Kohteliaisuus on enemmän kuin pintaa

Hesarin Tukholman-kirjeenvaihtaja Elina Kervinen pohdiskeli kolumnissaan ruotsalaista kohteliaisuuskieltä. Ruotsissa käytetään paljon suomea herkemmin painokkaita vahvistusilmauksia, joita me ehkä ylisanoiksi kutsuisimme: jännittävää! ehdottomasti! Keskustelussa on kohteliasta kommentoida toisen puhetta innokkaasti, lähtiessä toivotetaan ”voi hyvin”. Kolumnisti tuli siihen tulokseen, että ”kun kielen konventiot ohjaavat käytöstä, tulee ihmisestäkin vaivihkaa vähän enemmän toista huomioon ottava.”

Samoja olen miettinyt Saksassa, jossa toisten ihmisten huomioonottaminen on kohteliasta monissa pienissä yksityiskohdissa. Kaikkia pitää aina muistaa tervehtiä (”Hallo!”), myös tuntemattomia hississä, odotushuoneissa ja joskus kadullakin. Lähtiessä toivotetaan hyvää päivänjatkoa (”schönen Tag noch!”). Myös lapsia kuuluu tervehtiä nimeltä mainiten. Anteeksi pyydetään aina jos ohi kävellessä vahingossa tönäisee toista – tai vaikka ei edes tönäisisi, mutta edes ohittaa läheltä.

Mitä moikkailu muka muuttaa? saattaa joku sanoa. Sehän on vain sana. Mutta tervehdyksen kohdistaminen vaatii toisen huomaamista. Se rikkoo näkymättömyyden kulttuurin. Kaksi ihmistä katsoo toisiaan silmiin, tunnustaa toistensa olemassaolon ja tervehtii. Yksityisyyden rajoja ei ylitetä sen enempää, mutta tullaan tietoisiksi toisista ihmisistä ympärillä. En voisi kuvitellakaan, että Saksassa kukaan ei rientäisi tarjoamaan apua tuntemattomalle, joka on saanut sairaskohtauksen. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, uskon taustalla olevan saman ilmiön, jonka kolumnisti tunnisti Ruotsissa: kohteliaisuuskonventiot vaikuttavat tapaamme olla toisten ihmisten kanssa.

Advertisement

Miniloma Göttingenissä

 

Muistatteko päiväkodin retken, jota pohdiskelin alkuvuodesta? Koko lapsikatras oli suuntaamassa hoitajineen metsän keskelle peräti kolmeksi yöksi. Olin silloin kahden vaiheilla sen suhteen, laitanko lapseni mukaan. Ryhmäpaine oli kova ja halusin luottaa hoitajien ammattitaitoon – ja olla muutenkin reipas vanhempi – joten ilmoitin lapsen mukaan retkelle. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Retken oli tarkoitus alkaa maanantaina. Kun lauantaina palasin kotiin monen päivän Suomen-reissulta, oli lapsi sairas. Nenä vuosi kuin seula ja hän oli muutenkin vaisu ja väsynyt. Ja tietenkin kovasti minun perääni pitkän poissaoloni vuoksi. Sunnuntaina en edes aloittanut pakkaamista. Olin jo päätökseni tehnyt: en kerta kaikkiaan raaski lähettää lasta pois luotamme niin pitkäksi aikaa. Nössö mikä nössö. Maanantain vastaisena yönä näin unta, jossa olin hakemassa lastani päiväkodista, mutta käännettyäni selkäni hetkeksi, oli hän kadonnut. Enkä löytänyt häntä enää. Alitajuntani viestitti selvästi, että vielä ei ole oikea aika lähettää lasta itsenäistymään. Minä en ole siihen valmis, vaikka lapsi olisi saattanutkin pärjätä ja nauttia olostaan kavereidensa kanssa.

Lapsen jääminen pois retkeltä tarkoitti sitä, että hän olisi koko viikon kotona. Mitään vaihtoehtoista hoitoa ei ollut tarjolla, oli joko retki tai ei mitään. Onneksi työmme joustavat. Maanantaina mies oli kotona lapsen kanssa, kun minulla oli työtapaamisia. Tiistaina omat työmenoni olivat vasta illalla, joten mies sai tehdä rauhassa hommia kun olin ulkona lapsen kanssa. Keskiviikko oli viikon ainoa päivä, jolloin meillä oli päällekkäisiä työmenoja. Ratkaisimme ne niin, että mies otti lapsen mukaansa projektikokoukseen Göttingeniin, jossa hänen työpaikkansa sijaitsee. Minä puolestani ajoin yötä myöten Bremenistä Göttingeniin. Kuin vakuutena edellisen postaukseni kokemuksille saksalaisista ruuhkista, seisoin moottoritiellä jonossa vielä iltayhdeltätoista.

Miehelläni on Göttingenissä kakkosasunto. Tai tarkalleen ottaen vain huone ”poikamiesboksissa”, jonka hän jakaa kolmen muun työkaverinsa kanssa. Heidän kaikkien koti on jossain muualla: yksi on Berliinistä, toinen Münsteristä ja kolmas asuu Amerikassa ja viettää vain osan vuodesta Saksassa. Poikamiesboksissa on kyllä neliöitä, mutta ainoastaan välttämättömimmät huonekalut, jättikokoinen telkkari olohuoneessa, nurkissa aina pölyistä ja keittiössä minun hankkimiani kokkaustarvikkeita, joita kukaan ei koskaan käytä. Sillä poikamiesboksissa ei kokata muuta kuin satunnaisesti makkaraa, muut ruokailut ulkoistetaan ravintolaan.

Viimeksi kävin Göttingenissä huhtikuun alussa. Magnoliat olivat silloin puhkeamassa kukkaan. Tällä kertaa kesä oli ryöpsähtänyt päälle täydellä voimalla. Kadunvarsien jättiläispuut, aikoja ja vaiheita nähneet, pullistelivat vehreyttään. Sandaalit hiersivät jalkani rakoille, niin kuin joka vuosi ensimmäisenä kesäpäivänä. Keho tunnusteli, miltä auringon polte tuntuu pitkän talven jäljiltä.

Minulle Göttingen on vielä aivan vieras kaupunki. Mies sen sijaan on täällä joka viikko yhden tai kaksi yötä. Hän tuntee jo vanhan kaupungin pikkukadut, on testannut suurimman osan ravintoloista ja moikkailee kadulla vastaantulijoita, minkä hämmästyneenä panin merkille istuskellessamme kahvilan terassilla. Pieni kaupunkihan tämä on ja sitä myötä kylämäistä fiilistä. Vanhan kaupungin laidalta toiselle kulkee hetkessä – jos ei pysähdy ihastelemaan pikkuputiikkeja ja kuolaamaan suklaakauppojen antimia. Hattukaupan ohi en päässyt pysähtymättä. Nyt minulla on vihdoin ja viimein kesähattu. Hikoilimme helteessä, ostimme torilta tuokkosellisen mansikoita, söimme illan koittaessa pizzat terassilla, josta saattoi seurata viereisen teatterin ulkoilmaharjoituksia. Muistin taas, mikä on yksi ulkosuomalaisen etuoikeuksista: pienikin poikkeama arjen rutiineihin saa aikaan ”ihan kuin ulkomailla” -fiiliksen. Yksi kokonainen päivä Göttingenissä riitti siihen.

