Vakuutusten viidakko

2016-07-29-16-45-30-1

Saksalaiset käyttävät paljon asiantuntijapalveluita, joita Suomessa ei juuri harrasteta. Monien mielestä veroneuvojan palkkaaminen on aivan välttämätöntä (itse tosin taistelin veroilmoituksen menestyksellisesti itse kasaan). Minullakin on nykyään vakuutusmeklari. Ja uutuutena myös lakimies, johon piti turvautua juurikin vakuutusasioissa.

Kaikkein tärkein ja kaikille pakollinen vakuutus Saksassa on tietenkin sairasvakuutus (Krankenversicherung). Sairaskassa valitaan itse ja vakuutusmaksu pidätetään palkasta. Jos tuloja ei ole, voi kuulua ilmaiseksi aviopuolisonsa vakuutukseen (ja lapset vanhempiensa vakuutukseen). Työttömien ei tarvitse maksaa vakuutusmaksua, mutta tulottomat, jotka eivät saa mitään tukia, joutuvat maksamaan itse sairasvakuutuksen minimimaksun (noin 150 euroa kuukaudessa). Auton omistajan on pakko hankkia liikenneturvavakuutus (Kfz-Haftpflichtversicherung), aivan kuten Suomessakin. Näiden lisäksi on koko joukko vakuutuksia, jotka eivät ole pakollisia, mutta joita kyllä aivan välttämättöminä suositellaan.

Yksi näistä must have -vakuutuksista on yksityishenkilön vastuuvakuutus (Privathaftpflichtversicherung). Se kattaa kolmannelle osapuolelle koituvat vahingot, jotka vakuutuksen ottaja tai hänen perheenjäsenensä on tuottanut. Tämän hankin sen jälkeen, kun vähän joka puolelta toitotettiin sen tärkeyttä eikä vakuutus maksa montaa kymppiä vuodessa. En ole vielä joutunut turvautumaan siihen, mutta varsinkin lapsiperheissä voi tietenkin aina sattua ja tapahtua. Lapsi potkaisee pallon naapurin ikkunasta läpi? Ei haittaa, vastuuvakuutus kattaa.

Kovasti myös suositellaan oikeusturvavakuutusta (Rechschutszversicherung), joka kattaa mahdolliset oikeudenkäyntikulut. Sellaista minulla ei ole, mutta saattanen kyllä hankkia, etenkin kun nyt ensimmäistä kertaa tuli tarvetta lakimiehen palveluille. Muistatteko kesäisen automatkamme Italiaan, jonne nappasin lennosta vuokra-auton, kun oma koslamme kosahti lähtöpäivän aamuna? Vuokra-autoa varatessa buukkasin myös lisävakuutuksen, joka kattaa vahinkotapauksessa omavastuuosuuden. No, tietenkin autoa kolhittiin Italiassa, joten heti paluuni jälkeen täytin sähköisen vahinkoilmoituksen vakuutysyhtiölle ja skannasin mukaan kaikki ohjeiden mukaiset paperit. Aikanaan sain sähköpostia, jossa peräänkuulutettiin vielä auton korjausarviota. Siihen koko homma meinasi tyssätä. Vuorafirma ei nimittäin vastannut yhteydenottoihini ja vakuutusyhtiö pysyi tiukkana: ei korvausta ennen kyseistä paperia. Kyseenalaistin kyllä sen, mihin sitä tarvitaan, olihan minulla todiste siitä että vahinko oli tapahtunut ja vuokrafirma oli pidättänyt omavastuuosuuden luottokortiltani. Ja jos vakuutuksen piti kattaa nimenomaan omavastuu, niin miksi heitä kiinnosti tietää, kuinka paljon auton korjaaminen oikeasti tuli vuokrafirmalle maksamaan? Kun tulosta ei meinannut syntyä, niin käännyin lopulta tutun lakimiehen puoleen. Kas kummaa, johan alkoi homma edetä. Tänään sain vihdoin – 2,5 kuukauden kuluttua vahinkoilmoituksen tekemisestä – päätöksen, että koko 975 euron omavastuuosuus korvataan minulle. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja lakimieskin laskutti minulta vain tunnin työn. Mutta ikinä ei tiedä, millaisista asioista tulevaisuudessa saattaa joutua tappelemaan oikeusteitse, joten oikeusturvavakuutus voisi tosiaan olla hyvä olemassa.

