi ja juhlinut sitä perinpohjaisesti läheisimpien ystävieni ja työtoverieni kesken. Seuraavan päivän tunnemyrsky katsellessani laivan ikkunasta horisonttiin jäävää Kauppatoria oli aivan ymmärrettävää. Taakse jäi yksi elämänvaihe ja kaikki siihen kuuluneet ihmiset varsin konkreettisella tavalla. 

Huomaan astuneeni ulkosuomalaisen ansaan. Kesä-Suomi on ihana. Siellä paistaa aurinko, ihmiset hymyilevät toisilleen, torilta saa tuoreita marjoja ja tuuli humisuttaa lempeästi puiden latvoja verkkaan hämärtyvässä illassa. Se hämärryttää muistot arki-Suomesta. Loskassa rämpiminen, talven loppumaton pimeys, autius ja näköalattomuus liudentuvat kesä-Suomen todellisuuden edessä. Ystäväni lapsille kesä-Suomi oli ainoa Suomi, jonka he tunsivat. Kaksi kolmesta heistä ei ollut koskaan käynyt Suomessa marraskuussa. Eikä ensimmäinen talvi ole ollut heille linnunlaulua ja  välitöntä sopeutumista. 

Elämä Suomessa olisi helppoa, tuttua ja turvallista. Tuttua tosin vain minulle, ei romanialaiselle miehelleni tai Saksassa syntyneelle ja kasvaneelle lapselleni, joka tuntee vain kesä-Suomen. Tiedän toki miten ahtaaksi ja vihamieliseksi ilmapiiri on julkisen keskustelun perusteella viime aikoina mennyt. Mutta se ei rajoitu vain Suomeen, koko Eurooppa on nyrjähtänyt. Tulevaisuudenuskon aikakausi on kaikkialla jäähyllä. Juuri nyt idylliä ei löydy Suomesta eikä muualta. Olen sitä paitsi jo valinnut lähtemisen tien. Haluan jatkaa matkaa eteenpäin enkä palata lähtöruutuun, ainakaan vielä. Silloin on vain kestettävä vihlaisut, joita irtirevityt juuret aika ajoin tuottavat. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin sopii hyvin Rauli Badding Somerjoen Laivat (Spotify-linkki tässä)

Tuttu ja vieras Helsinki

”Mistä olet kotoisin?” Tuohon kysymykseen vastaan aina laveasti. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, mutta vietin elämästäni 15 vuotta Helsingissä ja pidän oikeastaan sitä kotikaupunkinani. Helsinki meni ihon alle aivan eri tavalla kuin mikään muu asuinpaikoistani. Siksi haluan Suomen-lomilla käydä aina rakkaassa entisessä kotikaupungissani. 

Edellisestä reissusta Suomeen oli ehtinyt vierähtää jo kokonainen vuosi. Laskeuduimme Helsinki-Vantaalle myöhään maanantai-iltana. Miten outoa olikaan taas kuulla ympärillään suomenkielistä puheensorinaa! Päähän siinä menee pyörälle kun jää kuuntelemaan puolella korvalla sivullisten juttuja. Saksassa en kiinnitä huomiota kanssamatkustajien keskusteluihin, mutta suomen kieli valuu korvakäytävästä väkisin sisään. Ja miten kotoisaa olikaan ihmisten yleinen epäkohteliaisuus. Heti astuttuani lentokentän saapumisaulaan ja pysähdyttyäni lastenrattaiden ja matkalaukun kanssa kuikuilemaan vastaanottajaa, pyyhälsi edestäni takakireä keski-ikäinen nainen, joka kovaan ääneen paheksui kulkuväylän tukkimista. Oi Suomi, jossa kukaan ei avaa sinulle ovia, kun molemmat kätesi ovat täynnä tai sano ”anteeksi” tai ”kiitos”! Pitkän poissaolon jälkeen tällaisiin yksityiskohtiin kiinnittää huomiota, vaikka suomalainen meininki onkin läpeensä tuttua.

