Sota-ajan kohtalot elävät ”kompastuskivissä”

2016-12-09-14-12-38

Kun tulee turistina Saksaan, on katse pääasiassa yläilmoissa. Tulee ihailtua kauniita vanhoja rakennuksia ja monumentteja tai kenties skannattua kauppojen nimiä. Vasta myöhemmin, kun katse on rekisteröinyt kaiken sen, saattaa ohimennen vilkaista alaspäin. Silloin voi huomata katuun kiinnitettyjä pronssilaattoja. Niissä lukee nimi, syntymäaika ja -paikka sekä kuolinaika ja -paikka. Ne ovat muistolaattoja natsien silmittömän tuhoamisvimman kohteeksi joutuneille siviileille, pääasiassa juutalaisille. Laatat on asennettu niiden talojen eteen, joissa nämä ihmiset asuivat ja elivät ja joista heidät eräänä päivänä tultiin hakemaan matkalle, josta tuli heidän viimeisensä.

2017-01-08-13-46-48

Muistolaattojen nimi on saksaksi Stolperstein, siis kompastuskivi. Niiden taustaa valotettiin kiinnostavassa artikkelissa. En tiennyt, että laattojen asentaminen on lähtenyt liikkeelle yksityishenkilöistä. Ne eivät ole keskitetty muistomerkki eivätkä edes päättäjien aloitteesta tehtyjä. Ensimmäiset laatat asensi katuun Gunter Demnig -niminen taiteilija Berliinissä vuonna 1996, lupia kyselemättä. Tätä nykyä laattoja on pelkästään Berliinissä 7000 kappaletta ja koko Euroopassa – Norjasta Kreikkaan ja Ranskan länsirannikolta Venäjälle – 60 000 kappaletta. Demnig matkustaa itse suurimman osan vuodesta laattoja asentamassa, mutta ei ehdi enää valmistaa niitä itse. ”Kompastuskivistä” on tullut maailman suurin monumentti, joka ei ole sidottu yhteen paikkaan. Projekti saa liikkeelle opiskelijoita, koululaisia ja holokaustin uhrien omaisia.

2017-01-08-13-46-20

Kotikulmillani tulee vastaan satunnaisia laattoja, mutta ehdottomasti eniten niitä näkyy Rotherbaumin kaupunginosassa, jossa suurin osa Hampurin juutalaisista asui ennen sotaa. Tämä laattarypäs tuli vastaan Martin-Luther-Platzilla matkalla eläinmuseoon. Oli pakko pysähtyä ottamaan kuva. En ole koskaan nähnyt näin paljon muistolaattoja yhdessä paikassa, yli 30 nimeä. Kuvia jälkikäteen tutkiessani huomasin, että lähes kaikki olivat lapsia, nuorin vain 3-vuotias. Selvisi, että tässä paikassa sijaitsi vuoteen 1942 saakka juutalainen orpokoti. Osa lapsista oli karkotettu Lodzin, Minskin ja Riikan keskitysleireille jo vuonna 1941. Loput saivat hoitajineen karkotuspäätöksen vuotta myöhemmin. 11.7.1942 juna vei heidät Auswitchiin. Yksikään lapsista ei selvinnyt hengissä.

On ehkä hyvä, etten tiennyt paikan taustaa silloin kun pysähdyin ottamaan kuvaa ja pidin samaan aikaan kädestä omaa kolmivuotiastani. Muutoin olisin tuskin kyennyt viettämään hilpeää perhepäivää eläinmuseossa.

Paluu menneisyyteen

Viikonloppuna matkustin menneisyyteen.

img_0076

Lensin Helsinkiin osallistuakseni entisen työkaverini väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. Saksassa viettämieni vuosien aikana olen joutunut jättämään välistä kaikkien läheisimpien työtovereideni väitökset, sillä ne ovat aina osuneet työviikonloppuun. Kun kutsu tähän tilaisuuteen kilahti sähköpostiini ja totesin, että juhlat osuvat vapaalle viikonlopulle, ei lähtemistä tarvinnut paljoa arpoa. Tiesin jo etukäteen, että matka tulisi olemaan täynnä tunteita ja muistoja. Vanha tutkimusprojektimme olisi vuosien jälkeen taas koossa, mutta vihoviimeisen kerran. Viimeinenkin meistä oli nyt saanut väitöskirjansa valmiiksi.

Kapusin päärakennuksen vanhan puolen portaita auditorioon XII. Tutut puiset penkkirivistöt, tutut tummasävyiset tärkeiden miesten potretit seinällä. Tuttuja kasvoja takarivissä. Muistin, kuinka neljä vuotta ja neljä kuukautta sitten itse odotin opettajien kahvitilassa amerikkalaisen vastaväittäjän ja kustoksen kanssa, että kello löisi viisitoista yli. Sitten astelin kauhusta kankeana katedeerille puolustamaan väitöskirjaani. Muistin suunnattoman helpotuksen, kun kustos lopulta julisti väitöstilaisuuden päättyneeksi. Muistin kuplivan ilon, unenomaisen onnellisuuden tuona päivänä, kun vuosien urakka oli ohi.

Muistin myös alkupisteen. Elokuisen päivän, jolloin tyhjensin pöytälaatikon Aleksanterinkatu 7:n kolmannen kerroksen työpisteeltäni, siirryin kerrosta alemmas ja tittelini muuttui opintoneuvojasta apurahatutkijaksi. Sama talo, samat ihmiset, mutta uusi seikkailu. Muistan alun hämmentyneisyyden; mitä minun oikein kuuluu tehdä? Epäuskon siitä, että saan rahaa lukemisesta ja uuden oppimisesta. Muistan huijarisyndrooman, joka vaivasi pitkään. Enhän minä tiedä mistään mitään, enhän minä tällaista apurahaa ansaitse! Kohta sen huomaavat muutkin. Jännitin, jos joku esitti kysymyksiä tutkimusaiheestani. Miten ne muut – yleensä miehet – osasivatkaan niin luontevasti lähestyä alansa huippuja ja keskustella tutkimuskysymyksistä. Vuosia myöhemmin huijarisyndrooma hiipui sitä mukaa kun sain varmuutta ja väitöskirja eteni. Kyllähän minä jotain osaankin. Muut olivat uskoneet minuun, nyt aloin itsekin uskoa itseeni.

img_0077

Muistan nuo vuodet ajanjaksona, jolloin olin vapaa ulkoisista aikataulurajoitteista. Kellokortin olin hyvästellyt edellisen työn myötä. Totuin hitaisiin aamuihin ja saatoin notkua inspiraation iskiessä työhuoneessani iltaisin niin pitkään kuin huvitti. Oli päiviä, jolloin palaset loksahtelivat kohdalleen ja kirjoitin flow’n vallassa. Oli myös päiviä, jolloin en saanut aikaan mitään ja harmittelin ettei ollut mitään rutiinihommia, joita olisi voinut paiskia ilman ajatusponnisteluja. Ei ole aivan yksinkertaista suoriutua isosta projektista, jota kukaan ei rajaa ja kontrolloi. Ilman tutkimusprojektiin kuulumista olisin saattanut kompastua vapauteen. Nyt ympärilläni oli ihmisiä, joiden kanssa tapasimme säännöllisesti. Kokoontumisiin piti saada aikaan esitelmiä ja siellä sai palautetta useammaltakin ihmiseltä, jotka tutkivat samoja aihepiirejä. Opin heiltä ja heidän kanssaan. Ihania ihmisiäkin he olivat. Muistan pitkäksi venyneet kahvitauot ja puujalkavitsit, joissa kukaan alamme ulkopuolinen ei olisi nähnyt mitään hauskaa.