Ystävien kanssa tuli äskettäin puhetta siitä, että heidän miehensä ovat hommanneet henkivakuutukset. Sen tärkeyttä pohdiskeli myös Puutalobaby-blogin Krista äskettäin. Aiemmassa elämänvaiheessa ei henkivakuutus tullut mieleenkään. Mitäpä iloa jostain kertakorvaussummasta vanhemmilleni olisi ollut, jos minä olisi ottanut ja kuollut? Mutta nyt kun miettii oman perheen pärjäämistä ihan jo taloudelliselta kannalta siinä tapauksessa, että toiselle tapahtuisi jotain, niin vakuutus alkaa tuntua hyvältä ajatukselta. Eikä pelkästään kuolemantapauksen varalta, vaan myös mahdollisen työkyvyttömyyden osalta. Vakuutukset ovat aina asioita, jotka hankitaan pahimman mahdollisen skenaarion varalta. Niissä maksetaan siitä toivosta, että niihin ei tarvitsisi turvautua. Optimistinkin on syytä hyväksyä se mahdollisuus, että kaikki ei mene aina putkeen.

Mitähän seuraavaksi? Testamentti..? Hoitotestamentti..? Kertokaapa te, mitä vakuutuksia olette katsoneet tarpeellisiksi.

Ihanan kallista

2016-07-04 13.06.39.jpg

Kun viime viikolla ajoimme Sveitsin läpi, huokailin koko matkan maisemien kauneuden vuoksi. Haluan tänne seuraavalle lomalle! henkäisin miehelleni. Mutta Zürichissä kuljeskellessa maan hintataso alkoi konkretisoitua. Pysähdyimme lounaalle aivan tavalliseen, normaalihintaiseen paikkaan ja tilasimme annokset lounaslistalta. Kaksi pääruokaa ja yksi pieni lasi viiniä maksoivat yhteensä 68 frangia mikä on melkein saman verran euroissa. Jäimme miettimään, onko sveitsiläisilläkään varaa syödä säännöllisesti ulkona näillä hinnoilla. Keskipalkka maassa on toki yli 6000 euroa, mutta lounashinta on silti moninkertainen naapurimaihin verrattuna. Lomakohteena Sveitsi ei enää tuntunutkaan niin houkuttelevalta.

Intouduin sitten vertailemaan elinkustannuksia eri kaupungeissa. Netistä löytyy siihen tarkoitukseen sivustoja, joihin käyttäjät ovat syöttäneet asuinpaikkansa hintatietoja. Vertailtavaksi voi valita kaksi kaupunkia. Esimerkiksi Expatistan-sivustolla näytetään hintatietoja asumisesta, ruoasta, ravintoloista, vaatteista, julkisesta liikenteestä ja niin edelleen. Asumisen suhteen on vertailtu 85 neliön asuntoja kalliilla, normaalilla ja edullisella alueella ja vastaavasti 45 neliön asuntoa samoilla spekseillä.

zurichberlin

Sivuston vertailun perusteella Zürich on kokonaisuudessaan melkein tuplasti kalliimpi kuin Berliini. Esimerkiksi asuminen on 129% kalliimpaa alppimaassa kuin Saksan pääkaupungissa. Berliini onkin tosin tunnettu edullisesta asumisen hintatasostaan, joskin hinnat ovat viime vuosina olleet rajussa nousussa.