Myös Helsinki oli samanaikaisesti niin tuttu ja kuitenkin kovin erilainen. Kuin olisi tavannut vanhan poikaystävän, jonka kanssa on edelleen hyvissä väleissä. Tapaaminen ilahduttaa ja toisen tapa puhua ja elehtiä on niin kuin ennenkin, kun hänet tunsi läpikotaisin. Mutta samalla toinen on muuttunut vieraaksi. Tyyliin on tullut ripaus uutta eikä sinulla enää ole aavistustakaan, millaista hänen arkensa nyt on. Helsingissä on kokonaisia kaupunginosia, jotka ovat nousseet lähtöni jälkeen, jopa uusi metroasema (Kalasatama). Ihan pihalla en kuitenkaan ole siitä, mikä kaupungissa on kuuminta hottia, sen verran tiiviisti seuraan suomalaisia blogeja. Valitettavasti moni kiinnostava paikka on kiinni parhaimpaan loma-aikaan, jolloin itse olisin niiden ovenripaa nykimässä. Vaikkapa Alppilan kirkon brunssille olen haikaillut jo parin vuoden ajan. 

Viime vuonna vaihdoin asuntoja ystävän kanssa ja vietimme kaksiviikkoisen Arabianrannassa. Silloin tuli pyörittyä paljon vanhoilla huudeillani Käpylässä ja Vallilassa. Tällä kertaa sain käyttää ystävieni ihanaa kotia Ullanlinnassa. Kolmevuotiaan kanssa ei voi riekkua koko päivää kaupungilla eikä varsinkaan viipyä myöhään illalla, joten iltaisin vastaanotin ystäviä residenssissämme. Erinomainen järjestely tässä elämänvaiheessa! Kulman takaa löytyi herkkukauppa Anton&Anton, monta toinen toistaan houkuttelevampaa kahvilaa ja merenranta. Väistelimme leppäkerttujen invaasiota kun kävelimme Hernesaarenrantaan, jossa ilmeisesti kaikki hengaavat tänä kesänä (TJEU: Löyly). Ihastuin eteläiseen Helsinkiin, jota katselin päiväsaikaan kivijalkaputiikkien tasolta ja iltaisin kattojen yläpuolelta.

Lapsen kanssa tuli koluttua leikkipuistoja ja kerrankin sain relata penkillä. Havaitsin, että suomalaiset leikkipuistot on rakennettu niin superturvallisiksi, että ei tarvitse pelätä lapsen putoavan ja taittavan niskansa. Arvelin aiemmin olevani hitusen helikopterivanhempi, kun heilun usein huolestuneena kiipeilytelineiden ympärillä. Mutta totuus on, että saksalaisissa leikkipuistoissa usein on vaarallisia kiipeilypaikkoja. Kömpelö kolmevuotias voi helposti horjahtaa alas reunattomasta telineestä 2,5 metrin korkeudelta. 

Yksi kivoimmista jutuista, mitä lapsen kanssa voi Helsingissä tehdä, on ehdottomasti Kaupunginmuseon näyttely Lasten Helsinki. Kahden kerroksen monista huoneista löytyi vaikka mitä nähtävää ja tehtävää. Kaikkien esineiden kanssa sai leikkiä. Me viivyimme pisimpään ”mummolassa”. Sen olohuone ja keittiö oli sisustettu 70-lukulaisiksi aidoilla esineillä. Lapsi tykkäsi puuhata keittiön tarvikkeilla. Myös nukkekotihuone ja rooliasujen sovittaminen olivat hittejä. Näyttelyyn on vapaa pääsy. Jos asuisin Helsingissä, kävisin varmasti täällä usein.

Tietäisin myös paljon kivoja asioita, joita Helsingissä voisi tehdä aikuisseurassa, mutta se jää seuraavaan kertaan… Onneksi olen tulossa jo kahden viikon päästä työreissulle. Kahtena vapaailtana aion tehdä täsmäiskun niihin ravintoloihin, baareihin ja kauppoihin, joihin nyt loin vain haikeita silmäyksiä.

