Saksalainen synnytyssali kahdesta näkökulmasta

Useammallakin bloggaajakollegallani Saksassa on lapsia, mutta vain harvalla on kokemuksia synnyttämisestä täällä. Asiaan tulee pian muutos London and Beoyndin Leenan ja Suomalainen im Allgaun Katin kohdalla, tsemppiä teille raskauden loppumetreille! Ystävien ja blogituttavuksien raskausuutiset saivat muistelemaan omaa raskausaikaa ja päätin kertoa, miten raskaudenseurantaan ja synnytykseen liittyvät asiat on järjestetty Saksassa.

Tein positiivisen raskaustestin jouluaattona kolme vuotta sitten. Sulattelin uutista joulunpyhät (siinä missä mies informoi saman tien koko sukuaan…) ja vuodenvaihteen jälkeen varasin ajan gynekologille. Saksassa ei ole samanlaista neuvolajärjestelmää kuin Suomessa, vaan jokainen saa etsiytyä haluamalleen naistenlääkärille. Onnekseni kotini lähistöllä sattui olemaan suomalainen gynekologi, jonka vastaanotolla olinkin jo aiemmin ollut. Raskausaikana tarkastuksia oli kuukauden välein ja ne suoritti aina lääkäri. Minut myös ultrattiin joka kerta, vaikka seurantaan virallisesti taitaakin kuulua vain kolme ultraa. Kävimme myös 12. raskausviikolla niskaturvotusultrassa, joka piti kustantaa omasta pussista. Saksassa ei mahdollisesti historian painolastista erityisemmin suosita sikiöseulontoja. Muutoin kaikki raskauden seurantaan liittyvät käynnit ja äidin mahdollisesti tarvitsemat lääkkeet olivat täysin ilmaisia. Raskauden puolivälissä saimme jopa ilmaisen 3D-ultran, mutta vain siksi, että lääkärini tarvitsi testihenkilöitä uudelle ultrauslaitteelleen.

IMG_0504

Jo varhaisessa vaiheessa raskautta piti ryhtyä etsimään omakätilöä. Kätilön palvelut voivat painottua joko itse synnytykseen (jolloin hän on joku synnytyssairaalan kätilöistä, joka tulee paikalle asiakkaansa synnytykseen) tai lapsivuodeaikaan. Itse valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Koin, että tarvitsen kätilön neuvoja erityisesti heti synnytyksen jälkeen ja itse synnytyksessä minua voi avustaa kuka tahansa vuorossa oleva kätilö. Toisille taas on tärkeämpää, että juuri synnytyksessä paikalla on henkilö, johon on voinut tutustua jo etukäteen. Kätilöt buukataan nopeasti, joten minäkin hommasin omani jo 15. raskausviikon tienoilla. Tärkein kriteerini oli englannin kielen taito, sillä olin siinä vaiheessa paljon epävarmempi saksan kielen kanssa. Löysinkin ihanan kätilön, joka oli ollut töissä Englannissa. Tapasimme muutamia kertoja raskauden viimeisellä kolmanneksella. Loppuvaiheessa tarkastukset tihenivät kahden viikon välisiksi ja kävin pari tarkastuskertaa hänen vastaanotollaan lääkärin sijaan. Hän myös kävi pitämässä kotonamme minisynnytysvalmennuksen englanniksi meille kahdelle. Sen lisäksi osallistuin yksinäni saksankieliseen, viikonlopun mittaiseen synnytysvalmennukseen. Viimeisten raskausviikkojen aikana sain kätilöltä myös akupunktiota.

Synnytyssairaala valitaan itse ja sinne pitää ilmoittautua etukäteen. Kävimme parin sairaalan infoillassa ja päädyimme parin kilometrin päässä sijaitsevaan pienehköön sairaalaan. Sovimme ajan, jolloin kävimme täyttämässä paksun pinkan papereita ja keskustelimme lyhyesti toiveista synnytyksen suhteen. Toivoimme perhehuonetta, mutta tiesin sellaisen saamisen olevan tuuripeliä. Perhehuoneet ovat sairaaloissa tosi vähissä. Useimmat synnyttäjät jakavat huoneen 1-2 muun kanssa. Itse synnytyssalit olivat tilavia ja ammeellisia.

Raskauteni meni yliaikaiseksi. Siinä vaiheessa lääkärissä piti ravata jo parin päivän välein. Synnytyksen käynnistämistä suositeltiin viikon yliaikaisuuden jälkeen, joten varasin ajan sellaiseen (olisin toki saanut vielä odottaa halutessani). Edeltävänä iltana kävin kuitenkin vielä synnytyksen käynnistämistä stimuloivassa akupunktiossa. Sattumaa tai ei – olen vähän skeptinen tällaisissa asioissa – supistukset alkoivat seuraavana aamuna varhain. Iltapäivällä tilasimme taksin ja lähdimme jännittyneinä sairaalaan. En aio kuvata itse synnytyksen etenemistä sen tarkemmin, mutta muutamia asioita on jäänyt mieleen tuosta sairaalakokemuksesta. Olin vähän tyrmistynyt kun tajusin, että ennen epiduraalia ei ollut tarjolla mitään kivunlievitystä. Minulle tarjottiin vain homeopaattisia pillereitä. Ilokaasua ei Saksassa käytetä. Minua aluksi hoitanut kätilö tuntui varsin nihkeältä epiduraalin suhteen ja sen sainkin vasta loppuvaiheessa. Suurimman osan aikaa olimme synnytyssalissa kahdestaan. Lapsen synnyttyä toimenpiteet olivat samat kuin kuulemani mukaan Suomessakin sillä erotuksella että vauvaa ei pesty. Kätilö kylvetti hänet ensimmäistä kertaa itse asiassa vasta 10 päivän ikäisenä!

2013-08-31 11.17.43

Synnytin yöllä ja kotiuduimme jo seuraavana aamupäivänä. Totesin, että en kokenut oloani sairaalassa viihtyisäksi, varsinkaan kun jaoin huoneen toisen synnyttäneen kanssa ja väkeä tuli ja meni aamusta alkaen. Kätilöni oli kannustanut minua palaamaan kotiin niin pian kuin suinkin, sillä hänen mukaansa toipuminen ja vauvaan tutustuminen on helpompaa tutussa, rauhallisessa ympäristössä. Saimme kotiutumispaperit pian niitä pyydettyäni, lääkäri tarkisti vauvan ja hurautimme taksilla kotiin. En ehkä olisi uskaltanut kotiutua niin pian ilman kätilön kotikäyntipalveluita. Hän soitti ovikelloamme jo tunnin-parin päästä kotiin palattuamme. Aluksi kätilö vieraili päivittäin. Hän punnitsi aina vauvan, tarkisti minun kuntoni ja opasti vauvanhoidossa kädestä pitäen. Pikkuhiljaa käynnit harvenivat. Viimeisen kerran hän taisi käydä meillä vauvan ollessa kuukauden ikäinen. Myös vauvan lääkärintarkastus kahden päivän kuluttua syntymästä järjestyi kotona. Soitin lastenlääkärille, joka pyyhälsi paikalle polkupyörällä. Kaiken kaikkiaan olin erittäin vaikuttunut ja tyytyväinen siihen, miten hyvää huolta raskaana olevista ja synnyttäneistä naisista Saksassa pidetään – ja kaikki sisältyy pakolliseen sairausvakuutukseen.