Entä mikä mahtaa olla hintaero entisen ja nykyisen kotikaupunkini välillä? Näppituntumalla sanoisin, että Hampuri on reilusti Helsinkiä halvempi. Ruokakauppalasku on aina paljon pienempi kuin Suomessa ja ravintoloissa ja kahviloissa selviää poikkeuksetta pienemmällä loppusummalla. Yllätyinkin kovasti, kun lopputulos oli tämä:

hamburghelsinki

Hampurissa asuminen on siis kokonaisuudessaan ainoastaan 9% edullisempaa kuin Helsingissä! Vuokra-asuntojen hinnat ovat täällä kovat. Isommissa asunnoissa hintaero ei välttämättä ole merkittävä, sen sijaan yksiöitä ja pieniä kaksioita Hampurista voi löytää paljon edullisemmin. Omistusasuminen ei ole Saksassa lainkaan niin suosittua kuin Suomessa ja se onkin suhteessa kalliimpaa kuin vuokralla asuminen. Hampurissa kalleimmilla alueilla neliöhinta voi nousta seitsemääntuhanteen euroon – aivan kuin Helsingissäkin. Ruoka, alkoholi ja ulkona syöminen ovat niitä asioita, joissa Hampuri on selvästi Helsinkiä halvempi.

Mielenkiintoisia tilastoja! Miltä näyttää vertailu Helsingin ja oman kotikaupunkisi välillä? Kokeile täällä: https://www.expatistan.com/cost-of-living

Flammkuchen, saksalaisten versio pizzasta

2016-06-18 19.58.31-2

Vähän siellä sun täällä Hampurissa on ruokalistalla tarjolla Flammkuchenia. Se on oikeastaan elsassilainen ruoka, joten oletan sitä löytyvän vieläkin enemmän eteläisestä Saksasta. Alsacessa, siis Ranskan puolella, tämä ruokalaji tunnetaan nimellä Tarte flambée. Siinä on ohut pohja, pizzaa ohuempi ja rapsakampi, päällä ranskankermaa ja klassisimmillaan pekonia (laardia) tai savukinkkua ja sipulia. Siinäpä se.

Hampurissa saat Flammkuchenin aina eteesi suorakaiteen muotoisena puulankulla. Muoto selittynee sillä, että ravintoloissa käytetään aina valmispohjia(!). Siihen sitten valmiita kinkkukuutioita, vähän ranskankermaa ja sipulia, niin jo on katteet kohdillaan – ja lopputulos täsmälleen sama kuin kotona tehdyssä. Vuosia meni, ennen kuin keksin, että tämähän on tosiaan nopea tehdä kotonakin. En nimittäin ikinä ole innostunut valmispohjista, mutta viime vuoden puolella käänsin jo takkini pizzapohjien suhteen. Kaksi vuorokautta kylmäkohotetut artisaanipizzaviritelmäni vaihtuivat kaupan valmistaikinaan, joka on nopeaa, helppoa ja ihan kelvollista syötävää. Oli siis vain ajan kysymys, koska siirtyisin myös valmiisiin Flammkuchen-pohjiin.

2016-06-18 20.07.26

Ystävän luona innostuin erityisesti versiosta, johon tuli ranskankerman lisäksi päärynöitä ja sinihomejuustoa. Taidanpa pyöräyttää sellaisen taas pian uudestaan. Kokeile itsekin yhdistelmää ohuenohueksi kaulitun pizzapohjan päällä. Ja jos satut matkustamaan Alsaceen, niin älä missään nimessä ohita alkuperäistä tarte flambéeta. Parhaimman sellaisen ikinä olen syönyt Colmarissa. Klassiset täytteet, mutta lisäksi paikallista Munster-juustoa.