Ihanan kallista

Kun viime viikolla ajoimme Sveitsin läpi, huokailin koko matkan maisemien kauneuden vuoksi. Haluan tänne seuraavalle lomalle! henkäisin miehelleni. Mutta Zürichissä kuljeskellessa maan hintataso alkoi konkretisoitua. Pysähdyimme lounaalle aivan tavalliseen, normaalihintaiseen paikkaan ja tilasimme annokset lounaslistalta. Kaksi pääruokaa ja yksi pieni lasi viiniä maksoivat yhteensä 68 frangia mikä on melkein saman verran euroissa. Jäimme miettimään, onko sveitsiläisilläkään varaa syödä säännöllisesti ulkona näillä hinnoilla. Keskipalkka maassa on toki yli 6000 euroa, mutta lounashinta on silti moninkertainen naapurimaihin verrattuna. Lomakohteena Sveitsi ei enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta.

Intouduin sitten vertailemaan elinkustannuksia eri kaupungeissa. Netistä löytyy siihen tarkoitukseen sivustoja, joihin käyttäjät ovat syöttäneet asuinpaikkansa hintatietoja. Vertailtavaksi voi valita kaksi kaupunkia. Esimerkiksi Expatistan-sivustolla näytetään hintatietoja asumisesta, ruoasta, ravintoloista, vaatteista, julkisesta liikenteestä ja niin edelleen. Asumisen suhteen on vertailtu 85 neliön asuntoja kalliilla, normaalilla ja edullisella alueella ja vastaavasti 45 neliön asuntoa samoilla spekseillä.

Sivuston vertailun perusteella Zürich on kokonaisuudessaan melkein tuplasti kalliimpi kuin Berliini. Esimerkiksi asuminen on 129% kalliimpaa alppimaassa kuin Saksan pääkaupungissa. Berliini onkin tosin tunnettu edullisesta asumisen hintatasostaan, joskin hinnat ovat viime vuosina olleet rajussa nousussa.

Entä mikä mahtaa olla hintaero entisen ja nykyisen kotikaupunkini välillä? Näppituntumalla sanoisin, että Hampuri on reilusti Helsinkiä halvempi. Ruokakauppalasku on aina paljon pienempi kuin Suomessa ja ravintoloissa ja kahviloissa selviää poikkeuksetta pienemmällä loppusummalla. Yllätyinkin kovasti, kun lopputulos oli tämä:

Hampurissa asuminen on siis kokonaisuudessaan ainoastaan 9% edullisempaa kuin Helsingissä! Vuokra-asuntojen hinnat ovat täällä kovat. Isommissa asunnoissa hintaero ei välttämättä ole merkittävä, sen sijaan yksiöitä ja pieniä kaksioita Hampurista voi löytää paljon edullisemmin. Omistusasuminen ei ole Saksassa lainkaan niin suosittua kuin Suomessa ja se onkin suhteessa kalliimpaa kuin vuokralla asuminen. Hampurissa kalleimmilla alueilla neliöhinta voi nousta seitsemääntuhanteen euroon – aivan kuin Helsingissäkin. Ruoka, alkoholi ja ulkona syöminen ovat niitä asioita, joissa Hampuri on selvästi Helsinkiä halvempi.

Mielenkiintoisia tilastoja! Miltä näyttää vertailu Helsingin ja oman kotikaupunkisi välillä? Kokeile täällä: https://www.expatistan.com/cost-of-living

Lakanagate

Lapsuuden äänimaisemaan kuuluu erottamattomasti mankelin louskutus alakerran kodinhoitohuoneessa lauantaisin. Siellä pyörivät juuri viikatut lakanat. Viikkaamiseen jaloon taitoon minut perehdytettiin jo pienenä. Niinpä oikeaoppisen viikaamisen liikkeet ovat lihasmuistissani. Jatkoin lakanoiden viikkaamista jopa opiskelijayksiössäni, vaikka minulla ei ollut mankelia. Yksinään viikkaaminen on hieman haastavaa. Kiipesin pöydän päälle, että sain roikotettua lakanaa suorana ja käänneltyä sitä haluamallani tavalla. Sittemmin olen koulinut mieheni oikeaoppisen lakananviikkaamisen saloihin. Jossain vaiheessa jaksoin jopa silittää kaikki lakanat, mutta siitä on jo ikuisuus. Pelkällä viikkaamisellakin lakanat saa riittävän sileiksi makuuni.