Toisen kerran päädyin synnytyssaliin viime syksynä. Tällä kertaa en ollut itse synnyttämässä. Ystäväni pyysi minut mukaan tukihenkilöksi synnytykseen. Synnytys jos mikä on tilanne, jossa vierelleen kaipaa tuttuja kasvoja ja tsemppaajaa, joten lupauduin, vaikkei minulla mitään doula-koulutusta olekaan. Ystäväni ei kuitenkaan ollut ensikertalainen synnyttäjänä. Hän tiesi tarkkaan mitä halusi ja osasi lukea kroppansa signaaleja. Minua ei siis tarvittu neuvonantajaksi, vaan lähinnä henkiseksi tueksi. Kävimme etukäteen tutustumassa sairaalaan yhdessä, opettelin ajoreitin sinne ja kävimme läpi hänen toiveensa synnytyksen suhteen. Viimeisinä viikkoina viestittelimme tihästi. Mikä olo? Joko jotain tapahtuu? Eikö vieläkään mitään?

Eräänä lauantaiaamuna sain sitten viestin: nyt se on tainnut alkaa. En ehtinyt juoda aamukahvia, kun alkoi jo tulla kiire. Kurvasin autolla hakemaan ystävääni ja ajoimme lyhyen matkan sairaalaan. Arvelimme molemmat synnytyksen tapahtuvan nopeasti ja niin se kävikin: lapsi syntyi alle kahden tunnin päästä sairaalaan saavuttuamme. Otin asiakseni hoitaa kommunikoinnin kätilöiden kanssa. Se ei aina ollut niin yksinkertaista, sillä vuorossa oleva kätilö katsoi meitä nenänvarttaan pitkin kun en aina ymmärtänyt mitä hän sanoi. Ystäväni osaa itse asiassa saksaa paljon minua paremmin, mutta hänen keskittymiskykynsä meni vähän muihin asioihin kuin papereiden täyttämiseen. Kerroin kätilöille mitä ystäväni halusi ja mitä ei halunnut, jossain vaiheessa vähän painokkaastikin kun kätilöt meinasivat tehdä asiat oman päänsä mukaan.

Kokemus synnytystukihenkilönä sai minut ymmärtämään paremmin, miltä miehestäni mahtoi tuntua minun synnytyksessäni. Olo oli avuton. Olin kuin maratoonarin taustatuki: tarjosin juotavaa ja kannustin, mutta sen enempää en voinut osallistua raskaaseen matkaan. Huolehdin musiikista, höpötin niitä näitä, hieroin välillä selkää, mutta olin aika epävarma siitä, millä tavalla olisin parhaiten avuksi. Toisen kipujen seuraaminen ei ollut helppoa, etenkin kun muistin hyvin itse, miltä supistukset tuntuvat. Konkreettisinta tukea pystyin tarjoamaan vasta ponnistusvaiheessa. Muistan, että en itkenyt oman lapseni syntyssä. Olin liian poikki, liian sekaisin. Mutta tällä kertaa kyyneleiltä ei voinut välttyä. Syntymän todistaminen on hurjan vaikuttava hetki. Ja vaikken olekaan tuon syntyneen lapsen verisukulainen, on hänellä tuon kokemuksen myötä minulle erityinen merkitys.

Keväthuumaa

kirsikkapuu

Kevät on tänä vuonna antanut odotuttaa itseään. Krookuksia, tulppaaneita ja muita kukkasia on toki puskenut maan pinnalle jo kuukausi sitten ja ruohohan täällä on vihreää läpi talven, mutta lämpötilat ovat pysytelleet sitkeästi alle kymmenessä asteessa. Perjantaiaamuna mittari näytti nollaa ja oli pakko kietoutua talvitakkiin. Mutta sunnuntai-iltapäivänä lämpötila oli karannut jo lähelle kahtakymmentä astetta. Tänään takkia ei tarvinnut ollenkaan. Valo ja lämpö saavat minussa aikaan sen, että olen koko päivän kehrännyt kuin kissa. Voi miten ihanalta auringonsäteet taas tuntuivatkaan paljaalla iholla!

2016-04-04 13.23.13.jpg

Lähikauppa houkuttelee hankkimaan parvekekukat ruokaostosten lomassa. Saksalaiset parvekkeet ovatkin varsin vehreitä.

Parhaillaan eletään sitä hassua vaihetta, joka tulee joka kevät ja syksy: puolet vastaantulijoista kulkevat talvitamineissa ja toinen puoli iloisesti sandaaleissa. Mitä pitempi ja kylmempi talvi on, sitä vahvemmin keväthuuma tuntuu iskevän. Muistan Québecistä, että osa opiskelijoista pukeutui jo naruolkaintoppiin, kun ulkona oli vielä lumikinoksia (siinä maailmankolkassa lumikinoksia riittää pitkälle toukokuuhun).

Tänään olen korkannut pyöräilykauden ja parvekekauden. Kävin kahvilla lähistön kahvilassa, jonka edessä kasvaa kirsikkapuita. Arvelin oikein, sain nauttia kahvini täydessä kukassa olevien kirsikkapuiden katveessa. Edes aamuinen sadekuuro lasta päiväkotiin vietäessä ei harmittanut. Sehän oli vain lämmintä kevätsadetta. Tätä onnea ei helposti horjuteta.

”Mitä sä teet työksesi?”

Viime aikoina olen pohdiskellut saksansuomalaisten kanssa paljon identiteettikysymyksiä. Päällimmäisenä teemana on  tietenkin ollut suomalaisuus ja sen analysoiminen, mikä on suomalaista, kuka on suomalainen ja miten suomalaisuutemme meissä näkyy. Mutta samalla on tullut puitua myös muita identiteetin osa-alueita. Kokeilepa sinäkin tätä tehtävää: kirjoita kahden minuutin aikana paperille niin monta identiteettiäsi kuvaavaa määrettä (adjektiivia tai substantiivia) kuin keksit. Lopputuloksesta näkyy jotain siitä, millaisiin ryhmiin samaistut ja mitä puolia itsestäsi haluat näyttää ulospäin.

H-Päivi

Identiteetti kehittyy iän myötä. 25 vuotta sitten listallani olisi varmasti lukenut ’Jyp-fani’. Kyllä, olin näin omistautunut asialle…

Ulkosuomalaisilla tässä listassa tönöttää melkeinpä aina kansallisuus ja juuret yleensäkin. Suomalaisuus eri variaatioissaan mainitaan aina. Jotkut kokevat, että heidän suomalaisuudessaan on kuitenkin sen verran ulkoapäin tarkkailijan elementti, että he tarvitsevat lisämääreen ulkosuomalainen tai saksansuomalainen. Vuosikymmeniä Saksassa asunut saattaa edelleenkin kokea olevansa vaikkapa karjalainen sen sijaan että sanoisi olevansa esimerkiksi berliiniläinen. Asuinpaikka voi kyllä tuntua kodilta, mutta siitä on vielä pitkä harppaus siihen, että aikuisuudessa vakiintunut asuinkaupunki tulisi osaksi identiteettiä.