Muistan, kuinka ilo tutkimuksen tekemisestä alkoi loppuaikoina yhä enemmän hautautua turhautumisen ja väsymisen alle. Enää ei luotu laajoja kaaria, nyt piti hioa yksityiskohtia ja alaviitteitä. Piti miettiä jo väitöskirjaa pitemmälle: haluanko jäädä tänne, haluanko jatkaa tutkijana? Riittääkö minulla paloa tähän? Jaksanko jatkuvaa epävarmuutta tulojen suhteen, lakkaamatonta rahoituksenhakukierrettä? Varsinkin kun meitä olisi perheessämme kaksi samassa tilanteessa? Vastaan tuli työtilaisuus Hampurista. Hain sitä ja sain sen. Vihdoin väitöskirjan valmistumiselle tuli todellinen takaraja, se oli palautettava ennen muuttoa Saksaan. Työhaastattelussa kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden kuluttua. Vastasin rehellisesti: en tiedä. Ehkä olen tyytyväisenä tässä työssä, ehkä olen palannut yliopistolle, ehkä teen jotain ihan muuta. Enhän olisi viisi vuotta aiemminkaan osannut kuvitella itseäni tähän tilanteeseen, hakemaan työtä Saksasta. Uuden työn aloittaessani pidin vielä henkisesti takaporttia auki yliopiston suuntaan. Ehkä voin harrastaa tutkimusta työn ohessa, osallistua vaikka konferensseihin? Ehkä keksin jonkin innostavan post doc –aiheen?

Eihän siitä mitään tullut. Ensimmäisen vuoden aikana Saksassa puursin iltaisin korjauksia väitöskirjaan esitarkastuslausuntojen pohjalta ja väittelin syksyllä. Pari vuotta myöhemmin kävin kerran esitelmöimässä Ruotsissa. Olin silloin äitiyslomalla. Esitelmä valmistui viime tipassa ja hävetti pitää niin heppoista paperia. Julkaisua varten kirjoitin esitelmän kokonaan uusiksi. Se oli semmoista kivireen vetämistä, että päätin sen jäävän viimeiseksi kerraksi. Nyt on kulunut viisi vuotta siitä, kun lähdin yliopistolta ja jo kauan on ollut selvää, että olen sulkenut oven takanani lopullisesti.

2017-02-04-22-53-27-1

”Que sera, sera. Whatever will be, will be” lauloi illalla karonkassa väittelijän mezzosopraano-vaimo, lauloi meidän kaikkien unelmista, odotuksista, pettymyksistä ja luottavaisuudesta muutosten keskellä. Meidän pöytämme naisten silmät eivät pysyneet kuivina. Pöytäseurueessamme oli se, joka oli jättänyt väitöskirjan teon kesken ja vaihtanut alaa ja se, joka oli tohtorin tutkinnon jälkeen uudelleenkouluttautunut. Oli se, joka oli sinnikkyydellään ja lahjakkuudellaan taistellut itselleen vakituisen työpaikan yliopistolta. Oli se, joka ei tiennyt, mitä elämältään seuraavaksi haluaisi. Oli niitä, jotka pitävät kynsin ja hampain kiinni jalansijastaan yliopistosta, rakkaudesta työhönsä, vaikka eivät taaskaan tiedä, mistä muutaman kuukauden päästä löytyy rahoitus.

”What a bunch of wonderful people we got to guide” sanoi professorimme, pian eläköityvä, puheessaan. ”This is the end of an era” minä takeltelin vuorostani. Me olimme koolla viimeistä kertaa ja katselimme taaksepäin, miten muutenkaan. Emmehän tiedä, mikä edessä meitä odottaa. Ulkona alkoi sataa suuria, märkiä lumihiutaleita. Meidän pöytämme naisten silmät eivät pysyneet kuivina.

Päiväkodin retki: uhka vai mahdollisuus?

2016-10-03-14-15-43

Kotimme vieressä on ala-aste. Muutaman kerran vuodessa kadulle on parkkeerannut bussi, johon kyyneleitään peittelevät vanhemmat saattelevat jälkikasvuaan. Lapset lähtevät muutamaksi päiväksi koulun retkelle, se on tässä maassa hyvin tavallista. Mutta retkeilyinto ei rajoitu vain kouluikäisiin, vaan jo päiväkodeissa harrastetaan reissuja, joissa yövytään.

Pari päivää sitten kävin lapseni päiväkodin infoillassa, jossa kerrottiin toukokuussa järjestettävästä retkestä. Lapsoset matkaavat maaseudun rauhaan Hampurin ulkopuolelle ja viipyvät leiripaikassa peräti kolme yötä. Hoitajien vahva toivomus oli, että kaikki päiväkodin 40 lasta osallistuisivat matkaan, sllä ne muutamat, jotka jättäytyvät pois, voisivat kokea olonsa ulkopuoliseksi. Reissusta kun puhutaan paljon sekä ennen että jälkeen matkan.

Matkan koittaessa toukokuussa on tyttäremme vähän vajaa nelivuotias. Tuntuu aika hurjalta lähettää hänet niin pitkäksi aikaa pois kotoa. Tähän mennessä hän ei ole vielä koskaan yöpynyt ilman molempia vanhempiaan. Toki hän on tottunut siihen, että jompikumpi vanhemmista on vähän väliä yötä poissa työmatkojen takia ja että välillä reissataan vain toisen vanhemman kanssa, mutta että kokonaan ilman molempia? Päiväkoti perusteli retken järjestämistä kahdella syyllä. Ensinnäkin se kuulema ryhmäyttää lapsia aivan toisella tavalla kuin päiväkotipäivät. Se on varmasti totta. Toisekseen tällä tavalla lapsia kannustetaan itsenäisyyteen ja sen oivaltamiseen, että he osaavat ja saavat tehdä asioita ilman vanhempiaan. Tässä kohdin nostelin kulmakarvojani: onko todellakin välttämätöntä patistella jo kolmevuotiaita itsenäisiksi?