Hesari nosti äskettäin viikkaushommat valokeilaan artikkelillaan Lakananveto on pohjoismainen tapa. Hihittelin jutulle lauantai-iltana taksissa kotiin palatessani. Siinä maalailtiin kuvaa koko kansakuntaa ja perheitä yhdistävästä wanhasta perinteestä. Havainnoillistajana oli sekä video että lakananvetoa tanssina esittelevä kuvasarja. Rituaaliin kuuluu myös, että toinen osapuoli dominoi. Jutun mukaan se on useimmiten nainen, mutta lapsuudenperheessäni koko lakananvetämis- ja mankelointiruljanssia hallinnoi isä. Kyllä ei sopinut lapsen haastaa isän arvovaltaa vaikkapa taittamalla lakanaa toiseen suuntaan.

Jutussa kerrotaan, että lakananveto on erityisesti Euroopan luterilaisia alueita yhdistävä tapa. Saksalaiset kuulema taittelevat lakanat samalla tavalla kuin suomalaiset. Tässä kohdin on pakko jättää eriävä mielipide: Saksassa ei nykyään myydä muita kuin muotoonommeltuja lakanoita. Niitä ei vaan voi viikata perinteisellä tavalla. Olen etsinyt kaikkialta tavallisia lakanoita, mutta tähän asti olen joutunut kuskaamaan niitä Suomesta. Hiljattain annoin periksi ja tilasin taloutemme ensimmäisen muotoonommellun lakanan. En sentään sellaista froteista hirvitystä, kompromissi suomalaisen ja saksalaisen lakanaperinteen välillä sai luvan olla muotoonommeltu puuvillasatiinilakana. Siellä se nyt lepää sängyssämme. Pakko myöntää, että se näyttää siistimmältä ja pysyy paikallaan paremmin kuin tavallinen lakana. Mutta ihmisellä on juureton olo, kun hän ei tiedä, miten lakana nyt pitäisi taitella.

Mukiinmenevää

Emme me ole mitään x- tai y-sukupolvea, me olemme mukisukupolvea! Tämän oivalluksen koin, kun luin päivän Hesarista jutun mukien vallankumouksesta, joka tapahtui 1990-luvulla. Sitä ennen eri sarjoilla ei edes ollut tuotannossa mukeja, vaan pelkästään perinteisiä kahvikuppi-aluslautanen -settejä. Mukisukupolvikin tuntee ne, sillä perhejuhlissa kahvi ryystetään edelleen mukeihin tottuneen näkökulmasta sormustimen kokoisista hauraista kupeista. Sormi ei mahdu kupin korvan läpi ja suu pyyhitään pikkuiseen liukkaasta materiaalista valmistettuun servettiin.

1960-luku vs. 2010-luku

Ensimmäiseen omaan kotiini ostin kuusi syvää lautasta, kuusi matalaa lautasta, kuusi leipälautasta, neljä lasia ja neljä lämpimänoranssin väristä mukia. Astioiden määrästä voi päätellä, että alusta asti suunnittelin ruokkivani myös ystäviäni enkä pelkästään itseäni… Jossain vaiheessa keksin alkaa kerätä Arabian 24h-sarjaa vihreänä. Aika pian hoksasin, etten pidä kyseisistä astioista vihreänä. Onneksi kattiloidenjaossa vihreät mukit päätyivät toiseen osoitteeseen. Sen jälkeen etsin pitkään sitä oikeaa mukia. Kyllä vaan on niin, että oikeanlaiset astiat ovat yhtä oleellinen osa kodin viihtyvyyttä kuin verhot ja matot. Tässä(kin) ulkosuomalaiskodissa ne ovat tietysti suomalaisia. Ne oikeat mukit löytyivät vähän vahingossa, kun käly antoi meille kerran joululahjaksi Marimekkoa. Sittemmin olen hankkinut niitä itse lisää. Kaikki niissä on juuri nappiin: koko, muoto ja kuviot. Aamukahvini tosin haluan juoda ämpäristä, jollaiseksi on valikoitunut Taika-sarjan muki.