Huomasin, että ikä vaikuttaa aika paljon siihen, mitkä identiteetin piirteet tuntuvat olennaisimmilta. Eläkeikäiset eivät ymmärrettävästi enää panneet paljon painoa ammatti-identiteetilleen, siinä missä itselläni koulutus ja työ ovat oleellisia viitekehyksiä. Jäin kuitenkin pohtimaan, että olisiko ammatillisen identiteetin korostaminen myös erityisesti suomalaista? Kun kaksi ennestään tuntematonta suomalaista tapaa toisensa, niin nimien kertomisen jälkeen kolmen ensimmäisen kysymyksen joukkoon mahtuu taatusti sekä se, mistä henkilö mahtaa olla kotoisin että se, mitä hän tekee työkseen. Se on tyypillistä suomalaista small talkia. Saksassa vuosikymmeniä asuneet suomalaisnaiset olivat tästä näkemyksestäni todella hämmästyneitä. Heidän mielestään Saksassa ei kysellä toisilta ihmisiltä heidän ammattiaan. Nyt oli minun vuoroni hämmentyä. Onko tosiaan niin, vai onko se vain heidän ikäpolvensa kokemus? Olenko minä ollut epähieno, kun olen udellut sitä saksalaisilta?

2014-07-26 09.48.13

Kotitoimiston assistentti

Jos vertaa saksalaista ja suomalaista työkulttuuria, niin ero työidentiteetin korostamisessa tuntuu ymmärrettävältä. Suomessa jokainen työikäinen on oletusarvoisesti työssäkäyvä. Kun naiset saavat lapsia, he pitävät äitiysloman tai hoitovapaan mittaisen tauon työelämästä, kunnes palaavat taas takaisin töihin täysipäiväisesti. Pitkäaikainen kotiäitiys on Suomessa marginaalinen ilmiö. Saksassa puolestaan on perinteisesti ollut vahva kotirouvakulttuuri. Naiset ovat kyllä kouluttautuneet, mutta lapsia saatuaan ovat jääneet kotiin, monet pysyvästi. Perheelliselle naiselle työelämän ulkopuolelle jättäytyminen on ollut luonteva ja yleisesti hyväksytty valinta. Ja niin yhteiskunnassa on ollut iso joukko ihmisiä, joille työ ja ammatti eivät ole identiteetin kannalta keskeisiä asioita. Eihän siihen silloin tule kiinnitettyä huomiota muidenkaan kohdalla. Puhun menneessä aikamuodossa, sillä vaikka kotiäitiys on Saksassa edelleen Suomea yleisempää, on se ainakin suurissa kaupungeissa käynyt harvinaiseksi. Kirjoitan siitä myöhemmin erillisen jutun.

Ainakin yhdessä yhteydessä ammatin esiintuominen tuntuu olevan yhtä oleellista Saksassa kuin Suomessakin: deittailutilanteissa. Eräs tuttuni oli luonut profiilin sekä saksalaiselle että suomalaiselle deittisivustolle ja kyllä vaan molemmissa palveluissa sopivista matcheista toitotettiin ensimmäisenä ikä ja ammatti. Tästä tulikin mieleen tarina entisestä työkaveristani, joka kerran istuskeli oluella helsinkiläisessä baarissa, jossa tunnetusti kävi paljon palomiehiä. Kyseinen henkilö oli raamikas, kuntosalilla ahkerasti käyvä mies. Pari nuorta neitosta lähestyi häntä toiveikkaana henkäisten heti kärkeen: ”Ootko sä palomies?” Työkaverini vastasi kieltävästi. ”No ootko sitten poliisi?” jatkoivat tytöt tiedusteluaan. ”Ei, en ole. Olen töissä yliopistolla.” Tytöt katosivat paikalta melko liukkaasti.

Leikkipuistossa

Saksa on monella tapaa lapsiystävällinen maa. Se näkyy konkreettisesti vaikkapa leikkipuistotarjonnassa. Leikkipuistoja on pelkästään meidän kaupunginosassamme niin monta, että en ole pysynyt laskuissa. Viime kesänä kodinvaihdon kautta meille majoittunut ystäväperhe kertoi kahden viikon aikana käyneensä 15 eri leikkipuistossa Hampurissa. Yksi niistä sijaitsi olutterassin (Biergarten) yhteydessä. Lienee turha mainita, että he olivat aika otettuja.

2016-03-28 11.13.07

2016-03-23 16.24.05

Lähin leikkipuistomme sijaitsee lapsen päiväkodin vieressä, kotimatkan varrella. Siellä tuleekin aika usein pistäydyttyä tarhapäivän jälkeen. Lapsi kutsuu paikka heppapuistoksi kahden puisen hevoskiipeilytelineen vuoksi. Siellä on juuri sopivia telineitä hänen ikäiselleen tai vähän isommalle lapselle. Noin yleisesti ottaen saksalaisissa leikkipuistoissa suositaan erilaisia kiipeilytelineitä, jotka voivat olla varsin haastaviakin. Eräässä lähipuistossamme on monta metriä korkea teline kiipeilyseinineen ja tunneliliukumäkineen. Teline näyttää siltä, että en itsekään pääsisi sinne kovin helposti. Isompien lasten lisäksi telineessä näkyykin usein kiipeilemässä myös isiä. Ihan pienille lapsille valikoimaa on vähemmän, niin kuin Lempipaikkojani-blogissakin huomattiin. Tykkään kuitenkin siitä, että yksikään leikkipuisto ei ole toisensa kopio. Jokaisessa on vähän eri varusteet, toinen toistaan hienommat.

2016-03-28 11.08.38

Täällä päin Saksaa lapset puetaan järkevästi ja säänmukaisesti. Vähän niin kuin aikuisetkin. Hampurilaisten pukeutumistyyli on yleisesti ottaen enemmän sporttista kuin trendikästä, katukuvassa näkee paljon erilaisia ulkoilutakkeja toinen toistaan kalliimmilta merkeiltä. Minä olen se poikkeus, joka hilluu leikkipuistossakin mekossa ja villakangastakissa. Tänään tyttökin oli siellä hepenissä, ainoana lapsena. Lapsia ei siis pueta parhaimpiinsa ulos mennessä, niin kuin eteläisemmässä Euroopassa (tsekkaa vaikkapa Chez Helenan kokemukset Ranskasta ja Periaatteen naisen huomioita Espanjasta). Reimaan ja muihin skandinaavisiin merkkeihin puettu lapseni sulautuu mainiosti joukkoon. On kurahousuja, välikausihaalareita, goretex-kenkiä ja kypäräpipoja. Ainoa mikä puuttuu ovat hanskat. Niitä ei näe lapsilla ikinä. Siltä osin pohjoissaksalaiset tuntuvat uskovan karaisemiseen…

Reilun vuoden ikäiselle lapselle ei ollut leikkipuistossa tarjolla juuri muuta kuin nämä.