Vinkkejä Saksassa autoilevalle

Moni suomalainen päättää lähteä lomailemaan Keski-Eurooppaan omalla autolla. Olipa päämäärä mikä tahansa, reitti kulkee suurella todennäköisyydellä Saksan kautta. Myös minun ensikosketukseni Saksaan oli moottoritie. Olimme juhlineet häitämme Romaniassa ja viettäneet sen jälkeen häämatkaa autoilemalla Itävallassa, Ranskassa ja Belgiassa. Kotiin ajoimme Ruotsin läpi ja lautalla Tuhkolmasta Helsinkiin. Saksa oli pelkkä läpiajomaa, jossa kuitenkin piti pysähtyä yhdeksi yöksi.

Tuon kokemuksen perusteella saksalainen liikennekulttuuri jäi lähtemättömästi mieleen. Autoja oli valtavasti, tilannenopeudet hurjia ja tietenkin juutuimme ruuhkaan heti maan rajojen sisään päästyämme. Olin hermoraunio, kun lopulta iltamyöhällä pääsimme hotelliimme. En osannut tuolloin aavistaa, että vain pari vuotta myöhemmin autoilu Saksassa olisi minulle arkipäivää. Nyt kun olen ajanut maata ristiin rastiin kymmenientuhansien kilometrien verran, tiedän jo miten homma toimii.

Mikään ei ole niin varmaa kuin ruuhka, joten älä luota navigaattorin aika-arvioon.

Saksassa on yli 60 miljoonaa autoa. Todennäköisesti matkustat maassa kesällä, jolloin varsin suuri osa saksalaisistakin haluaa lomalle jonnekin. Mutta vaikka ei olisi edes lomakausi, suurten kaupunkien liepeillä liikenne ruuhkautuu joka tapauksessa päivittäin. Esimerkiksi Hampurissa ruuhkasumppuja ovat Elbe-tunneli ja Elbe-silta, ne ainoat kaksi vaihtoehtoa, joilla pääsee pohjoisesta etelään. Pahimpina päivinä jono tunneliin on toistakymmentä kilometriä pitkä. Parasta on niin ollen lähteä matkaan sillä asenteella, että päivän aikana joutuu väistämättä jossain vaiheessa ruuhkaan. On turha tuijottaa navigaattorin arviota saapumisajasta, sillä se ei tule pitämään paikkaansa. Jos puhelimessasi toimii netti ulkomailla, kannattaa suunnistaa Google mapsin avulla, sillä se näyttää myös liikennetilanteen ja osaa laskea reittejä, joilla ruuhkan voi ohittaa. Ruuhkista tiedotetaan toki myös radiossa, mutta siitä ei ole iloa jos ei osaa kieltä eikä tunne seutua niin, että osaisi omin päin lähteä kiertämään pikkuteitä.

Auton varusteet

Saksan liikenteessä auton pakollisia varusteita ovat ensiapulaukku, varoituskolmio ja huomioliivit kaikille autossa matkustaville. Jos auto sattuu hajoamaan keskellä moottoritietä, pitää liivit pukea päälle ja mennä odottelemaan apua kaiteen ulkopuolelle. Edelliseen kohtaan liittyen autossa kannattaa aina pitää vesipulloa ja jotain evästä. Ei ole kiva jumittaa kesähelteellä ruuhkassa janoisena.

Huoltoasemat

Moottoriteiden varrella olevat huoltoasemat ovat jättimäisiä tankkauskeskuksia, jotka eivät juuri eroa toisistaan. Ensimmäisenä on tankkauspiste ja sen ohessa myymälä, mutta sen takaa löytyy yleensä vielä parkkipaikka ja iso erillinen ravintolarakennus. Vessat ovat aina maksullisia, mutta rahaa vastaan saa sitten erittäin siistit ja toimivat saniteettitilat. Vessaan päästäkseen pitää automaatistaa ostaa lipuke, joka maksaa 70 senttiä. Säilytä lipuke, sillä saat sillä 50 senttiä alennusta jos ostat huoltoasemalta jotain. Pitkään luulin, että alennus koskee vain kahvia, mutta se tosiaan pätee mihin tahansa ostokseen.

Nopeusrajoitukset

Saksalla on maine maana, jossa nopeusrajoituksia ei ole. Se pätee kuitenkin vain joihinkin pätkiin moottoritiellä. Sakkorysät ovatkin usein juuri niissä kohdissa, joissa 120:n tai 130:n kilometrin nopeusrajoitus astuu taas voimaan. Jos sellaiseen ajaa lujaa, on luvassa kova sakko. Sakkoa saa ylipäänsä heti, jos ylinopeutta on edes hitusen. Esimerkiksi minulle on joskus tullut sakkolappu siitä, että nopeuteni oli 53 km/h viidenkympin alueella. Sakon suuruus ei kylläkään ollut tässä tapauksessa kuin viitisentoista euroa. Pieniä sakkoja ei vaivauduta lähettämään ulkomaille asti, mutta jos kamera välähtää kun ajat reilua ylinopeutta, niin voit olla varma, että sakko löytää tiensä kotiovelle Suomeen.

Moottoritie-etiketti

Vasemmanpuoleisin kaista moottoritiellä on tarkoitettu nopeimmille. Jos et itse aja kahtasataa, niin palaa heti ohituksen jälkeen takaisin oikealle, ettet jumita liikennettä. Liittymissä ja tilanteissa, joissa toinen kaista suljetaan, noudatetaan vetoketjuperiaatetta eli joka toinen auto päästetään omalle kaistalle. Pidä tästä kiinni omalta osaltasi, niin liikenne pysyy sujuvana. Jos tie edessäsi on ruuhkautunut, siitä kuuluu tiedottaa takana tuleville laittamalla hätävilkut päälle.

Pidä pää kylmänä

Kun liikennettä on niin paljon kuin Saksassa, pitää kuskin olla joka hetki valppaana. Läheltä piti -tilanteita tulee toisinaan ja toisten autoilijoiden törttöily ottaa usein päähän. Hengitä silloin syvään ja laske kymmeneen. Saksassa otetaan tieraivo niin vakavasti, että sitä suitsitaan kovilla sakoilla. Keskisormen näyttämisestä, ohimon tökkimisestä sen merkiksi että toinen on idiootti tai sanallisista solvauksista voi rapsahtaa tuhansien eurojen sakko. Kyllä, luit oikein. Pidä siis pää kylmänä.