Infotilaisuudessa meille esiteltiin kuvia leiripaikasta, selostettiin päiväohjelmat ja ennen kaikkea annettiin aikaa vanhempien kysymyksille. Jotakuta huolestutti se, että lähistöllä on järvi. Miten hoitajat pystyisivät huolehtimaan, että hänen karkailemaan taipuvainen lapsensa ei päädy vaaraan? Hoitaja vastasi kysyjälle lempeästi, että hänen karkaileva lapsensa ei karkaile päiväkodissa. Joka viikko ryhmä viettää päivän metsässä eikä lapsi koskaan lähde kymmentä metriä kauemmas muusta ryhmästä. Minua kiinnosti tietää, miten yöt sujuvat näin pienten kanssa. Kuulema vaihtelevasti, mutta joka huoneessa on hoitaja, joka on kärppänä lohduttamassa itkeviä. Ja lapset saavat nukkua parhaan ystävänsä kanssa vaikka sylikkäin, jos haluavat. Huonejärjestys päätetään ennen matkaa ja vanhemmat täyttävät kyselylomakkeen, jossa tiedustellaan lapsen nukkumistottumuksia.

Loppukaneettina hoitaja totesi, että heidän kokemuksensa mukaan erossa oleminen ottaa enemmän koville vanhemmille kuin lapsille. Viime vuonna kahden leirin sadasta 3-6-vuotiaasta lapsesta ketään ei ollut tarvinnut lähettää kesken reissun kotiin koti-ikävän vuoksi ja sitä edellisenäkin vuonna tapauksia oli vain yksi. Myös eräs minulle tuttu äiti vakuutti, että hänen lapsensa (silloin 3,5-vuotias) oli viime vuonna nauttinut päiväkodin retkestä suunnattomasti eikä pysy nahoissaan kun kuuli, että uusi retki on tulossa. Jo matka leiripaikkaan on superjännittävä, sillä se tehdään tilausajobussilla. Ja perillä ollaan samojen, tuttujen päiväkotikavereiden ja rakkaiden hoitajien seurassa.

Tämän äidin napanuoraa kirvelee silti ajatus siitä, että lähettäisin reippaan mutta niin kovin pienen tytön pois luotamme kolmeksi yöksi. Mutta haluammeko, että hän on ainoa tai ainakin yksi harvoista, jotka eivät lähde mukaan? Ja jos lapsi ei lähde retkelle, tulee meidän pitää toukokuussa kokonainen lomaviikko, sillä päiväkoti ei järjestä vaihtoehtoista hoitoa retken aikana (kaikki hoitajat ovat luonnollisesti mukana ja paluun jälkeisenä päivänä päiväkoti on kiinni). Ja jos päädymme ilmoittamaan hänet retkelle mukaan, on meillä ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen tilaisuus viettää ilta, yö ja aamu ihan kahdestaan – ja toinenkin vielä (ei sentään kolmatta, siinä vaiheessa miehellä on jo työreissu). Hmm…

Kun isoisoisä Ameriikkaan lähti

Viikko, puolitoista viikkoa. Sen verran kesti laivamatka Englannista Amerikkaan 1800-luvun lopulla. Laivat olivat täynnä eurooppalaisia, joita houkutteli uusi elämä valtameren toisella puolella. Matka kotikylältä lähtösatamaan Englannissa oli jo ollut monivaiheinen. Valtamerilaivaan päästyään matkalaiset olivat nähneet päiväkausia vain avomerta kunnes vihdoin silmien eteen avautui rannikko. Laiva lipui lahdenpohjukkaan, jonka perällä häämötti Manhattan, mutta sitä ennen vastassa oli jättimäinen vapaudenpatsas, jonka soihtua pitelevä käsi tuntui nousevan taivaisiin asti. Miten vaikuttava näky se onkaan mahtanut olla maaseudun kasvateille kaukaa pohjolasta. Yksi heistä oli minun isänisänisäni.

isoisovanhemmat

Vuonna 1882 hän päätti lähteä kiiren vilkkaa Atlantin toiselle puolelle välttyäkseen armeijalta. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli hiljattain säädetty asevelvollisuuslaki, joka koski kaikkia yli 21-vuotiaita. Aktiiviseen palvelukseen määrättiin kuitenkin vain osa, jotka valittiin arpomalla. Arpa lankesi juuri 21 vuotta täyttäneen isoisoisäni kohdalle. Häntä ei ilmeisesti miellyttänyt ajatus kolmivuotisesta asepalveluksesta. Niinpä lähtö alkoi tuntui houkuttelevalta ajatukselta. Olihan samoilta seuduilta mennyt jo moni ja heidän kertomansa mukaan Amerikassa oli töitä ja mahdollisuus rikastumiseen. Elintasopakolaisiksi heidänlaisiaan nykyisin kutsuttaisiin, näitä suomalaisia, jotka lähtivät paremman elämän toivossa eivätkä kuoleman uhkaa paeten. Nälkävuosien ja ensimmäisen maailmansodan välissä Amerikkaan lähti parisataatuhatta suomalaista, suurin osa heistä Pohjanmaalta niin kuin myös isoisoisäni.

Ennen lähtöään isoisoisä meni naimisiin itseään muutaman vuoden vanhemman naisen kanssa, joka seurasi häntä Amerikkaan vasta viisi vuotta myöhemmin. Emme tiedä tarkalleen, mihin he päätyivät, mutta johonkin pohjoiseen osavaltioon, jossa oli tarjolla kaivostöitä. Michiganiin tai Minnesotaan todennäköisesti, siellähän oli jo suuret suomalaisyhteisöt. Ajan mittaan isoisoisä ryhtyi myös yrittäjäksi, nimittäin saluunanpitäjäksi. Ajatus saluunasta 1800-luvun Amerikassa tuo heti mieleen värikkäitä kuvia villistä lännestä, vaikka aivan niin kauas isoisoisäni ei kulkeutunutkaan.