Hesarin jutussa todettiin, että mukeihin siirtymiseen oli monta syytä. Tapakulttuuri vapautui; kahvinjuonti ei enää vaatinut hienoja kattauksia vaan kahvia saattoi siemailla mukista vaikka kävellessään. Kahvista tuli ylipäänsä hintansa puolesta arkipäiväisempää, jolloin sen määrällinen kulutus nousi. Toimistotyöt yleistyivät ja siellä mukit olivat kätevämpiä kuin kuppi ja aluslautanen. Omalla työpaikallanikin kaikilla piti olla omat mukit. Kyllä otti päähän jos joku oli käyttänyt MINUN mukiani ja jättänyt sen likaisena tiskipöydälle.

Vanhempi sukupolvi ei edelleenkään juo kahviaan mukeista. Omien vanhempieni kaapissa on kyllä paljon mukeja, mutta niitä käytetään lähinnä iltateen ja joskus aamukahvin juomiseen. Päiväkahveille he kattavat aina jonkin monista kahvikupeistaan aluslautasineen. Kahvia pitää silloin santsata, kun eihän kuppiin mahdu paljoa kerralla. He eivät voisi kuvitellakaan tarjoavansa vieraille kahvia mukista. Äiti halusi kovasti lahjoittaa minulle 20-osaisen kahviastiastonsa, jotta voisin kestitä vieraitani asianmukaisesti. En ottanut vielä tarjousta vastaan. Olen jo kerran kuljettanut vanhempieni kaapista kotiini yhden 60-luvun Arabian kahviastiaston (viisi kuppia 20 sijaan sentään vaan), mutta en meinaa muistaa sen olemassaoloa. Mukisukupolven kasvattina minulle on täysin luontevaa lykätä vieraiden käsiin kahvimuki. Kahviastiastoa olennaisempaa on pikemminkin riittävä kuohuviinilasivalikoima. O tempora, o mores, huudahtaisi tähän jokin vanhemman sukupolven edustaja.

Mitä kaipaan Suomesta?

Kun kaverit Suomesta saapuvat kylään, he aina kyselevät, mitä voisivat tuoda tuliaisina. Mitä haluat Suomesta? Jotkut ovat kysymättäkin kantaneet salmiakkia, kun sillä on maine niin tyypillisenä suomalaisena tuotteena, jota ei muualta löydy. Mutta Pohjois-Saksa on erikoisuus, täällä kauppojen hyllyt notkuvat lakritsia ja salmiakkia. Jonkinlaista mustaa makeaa saa ihan jokaisesta kaupasta ja siellä täällä tulee vastaan suomalaisiakin tuotteita. Pandan lakua löytyy joistakin luomukaupoista ja Leafin Wanhan ajan lakua lähi-Edekastani. Siellä on satunnaisesti myynnissä myös Juustoportin Vuohengruyerea. Varsinainen aarreaitta on tietenkin suomalainen merimieskirkko, jonka kaupasta käyn täydentämässä Fazer- ja sinappivarastoja. Juustonaksuja sinne tilattiin sen jälkeen, kun ruinasin niitä riittävän kauan. Pakastettuna löytyy karjalanpiirakoita, ruisleipää ja leipäjuustoa. Joten harvoin osaan vastata suoralta kädeltä kysymykseen siitä, mitä haluaisin tuliaiseksi Suomesta. Oikeastaan kaikkia ruokajuttuja, joista erityisesti Suomessa pidän, löytyy täältäkin.

Viimeisimmiltä vierailtani olen toivonut tummia hapankorppuja, joihin ihastuin viime kesän lomalla. Lapselle xylitol-pastilleja ja D-vitamiinitabletteja. Suomalaiset naistenlehdet ilahduttavat aina. Niitä kierrätetään ahkerasti kaveripiirissäni. Hiirenkorville selailtu suomenkielinen aikakauslehti on takuuvarma hitti, jos kyläilen toisen ulkosuomalaisen luona. Ja muukin lukeminen äidinkielellä. Saksansuomalaiset ovat jopa perustaneet Facebookiin kirjakirppiksen, jossa pokkarit vaihtavat omistajaa alta aikayksikön.