 

Sitten vain matkaan! Jos sinulla ei ole kiire, niin poikkea pois moottoritieltä. Pikkuteillä maisemat ovat paljon kauniimmat ja ajat läpi kylien, joita todennäköisesti haluat pysähtyä tutkimaan. Gute Fahrt!

Sota-ajan kohtalot elävät ”kompastuskivissä”

Kun tulee turistina Saksaan, on katse pääasiassa yläilmoissa. Tulee ihailtua kauniita vanhoja rakennuksia ja monumentteja tai kenties skannattua kauppojen nimiä. Vasta myöhemmin, kun katse on rekisteröinyt kaiken sen, saattaa ohimennen vilkaista alaspäin. Silloin voi huomata katuun kiinnitettyjä pronssilaattoja. Niissä lukee nimi, syntymäaika ja -paikka sekä kuolinaika ja -paikka. Ne ovat muistolaattoja natsien silmittömän tuhoamisvimman kohteeksi joutuneille siviileille, pääasiassa juutalaisille. Laatat on asennettu niiden talojen eteen, joissa nämä ihmiset asuivat ja elivät ja joista heidät eräänä päivänä tultiin hakemaan matkalle, josta tuli heidän viimeisensä.

Muistolaattojen nimi on saksaksi Stolperstein, siis kompastuskivi. Niiden taustaa valotettiin kiinnostavassa artikkelissa. En tiennyt, että laattojen asentaminen on lähtenyt liikkeelle yksityishenkilöistä. Ne eivät ole keskitetty muistomerkki eivätkä edes päättäjien aloitteesta tehtyjä. Ensimmäiset laatat asensi katuun Gunter Demnig -niminen taiteilija Berliinissä vuonna 1996, lupia kyselemättä. Tätä nykyä laattoja on pelkästään Berliinissä 7000 kappaletta ja koko Euroopassa – Norjasta Kreikkaan ja Ranskan länsirannikolta Venäjälle – 60 000 kappaletta. Demnig matkustaa itse suurimman osan vuodesta laattoja asentamassa, mutta ei ehdi enää valmistaa niitä itse. ”Kompastuskivistä” on tullut maailman suurin monumentti, joka ei ole sidottu yhteen paikkaan. Projekti saa liikkeelle opiskelijoita, koululaisia ja holokaustin uhrien omaisia.

Kotikulmillani tulee vastaan satunnaisia laattoja, mutta ehdottomasti eniten niitä näkyy Rotherbaumin kaupunginosassa, jossa suurin osa Hampurin juutalaisista asui ennen sotaa. Tämä laattarypäs tuli vastaan Martin-Luther-Platzilla matkalla eläinmuseoon. Oli pakko pysähtyä ottamaan kuva. En ole koskaan nähnyt näin paljon muistolaattoja yhdessä paikassa, yli 30 nimeä. Kuvia jälkikäteen tutkiessani huomasin, että lähes kaikki olivat lapsia, nuorin vain 3-vuotias. Selvisi, että tässä paikassa sijaitsi vuoteen 1942 saakka juutalainen orpokoti. Osa lapsista oli karkotettu Lodzin, Minskin ja Riikan keskitysleireille jo vuonna 1941. Loput saivat hoitajineen karkotuspäätöksen vuotta myöhemmin. 11.7.1942 juna vei heidät Auswitchiin. Yksikään lapsista ei selvinnyt hengissä.

On ehkä hyvä, etten tiennyt paikan taustaa silloin kun pysähdyin ottamaan kuvaa ja pidin samaan aikaan kädestä omaa kolmivuotiastani. Muutoin olisin tuskin kyennyt viettämään hilpeää perhepäivää eläinmuseossa.

Päiväkodin retki: uhka vai mahdollisuus?

Kotimme vieressä on ala-aste. Muutaman kerran vuodessa kadulle on parkkeerannut bussi, johon kyyneleitään peittelevät vanhemmat saattelevat jälkikasvuaan. Lapset lähtevät muutamaksi päiväksi koulun retkelle, se on tässä maassa hyvin tavallista. Mutta retkeilyinto ei rajoitu vain kouluikäisiin, vaan jo päiväkodeissa harrastetaan reissuja, joissa yövytään.

Pari päivää sitten kävin lapseni päiväkodin infoillassa, jossa kerrottiin toukokuussa järjestettävästä retkestä. Lapsoset matkaavat maaseudun rauhaan Hampurin ulkopuolelle ja viipyvät leiripaikassa peräti kolme yötä. Hoitajien vahva toivomus oli, että kaikki päiväkodin 40 lasta osallistuisivat matkaan, sllä ne muutamat, jotka jättäytyvät pois, voisivat kokea olonsa ulkopuoliseksi. Reissusta kun puhutaan paljon sekä ennen että jälkeen matkan.

Matkan koittaessa toukokuussa on tyttäremme vähän vajaa nelivuotias. Tuntuu aika hurjalta lähettää hänet niin pitkäksi aikaa pois kotoa. Tähän mennessä hän ei ole vielä koskaan yöpynyt ilman molempia vanhempiaan. Toki hän on tottunut siihen, että jompikumpi vanhemmista on vähän väliä yötä poissa työmatkojen takia ja että välillä reissataan vain toisen vanhemman kanssa, mutta että kokonaan ilman molempia? Päiväkoti perusteli retken järjestämistä kahdella syyllä. Ensinnäkin se kuulema ryhmäyttää lapsia aivan toisella tavalla kuin päiväkotipäivät. Se on varmasti totta. Toisekseen tällä tavalla lapsia kannustetaan itsenäisyyteen ja sen oivaltamiseen, että he osaavat ja saavat tehdä asioita ilman vanhempiaan. Tässä kohdin nostelin kulmakarvojani: onko todellakin välttämätöntä patistella jo kolmevuotiaita itsenäisiksi?

Infotilaisuudessa meille esiteltiin kuvia leiripaikasta, selostettiin päiväohjelmat ja ennen kaikkea annettiin aikaa vanhempien kysymyksille. Jotakuta huolestutti se, että lähistöllä on järvi. Miten hoitajat pystyisivät huolehtimaan, että hänen karkailemaan taipuvainen lapsensa ei päädy vaaraan? Hoitaja vastasi kysyjälle lempeästi, että hänen karkaileva lapsensa ei karkaile päiväkodissa. Joka viikko ryhmä viettää päivän metsässä eikä lapsi koskaan lähde kymmentä metriä kauemmas muusta ryhmästä. Minua kiinnosti tietää, miten yöt sujuvat näin pienten kanssa. Kuulema vaihtelevasti, mutta joka huoneessa on hoitaja, joka on kärppänä lohduttamassa itkeviä. Ja lapset saavat nukkua parhaan ystävänsä kanssa vaikka sylikkäin, jos haluavat. Huonejärjestys päätetään ennen matkaa ja vanhemmat täyttävät kyselylomakkeen, jossa tiedustellaan lapsen nukkumistottumuksia.

