Kuinka kauan sopeutumiseen menee?

Ajelin eilen noutamaan pastaa, puhvelimozzarellaa ja muita tykötarpeita italialaisesta supermercadosta, joka todellakin on automarketin kokoinen. Matkalla sinne mietin, miten tärkeää sopeutumisen kannalta onkaan, että löytää oikeat paikat kaikkiin tarpeisiin. Uuteen maahan muuttaessa täytyy alkuvaiheessa selvitellä monta isoa asiaa: löytää asunto, avata pankkitili, hommata sairasvakuutus, etsiä lapselle päiväkoti tai koulu ja suoriutua maahanmuuttobyrokratiasta. Sen jälkeen alkaa vaihe, jolloin kootaan niitä pienempiä palasia, joista sujuva arki ja kotoisa olo muodostuvat.

Aivan ensimmäiseksi tulee etsittyä lähimmät ruokakaupat. Mutta vie aikaa, ennen kuin niihin on tutustunut niin, että tietää mitä tuotteita missäkin on tarjolla. Kesti tovin ennen kuin tajusin, että vaippoja, lastenruokaa ja päivittäiskosmetiikkaa ei myydäkään ruokakaupoissa vaan kemppareissa. Moni asia on selvinyt etsimällä ja googlettamalla, mutta usein toisten muualta tulleiden vinkit ovat olleet korvaamattomia. En tiedä olisinko koskaan eksynyt asuinalueemme viikkotorille, ellei minulle olisi siitä vinkattu. Osoitteen saatuanikin etsin sitä kauan, niin hyvin se oli piilossa kerrostalon sisäpihalla. Nykyään ostan sieltä keväästä syksyyn kasvikset, marjat ja hedelmät. Osaan sanoa myös minkä leipomon leivistä pidän, missä on lähin rautakauppa ja mistä ostaa parvekekukat. Minulla on omalääkäri, vakiokampaaja ja luottoautokorjaamo. Tiedän mikä on kivoin piknikpuisto ja missä elokuvateattereissa näytetään dubbaamattomia leffoja. Osaan ajaa ilman navigaattoria moneen paikkaan. En kuitenkaan kaikkialle, sillä Hampuri on jättimäinen kaupunki.

Kesti vuosia, että pääsin tähän tilanteeseen. Koen kuitenkin sopeutuneeni tähän maahan ja kotiutuneeni tähän kaupunkiin jo paljon aiemmin. Facebook, tuon nykyajan päiväkirja, kertoo, että kahdeksan kuukautta Saksassa asuttuani ja palattuani kesälomalta Suomesta ajattelin näin: ”laskeuduin kolmatta kertaa Hampuriin ja tällä kertaa tuntui, että kotiin tultiin.” Olen muuttanut ulkomaille kerran aiemminkin, kahdeksan vuotta sitten ranskankieliseen Kanadaan. Podin koko vuoden ulkopuolisuutta ja pahaa koti-ikävää. En kerta kaikkiaan viihtynyt sisäänpäinlämpiävässä pikkukaupungissa tai asunnossa, jossa kaikki huonekalut ja esineet olivat vieraita. Mietin, että onkohan minussa jokin vika, kun en sopeudu tänne.

 

Sopeutuminen on monisyinen asia. Siihen tarvitaan sekä omaa aktiivisuutta että toisia ihmisiä. Minä tarvitsin myös tuttuja esineitä. Pelkkä matkalaukullinen vaatteita ei riittänyt luomaan kodin tuntua Kanadassa, jonne lähdin yksin ja ilman mitään kiinnekohtaa. Saksaan sen sijaan muutimme koko omaisuutemme kanssa. Vaikka asunnon oven ulkopuolella olikin ihan vieras maailma, tarjosivat uusien seinien sisälle sijoitetut tutut tavarat riittävästi pysyvyyttä. Tällä kertaa en sitä paitsi muuttanut yksin. Mies jakoi kanssani samat kokemukset uuden edessä, mutta alkuvaihe olisi silti ollut paljon rankempi ilman tuntemattomien apua ja ystävällisyyttä. Minulla oli se onni, että olin alusta lähtien ison suomalaisjoukon ympäröimä. Joistakin heistä tuli nopeasti ystäviä ja sain eri tahoilta neuvoja omalla kielelläni. Tiedostan kyllä sen, että elän expat-kuplassa. Saksan kielen kanssa taistelemisesta kirjoitinkin jo aiemmin. Jos Saksasta tulee pysyvä asuinmaamme, niin jossain vaiheessa on vain otettava itseään niskasta kiinni ja hiottava kieli sujuvaksi ja vaivattomaksi. Kieli ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä. Kokeakseni ymmärtäväni ja olevani tasavertainen osa ympäristöäni, on minun osattava paikallinen kieli. Siitä ei vaan voi kiemurrella irti, vaikka der-die-das kuinka ottaisi päähän.

Advertisement