Viime kesänä reissasimme Suomeen autolla ja palatessa se oli täynnä kaikenlaista sälää, mikä saattaa huvittaa Suomessa asuvaa. Oli tyynyä, mattoa, Arabian astioita. Kaikki sellaista tyyliä tai kokoa mitä Saksasta ei vaan löydy. Lapselle roudasin perheenjäseneltä perityn ison laatikollisen Brion junarataosia, mummin huumassa ostamia lelukasoja ja tietenkin pohjoismaisia lastenvaatteita. Olen aikamoinen alehaukka ja pidän erityisesti tiettyjen suomalaisten ja ruotsalaisten merkkien laadusta ja tyylistä, joten hankin lapselle aina paljon vaatteita alelaareista ja outleteistä Suomen-reissuilla. Marimekon ja Nanson outletit ovat must-kohteet aina Helsingissä käydessä.

Viime kädessä en kaipaa Suomesta materiaa, vaan ihmisiä ja paikkoja, joihin on kerrostunut muistoja. Kaipaan joskus aikaan, jota ei enää ole. Entisen työpaikan kahvihuoneeseen niiden työkavereiden seuraan, joiden kanssa jaoin monta tärkeää vuotta, mutta jotka eivät enää itsekään työskentele samassa paikassa. Kaipaan Yrjönkadun uimahallia, jossa viikottain vesijuoksimme ja paransimme maailmaa ystävän kanssa, joka ei hänkään enää asu Suomessa. Kaipaan tuomiokirkon portaita kevätauringossa, kaipaan piknikkejä Suomenlinnassa, kaipaan huolettomia päiviä tiedekunnan viereisessä kuppilassa, jotka kääntyivät parhaassa seurassa illaksi ja yöksi. Yliopistovuodet olivat elämässäni ratkaisevaa aikaa. Silloin itsenäistyin, hitaasti ja tuskallisesti ja mutkien kautta. Silloin loin ystävyyssuhteet, jotka ovat osoittautuneet pysyvimmiksi ja pitkäaikaisimmiksi elämässäni. Noihin vuosiin mahtuu myös paljon rankkoja asioita, joita en haluaisi enää uudestaan käydä läpi. Ja kuitenkin nekin ovat muovanneet minut sellaiseksi, joka olen nykyään. Parhaimmat muistot Suomesta ovat eletyn elämän hetkiä, joihin toviksi kiteytyi onni. Ne hetket ovat jo kiitäneet ohi eikä niitä voi toisintaa. En kaipaa takaisin Suomeen noiden muistojen vuoksi. Viimeiset neljä vuotta olen luonut uusia muistoja ja kokenut uusia onnenhetkiä Hampurissa. Niitäkin tulen jossain vaiheessa elämääni muistelemaan haikeana. Matka on kuitenkin vielä kesken.

”Mitä sä teet työksesi?”

Viime aikoina olen pohdiskellut saksansuomalaisten kanssa paljon identiteettikysymyksiä. Päällimmäisenä teemana on  tietenkin ollut suomalaisuus ja sen analysoiminen, mikä on suomalaista, kuka on suomalainen ja miten suomalaisuutemme meissä näkyy. Mutta samalla on tullut puitua myös muita identiteetin osa-alueita. Kokeilepa sinäkin tätä tehtävää: kirjoita kahden minuutin aikana paperille niin monta identiteettiäsi kuvaavaa määrettä (adjektiivia tai substantiivia) kuin keksit. Lopputuloksesta näkyy jotain siitä, millaisiin ryhmiin samaistut ja mitä puolia itsestäsi haluat näyttää ulospäin.

Identiteetti kehittyy iän myötä. 25 vuotta sitten listallani olisi varmasti lukenut ’Jyp-fani’. Kyllä, olin näin omistautunut asialle…

Ulkosuomalaisilla tässä listassa tönöttää melkeinpä aina kansallisuus ja juuret yleensäkin. Suomalaisuus eri variaatioissaan mainitaan aina. Jotkut kokevat, että heidän suomalaisuudessaan on kuitenkin sen verran ulkoapäin tarkkailijan elementti, että he tarvitsevat lisämääreen ulkosuomalainen tai saksansuomalainen. Vuosikymmeniä Saksassa asunut saattaa edelleenkin kokea olevansa vaikkapa karjalainen sen sijaan että sanoisi olevansa esimerkiksi berliiniläinen. Asuinpaikka voi kyllä tuntua kodilta, mutta siitä on vielä pitkä harppaus siihen, että aikuisuudessa vakiintunut asuinkaupunki tulisi osaksi identiteettiä.