 

Erilainen viikonloppu

Torstaina valmistauduin kovalla tohinalla tulevan viikonlopun työmatkaan. Viimeistelin kirjalliset jutut ja pakkailin laukkua. Perjantaiaamuna oli tarkoitus noutaa lentokentältä Suomesta kyseiseen työtapahtumaan saapuva vieras ja jatkaa matkaa yhdessä. Mutta torstai-iltana saapuessani kotiin yhdeksän maissa se alkoi. Ensin vain epämukavaa oloa, joka sai kiireesti vaihtamaan mukavampiin vaatteisiin. Nopeasti epämukava olo muuttui kovaksi vatsakivuksi. Eikä se mennyt pois. Koko yön kieriskelin vuoroin omassa sängyssä, sohvalla ja vierashuoneessa etsien turhaan asentoa, jossa pystyisin nukkumaan. Googletin yön pimeinä tunteina itselleni diagnoosia. Löytyihän sieltä kaikenlaista, niin kuin kuvitella saattaa. Etsin tietoa päivystävistä sairaaloista, mutta ei millään huvittanut lähteä yön selkään jonottamaan hoitoa. Pyörittelin käsissäni myös numeroa, johon voisi soittaa ja kysellä neuvoja, saada vaikkapa jonkun kotiinkin tarkistamaan tilanteen. Mutta suomalainen luonteeni voitti, emmäänyviitsivaivataniitä. Todennäköisesti suostuisin soittamaan itselleni ambulanssin vasta siinä vaiheessa, kun puhelin ei enää pysyisi kädessä. Toisten ihmisten ollessa kyseessä on kynnys paljon matalammalla, mutta omasta itsestään sitä ajattelee, että kyllä mä nyt vielä pärjään.

UKE

Aamulla aikaisin lähdin kokeilemaan onneani lääkäriasemalle, joka avautui jo seitsemältä. Sieltä sain tylyn vastauksen, emme me hoida uusia potilaita. Kehottivat menemään suoraan sairaalaan, jos on kovin kivuliasta. Niinpä hakeuduin läheiseen yliopistolliseen sairaalaan. Seuraavien kuuden tunnin aikana jonotin kahdeksaan eri paikkaan, seilaten eri rakennusten välillä. Viimeisimpänä minut ohjattiin naistentautien osastolle, jossa vihdoin sain diagnoosin: puhjennut kysta (jonka olemassaolosta en edes tiennyt). Kaikista mahdollisista skenaarioista se oli itse asiassa helpoimmasta päästä. Leikkaus ei ollut tarpeen, mutta kipujen vuoksi ja seuratakseen, mitä ylimääräinen neste saa vatsassani aikaan minut haluttiin ottaa osastolle yöksi tarkkailtavaksi. Näin menetin sairaalaneitsyyteni. Olen koko ikäni ollut sen verran perusterve, että en ole koskaan tarvinnut sairaalahoitoa. Johan olikin korkea aika.

sairaalassa

Vuodeosastolla ihan jokainen hoitaja ja lääkäri halusi aivan ensimmäisenä tietää, mistä tulen. Ensimmäinen hoitsu tuuletti vastauksen kuultuaan. Hän oli kuulema voittanut vedonlyönnin. Mieshoitaja kertoi osaavansa yhden sanan suomea: Aku Ankka (??!!). Hän selosti riemuissaan, että hänellä on suomalainen ystävä, Ritva nimeltään. Tunnen varmaan Ritvan, eikö niin? Kai me kaikki suomalaiset tunnemme toisemme? En raaskinut mainita, että Hampurissa on aika monta pelkästään Ritva-nimistä suomalaista. Hoitava lääkärini oli kaikkein uteliain. Mistä tulen? Minkä ikäinen lapseni on? Minkä niminen hän on? Onko mieheni saksalainen? Miksi asun täällä? Mitä teen työkseni? Ihme, että hän ehti ollenkaan keskittyä ultraamiseen kysymystulvaltaan. Oloni oli kuin eksoottisella sirkuseläimellä: hei tulkaa kaikki katsomaan, täällä on suomalainen!

2016-03-19 11.05.40

Kun tiesin, että minulla ei ole mitään vakavaa, saisin kipulääkitystä ja pääsisin seuraavana päivänä kotiin, saatoin suhtautua koko sairaalareissuun uteliaisuudella. Mies kävi tuomassa minulle pyjaman, hammasharjan ja iPadin. Sairaalan puolesta ei nimittäin ollut tarjolla mitään, oletusarvo tuntui olevan, että potilaat tuovat mukanaan omat vaatteet, tossut, aamutakin ja hygieniatuotteet. Pyytämällä sain sentään pienen pyyhkeen. Päivällinen tuotiin kuudelta ja se oli tyypillinen saksalainen Abendbrot, siis leipää päällisineen. Saksalaiset syövät yleensä lämpimän ruoan vain lounaalla ja iltaisin vedellään pelkkää leipää. Se on tapa, johon en ole vieläkään tottunut. Vatsan vaatii ehdottomasti lämmintä ateriaa ainakin illalla, mielellään myös päivällä. Työmatkoilla aina ottaa päähän, kun pitkän päivän jälkeen tarjolla on vain leipää. Huonetoverini, vähäpuheinen mummoihminen, osasi jo ovelta luetella, mitä haluaa leipänsä kanssa. Olin tyytyväinen, että hän ei heittäytynyt seuralliseksi, vaan sain olla omissa oloissani ja näpytellä puhelintani.

Viestit sinkoilivat erityisesti kodin suuntaan, jossa miehellä oli kädet täynnä hommia äkillisesti oksentamaan heittäytyneen lapsen kanssa. Neuvoin hänelle Valeäiti-blogista oppimani niksin vuorata sänky pyyhkeillä, joita sitten kiskoo pois sitä mukaa kun lapsi oksentaa lisää. Pyykkivuori odottaisi minun paluutani, sillä mies ei osaa käyttää pyykkikonetta enkä jaksanut lähteä WhatsAppissa selostamaan kalkkitabletteja, pesuaineen annostusta ja pyykkien lajittelua. Käskin vain huuhtaisemaan pyykit ja jättämään ne ammeeseen likoamaan. Kun seuraavana päivänä kotiuduin, odotti minua kirjaimellisesti ammeellinen oksennuspyykkiä, joten ensimmäisenä ryhdyin pyykkirumbaan. Korjaan: ensimmäisenä näytin miehelle, miten pyykinpesu tapahtuu. Mies handlaa kyllä kaikenlaiset kotityöt tätä yhtä harmaata aluetta lukuunottamatta enkä osaa ollenkaan selittää, miksi juuri minusta on tullut kotimme pyykkimuija. Lepääthän sitten, muistuttelivat ystävät, mutta taaperon taloudessa ei paljon lepäillä. Ihan turha yrittää vaivihkaa vetäytyä makuuhuoneeseen, pian jo raikaa ”äitiiii” ja lapsi tulee hakemaan kädestä pitäen pois sängystä. Pyykkäämisen lomassa rakennettiin legoilla, piirrettiin, luettiin kirjoja, laulettiin, leikittiin ruoanlaittoa, järjesteltiin eläimiä ja niin oli hyvä. Olokin koheni koko ajan.