Loppukaneettina hoitaja totesi, että heidän kokemuksensa mukaan erossa oleminen ottaa enemmän koville vanhemmille kuin lapsille. Viime vuonna kahden leirin sadasta 3-6-vuotiaasta lapsesta ketään ei ollut tarvinnut lähettää kesken reissun kotiin koti-ikävän vuoksi ja sitä edellisenäkin vuonna tapauksia oli vain yksi. Myös eräs minulle tuttu äiti vakuutti, että hänen lapsensa (silloin 3,5-vuotias) oli viime vuonna nauttinut päiväkodin retkestä suunnattomasti eikä pysy nahoissaan kun kuuli, että uusi retki on tulossa. Jo matka leiripaikkaan on superjännittävä, sillä se tehdään tilausajobussilla. Ja perillä ollaan samojen, tuttujen päiväkotikavereiden ja rakkaiden hoitajien seurassa.

Tämän äidin napanuoraa kirvelee silti ajatus siitä, että lähettäisin reippaan mutta niin kovin pienen tytön pois luotamme kolmeksi yöksi. Mutta haluammeko, että hän on ainoa tai ainakin yksi harvoista, jotka eivät lähde mukaan? Ja jos lapsi ei lähde retkelle, tulee meidän pitää toukokuussa kokonainen lomaviikko, sillä päiväkoti ei järjestä vaihtoehtoista hoitoa retken aikana (kaikki hoitajat ovat luonnollisesti mukana ja paluun jälkeisenä päivänä päiväkoti on kiinni). Ja jos päädymme ilmoittamaan hänet retkelle mukaan, on meillä ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen tilaisuus viettää ilta, yö ja aamu ihan kahdestaan – ja toinenkin vielä (ei sentään kolmatta, siinä vaiheessa miehellä on jo työreissu). Hmm…

Onko sinulla hyvä kielellinen itsetunto?

Emmää mitään osaa, tuumi amaryllis.

”Puhutteko englantia?” kysyin usein keskustelukumppaniltani Saksaan muutettuamme, kun piti selvittää jotain asiaa, johon onneton saksantaitoni ei riittänyt.
”Vähäsen” kuului lähes poikkeuksetta vastaus. Sen jälkeen toinen osapuoli alkoi suoltaa täydellisen sujuvaa englantia.

Olin hämilläni. Olinhan vihdoin kohdannut kansakunnan, jolla on yhtä huono itsetunto vieraiden kielten suhteen kuin suomalaisilla. Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, jotka mieluummin vaikenevat kuin tuottavat vieraskielisen lauseen, jonka kielioppi  ei ole täydellinen. Harvemmassa ovat ne, jotka innokkaasti viljelevät koko osaamansa sanavaraston myös niillä kielillä, jota eivät ole lukeneet koulussa vuosikausia. Romanialainen anoppini on malliesimerkki rohkeasta kielen käyttämisestä. Kun hän on meillä kylässä, hän pistelee menemään peräkkäin kaikki osaamansa muutan kymmenen saksan kielen sanaa. Aivan pokkana, välittämättä oikeakielisyydestä. Ja hän tulee ymmärretyksi aivan riittävästi tavallisissa arjen tilanteissa vaikkapa kaupassa.

Emmää mitään osaa, ajattelee kuvitteellinen keskivertosuomalainen, joka lukion käytyään on opiskellut kymmenen vuotta englantia, kuusi vuotta ruotsia ja hyvässä lykyssä vielä 3-5 vuotta jotain kolmatta kieltä. Jos ei osaa, niin jotain on todella pahasti pielessä kielenopetuksen menetelmissä. Kyllä me kieliopin hallitsemme, mutta se ei auta avaamaan suuta tositilanteessa. Käyttöenglanti, arjen sanankäänteet, opitaan televisiosta ja netistä. Muiden kielien suhteen osaaminen jää teoreettiselle tasolle harjoituksen puutteessa. Jos ei ole joutunut käymään läpi sitä vaihetta, että joutuu oikeasti ottamaan aktiivikäyttöön pitkään ja hartaasti tankatun kielen, kasvaa kynnys sen käyttämiseen ylivoimaiseksi. Niin kuin minulla ruotsin suhteen. Lopulta sitä väittää, ettei osaa koko kieltä. Hautaa vuosien pohjatyön kaikessa hiljaisuudessa.

Saksalaiset joko osaavat englantia erinomaisesti tai eivät ollenkaan. Suomessahan englanniksi pärjää kaikkialla, kaikenikäisten ja kaikenlaisista koulutustaustoista tulevien suomalaisten kanssa. Sitä mieheni jaksoi aina hämmästellä Suomen-vuosinaan. Suomi on pieni kielialue ja meillä on nöyrä asenne: on pakko osata vieraita kieliä, jos haluaa olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa. Saksalaisilla taas on suurvaltaidentiteetti: kyllähän muut meidän kieltämme osaavat tai saavat luvan opetella. Kerroinkin viime vuonna, että Veronassa vastaani tuleva rouva kysyi minulta tietä saksaksi eikä edes erityisesti ihmetellyt kun vastasin hänelle saksaksi (ilahtui kyllä). Tulisiko suomalaisille edes mieleen lähestyä ulkomailla ihmisiä omalla kielellään? Veikkaan, että Suomessa on ulkomaalaisen varsin harvinaista kuulla lause ”tämä on Suomi ja täällä puhutaan vain suomea”. Sen sijaan suurin osa Saksassa asuvista, jotka eivät ole heti maahan tullessaan puhuneet paikallista kieltä, ovat taatusti kuulleet tuhahduksen ”Saksassa puhutaan saksaa”, jota seuraa kieltäytyminen palvelemasta englanniksi. Tämä nyt menee keittiöpsykologian puolelle, mutta taustalla saattaa olla myös häpeää omasta vieraan kielen taidottomuudesta. Kun englantia ei osata niin yleisesti ja samalla tasolla kuin vaikka Suomessa, purkautuu kommunikaatiotilanteen kielimuuri puuskahdukseen, että sen toisen pitäisi opetella paremmin meidän kieltämme.

Minulle paikallisen kielen opetteleminen on itsestäänselvyys (sekä edellytys työssä selviytymisessä). Haluan tietää, mistä ympärilläni puhutaan. Ilman saksan kielen taitoa en kykenisi keskustelemaan lapseni päiväkodin hoitajien kanssa kuin auttavasti. En ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun junassa tulee kuulutus ja kaikki matkustajat poistuvat ulos. Kokisin olevani ihan pihalla ympäristöstäni. Kielitaidottomuus pitää yllä ulkopuolisuuden tunnetta. Sellaista koen jossain määrin yhä edelleen, vaikka kielitaito on kohentunut huimasti lähtötilanteesta. Viisi vuotta sitten tänne tultuani saksantaitoni pohjautui pariin kurssiin yliopistolla. Nyt puhun ja kirjoitan sitä ihan kelvollisesti, uskalsin jopa antaa radiohaastattelun saksaksi (kun en kehdannut sanoa pomolle ei). Silti minua vaivaa huono kielellinen itsetunto. Hävettää, että en puhu vielä paljon paremmin näin pitkän ajan jälkeen. Kun se ja se tuttukin jo puhuu aivan sujuvasti. Toisiin vertailu on tietenkin tosi järkevää.