Huomasin, että ikä vaikuttaa aika paljon siihen, mitkä identiteetin piirteet tuntuvat olennaisimmilta. Eläkeikäiset eivät ymmärrettävästi enää panneet paljon painoa ammatti-identiteetilleen, siinä missä itselläni koulutus ja työ ovat oleellisia viitekehyksiä. Jäin kuitenkin pohtimaan, että olisiko ammatillisen identiteetin korostaminen myös erityisesti suomalaista? Kun kaksi ennestään tuntematonta suomalaista tapaa toisensa, niin nimien kertomisen jälkeen kolmen ensimmäisen kysymyksen joukkoon mahtuu taatusti sekä se, mistä henkilö mahtaa olla kotoisin että se, mitä hän tekee työkseen. Se on tyypillistä suomalaista small talkia. Saksassa vuosikymmeniä asuneet suomalaisnaiset olivat tästä näkemyksestäni todella hämmästyneitä. Heidän mielestään Saksassa ei kysellä toisilta ihmisiltä heidän ammattiaan. Nyt oli minun vuoroni hämmentyä. Onko tosiaan niin, vai onko se vain heidän ikäpolvensa kokemus? Olenko minä ollut epähieno, kun olen udellut sitä saksalaisilta?

Kotitoimiston assistentti

Jos vertaa saksalaista ja suomalaista työkulttuuria, niin ero työidentiteetin korostamisessa tuntuu ymmärrettävältä. Suomessa jokainen työikäinen on oletusarvoisesti työssäkäyvä. Kun naiset saavat lapsia, he pitävät äitiysloman tai hoitovapaan mittaisen tauon työelämästä, kunnes palaavat taas takaisin töihin täysipäiväisesti. Pitkäaikainen kotiäitiys on Suomessa marginaalinen ilmiö. Saksassa puolestaan on perinteisesti ollut vahva kotirouvakulttuuri. Naiset ovat kyllä kouluttautuneet, mutta lapsia saatuaan ovat jääneet kotiin, monet pysyvästi. Perheelliselle naiselle työelämän ulkopuolelle jättäytyminen on ollut luonteva ja yleisesti hyväksytty valinta. Ja niin yhteiskunnassa on ollut iso joukko ihmisiä, joille työ ja ammatti eivät ole identiteetin kannalta keskeisiä asioita. Eihän siihen silloin tule kiinnitettyä huomiota muidenkaan kohdalla. Puhun menneessä aikamuodossa, sillä vaikka kotiäitiys on Saksassa edelleen Suomea yleisempää, on se ainakin suurissa kaupungeissa käynyt harvinaiseksi. Kirjoitan siitä myöhemmin erillisen jutun.

Ainakin yhdessä yhteydessä ammatin esiintuominen tuntuu olevan yhtä oleellista Saksassa kuin Suomessakin: deittailutilanteissa. Eräs tuttuni oli luonut profiilin sekä saksalaiselle että suomalaiselle deittisivustolle ja kyllä vaan molemmissa palveluissa sopivista matcheista toitotettiin ensimmäisenä ikä ja ammatti. Tästä tulikin mieleen tarina entisestä työkaveristani, joka kerran istuskeli oluella helsinkiläisessä baarissa, jossa tunnetusti kävi paljon palomiehiä. Kyseinen henkilö oli raamikas, kuntosalilla ahkerasti käyvä mies. Pari nuorta neitosta lähestyi häntä toiveikkaana henkäisten heti kärkeen: ”Ootko sä palomies?” Työkaverini vastasi kieltävästi. ”No ootko sitten poliisi?” jatkoivat tytöt tiedusteluaan. ”Ei, en ole. Olen töissä yliopistolla.” Tytöt katosivat paikalta melko liukkaasti.