Sekt, bitte! eli skumppahullut saksalaiset

Tuntuuko siltä, että Suomessa on viime vuosina ollut varsinainen skumppabuumi? Ainakin blogien perusteella näyttää siltä, että kuohuvan kilistely on oleellinen osa juhlia. Saksassa skumpanlipitys on kuitenkin aivan eri sfääreissä. Jääkaapissa pitää aina olla kylmää kuohuvaa ja sitä poksautellaan tilanteessa kuin tilanteessa. Kuohuviinitarjoilu kuuluu kaikkeen, missä on jotain juhlan aihetta ja juhlan aihe voi olla vaikka se, että useampi ihminen kokoontuu yhteen. Maassa, jossa olut on elintarvike ja viini arkipäiväinen asia ei alkoholin käyttötilanteisiin liity samanlaisia tabuja kuin Suomessa, jossa äkkiseltään ajateltuna ainakin lapset ja uskonto ovat asioita, joita ei perinteisesti ole sopinut liittää alkoholiin. Saksalaisilla lastenkutsuilla vanhemmille on kuohuviinitarjoilu, tietenkin. Päiväkodin juhlissakin voi olla tarjolla olutta ja viiniä. Kirkonmenojen jälkeen, ainakin erityisempinä päivinä, voi kirkon takaosassa ja sivulaivassa olla cocktail-tilaisuus. Ainakin parissa Saksan 20 maakirkosta tuotetaan kirkon omaa viiniä, jota sitten tarjoillaan kaikissa virallisissa yhteyksissä.

2015-06-16 19.34.09-1

Kuvassa on kylläkin valkoviiniä, mutta autenttisessa kirkkomiljöössä

Saksankielinen termi kuohuviinille on Sekt. Nimitystä saa käyttää, jos kuohuviini on valmistettu ns. tankkimenetelmällä. Se tarkoittaa sitä, että viini käy läpi toisen käymisprosessin isoissa, ilmatiiviissä terästankeissa. Tästä syntyvät viinin kuplat ja vasta sen jälkeen viini pullotetaan. Vain murto-osa saksalaisesta kuohuviinistä valmistetaan ns. samppanjametodilla, jossa toinen käyminen tapahtuu pulloissa. Se on kalliimpi ja työläämpi menetelmä, jota käytetään kaikkialla maailmassa laatukuohuviinien valmistamiseen. Toinen ääripää on injektiomenetelmä, jossa valmiiseen viiniin ruiskutetaan hiilihappoja. Se on helpoin ja halvin tapa saada kuplia viiniin, mutta kyseisellä tavalla valmistetut viinit eivät saa käyttää Sekt-nimitystä, vaan pulloissa pitäisi lukea Perlwein. Arvatkaa vaan, noudatetaanko tätä määräystä? No ei. Muutama vuosi sitten kohistiin testistä, jonka mukaan tiettyjen suurten Sekt-valmistajien kuohuviineistä jopa 80% oli tehty injektoimalla. Sen kyllä huomaa. Halvimmissa kuohuviineissä kuplat katoavat melkein heti ja jäljelle jää pistävänmakuinen, väljähtänyt viini. En siis arvosta kovin korkealle niitä parin euron skumppapulloja, joita on myynnissä ihan jokaisessa pikkukioskissakin.

2014-11-17 13.01.42-1

Skumpan suosio näkyy siinäkin, että sitä on jokaisen ravintolan ja baarin listalla tarjolla laseittain – ja suhteellisen kovaan hintaan. Viinihän saattaa olla saksalaisissa ravintoloissa halvempaa kuin vesi ja viinilasin standardikoko on pari desilitraa. Sekt-annoksen koko on aina 10 cl, siis puolet muista viiniannoksista, mutta hinta on useimmiten sama. Ja silti tarjolla oleva skumppa on yleensä jotain halvimmista merkeistä, jotka maksavat 2-5 euroa/pullo. Nöuuu.

2016-03-14 14.06.17

Bulkkiskumppaa ei edes tehdä saksalaisista rypäleistä, vaan joko rypäleet tai valmis pohjaviini ostetaan jostakin EU-alueelta. Deutscher Sekt etiketissä viittaa siihen, että rypäleet ovat saksalaisia. Winzersekt on saksalaisen viinitilan omaa tuotantoa omista rypäleistä. Yleensä näissä on merkintä myös vuosikerrasta ja ne on mahdollisesti valmistettu vain yhdestä rypälelajikkeesta, usein Rieslingistä. Pientuottajien laatukuohuviinit ovat häviävän pieni osa vuotuista Sekt-tuotantoa Saksassa, jota hallitsee muutama suuri tuottaja. Yhteensä kuohuviiniä kulutetaan Saksassa vuosittain yli 300 miljoonaa litraa, joka tekee 5 pulloa per nenä. Vertailun vuoksi Suomen lukemat ovat viitisen miljoonaa litraa kuohuviinejä vuodessa eli puolisentoista pulloa per nenä. Kaiken kaikkiaan saksalaiset ovat kirkkaasti ykkösiä koko maailmassa kuohuviinien kulutuksessa. Kyllä, ranskalaiset jäävät skumppailijoina kauaksi taakse, vaikka tuottavatkin kuohujuomaa määrällisesti enemmän!

Oodi saksalaiselle päiväkodille

Ensi syksynä pieni tyttäremme vaihtaa isojen päiväkotiin. Tähän asti hän on ollut läheisessä Krippessä eli ”seimessä”, joka on alle 3-vuotiaiden päiväkoti. Kävimme toimistolla juttelemassa uudesta hoitopaikasta ja kun kuulin, mitä kaikkea tulevassa päiväkodissa on tarjolla, tulin kateelliseksi. Kerran viikossa lapsilla on metsäpäivä. He hyppäävät hoitajiensa kanssa metroon, ajavat muutaman pysäkinvälin ison metsäalueen laidalle ja telmivät koko päivän metsässä eväiden kanssa. Lisäksi yhtenä päivänä viikossa he menevät läheiseen liikuntahalliin, jossa on erityistä tarjontaa lapsille. Sokerina pohjalla kerran kuukaudessa päiväkotiin saapuu kokki, joka tekee yhdessä lasten kanssa ruokaa. Minäkin haluan metsäpäiviä ja kokin! Mistähän löytäisin päiväkodin 37-vuotiaalle..?

Bloggaajakollegani Saksasta ovat kirjoittaneet kokemuksiaan päiväkodeista (ainakin Lempipaikkojani-blogin Jujukas ja Ajatuksia Saksasta -blogin Oili), mutta vaihtelu on niin suurta alueittain, että tarjoan tässä oman näkökulmani Hampurista. Kaupunki on hiljattain tehnyt näkyvän kädenojennuksen lapsiperheille puolittamalla päiväkotimaksut. Muutos astui iloksemme voimaan samana vuonna, kun oma lapsemme aloitti päiväkodissa. Maksun suuruus riippuu sekä hoitotuntien määrästä että vanhempien tuloista. Jos lapsi on hoidossa vain viisi tuntia päivässä, on päivähoito vanhemmille täysin ilmaista! Meillä on sopimus kahdeksan tunnin päivittäisestä hoitoajasta. Korkeimmassa maksukategoriassa (johon päätyy aika nopeasti jos molemmat vanhemmat ovat töissä) sen hinta on 190 euroa kuukaudessa, sisältäen lounaan. Saksalainen lapsilisä riittä kattamaan tuon summan ja lisäksi päivähoitomaksuja voi vähentää osittain verotuksessa. Saksassa on kaupunkeja, joissa päivähoito on täysin ilmaista, mutta toisaalta myös kaupunkeja, joissa kuvettaan joutuu kaivamaan jopa 500 euroa kuukaudessa. Hampurin kaupungin pohjoisrajan takana on toinen osavaltio, Schleswig-Holstein, ja siellä maksut ovat kuulema maan korkeimpien joukossa. Moni lapsiperhe joutuukin miettimään tarkkaan, onko järkevää muuttaa kaupungin ulkopuolelle isomman ja edullisemman asunnon perässä, jos se tarkoittaa päivähoitomaksujen tuplaantumista.