Huono kielellinen itsetunto näkyy vaikka siinä, että en mielelläni aloita keskusteluja saksaksi tai en yritä lähteä syventämään suhteita paikallisiin small talkista oikeaksi ystävyyssuhteeksi. Kun kielitaitoani kehutaan, minä perisuomalaiseen tapaan voivottelen, mitä en vielä osaa. Sen sijaan voisin taputtaa itseäni olkapäälle: hyvä minä, olen oppinut tässä iässä uuden kielen. Voisin ajatella, että mitä enemmän uskallan ryhtyä juttusille ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, sitä enemmän opin paikallisista tavoista ja saksalaisten mielenliikkeistä. Vain sillä tavalla kokemus ulkopuolisuudesta vähenee.

Kolme saksalaista omituisuutta

1) Käteisellä, kiitos!

Suomessa on mukava käydä siitäkin syystä, että kaikkialla voi maksaa kortilla. Ei tarvitse huolehtia siitä, onko lompakossa varmasti käteistä rahaa. Toisin on Saksassa, käteisen rahan luvatussa valtakunnassa. Yli 80% kaikista maksusuorituksista Saksassa hoituu käteisellä. Yksi ensimmäisiä kulttuurishokkeja maahan muutettuani oli se, että luottokortti ei käynyt juuri missään. Lähdimme huonekalu- ja kodinkoneostoksille ja totesimme kassalla, että kortti ei kelpaa. Ei muuta kuin pankkiautomaatille nostamaan käteistä luottokortilla. Paikallisella debit-kortilla toki olisi voinut maksaa, mutta meillä ei ollut tilillä riittävästi rahaa. Saksalaiset eivät siis juurikaan käytä tai edes omista luottokortteja osittain siksi, että ne kelpaavat vain harvassa paikassa. Vasta myöhemmin olen oppinut, että saksalainen vastine luottokortille on pankin kanssa sovittu tilinylitysraja. Joillakin tili siis voi olla jopa useita tuhansia euroja miinuksella, jos on tullut tehneeksi isoja hankintoja.

Suomalaisena olen oppinut käyttämään pankkikorttia maksuvälineenä ja niin teen edelleenkin aina kun se on suinkin mahdollista. Mutta kantapään kautta olen oppinut, että aina täytyy kantaa mukana käteistä rahaa. Moni kahvila tai ravintola ei nimittäin hyväksy edes debit-maksua, sillä heille tulee kustannuksia jokaisesta maksusuorituksesta. Pari kertaa jommankumman meistä on täytynyt jäädä kahvilaan odottelemaan, että toinen käy pankkiautomaatilla, kun kortti ei olekaan kelvannut. Ja sen automaatinkin pitää olla oikeanlainen. Käteisnosto on ilmaista vain oman pankin automaateista. Kilpaileva pankki velottaa maksusta vaihtelevan summan, joka voi olla jopa 7 euroa. Niinpä nykyään kun näen oman pankkini logon, on varminta pistäytyä nostamassa rahaa. Kun ei sitä tiedä, missä on seuraava sopiva automaatti.

Selityksiä saksalaisten käteisrakkaudelle on ainakin kahdenlaista. Toisten mielestä on helpompi pysyä kärryillä rahan kulutuksesta ja käytettävissä olevista varoista kun maksaa vain käteisellä. Jotkut taas suosivat käteistä anonymiteettisyistä. En halua, että kulutustottumuksistani jää digitaalinen jälki, sanoi eräskin. Hui hai, minua ei haittaa, vaikka NSA tai Kesko tutkailisivat, mitä Päivin on tullut osteltua. Meistä jää joka tapauksessa monenlaisia digijälkiä, se vain kuuluu tähän aikaan enkä toistaiseksi osaa nähdä sitä uhkana. Siirryn bitcoineihin ja Tor-verkkoon sitten, jos foliohatulle tuntuu olevan tarvetta.

2) Onneton netti

Kun käyn anoppilassa Romaniassa, voin surffailla ilmaisessa langattomassa verkossa melkein joka puolella kaupunkia. Myös Suomessa wifi on tarjolla kaikkialla; junissa, kauppakeskuksissa ja kahviloissa. Saksassa on toisin. Asuinalueellani on kymmenittäin kahviloita ja ravintoloita, mutta niistä vain kahdessa on asiakkaiden käyttöön langaton verkko. Perehdyin asiaan silloin, kun viimeksi muutimme ja jouduimme olemaan kolme kuukautta pelkän mokkulan varassa (jossa datarajat paukkuivat vastaan heti). Aivan viime kuukausina on avattu pari uutta kahvilaa, jotka myös mainostavat wifiä. Eiköhän se ole nouseva trendi täälläkin, mutta vielä enemmän poikkeus kuin sääntö.

Wifin nuukailuun on siinäkin syynsä Saksan tiukoilla vastuulausekkeilla. Langattoman verkon omistaja on vastuussa verkossaan tapahtuneista väärinkäytöksistä. Kotona ei kannata ajatellakaan elokuvien latailemista vertaisverkosta, sillä valvonta on tehokasta ja yhdenkin lyhyen videon lataamisesta saattaa napsahtaa satojen eurojen sakko.

Mobiiliverkko on aivan oma lukunsa. Kaupungeissa verkon kattavuus on hyvä, mutta kaupunkien ulkopuolella onneton. Sen huomaa junaillessa. Tietyillä reiteillä suurin osa matkasta puksutellaan täysin katveessa, signaalia löytyy vain asemilla. Tervehdin suurella ilolla Deutsche Bahnin päätöstä ottaa käyttöön ilmainen langaton verkko junissa joulukuun alusta lähtien. Se on ollut itsestäänselvyys jo kauan monessa Euroopan maassa.

Kuluttajaa ärsyttää mobiiliverkossa ehkä vielä enemmän se, että rajatonta nettiä ei ole saatavilla. Pari vuotta sitten tarjolla oli lähinnä 500 megan tai 1 gigan suuruisia kuukausittaisia datapaketteja kännykkäliittymään. Suomalaisille nuo luvut eivät ehkä sano paljoakaan, kun he ovat tottuneet rajattomaan surffailuun kännyköillään. Mutta voin sanoa, että jo 1 gigan kanssa tekee tiukkaa pärjätä koko kuukausi vaikka ei katsoisi kännykältään yhden yhtäkään videota. Rajattomuuteen Saksassa koskaan siirrytään, sillä operaattorit ovat tottuneet siihen, että bitti on rahaa. Mutta parissa vuodessa datasiirron rajat ovat kuitenkin kasvaneet paljon, nyt näkee mainoksia kohtuuhintaisista kännykkäliittymistä, joihin kuuluu jopa 6 gigaa dataa.