Isoisovanhempani saivat Amerikan-vuosinaan kaksi lasta. Perhe palasi Suomeen vuonna 1892, mutta isoisoisä matkusti takaisin jo seuraavana vuonna. Muutaman vuoden päästä hän palasi takaisin ja pariskunta sai kolmannen lapsensa, minun isoisäni. Lähtemiseen tottunut perheenisä ei viihtynyt pitkään paikoillaan. Vuonna 1902 hän lähti taas, perimään osuuttaan saluunasta, jonka oli myynyt tovereilleen, mutta josta hän ei ollut siihen mennessä saanut lanttiakaan. Perille päästyään muilla osakkailla ei tietenkään ollut mistä maksaa, joten hurjistunut isoisoisä tuikkasi saluunan tuleen todeten, että ”nyt ollaan sitten kaikki yhtä köyhiä”. En tiedä, kuinka totta tämä on, mutta hyvä tarina se ainakin on.

matkustajaluettelo

Isoisoisäni ei enää koskaan palannut takaisin Suomeen. Hänen kaksi vanhinta poikaansa muutti aikuistuttuaan Amerikkaan. Syntymäpaikkansa perusteella heillä oli maan kansalaisuus, mikä varmasti helpotti muuttamista niihin aikoihin, kun siirtolaisten määriä ryhdyttiin rajoittamaan. Isoisäni sen sijaan kasvoi Suomessa eikä koskaan nähnyt isäänsä varhaislapsuutensa jälkeen. Ymmärrettävästi hän oli katkera hylätyksi tulemisesta eikä ole halunnut puhua mitään isästään omille lapsilleen. Nämäkin kertomukset hän tarinoi ainoastaan yhdelle miniöistään eli tädilleni, joka sitten kertoi ne meille. Siksi moni yksityiskohta on jäänyt hämärän peittoon, niin kuin se, missä isoisoisä tarkalleen ottaen asui. Puheissa on vilahdellut Montana ja Wisconsin ja valokuvia on myös Michiganista. Tiedämme, että isoisoisä kuoli jäätyään junan alle vuonna 1916. Hänen kahdella amerikkalaistuneella vanhemmalla pojallaan ei ollut lapsia, joten minulla ei ole tuntemattomia Amerikan-serkkuja tätä kautta.

Isoisoisä amerikkalaisti nimensä Wilsoniksi, joten myös isoisäni syntyi ja kasvoi Wilsonina. Vasta kolmekymppisenä naimisiin mennessään hän vaihtoi nimen takaisin alkuperäiseksi, sillä tuleva vaimo ei halunnut avioitua ”villin sonnin” kanssa. Viimeinenkin side isän Amerikka-seikkailuun tuli näin katkaistua.

2015-08-21 17.04.08

Landungsbrücken Hampurissa oli lähtösatama sadoilletuhansille Amerikkaan matkaaville eurooppalaisille. Vilkkainta matkustajaliikenne oli 1800-1900 -lukujen taitteessa. Nykyinen satamarakennus valmistui 1909.

Kun kerroin tarinan miehelleni, hän huomautti, että nykyään googlettamalla löytyy vaikka mitä arkistotietoja tai digitalisoituja sanomalehtiä. Eikä kestänyt kauaakaan, kun löysin eräästä tietokannasta matkustajaluettelon, jossa komeili tuttu nimi. Myös ikä täsmäsi, samoin kuin matkustusvuosi 1893, josta eteenpäin kotimaan kirkonkirjoissa on maininta isoisoisän poissaolosta ehtoolliselta (kirkossakäynnistä pidettiin kirjaa noihin aikoihin). Poissaololle löytyi nyt selitys. Matkustajaluettelon perusteella isoisoisän toinen matka Amerikkaan tapahtui laivalla Bremenistä New Yorkiin. Matkareitti oli hieman epätavallinen, sillä suurin osa suomalaisista matkusti Ruotsin kautta Englannin Hulliin ja sieltä Atlantin yli. Noihin aikoihin Hangosta olisi ollut suorakin laivayhteys Hulliin. Mutta jostain syystä isoisoisä valitsi meren ylityksen Saksasta käsin. Bremeniin päästäkseen hänen on täytynyt kulkea Lyypekin ja Hampurin kautta. Täällä hän oli ja ihmetteli samoja maisemia kuin minä, pojanpojantytär toistasataa vuotta myöhemmin. En tiedä löydämmekö koskaan hänestä tämän enempää jälkiä, mutta jo tämä pieni yksityiskohta elähdytti: jokin yhdistää meitä sukupolvien yli.

Onko sinulla hyvä kielellinen itsetunto?

2016-12-16-13-58-52-1

Emmää mitään osaa, tuumi amaryllis.

”Puhutteko englantia?” kysyin usein keskustelukumppaniltani Saksaan muutettuamme, kun piti selvittää jotain asiaa, johon onneton saksantaitoni ei riittänyt.
”Vähäsen” kuului lähes poikkeuksetta vastaus. Sen jälkeen toinen osapuoli alkoi suoltaa täydellisen sujuvaa englantia.

Olin hämilläni. Olinhan vihdoin kohdannut kansakunnan, jolla on yhtä huono itsetunto vieraiden kielten suhteen kuin suomalaisilla. Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, jotka mieluummin vaikenevat kuin tuottavat vieraskielisen lauseen, jonka kielioppi  ei ole täydellinen. Harvemmassa ovat ne, jotka innokkaasti viljelevät koko osaamansa sanavaraston myös niillä kielillä, jota eivät ole lukeneet koulussa vuosikausia. Romanialainen anoppini on malliesimerkki rohkeasta kielen käyttämisestä. Kun hän on meillä kylässä, hän pistelee menemään peräkkäin kaikki osaamansa muutan kymmenen saksan kielen sanaa. Aivan pokkana, välittämättä oikeakielisyydestä. Ja hän tulee ymmärretyksi aivan riittävästi tavallisissa arjen tilanteissa vaikkapa kaupassa.

Emmää mitään osaa, ajattelee kuvitteellinen keskivertosuomalainen, joka lukion käytyään on opiskellut kymmenen vuotta englantia, kuusi vuotta ruotsia ja hyvässä lykyssä vielä 3-5 vuotta jotain kolmatta kieltä. Jos ei osaa, niin jotain on todella pahasti pielessä kielenopetuksen menetelmissä. Kyllä me kieliopin hallitsemme, mutta se ei auta avaamaan suuta tositilanteessa. Käyttöenglanti, arjen sanankäänteet, opitaan televisiosta ja netistä. Muiden kielien suhteen osaaminen jää teoreettiselle tasolle harjoituksen puutteessa. Jos ei ole joutunut käymään läpi sitä vaihetta, että joutuu oikeasti ottamaan aktiivikäyttöön pitkään ja hartaasti tankatun kielen, kasvaa kynnys sen käyttämiseen ylivoimaiseksi. Niin kuin minulla ruotsin suhteen. Lopulta sitä väittää, ettei osaa koko kieltä. Hautaa vuosien pohjatyön kaikessa hiljaisuudessa.