2015-10-16 08.29.20

Aiemmin lakisääteinen oikeus hoitopaikkaan koski yli 3-vuotiaita lapsia. Mutta vuodesta 2013 lähtien kuntien on taattava hoitopaikka jo yksivuotiaasta lähtien. Kunnilla on kova paine järjestää lisää hoitopaikkoja ja lastentarhanopettajat revitään käsistä. Hampurissa on normaalia enemmän työssäkäyviä pienten lasten äitejä, joten kilpailu tarhapaikoista on kova. Ei ole yhtään liioiteltua ryhtyä etsimään hoitopaikkaa vuosi etukäteen. Hoitopaikkoja ei jaeta keskitetysti, vaan vanhempien on itse lähetettävä hakemus haluamiinsa päiväkoteihin. Monissa päiväkodeissa on avoimien ovien päiviä, jolloin tarjotaan esittelykierrosta ja lopuksi voi täyttää hakulomakkeen. Kävimme itse kahdessa eri päiväkodissa tutustumassa ja näin vierailijoiden joukossa myös raskaana olevia naisia. Heille kyllä todettiin, että lapsen saa laittaa jonoon vasta kun se on ensin syntynyt ja sillä on nimi. Hoitopaikka irtoaa siis teoriassa jonottamalla, mutta vanhempien aktiivisuus ja nimen esillä pitäminen voi kuulema tuoda tuloksia. Monien vanhempien epätoivo kasvaa sitä mukaa kun töihinpaluu lähenee eikä hoitopaikasta ole vielä tietoa. Mutta moni voi saada aivan viime metreillä useammankin tarjouksen, sillä vanhemmat ovat saattaneet lähettää hakemuksen kymmeneenkin eri paikkaan ja peruutuspaikkoja on siten tarjolla paljon.

Lähetimme itse kolme hakemusta. Yksi hakemistamme paikoista oli yksityisessä päiväkodissa, joka sijaitsi kaikkein lähinnä kotiamme. Uskalsin hakea paikkaa kun kuulin, että kaupunki tukee niitä samalla tavalla kuin kunnallisiakin päivähoitopaikkoja. Yksityinen päiväkoti ei siis maksa vanhemmille yhtään enempää kuin julkinenkaan. Kuinka outoa! Juuri tuosta päiväkodista saimme myöntävän vastauksen. Hoitopaikan saatuamme piti meidän lähettää kaupungille anomus hoitopaikan kulujen korvaamisesta (ns. Kita-Gutschein). Tukipäätös piti sitten toimittaa päiväkodille, joka pidättää vanhempien tililtä kuukausittain kaupungin määrittelemän omavastuuosuuden ja laskuttaa loput todellisista kuluista kaupungilta. Melko paljon byrokratiaa siis ja tuo tukianomus pitää vieläpä muistaa päivittää vuosittain.

2015-05-06 16.38.22

Tyttäremme päiväkodissa on joustavat aukioloajat (klo 8-18), tosin joustavuus koskee lähinnä iltapäivää. Jos lasta ei ole tuotu päiväkotiin klo 8.50 mennessä, niin sisälle ei ole enää asiaa. Haku puolestaan onnistuu vasta klo 14.30 jälkeen. Päiväkoti on pieni, yhteensä 25 lasta, jotka on jaettu kahteen ryhmään. Hoitajia on viisi. Päiväkodin painopisteenä on musiikki, joten he laulavat ja soittavat paljon (sen kyllä huomaa kotona…). Ulkoilua on aamupäivällä ja iltapäivällä. Tässä päiväkodissa on oma iso, vehreä piha, mikä on melko harvinaista keskellä kaupunkia. Onkin tavallista törmätä huomioliiveihin puettuihin taaperoihin, jotka ovat ryhmänä matkalla läheiseen leikkipuistoon. Lapsia kannustetaan itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen. Ihan pienimpienkin on opeteltava viemään astiat pois ruokailun jälkeen, pyyhkimään pöytä ja siivoamaan lelut paikalleen. Tyttäremme on jostain oudosta syystä varsinainen siivousfriikki ja saattaa kotona aivan itsestään keräillä leluja koriin tai ainakin ryhtyy siihen innoissaan jos sitä ehdotan. Se ei todellakaan ole mallioppimisen seurausta kotoa, joten kiitos vain päiväkoti tästäkin!

Parasta on, että meidän vanhempien lisäksi myös lapsi itse on tyytyväinen päiväkotiinsa. Hän menee sinne aamuisin mielellään ja kertoo innoissaan, mitä päivän aikana on touhuttu. Ehdin jo vähän kantaa huolta edessä olevasta päiväkodin vaihdoksesta, mutta sekin tuntuu olevan hienosti organisoitu. Lapsi vaihtaa uuteen päiväkotiin yhdessä ja yhtäaikaa parhaan kaverinsa kanssa. Ensimmäiset kolme päivää he ovat uudessa paikassa vain aamupäivät ja heidän mukanaan on tuttu hoitaja vanhasta päiväkodista. Siirtoa edeltää lähtöjuhla vanhassa päiväkodissa, jonka päätteeksi lapsi pakkaa matkalaukkuun kaikki tavaransa sieltä, jotta ”muutto” olisi konkreettisempi. Niisk! Kyynel tuli silmään jo etukäteen tuota hetkeä ajatellessa.

Kuinka kauan sopeutumiseen menee?

Ajelin eilen noutamaan pastaa, puhvelimozzarellaa ja muita tykötarpeita italialaisesta supermercadosta, joka todellakin on automarketin kokoinen. Matkalla sinne mietin, miten tärkeää sopeutumisen kannalta onkaan, että löytää oikeat paikat kaikkiin tarpeisiin. Uuteen maahan muuttaessa täytyy alkuvaiheessa selvitellä monta isoa asiaa: löytää asunto, avata pankkitili, hommata sairasvakuutus, etsiä lapselle päiväkoti tai koulu ja suoriutua maahanmuuttobyrokratiasta. Sen jälkeen alkaa vaihe, jolloin kootaan niitä pienempiä palasia, joista sujuva arki ja kotoisa olo muodostuvat.

kirsikkapuu

Aivan ensimmäiseksi tulee etsittyä lähimmät ruokakaupat. Mutta vie aikaa, ennen kuin niihin on tutustunut niin, että tietää mitä tuotteita missäkin on tarjolla. Kesti tovin ennen kuin tajusin, että vaippoja, lastenruokaa ja päivittäiskosmetiikkaa ei myydäkään ruokakaupoissa vaan kemppareissa. Moni asia on selvinyt etsimällä ja googlettamalla, mutta usein toisten muualta tulleiden vinkit ovat olleet korvaamattomia. En tiedä olisinko koskaan eksynyt asuinalueemme viikkotorille, ellei minulle olisi siitä vinkattu. Osoitteen saatuanikin etsin sitä kauan, niin hyvin se oli piilossa kerrostalon sisäpihalla. Nykyään ostan sieltä keväästä syksyyn kasvikset, marjat ja hedelmät. Osaan sanoa myös minkä leipomon leivistä pidän, missä on lähin rautakauppa ja mistä ostaa parvekekukat. Minulla on omalääkäri, vakiokampaaja ja luottoautokorjaamo. Tiedän mikä on kivoin piknikpuisto ja missä elokuvateattereissa näytetään dubbaamattomia leffoja. Osaan ajaa ilman navigaattoria moneen paikkaan. En kuitenkaan kaikkialle, sillä Hampuri on jättimäinen kaupunki.