3) Iltapäivärauha

Näistä kolmesta omituisuudesta tämä on kirkkaasti ykkönen: maassa, jossa ei harrasteta siestaa, on kuitenkin velvollisuus pysytellä hiljaa kotonaan iltapäivisin klo 13-15 välillä sekä sunnuntaisin koko päivän. Silloin ei sovi porata tai sahata, soittaa instrumenttia tai luukuttaa musiikkia. Tai edes kävellä kovaäänisesti. Samat säännöt pätevät tietysti myös yöaikaan, mutta se on ymmärrettävää. Ymmärtääkseni iltapäivärauha oli joskus muinoin säädelty jopa osavaltiokohtaisesti, mutta nykyään se esiintyy vain vuokrasopimuksissa. Mutta niihin se tuntuu kuuluvan kiinteänä osana. Naapureista sitten riippuu, että kuinka tarkkoja he ovat tuon vuokrasopimuksen pykälän noudattamisen suhteen. Olen kuullut paljon kauhutarinoita alakerran naapureista, jotka oikeasti valittavat jopa liian äänekkäästä kävelytyylistä. Saksalaiset ovat oppineet kotonaan varvasastujiksi tästä syystä. Lapsiperheille ottaa koville, jos naapurissa asuu valittaja. Yritäpä kieltää lastasi juoksemasta kotona tai käskeä olemaan täysin hiljaa rappukäytävässä. Onneksemme meillä on mukavat ja joustavat naapurit, jotka eivät koskaan ole katsoneet tarpeelliseksi valittaa elämisen äänistä. Niitähän on riittänyt taloudessa, johon aiemmin kuului huonosti nukkuva vauva ja nykyään tahtoikäinen taapero.

Lyhtykulkue

Suomen pitkästä ja pimeästä syksystä puuttuu juhlan aiheita. Ehkä juuri juhlattomuudesta johtuen pikkujoulukausi alkaa niin aikaisin. Halloween toki on tehnyt tuloaan, mutta se tuntuu vielä varsin päälleliimatulta ja historiattomalta. Se ei yhdistä kaikkia.

Saksassa vietetään 10.11. Martinpäivää erään 300-luvun lopulla eläneen pyhimyksen kunniaksi. Harva enää muistaa Martinpäivän perimmäistä syytä, mutta sen ympärille kasvaneet traditiot ovat kovasti voimissaan. Ensinnäkin seuraavan kuukauden aikana kaikkialla syödään hanhea (Martinsgans) punakaalin ja jauhoisten perunapalleroiden (Knödel) kera. Lisäksi Martinpäivän tienoilla järjestetään lyhtykulkueita (Laternenumzug/Laternelaufen), mikä tuntuu olevan saksalaisille erityisen rakas traditio. Mainitsepa vain lyhtyjyhla, niin saksalaisen keskustelukumppanin silmät syttyvät loistamaan ja he alkavat hyräillä lapsena oppimiaan lauluja.

Tänä vuonna lapsemme pääsi ensimmäistä kertaa mukaan päiväkodin lyhtyjuhlaan, jota vietettiin jo viime perjantaina. Pari viikkoa aikaisemmin vanhemmat oli kutsuttu päiväkotiin askartelemaan lyhtyjä. Varsinaisena juhlapäivänä noudimme sitten lapsen päiväkodista lyhdyn kera ja saavuimme kuudelta päiväkodin vieressä olevalle aukiolle. Siinä vaiheessa oli jo täysin pimeää. Aivan aluksi lauloimme yhden lyhtylauluista: Kommt, wir woll’n Laterne laufen. Tai siis muut lauloivat innoissaan ja minä ja muut ulkkarivanhemmat olimme aivan pihalla. Sen jälkeen syötiin. Päiväkodissa taidettiin olettaa, että kaikki tietävät lyhtyjuhlien sisällön ja osaavat tuoda ruokaa noutopöytään. Minä juoksin hiki päässä hakemassa kaupasta juustoa ja kasviksia, kun kuulin asiasta vasta aivan viime tipassa. Aukiolle katettu pöytä notkui herkkuja, jotkut vanhemmat olivat jopa leiponeet näyttäviä teemakakkuja.

Kun olimme syöneet pimeässä ja kylmässä ja lapset olivat säntäilleet sekopäisinä ympäriinsä (yritäpä muuten paikantaa pimeydessä väkijoukon keskellä omaa lastasi), oli aika lähteä liikkeelle kulkueena. Paikalle saapui torvisoittokunta, jonka perään asetuimme. En tiedä onko lyhtykulkueilla yleensä näin suureelliset puitteet, mutta meidän päiväkodillamme on tapana panostaa tällaisiin juttuihin (he myös järjestävät alueellamme lastenkonsertteja). Lapset kantoivat lyhtyjään, joissa paloivat kynttilät. Vähän taas pohjoismaiseen yliturvalliseen meininkiin tottunutta hirvitti. Ja niinhän siinä kävi, että meidän lyhdyssämme kynttilä kaatui ja poltti lyhdyn seinämään reiän. Jonkun toisen lyhty puolestaan näytti olevan ilmiliekeissä. Muutamat vanhemmat olivat kaukaa viisaasti varustautuneet pienellä led-valolla kynttilän sijaan ja ensi vuonna taida itsekin hankkia sellaisen.

Taivalsimme varmaan parin kilometrin lenkin asuinalueemme katuja pitkin, jotka poliisi oli sulkenut liikenteeltä. Torvisoittokunta edessä soitti reippaita sävelmiä (mm. YMCA!) ja me matelimme lyhtyinemme perässä. Ihmiset seurasivat kulkuetta parvekkeiltaan. Lapsi oli jo heti alussa bongannut parhaan kaverinsa ja kulki koko matkan käsi kädessä hänen kanssaan. Voin uskoa, että lyhtyjuhlasta jäi hänelle jännittävä muistijälki ja jotain, jota odottaa joka syksy. Ihan pelkästään se, että hän sai olla ulkona pimeällä, oli eksoottista. Ensi vuonna osaan itsekin orientoitua vähän paremmin siihen, mitä on luvassa. Ja vaikka opetella niitä lauluja etukäteen…

Lämmityssäätöä

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen, lauloi Juice muinoin. Lokakuun näkee minusta ainakin siinä, että töissä on kiireisempää kuin aikoihin ja blogin kirjoittaminen ei ole tuntunut riittävän rentouttavalta palautuskeinolta. Siksi täällä on ollut hiljaisempaa. Osasyy on myös siinä, että olen aloittanut uuden, isomman kirjoitusprojektin, joka vie paljon ajatuskapasiteettia.