2015-02-27-14-11-37

Saksalaiset joko osaavat englantia erinomaisesti tai eivät ollenkaan. Suomessahan englanniksi pärjää kaikkialla, kaikenikäisten ja kaikenlaisista koulutustaustoista tulevien suomalaisten kanssa. Sitä mieheni jaksoi aina hämmästellä Suomen-vuosinaan. Suomi on pieni kielialue ja meillä on nöyrä asenne: on pakko osata vieraita kieliä, jos haluaa olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa. Saksalaisilla taas on suurvaltaidentiteetti: kyllähän muut meidän kieltämme osaavat tai saavat luvan opetella. Kerroinkin viime vuonna, että Veronassa vastaani tuleva rouva kysyi minulta tietä saksaksi eikä edes erityisesti ihmetellyt kun vastasin hänelle saksaksi (ilahtui kyllä). Tulisiko suomalaisille edes mieleen lähestyä ulkomailla ihmisiä omalla kielellään? Veikkaan, että Suomessa on ulkomaalaisen varsin harvinaista kuulla lause ”tämä on Suomi ja täällä puhutaan vain suomea”. Sen sijaan suurin osa Saksassa asuvista, jotka eivät ole heti maahan tullessaan puhuneet paikallista kieltä, ovat taatusti kuulleet tuhahduksen ”Saksassa puhutaan saksaa”, jota seuraa kieltäytyminen palvelemasta englanniksi. Tämä nyt menee keittiöpsykologian puolelle, mutta taustalla saattaa olla myös häpeää omasta vieraan kielen taidottomuudesta. Kun englantia ei osata niin yleisesti ja samalla tasolla kuin vaikka Suomessa, purkautuu kommunikaatiotilanteen kielimuuri puuskahdukseen, että sen toisen pitäisi opetella paremmin meidän kieltämme.

Minulle paikallisen kielen opetteleminen on itsestäänselvyys (sekä edellytys työssä selviytymisessä). Haluan tietää, mistä ympärilläni puhutaan. Ilman saksan kielen taitoa en kykenisi keskustelemaan lapseni päiväkodin hoitajien kanssa kuin auttavasti. En ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun junassa tulee kuulutus ja kaikki matkustajat poistuvat ulos. Kokisin olevani ihan pihalla ympäristöstäni. Kielitaidottomuus pitää yllä ulkopuolisuuden tunnetta. Sellaista koen jossain määrin yhä edelleen, vaikka kielitaito on kohentunut huimasti lähtötilanteesta. Viisi vuotta sitten tänne tultuani saksantaitoni pohjautui pariin kurssiin yliopistolla. Nyt puhun ja kirjoitan sitä ihan kelvollisesti, uskalsin jopa antaa radiohaastattelun saksaksi (kun en kehdannut sanoa pomolle ei). Silti minua vaivaa huono kielellinen itsetunto. Hävettää, että en puhu vielä paljon paremmin näin pitkän ajan jälkeen. Kun se ja se tuttukin jo puhuu aivan sujuvasti. Toisiin vertailu on tietenkin tosi järkevää.

Huono kielellinen itsetunto näkyy vaikka siinä, että en mielelläni aloita keskusteluja saksaksi tai en yritä lähteä syventämään suhteita paikallisiin small talkista oikeaksi ystävyyssuhteeksi. Kun kielitaitoani kehutaan, minä perisuomalaiseen tapaan voivottelen, mitä en vielä osaa. Sen sijaan voisin taputtaa itseäni olkapäälle: hyvä minä, olen oppinut tässä iässä uuden kielen. Voisin ajatella, että mitä enemmän uskallan ryhtyä juttusille ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, sitä enemmän opin paikallisista tavoista ja saksalaisten mielenliikkeistä. Vain sillä tavalla kokemus ulkopuolisuudesta vähenee.

Vuoden tärkein juhla

p1090009

Romanialaiset valmistautuvat jälleen innolla tärkeimpään vuotuiseen juhlapyhään. Jääkaapit tungetaan täyteen ruokaa ja keittiöissä käy kuhina, kun pöytään halutaan saada parasta. Ei, en puhu joulusta, vaan uudesta vuodesta. Minulla kesti pitkään ymmärtää, että romanialaiset lataavat uudenvuoden viettoon paljon enemmän odotuksia kuin jouluun. Jokusen kerran mieheni on suutahtanut liiallisesta rentoudestani vuoden tärkeimmän päivään suhteen. On äärimmäisen vakava kysymys, miten, missä ja kenen kanssa uutta vuotta vietetään. Siihen ei pidä suhtautua kevyesti, olkia kohauttaen. Vähän sama kuin meille suomalaisille joulun vietto. Ei silloin ole todellakaan se ja sama, mitä pöytään katetaan ja keiden kanssa pyhäpäiviä vietetään.

Mies ei osaa sanoa selitystä sille, miksi uusi vuosi on heille niin tärkeä. Itse epäilen, että se on yleistä itäeurooppalaista perua. Venäjän vallankumouksen jälkeen, Neuvostoliiton syntyaikoihin, joulun viettäminen kiellettiin. Kristilliset juhlat pyrittiin häivyttämään taka-alalle ja niiden korvikkeeksi korostettiin uskontoneutraaleja juhlia, kuten uutta vuotta. Joulukuusesta tuli uuden vuoden kuusi ja Pakkasukko tuli jakamaan lahjoja lapsille. Vuosikymmenien aikana uuden vuoden vietto juurtui tärkeäksi osaksi myös kommunististen naapurimaiden traditioita. Romaniassa kyllä vietettiin jouluakin, toisin kuin Neuvostoliitossa, mutta uusi vuosi ajoi silti sen ohi.

Romanialaiseen uuden vuoden viettoon kuuluu itsensä syöminen ähkyyn. Pöydässä on monenlaista ruokaa ja niitä käydään napostelemassa läpi yön. Perinteisesti aina on joitakin, jotka päätyvät sairaalaan ylensyönnin takia. Tyypillinen uuden vuoden ruoka on kala, sillä kalan suomut ennustavat rahaa tulevalle vuodelle. Miehen kotiseudulla ei tuoretta kalaa ole helposti saatavilla, sillä he asuvat sisämaassa, kaukana meren tai isompien jokien varrelta. Siksi he syövätkin kalaa lähinnä vain uutena vuotena. Joskus kala – karppi – on hankittu elävänä ja sitä pidetään kylpyammeessa siihen asti, että on aika valmistaa ateria. Juhlaruokien joukosta löytyy myös kaalikääryleitä (sarmale), joita tarjoillaan kaikissa juhlatilanteissa häät mukaan lukien.

dscn0953

Uutta vuotta ei välttämättä oteta vastaan pelkän perheen kesken, vaan oleellista on juhlia tärkeimpien ihmisten seurassa. Miehen ystäväpiirillä oli tapana (ja on yhä edelleenkin) järjestään bileet jonkun luona. Yhden kerran minäkin olin mukana siellä. Aamuyöllä piti kävellä kotiin, sillä takseja ei todellakaan ollut tarjolla. Uusi vuosi on niin tärkeä juhla, että silloin ihan kaikki ovat vapaalla. Lapsen saatuamme olemme kököttäneet uudet vuodet kotona kaksistaan. Tänä vuonna sentään saamme kylään ystäviä Suomesta. Ehkä se luo miehellekin enemmän juhlafiilistä ja yritän nyt itsekin muistaa myötäillä mukana miten erityinen ja tärkeä ilta onkaan kyseessä – vaikka itselläni ei ole mitään erityistä suhdetta kalenterivuoden vaihtumiseen. Mutta miehelle kyseessä tuntuu olevan myös kansallistunteeseen kytkeytyvä juhlapyhä. Hän nimittäin juuri näyttää lapselle YouTubesta videoita romanialaisista kansallispuvuista ja he hoilaavat yhdessä kansanlaulua ”Noi suntem români” (Olemme romanialaisia).