2014-04-25 17.54.23

Kesti vuosia, että pääsin tähän tilanteeseen. Koen kuitenkin sopeutuneeni tähän maahan ja kotiutuneeni tähän kaupunkiin jo paljon aiemmin. Facebook, tuon nykyajan päiväkirja, kertoo, että kahdeksan kuukautta Saksassa asuttuani ja palattuani kesälomalta Suomesta ajattelin näin: ”laskeuduin kolmatta kertaa Hampuriin ja tällä kertaa tuntui, että kotiin tultiin.” Olen muuttanut ulkomaille kerran aiemminkin, kahdeksan vuotta sitten ranskankieliseen Kanadaan. Podin koko vuoden ulkopuolisuutta ja pahaa koti-ikävää. En kerta kaikkiaan viihtynyt sisäänpäinlämpiävässä pikkukaupungissa tai asunnossa, jossa kaikki huonekalut ja esineet olivat vieraita. Mietin, että onkohan minussa jokin vika, kun en sopeudu tänne.

2014-04-26 12.04.53

 

Sopeutuminen on monisyinen asia. Siihen tarvitaan sekä omaa aktiivisuutta että toisia ihmisiä. Minä tarvitsin myös tuttuja esineitä. Pelkkä matkalaukullinen vaatteita ei riittänyt luomaan kodin tuntua Kanadassa, jonne lähdin yksin ja ilman mitään kiinnekohtaa. Saksaan sen sijaan muutimme koko omaisuutemme kanssa. Vaikka asunnon oven ulkopuolella olikin ihan vieras maailma, tarjosivat uusien seinien sisälle sijoitetut tutut tavarat riittävästi pysyvyyttä. Tällä kertaa en sitä paitsi muuttanut yksin. Mies jakoi kanssani samat kokemukset uuden edessä, mutta alkuvaihe olisi silti ollut paljon rankempi ilman tuntemattomien apua ja ystävällisyyttä. Minulla oli se onni, että olin alusta lähtien ison suomalaisjoukon ympäröimä. Joistakin heistä tuli nopeasti ystäviä ja sain eri tahoilta neuvoja omalla kielelläni. Tiedostan kyllä sen, että elän expat-kuplassa. Saksan kielen kanssa taistelemisesta kirjoitinkin jo aiemmin. Jos Saksasta tulee pysyvä asuinmaamme, niin jossain vaiheessa on vain otettava itseään niskasta kiinni ja hiottava kieli sujuvaksi ja vaivattomaksi. Kieli ja kulttuuri kulkevat käsi kädessä. Kokeakseni ymmärtäväni ja olevani tasavertainen osa ympäristöäni, on minun osattava paikallinen kieli. Siitä ei vaan voi kiemurrella irti, vaikka der-die-das kuinka ottaisi päähän.

Viinimessuilla

2016-02-21 15.58.50.jpg

Hampurissa järjestetään erilaisia viinimessuja useita kertoja vuodessa. Suomessa tapanani oli käydä viinimessuilla aina kun kynnelle kykenin, mutta täällä aktivoiduin ottamaan asiasta selvää vasta viime vuonna. Sen jälkeen olenkin vieraillut jo kolmilla messuilla. Tämänkertaiset messu olivat nimeltään WeinFrühling16 (”viinikevät”). Tilaisuuden järjestäjä näyttää pystyttävän vastaavanlaisia viinimessuja säännöllisesti ympäri Saksaa.

2016-02-21 14.29.38

Tapahtuma pidettiin Hampurin pörssitalolla, joka on miljöönä oikein viehättävä korkeine kattoineen. Tilassa riitti ilmaa ja luonnonvaloa sadoista messuvieraista huolimatta. Valtaosa näytteilleasettajista oli saksalaisia viinintuottajia. Niiden joukkoon oli eksynyt yksi elsassilainen ja yksi italialainen viinitila sekä pari eri maiden viinejä maahantuovaa firmaa. Tarjonnan painotus ei yllättänyt, sillä saksalaiset rakastavat oman maansa viinejä, etenkin valkoisia sellaisia. Syystäkin, sillä saksalaiset valkoviinit ovat parhaimmillaan huippulaadukkaita ja halvat bulkkiviinitkin ovat useimmiten kelpo arkiviinejä. Olen juonut ensimmäisten Saksan-vuosien aikana niin innokkaasti rieslingiä, että siitä on ollut pakko pitää taukoa. Riesling on Saksan eniten viljelty rypälelajike (22% viljelysalasta), mutta ei tietenkään ainoa. Sen rinnalla maasta löytyy 140 muutakin eri rypälelajiketta. Punaisista lajikkeista yleisin on Spätburgunder (11,5%), joka muualla tunnetaan nimellä Pinot noir.

Sisäänpääsy messuille maksoi 12 euroa ja viinilasista piti maksaa muutaman euron pantti, mutta muita maksuja ei sitten olekaan. Sisäänpääsyn hinnalla saa siis maistella vapaasti esittelyssä olevia 900 viiniä. Osa kävijöistä on viinialan ammattilaisia, jotka etsivät uusia tuotteita valikoimaansa, osa viiniharrastajia ja osa vain aivan tavallisia pulliaisia. Viinitietämys ei ole tarpeen, vaikka toki maistelusta saa enemmän irti, jos tietää mitä haluaa. Viinitalojen edustajat kyllä kertovat mielellään viineistään ja suosittelevat maisteltavia.

Tykkään itse kokeilla viinimessuilla harvinaisempia viinejä tai itselleni vieraampia viinityylejä, joita ei tulisi sokkona ostettua. Tällä kertaa maistoin muun muassa Scheurebe-nimistä rypälettä, joka on saksalainen risteytys viime vuosisadan alusta. Jos pidät Sauvignon Blancista, pidät myös Scheurebestä, niin vahvasti molempia leimaa mustaherukan aromi. Nälän alkaessa hiukoa haimme ystäväni kanssa jättimäisen antipasto-lautasen jaettavaksi ja sen kylkeen erinomaista Ripassoa, jota ostin myös mukaan. Pisimpään viivyin kuitenkin sillä ainokaisella elsassilaisella ständillä. Jos pitäisi valita yksi viinialue, jonka viinejä joisin loppuelämäni, olisi se valkoviinien osalta ehdottomasti Alsace. Niin hyviä olivat nämäkin viinit, että ostin mukaan muutaman pullon ja vaelsin kilisevänä kamelina metrolla kotiin.

2016-02-23 11.39.43

Junaillen Saksassa

Suomalaisilla on sata ja yksi vitsiä ja valituksen aihetta myöhästelevistä junista. ”VR uusi junien aikatauluja, jotta junat olisivat loppuvuonna eri aikaan myöhässä kuin kesällä.” ”Talvi yllätti VR:n (tai myös kevät, kesä ja syksy, katso VR ja neljä vuodenaikaa).” Kävipä kerran niinkin, että juna eksyi matkalla Kouvolaan. Siellä se pieni junaparka harhaili väärillä raiteilla.