Lokakuu näkyy siinäkin, että on tullut aika kääntää lämmitys päälle. Samalla on käynnistynyt jokatalvinen kissa ja hiiri -leikki miehen kanssa sopivasta lämpötilasta. Mies käy vääntämässä patteria isommalle ja minä pienemmälle ja niin edelleen. Häntä kuulema palelee silloin kun minusta on sopiva lämpötila. Minulle puolestaan tulee hiki, jos oleilemme hänen mieltymystensä mukaisessa huonelämmössä. Olen tähän asti vedonnut siihen, että hän voi aina laittaa lämpimämpiä vaatteita päälleen, jos paleltaa. Mutta jos minua hikoiluttaa, niin sille on vaikea tehdä mitään.

Saksaan muutettuani olen pistänyt merkille, miten korkea sisälämpötila suomalaisissa asunnoissa keskimäärin on talvella. Olemme tottuneet siihen, että talvellakin kotona voi hengailla alusvaatteisillaan ja hyvin tarkenee. Se on osittain tottumiskysymys ja osittain sen seurausta, että lämmityskulut eivät ole yhtä kovat kuin monessa muussa maassa. Ensimmäisenä talvenani Kanadassa pökerryin järkytyksestä, kun sain ensimmäisiltä kylmimmiltä kuukausilta yli 400 dollarin laskun. Sen jälkeen säädin asunnon lämmön öisin 15 asteeseen ja päivisin 17 asteeseen. Pohjakerroksen asunnosta karkasi kaikki lämpö huonosti tiivistetyistä ovista ja ikkunoista ulos – ja varmaan osin myös ylemmän kerroksen asuntoihin. Palelin koko talven. Ja silti sain parinsadan dollarin lämmityslaskun. Seuraavana talvena meillä oli eri asunto. Siinä lämmitys kuului vuokraan emmekä me pystyneet säätelemään lämpötilaa. Jostain syystä asunto oli kuin tropiikki. Öisin nukuimme ikkuna raollaan, silloinkin, kun ulkona oli parinkymmenen asteen pakkanen.

Yhdeksän vuotta sitten syksyisessä Québecissä tuli käytyä poimimassa omenoita omenatilalla ja kurpitsoja kurpitsapellolta.

Anoppilassakin on tropiikki, kesät talvet. Kesällä Romaniassa on tukahduttavan kuumaa ja sisällä aivan yhtä tuskallista kuin ulkona. Luulisi, että syksyn saapuminen olisi helpotus, mutta talvellakin anoppi haluaa pitää noin kolmenkymmenen asteen sisälämpötilaa. Häntä kuulema palelee muuten. Vähän teki mieli kommentoida jotain hihattomissa vaatteissa oleskelusta, mutta en kehdannut. Sen sijaan ensi töikseni käänsin meidän huoneemme lämmityksen pois päältä ja avasin ikkunan. Vasta sillä tavalla huone viileni siedettäväksi ja pysyi talvipakkasillakin sopivan lämpimänä kokonaan ilman lämmitystä, kun muu asunto oli yhtä viidakkoa. Sanomattakin on selvää, että saimme joka päivä kuulla kauhistelua siitä, että me palellumme.

En ole erityisen vilukissa, mutta inhoan kyllä palelemista. Jos vilu menee luihin ja ytimiin, on siitä vaikea päästä eroon. Paleltaa vielä paksun peiton allakin. Ensimmäisenä talvenamme nykyisessä kodissamme olohuoneen ainoa patteri ei meinannut pelittää. Sinnittelin puoli talvea torkkupeittojen kanssa, kunnes vihdoin sain aikaiseksi soittaa huoltomiehelle. Hän tuli käymään ja ilmasi patterin. Siihen meni minuutti. Sain lahjaksi työkalun, jolla saan ruuvattua patterin ilmanpoistoventtiiliä, niin että voin itse ilmata sen. Vähän nolotti, mutta miten olisin oppinut homman kun en koskaan ollut sitä kokeillut. Nyt sitten ilmaan tottunein ottein säännöllisesti patteria, joka alkaa pulputtaa muutaman viikon välein. Kotona vallitsee toistaiseksi huonelämpötilarauha, mutta saa nähdä mitä syksyn kääntyminen talveksi tuo tullessaan. Miten teillä, hot or not?

Hampuri, kotikaupunkini

En tiennyt Hampurista mitään muuta kuin Irwinin renkutuksen ”Sankt Pauli ja Reeperbahn”, kun viisi vuotta sitten lensimme miehen kanssa tutustumaan uuteen työpaikkaani ja etsimään asuntoa. Marraskuun viima oli kylmempi kuin odotin ja asuntonäyttöihin jonotettiin kadulle asti. Parhaita puoliaan kaupunki alkoi näyttää keväällä. Maaliskuussa kirsikkapuut alkoivat kukkia, takin saattoi joinakin päivinä jo heittää pois ja minulla oli vihdoin aikaa uuden työn opettelun lomassa katsella myös ympärilleni.

Hampuri on makuuni juuri sopivan kokoinen kaupunki. Se on toisaalta metropoli ja 1,7 miljoonan väkiluvullaan Saksan toiseksi suurin. Toisaalta se tuntuu hallittavammalta kuin vaikkapa Berliini. Hampuri on kuin kymmenien kodikkaiden pikkukaupunkien yhteenliittymä. Rakastan Saksassa sitä, että elävää kaupunkikulttuuria on joka puolella. Hampurissakin jokaisessa kaupunginosassa on kaikki tarvittavat palvelut pankeista, posteista, ravintoloista ja pikkukaupoista lähtien. Käyn itse asiassa aika harvoin Hampurin keskustassa, sillä siellä ei ole erityisen hyviä ruokapaikkoja ja shoppailumahdollisuudet ovat pääasiassa ketjuliikkeiden lippulaivamyymälöitä tai vaihtoehtoisesti luksusmerkkejä Neuer Wallin varrella. Kiinnostavimmat pikkuputiikit löytyvät muualta, omasta mielestäni pääasiassa akselilta Sternschanze-Eimsbüttel-Eppendorf.

Hampurista ei löydy charmanttia keskiaikaista vanhaakaupunkia, jollaisia eteläisempi Saksa on pullollaan. Kaupunki on tuhoutunut perusteellisesti ensin 1800-luvun tulipalossa ja sitten toisen maailmansodan pommituksissa. Perinteisiä puuristikkotaloja on jäljellä vain kourallinen. Tsekkaa ainakin Deichstraße, Krameramtsstuben St. Michaelis-katedraalin ympäristössä sekä Peterstraße. Keskiaikaisten korttelien sijaan kaupunki on täynnään ihania 1900-luvun alun kivitaloja. Hampuri on vanha hansakaupunki ja sen vauraus näkyy loisteliaissa vanhoissa villoissa, joita on etenkin Alster-järven ympäristössä sekä Elbchausseen varrella. Hampurissa asuu muuten enemmän miljonäärejä kuin missään muualla Saksassa. Vuokraisäntämme taitaa kuulua heidän joukkoonsa. Jugend-talojen ja villojen ohella kaupungille on tyypillistä sotien jälkeen rakennetut punatiiliset kerrostalot. Lisäksi löytyy 60-luvun betonirumiluksia, häkellyttävän paljon omakotitaloalueita ja ultramoderni, arkkitehtuuriltaan mielenkiintoinen HafenCity.