 

Oma joulu

2016-12-24-19-10-23

Ulkosuomalaisista ystävistäni vähemmistö tuntuu viettävän joulua omassa kodissaan. Jotkut matkustavat joka joulu Suomeen, jotkut vuorovuosin omien ja puolisonsa vanhempien luokse. Tiedän niitäkin, jotka jakavat joulunpyhät eri paikkojen välillä viettäen aaton yhdessä ja joulupäivän toisessa paikassa. Itse tein päätöksen joulumatkailun lopettamisesta jo 23-vuotiaana, kun ryhdyin leikkimään kotia (ex-anopin ilmaisu) silloisen kumppanini kanssa. Meistä kummastakaan ei ollut täysin rentoa ja luontevaa vierailla toisen vanhempien kotona ja paras kompromissiratkaisu tuntui olevan aloittaa joulun vietto omassa kodissa.

Ensimmäisinä omina jouluina meillä molemmilla oli tarve toistaa lapsuuden joulu jokaista yksityiskohtaa myöten. Vaikka jouluruoat ja -tavat ovat kaikkialla Suomessa suurin piirtein samat, löytyy pienistä yksityiskohdista eroja. Kinaa tuli vaikkapa siitä, millä reseptillä piparit leivotaan tai minkäasteinen kinkku on oikeanlaista. Valmistimme hartaudella kaikki laatikot, rosollit ja hankimme sillit ja graavilohet. Aivan kahdestaan emme joulua viettäneet, vaan uudeksi tavaksi vakiintui viettää aattoiltaa Helsingissä asuvan veljeni luona, joka myös perheineen oli alkanut viettää omia jouluja.

2015-12-13-13-34-55

Eron jälkeen muutin Kanadaan, mutta lensin sieltä jouluksi Suomeen, kun niin kai kuului tehdä. Tuntui oudolta viettää vuosien tauon jälkeen joulua lapsuudenkodissa. Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikä vain korosti kontrastia vanhojen puitteiden ja muuttuneen minäni välillä. En ollut enää se sama tyttö, joka asui tuossa talossa äitinsä ja isänsä kanssa. Paluu lapsuuden jouluun tuntui ikävällä tavalla lähtöruutuun palaamiselta.

Seuraavan joulun vietinkin Kanadassa, nykyisen mieheni askeettisessa opiskelija-asunnossa. Mitään kinkun tapaista ei löytynyt, mutta sen sijaan valmistimme joulujäniksen. Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Kokonainen jänis muistuttaa ulkomuodoltaan ikävästi nyljettyä kissaa eikä miehen reseptikään ollut oikein onnistunut. Perunalaatikko sen sijaan imeltyi juuri niin kuin pitikin myös näillä pituuspiireillä ja pipareista tuli suuri hitti romanialaisen ystäväperheemme keskuudessa. Tuo joulu on jänisfiaskosta huolimatta jäänyt mieleen lämpimänä muistona. Olimme tutustuneet lähellä asuvaan romanialaiseen perheeseen, joka oli tutkimusvaihdossa Québecissä. Vietimme koko joulun yhdessä. Ensin jouluaattona heillä romanialaisten herkkujen äärellä ja romanialaiseen tapaan eli istuimme pöydän ääressä napostellen koko yön. Seuraavana päivänä olimme meillä ja nautimme perunalaatikkoa, itse graavattua lohta ja sitä kuivaa jänistä. Muistan pienen ikävän kaiherruksen, kun kuuntelin suomalaista jouluradiota. Ensimmäistä kertaa olin näin kaukana kotoa jouluna.

2016-12-23-15-47-42

Myöhemmin olemme viettäneet yhden joulun anoppilassani Romaniassa ja äitiyslomalla ollessani matkustimme jouluksi Suomeen, mutta muutoin omien joulujen viettäminen on tuntunut parhaalta ratkaisulta. Ei ole kiire minnekään, asiat voi tehdä omassa aikataulussa ja järjestyksessä. Pöytään ei ole pakko kattaa niitä suomalaisia perinneruokia siksi, että joku muu toivoo niitä. Nykyäänkin saatan tosin hankkia pienen kinkkurullan merimieskirkolta, mutta sen kylkeen teen vain imellettyä perunalaatikkoa, sillä muut suomalaiset jouluruoat eivät erityisemmin maistu kummallekaan meistä. Ja kinkkua ei todellakaan syödä viikkoa putkeen. Joka päivä valmistamme jotain muuta erityisempää ruokaa, josta pidämme. Viime vuosina jouluruokien listalle ovat vakiintuneet ainakin blinit. Ja nyt jo toistamiseen tein juustokohokasta sekä gorgonzolalla ja päärynällä täytettyä naudan sisäfileetä.

2016-12-26-18-25-24

Oma joulu ei tarkoita meille eristäytymistä. En halua viettää koko joulunpyhiä ja vielä välipäiviäkin putkeen pelkästään meidän kolmen kesken (johan siinä lapsikin hyppisi seinille). Jouluna on kiva viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden seurasta nauttii, olivatpa he sitten sukulaisia tai ystäviä. Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa tilannut meille joulupukin ja pyysin pukin vierailun ajaksi kylään myös ystäväperheeni, joilla on meidän tyttömme kanssa samanikäinen lapsi. Lisäksi vanhempani olivat meillä joulua viettämässä. Tähän asti aina joku sisaruksistani on ollut heillä jouluna, mutta nyt he saivat ensimmäistä kertaa olla itse kylässä ja istua valmiiseen pöytään. Johan he olivat sellaisen ansainneet, yli 50 vuoden jälkeen. Saattelin jo vanhempani lentokoneeseen, mutta lisää vieraita on tulossa seuraavina päivinä, tasaiseen tahtiin. Kuusi saa vielä seistä olohuoneessa ja joulu jatkua.