2016-02-20 20.36.05

Mutta osataan sitä Saksassakin. Myös täällä kaukoliikenteen junamatkustusta hallitsee yksi kansallinen yhtiö: Deutsche Bahn. Myöhästelevät junat ovat ikuinen riesa. Viime vuosina matkustamista on hankaloittanut myös toistuva lakkoilu, jonka takana ovat olleet veturinkuljettajat. Ilmeisesti sopu on löytynyt, kun lakkoja ei ole ollut noin vuoteen. Mutta sitä ennen niitä olikin tiheästi ja pahimmillaan junaliikenne koko Saksassa oli pysähdyksissä monta päivää. Useimmiten lakkojen aikana edes jotkin vuorot tai edes paikallisjunat ovat kulkeneet. Toisaalta lakko on pysäyttänyt myös kaupunkijunien, siis metroverkostontapaisten S-junien liikenteen ja vaikuttanut pitkämatkalaisten lisäksi myös kaupunkien sisäiseen liikkumiseen. Kerran meinasin itsekin jäädä tien päälle, kun kuulin lakon alkamisesta aivan viime tingassa. Ehdin sännätä Hannoverin rautatieasemalle ja hypätä viimeiseen pohjoiseen lähteneeseen junaan. Hampuriin saavuttuamme asema oli aivan autio, lakko alkoi 13 minuuttia saapumisestamme. Pakko myöntää, että myöhästely ja lakkoilu on kyllä itsellänikin hallitseva mielikuva Deutsche Bahnista, vaikka olenkin vakiasiakas. Deutsche Bahnin omien tilastojen mukaan tämän vuoden tammikuussa 77% kaukoliikenteen junista on pysynyt aikataulussa. Joka neljäs juna siis saapuu perille myöhässä. Se on mielestäni aika paljon. Paikallisjunat sen sijaan ovat aikataulussaan lähes aina.

Paljon matkustavana arvostan kuitenkin sitä, että junat ovat moderneja, siistejä ja nopeita. Hampurin ja Berliinin 300 kilometrin väli taittuu 100 minuutissa. Frankfurtiinkin junailee alle neljässä tunnissa (kirjoitan tätä muuten juurikin Frankfurtista palatessa). Pitkillä matkoilla juna on selvästi autoa nopeampi vaihtoehto, sillä moottoriteiden ruuhkien vuoksi automatkan kesto on täysin ennakoimattomissa. Maksutonta langatonta nettiä ei junissa ole tarjolla (vielä, olen kuullut huhuja että suunnitteilla on) ja mobiiliverkko on Saksassa surkea. Pitää vain asennoitua siihen, että junamatkalla ei tehdä nettiä vaativia juttuja. Puhelimen ja läppärin saa sentään ladattua matkan aikana (paitsi niillä muutamilla reiteillä, joita liikennöivät vanhat ja kälyiset junat).

2015-05-11 20.50.52

Nopeat ja modernit junat eivät tule ilmaiseksi. Normaalihintaiset junaliput ovat Saksassa kalliita. Niin kalliita, että lentäminenkin on välillä halvempaa. Toisaalta hyvissä ajoin ostettuna lipun voi saada alle puoleen hintaan. Jos matkustaa useammin kuin pari kertaa vuodessa, kannattaa hankkia alennuskortti. BahnCard 25 maksaa muutaman kympin ja sillä saa 25% alennuksen kaikista matkoista – myös 25% lisäalennuksen alennuslipuista. BahnCard 50 on jo kalliimpi, 250 euroa vuodessa, mutta sillä saa nimensä mukaisesti liput puoleen hintaan. Lisäksi 50-korttilaiset eivät ole sidottuja tiettyyn junaan, vaan lippu on voimassa sille ostetulla reitillä millä tahansa vuorolla. Alennuskorttilainen voi myös liittyä etuohjelmaan ja ryhtyä keräämään bonuspisteitä vähän samaan tapaan kuin lentoyhtiöiden kanta-asiakasohjelmissa. Yksi euro vastaa yhtä pistettä. Kerrytetyillä pisteillä voi saada esim. upgreidauksen ykkösluokkaan (ei kannata, siellä ei saa edes ilmaista kahvia. Höh.) tai ilmaisia matkoja. Kun vuoden aikana on saanut kasaan 2000 pistettä, siirtyy Comfort-tasolle. Comfort-kortin haltija voi huolettomammin matkustaa ilman paikkalippua, sillä joka junassa on varattu puolikkaan vaunullisen verran istumapaikkoja vain heille. Asemilla on myös pääsy loungeen. En noin niin kuin lähtökohtaisesti mene viettämään aikaa asemalle, mutta joskus juna on sen verran myöhässä tai vaihtoaika niin pitkä, että loungessa on kiva piipahtaa lepäämässä.

Istumapaikkaa ei ole pakko ostaa lippua hankkiessa. Siksi joskus käykin niin, että juna on liian täynnä. Vietettyäni kerran kaksituntisen vaunujen välikössä kaljaa kittaavien jalkapallofanien seassa olen ollut tarkempi paikkalipun ostamisen suhteen. Kaljaa kittaavat jalkapallofanit on ihan kivaa seuraa silloin jos on itsekin menossa matsiin, mutta ei silloin, jos työpäivä on vasta alkamassa. Lapsiperheitä puolestaan ilahduttaa perhevaunu, johon tosin kannattaa ostaa paikkalippu hyvissä ajoin.

2016-02-20 07.43.13

Turistin ei ehkä kannata hommata vuosialennuslippua, mutta on hyvä tietää, että ns. osavaltiolipuilla voi matkustaa yhden päivän aikana yhden osavaltion alueella rajattomasti paikallisjunissa ja yleensä myös isompien kaupunkien paikallisliikenteessä. Jos vaikka Hampurista käsin haluaa käydä Lyypekissä, voi ostaa Schleswig-Holstein-Ticketin. Yhdeltä hengeltä se kustantaa 28 euroa ja jokainen lisähenkilö (maks. 5 matkustajaa per lippu) nostaa hintaa 3 eurolla. Viiden hengen kaveriporukka voi siis matkustaa koko päivän Schleswig-Holsteinin alueella neljälläkympillä. Jotkut ovat tiettävästi tehneet kimppalipuista bisnestä. Lauantaisin kuukausikortilla matkustavat saivat aiemmin ottaa maksutta mukaansa neljä ystäväänsä tai perheenjäsentään. Niinpä jotkut matkustivat koko päivän junilla edestakaisin ja etsivät asemilla itselleen kanssamatkustajia, joilta perivät matkasta pienemmän summan kuin nämä olisivat maksaneet yksinään. Erityisen suosittua tämä oli välillä Hampuri-Berliini, jolla on lyhyt matkustusaika ja kalliit liput. Sittemmin tämä mahdollisuus on kumottu.

Vielä vinkki junamatkailijalle: lataa puhelimeesi DB Navigator -sovellus. Siitä näkee kätevästi kaikki aikatalut ja ne päivittyvät reaaliaikaisesti niin että myöhästymiset on helppo tarkistaa. Koska niitähän tulee. Mutta parasta on, että sovellus toimii myös julkisen liikenteen reittioppaana kaupunkien sisällä.