Yksi Hampurin parhaita puolia on vehreys. Puistoja on joka puolella ja katujen varsillakin on yleensä puita kivitalokortteleita pehmentämässä. Keskustaa myötäilee kapea mutta pitkä puisto nimeltä Planten un Blomen. Se on maastoltaan ja istutuksiltaan niin vaihtelevaa, että jopa minä joka en ole mikään viherpeukalo rakastan käyskennellä siellä ja vain katsella ympärilleni. Puiston toisessa päässä sijaitsee Hampurin kaupungn historiaa esittelevä museo ja toisessa päässä muun muassa japanilainen puutarha, iso lampi jonka rannalla voi kesäiltaisin seurata valo-suihkulähde-musiikki-showta ja suurin missään näkemäni leikkipuisto. Toinen katsastamisen arvoinen puisto on Stadtpark. Sen alueella on planetaario ja iso maauimala, Biergarten ja leikkipuisto, jossa on suuri kahluuallas. Myös suuret ulkoilmakonsertit järjestetään tässä puistossa.

Hampuri on leimallisesti kaupunki veden äärellä. On Elbe-joki ja Euroopan toiseksi suurin satama. Joskus voisin vannoa haistavani suolaisen meri-ilman, vaikka molempien merien (Pohjanmeri ja Itämeri) rantaan on satakunta kilometriä. Vanha satama-alue Landungsbrückenillä on yksi suosituimpia turistikohteita. Kävely- tai pyörälenkki Elben vartta HafenCitystä Fischmarktille tai vielä pitemmällekin on oikein suositeltavaa. Moni turisti hyppää laivaan maksulliselle satamakierrokselle (Hafenrundfahrt), mutta yhtä hyvin kaupungin liikennelaitoksen päivälipulla voi matkustaa julkisen liikenteen lautoillakin. Elben lisäksi Hampurissa on Alster-järvi ja lukematon määrä kanaaleja. Kanaaleja ja siltoja kaupungissa on kuulema enemmän kuin Venetsiassa. En ole koskaan käynyt kanaalikiertoajelulla, mutta se kiehtoisi. Toisaalta kaveriporukalla voisi myös lähteä melomaan tai suppaamaan omin päin.

Hampurin yöelämän keskus on ehdottomasti Reeperbahn. Se ei siis ole pelkästään punaisten lyhtyjen alue, vaikka onkin tunnettu bordelleistaan ja seksikaupoistaan. Prostitoidut saavat päivystää kadulla iltakahdeksan jälkeen. Heidät tunnistaa vyölaukusta ja talvisin moonbootseista. He ovat yleensä pukeutuneet järkevän lämpimästi ja siis vähemmän paljastavasti kuin monet baareihin suuntaavat bilettäjät. Alue on täynnä baareja ja tungos viikonloppuiltaisin uskomaton. Monet paikat ovat avoinna niin kauan kuin asiakkaita riittää. Sunnuntaiaamusin bileet jatkuvat baarien sulkeuduttua Fischmarktilla. Se on erikoinen yhdistelmä kreisibailaajia ja aamuvirkkuja toriostosten tekijöitä.

Ravintoloita ja kahviloita Hampurissa on pilvin pimein ja hintataso on edullinen. Olen aikamoinen foodie ja on tunnustettava, että kaupungin ruokatarjonta ei minua yleisesti ottaen miellytä. Hyvää kahvia sentään saa helposti. Hampuri oli ennen vanhaan Euroopan kahviaitta; kahvi tuotiin kaukomailta Hampurin satamaan, josta se kuljetettiin muualle Eurooppaan. Sitä perua on erikoistuminen kahvipaahtimoihin. Kahviharrastajan kannattaa vierailla ainakin Speicherstadt Kaffeeröstereissa. Oma suosikkini on piskuinen Milch Ditmar-Koel-Straßella. Pienpanimobuumi tuntuu myös Hampurissa. Pienpanimoiden oluisiin erikoistuneita kauppoja nousee kuin sieniä sateella. Viininystävälle suosittelen myymälän ja viinibaarin yhdistelmää Vineyardia, jota olen esitellyt tarkemmin viiniblogin puolella.

Ruokapaikkoja kannattaa etsiä samoista kaupunginosista, joita suosittelin shoppaamiseen, siis Sternschanze, Eimsbüttel ja Eppendorf. Sternschanze on näistä boheemein ja erityisesti opiskelijoiden suosima. Oma kotikaupunginosani Eimsbüttel tuntuu olevan nykyisin nuorten lapsiperheiden kansoittama. Leikkipuistoja on joka kulmalla, mutta niin on kahviloitakin. Eppendorf on enemmän posh. Täällä asunnot ovat hintavampia, autot hienompia ja putiikkien valikoima ajoittain kalliimpaa. Kulmakunta on yhtä kaikki ihanaa ja tunnelmallista ja metroradan alla kulkevalla katuosuudella järjestettävä viikkotori Isemarkt (tiistaisin ja torstaisin) vierailun arvoinen.

Hampurin suosituimpia nähtävyksiä taitavat olla pienoismallimaailma (Miniaturwunderland), taidemuseo, satama-alue, HafenCity ja St. Michaelis-katedraali, jonka tornista voi ihailla maisemia. Itse vien vieraani aina myös Blankeneseen, kymmenisen kilometriä kaupungin keskustasta Elben rannalla sijaitsevaan kaupunginosaan. Pienet talot, joista osa on vuosisatoja vanhoja ja ruohokattoisia on rakennettu jyrkkään rinteeseen. Sokkeloiset rappuskujat halkovat aluetta. Tunnelma täällä on uniikki.

Vuosien myötä olen tullut siihen subjektiiviseen tulokseen, että Hampuri on Saksan paras kaupunki asua. Suurkaupungissa riittää aina jotain tekemistä ja nähtävää, kotikulmat viehättävät esteettisesti ja tunnelmaltaan ja infrastruktuuri toimii. Okei, ilmasto ja sijainti voisivat olla ihanteellisempia. Hampurista ei noin vain tehdä päiväretkiä naapurimaihin (paitsi Tanskaan) ja talvi on kalsea. Onneksi kuitenkin kevät tulee aikaisin ja syksy jatkuu lämpimänä pitkään. Kyselytutkimuksetkin sen todistavat: Hampurissa ja sen naapuriosavaltioissa asuvat Saksan onnellisimmat ihmiset.