Kermapiparit

2015-12-22-11-00-13-1

Joulun leivonnaisista ehdoton suosikkini ovat piparkakut. Niitä olen oppinut leipomaan jo lapsena ja noin yhdeksänvuotiaasta lähtien olen ollut taloutemme piparivastaava. Meillä kotona ei edes tunnettu konseptia kaupan piparitaikina (mahtoiko sellaista edes olla 80-luvulla?), joten olen aina tottunut tekemään taikinan itse. Jouduin äskettäin vakuuttelemaan paikallisille Suomi-kavereilleni, että ei se ole mitenkään vaikeaa, mutta lopputulos on moninkertaisesti parempaa. Demonstraatio meni lopulta niin, että minä tein taikinan ja tytöt tulivat seuraavana päivänä meille syömään sitä ja paistamaan pipareita. Oli hirmu kiva päivä, mutta opetuksellinen osuus jäi vähän vajaaksi.

Viimeisten kolmen vuosikymmenen piparinleipomisurani aikana olen ehtinyt testata montaa reseptiä. Äitini vannoi Paraisten pipareiden nimiin. Hänen reseptinsä kyllä kuvastaa suomalaisten ikonisten leivonnaisten muuntautumiskykyä, sillä äidin Paraisten piparit eivät kyllä ole yhtään samanlaisia kuin googlettamalla löytyvä ohje. Joskus leivoin myös isoäitini perua olevan 1900-luvun alun keittokirjan ohjeella pipareita, jotka oli mitoitettu talouteen, jossa on vähintään tusina lasta. Niitä pipareita piti leipoa useampi tunti. Samaisessa keittokirjassa oli sellaisia ohjeita kuin paistettu peltopyy (”Ota peltopyy. Nylje se.” Näin alkoi ohje). Toisissa ohjeissa siirappi, voi ja mausteet kiehautetaan, toisissa sokeri ja voi vaahdotetaan. Toisten lopputulos on rapeampi, toisten sitkeämpi. Toisia on helpompi kaulia kuin toisia. Oi, voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan piparitaikinoista.

2015-11-28-09-37-19

Tradition siirtämistä. Viime vuonna lapsi ei vielä hoksannut piparitaikinan syömistä, mutta tänä vuonna oivallus iski…

Oma lempireseptini jo parinkymmenen vuoden ajan on ollut kermapiparit. Olisi hienoa kertoa tämän olevan vuosisatoja suvussa kulkenut resepti, mutta tosiasiassa se on peräisin 80-luvulla hankitun kodinkoneen kylkiäisenä tulleesta keittokirjasta. Kerma on kuitenkin ainesosa, joka kuului myös siihen isoäidin klassikkoreseptiin. Lopputulos on mahtavan makuinen ja aavistuksen sitkeä, ei siis kova ja helposti mureneva niin kuin monet muut piparit. Mutta varoituksen sana: nämä piparit leviävät uunissa, älä lado niitä aivan vieri viereen ellet halua pellin kokoista yhteenliimautunutta taideteosta. Lopputulos on myös sen verran peruspiparia pehmeämpi, että tämä ei sovi piparkakkutaloon. Testattu on.

200 g sulatettua voita
2,5 dl sokeria
1,5 dl siirappia
1 dl kermaa
1 tl kanelia
1 tl inkivääriä
1 tl neilikkaa
(+ pomeranssinkuorta, maustepippuria tai kardemummaa, mikä vaan sattuu kuulumaan piparimaustelemppareihisi)
2 tl ruokasoodaa
7,5 dl vehnäjauhoja

Vatkaa voi ja sokeri. Lisää joukkoon siirappi ja kerma. Sekoita toisessa kulhossa kuivat aineet ja lisää ne taikinaan. Anna jähmettyä yön yli. Paista piparit 200 asteessa vaaleanruskeiksi.

Linnan juhlissa

Viisitoista vuotta sitten kotiin saapuessa kynnyksellä odotti kirje tasavallan presidentin kansliasta. Olin saanut kutsun linnan juhliin. Sama kutsu oli saapunut samana päivänä myös hyvälle ystävälleni. Minun silloinen mieheni esitti coolia, mutta ystäväni silloinen avopuoliso huokasi autuaasti: nyt tiedän, mitä on armo; ansioton rakkaus minun osakseni. He pääsivät mukaan meidän siivellämme. Ja meille kutsu kolahti siitä syystä, että olimme edellisenä vuonna olleet aktiivisesti mukana vaalityössä, jonka johdosta Suomeen valittiin ensimmäinen naispresidentti. Koskaan sitä ennen enkä myöskään sen jälkeen en ole ollut poliittisesti aktiivinen, mutta tuolloin lyöttäydyin yhteen muutaman samanhenkisen ihmisen kanssa ja perustimme Unelma-ryhmän, nuoret Tarja Halosen puolesta. Jaoimme glögiä ja vaalimainoksia perjantai-iltaisin baarijonossa ja juuri ennen vaalien toista kierrosta järjestimme hyväntekeväisyyskonsertin Tavastialla. Halonen palkitsi työmme kutsumalla muutaman seuraavan vuoden aikana vaalityötä tehneiden ydinporukkaa itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

2016-05-23 13.58.29

Tämä kirje oli itse asiassa kutsu vaalityöntekijöiden kiitosjuhlaan, jotka järjestettiin heti presidentin astuttua tehtäväänsä. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin kävin linnassa.

Olin tuolloin opiskelija eikä minulla todellakaan ollut varaa teettää iltapukua tunnetulla suunnittelijalla. Kiertelimme ystäväni kanssa pukuvuokraamoa, mutta tulimme lopulta siihen tulokseen, että kaapissamme jo olevat iltapuvut ovat riittävän kivoja ja meille sopivia. Minulla oli jokin halpisketjusta muutamalla kympillä hankittu pitkä satiinipuku ja vitsailinkin, että todennäköisesti minulla oli linnan halvin asu. Kaverin kaveri teki meille kampaukset ja toinen kaverin kaveri otti meistä valokuvia täydessä tällingissä. Harmi vain, että emme koskaan saaneet kuvia itsellemme eikä tuosta illasta siten ole jäänyt kuvallista muistoa. Niihin aikoihin kun ei ollut kännykkäkameroita.

Kutsussa luki, mihin kellonaikaan ja mille ovelle meidän tuli saapua. Niin vältetään paha ryysis narikassa. Sydän hakkasi lujaa, kun nousimme portaat toiseen kerrokseen ja matelimme jonon mukana kohti ovea, jonka takana presidenttipari odotti. Ja heidän takanaan väijyi monikerroksiseen katsomoon sijoitettuna valtava lauma reporttereita, mitä ei televisiosta katsottuna näe. Käteltyäni presidenttiparin ja takelleltuani kiitoksen itsenäisyyspäivän toivotukseen, sukelsimme takahuoneisiin ja siirryimme boolilasien kanssa seuraamaan kättelyä yläkerran parvelle. Mitään muuta ei tapahtunut niin kauan kuin käteltäviä riitti. Vasta sen jälkeen kun ovet sulkeutuivat alkoi ruokatarjoilu sekä musiikki.

Huomasimme pian, että linnan tungokseen oli syynä se, että kaikki halusivat oleilla televisiokameroiden läheisyydessä. Sillä kyllä linnassa huoneita riittäisi, kaikkien ei olisi pakko parveilla niissä parissa tilassa, joita televisiosta eniten näkee. Itse viihdyimme parhaiten yhdessä yläkerran huoneista, joissa soitti jazz-trio. Ruoka oli ihanaa ja se kuuluisa booli, jonka vahvuutta aina kommentoidaan, melko epäkiinnostavan makuista. Tietysti myös bongailimme julkkiksia. Mutta hierarkiat ovat olemassa myös linnan seinien sisällä eikä tunnettuja kasvoja sovi tavallisen rahvaan lähestyä, opimme. Ystäväni meni juttelemaan silloisen nimekkäimmän tyttöbändin laulajille, jotka katsoivat häntä nenänvarttaan pitkin. Mieheni taas bongasi erään julkkispoliitikon puolison, jonka tunsi ennestään. Julkkispoliitikkoa kiinnosti heti tietää, miksi olemme juhlissa ja selityksen kuultuaan hän häipyi melkein heti paikalta. Meistä ei ollut hänelle hyötyä.

2015-12-06-15-40-05

Viime vuonna meillä oli kisakatsomo kotona

Kun televisiokamerat kymmenen aikoihin lähtivät, poistui myös suurin osa juhlijoista. Meitä ei kuitenkaan huvittanut lähteä Teatteriin jatkoille, vaan istuskelimme vielä tovin linnan penkeillä ja jututimme paikalle jääneitä. Lopulta meidänkin oli aika poistua ennen kuin lumous haihtuisi ja muuttuisimme taas kurpitsoiksi. Seuraavana aamuna matkustin taas lumisen maiseman halki bussilla numero 55 Koskelasta keskustaan töihin. Vain kampaus, jota en ollut vielä raaskinut purkaa, muistutti edellisen illan riennosta, jollaiseen tuskin toista kertaa elämässä tulee tilaisuus osallistua.

Bloggaajien sokkotreffit ja ujoudesta

Viime viikonloppuna seitsemän suomalaista bloggaajaa tapasi toisensa Mainzissa – suurin osa ensimmäistä kertaa. London and beyond -Leena, Ajatuksia Saksasta -Oili, Lempipaikkojani-Jonna, Viisi kymppiä lasissa -Aino, Viherjuuria-Heidi ja Oh wie nordisch -Eeva ovat jo kirjoittaneet monipuolisesti siitä, mitä teimme, missä söimme ja mistä puhuimme. Heillä on myös huomattavasti laadukaampia kuvia kuin omat kännykkäkameraräpsäisyni. En siis tarjoa visuaalista ilotulitusta (mutta lupaan opetella jatkossa käyttämään komerossa pölyyntynyttä digikameraani) enkä kertaa enää viikonlopun tapahtumia, vaan pohdin sen sijaan tutustumista.

2016-12-02-20-44-05

Jälkikäteen moni paikalla olleista tunnusti vähän jännittäneensä, että millaiseen seuraan sitä joutuu. ”Minua olisi varmasti ujostuttanut lähteä tuollaiseen tapahtumaan” sanoi eräskin ystäväni. Yllättävää kyllä itse en uhrannut ajatustakaan sille, että tulenko toimeen kaikkien kanssa ja luistaako juttu. Osittain se johtuu siitä, että meillä on jo yhdistävä tekijä: bloggaaminen. Yhteistä kosketuspintaa ja samanlaista ajattelumaailmaan on löytynyt useista näiden bloggaajien teksteistä. Luotin siihen, että jos pidän heidän kirjoituksistaan, pidän heistä myös livenä. Oikeassa olin. Toisekseen koen, että toisten ulkosuomalaisten seuraan on luontevaa solahtaa. Aina ilahduttaa saada puhua suomea ja aina löytyy jotain, jota päivitellä tai pohtia yhdessä muiden Saksassa asuvien suomalaisten kanssa, olivatpa nämä tuttuja tai tuntemattomia.

En ole luonteeltani erityisen ujo ja työkin on harjaannuttanut kohtaamaan jatkuvasti itselleni vieraita ihmisiä. On silti tilanteita, joita jännittää enemmän kuin toisia. Äitiyslomalla kaipasin kipeästi seuraa. Liityin paikalliseen englanninkielisten äitien fb-ryhmään ja ajattelin osallistuvani johonkin heidän tapaamisistaan. Mutta en koskaan mennyt niihin. Jotenkin vaan ujostutti mennä seurueeseen, jossa kaikki muut tuntevat toisensa. Osa tapaamisista oli sitäpaitsi yksityiskodeissa. Minulla ei kertakaikkiaan ollut rohkeutta purjehtia vieraan ihmisen kotiin keskelle joukkiota, joka iloisesti vaihtaa kuulumisia toistensa kanssa. Silti pelkästään tuohon fb-ryhmään kuuluminen ja virtuaalisesti vinkkien jakaminen tarjosi riittävää vertaistukea. Ja lopulta löysin kivan vertaisryhmän – Hampurin suomalaisten äitien joukosta, mistäpä muualtakaan.

Ujoudella on jonkin verran tekemistä kielen kanssa. Kokkareilla minulla ei ole mitään ongelmaa pälättää mitä tahansa kenen tahansa kanssa suomeksi tai englanniksi. Mutta jos kieli on saksa tai ranska, hiiviskelen nurkkia pitkin. Se on ennakoivaa häpeää puuteellisesta kielitaidosta. Häpeää jo etukäteen, että jos ei ymmärräkään, mitä toinen sanoo tai antaa itsestään dorkan vaikutelman, kun ei löydä riittävän nopeasti oikeita sanoja. Ehkä ujous, kaikenlainen, on pohjimiltaan juuri häpeän pelkoa?

2016-12-02-20-44-50

Olisin jäänyt paljosta paitsi, jos en olisi rohjennut lähteä tähän bloggaajatapaamiseen. En olisi saanut tietää, miten säkenöiviä persoonia kunkin blogin takaa löytyy. Nyt tiedän vaikkapa sen, että Heidillä on hersyvä nauru, Ainolla jutut, jotka takuuvarmimmin saavat kaikki nauramaan kippurassa ja Jonna on se, joka laittaa asiat tapahtumaan (ilman häntä meillä tuskin olisi varausta yhtään minnekään). Oli ilo tutustua teihin kaikkiin!