Eläintarha metsässä

2016-06-18 14.50.43-1

Olemme aika laiskoja koluamaan lähiseudun nähtävyyksiä. Ne harvat viikonloput, kun olen vapaalla, vietämme mielellämme kotioloissa tai käymme lähinnä lähistöllä kävelyllä ja ravintolassa. Eilen kuitenkin repäisimme ja päätimme lähteä autoilemaan. Muistelin kuulleeni jonkun ystäväni kehuvan Wildpark Schwarze Bergeä, joka sijaitsee Hampurin eteläpuolella, vajaan kolmenkymmenen kilometrin päässä kotoamme. Sinne siis! Etelän suuntaan ajaminen on liikenteen suhteen aina arpapeliä, sillä Elben toiselle puolelle pääsee vain kahta reittiä: joko siltaa tai tunnelia pitkin. Molemmat ovat pahasti ruuhkautuneita aamuisin ja iltapäivisin, joskus myös viikonloppuisin. Tällä kertaa onni oli myötä ja autot jonottivat vain toiseen suuntaan, siis pohjoiseen ja meren rantaan päin.

2016-06-18 13.53.33

Olin varautunut, että perillä meitä odottaisi jokin maatilatyyppinen paikka, jossa lapset voisivat silitellä lampaita ja niin edelleen. Mutta en osannut odottaa näin upeaa paikkaa. Villieläinpuisto on rakennettu metsään, 50 hehtaarin alueelle. Jo pelkkä käyskentely metsässä on elämys. Puut ovat ainakin tuplasti suomalaisia pitempiä, mikä luo satumaisen tunnelman. Puiston toisessa päässä metsä laskeutuu laaksoon, jonka pohjalla on suuri lampi. Täällä käyskentelee vapaina iso lauma kauriita, joita voi syöttää. Eläinten ruokapusseja voi ostaa sisäänkäynnin luota.

2016-06-18 14.32.36

Osa eläimistä kulkee vapaasti ihmisten seassa, kuten sisäänkäynnin lähistöllä olevat kesyt mustat siat. Osa on aitauksessa, jonne saa mennä eläimiä silittelemään. Sääliksi kävi lampaita ja pikku karitsoja, joita yli-innokas lapsemme toisten taaperoiden tavoin jahtasi. Jotkut eläimet ovat ymmärrettävästi aitojen takana. Susille, hirville ja karhuille oli omat suuret aidatut alueet, jotka eivät olleet tavallisten eläintarhojen tapaan pieniä ja karuja, vaan oikeita, laajoja metsäalueita. Ne oli rakennettu rinteeseen niin että yleisö saattoi tarkkailla eläimiä aidan yli ylhäältä päin. Keskellä puistoa oli myös puinen näkötorni, johon en harmi kyllä ehtinyt kiivetä, sillä lapsi kuukahti totaalisesti kaiken eläinten perässä juoksentelun jälkeen. Sitä ennen olimme istuneet hetken katselemassa lintujen lentonäytöstä, joka ei kuitenkaan tehnyt kovin suurta vaikutusta. Mutta kokonaisuudessaan paikka oli niin hieno, että tulemme varmasti uudestaan piknik-varusteiden kera.

Schwarze Berge on avoinna vuoden jokaisena päivänä. Sisäänpääsy on aikuisilta kympin ja yli 3-vuotiailta lapsilta 8 euroa. Alueelta löytyy ravintola, kahviloita, leikkipuisto ja leirintäalue. Me saavuimme paikalle autolla, mutta julkisillakin pääsee: Harburgin S-asemalta perille tuo bussi 340.

Kasvatuksellisia kulttuurieroja

2016-05-01 14.45.12

Iik, sokeria!

Kun tyttäremme syntyi, romanialainen anoppini lahjoitti hänelle korvakorut. Romaniassa kaikkien tyttövauvojen korvat rei’itetään pian syntymän jälkeen. Muutenhan tyttöjä ei erota pojista. Me olimme kyllä ilmaisseet jo etukäteen, että emme missään nimessä suostu moiseen, mutta anoppi varmaan arveli meidän muuttavan mielemme. Tuntui kauhistuttavalta ajatukselta tuottaa vauvalle kipua pelkän turhamaisuuden takia. Mieheni on asunut jo niin kauan poissa kotimaastaan, että hän on monilta tavoiltaan ja ajattelutavoiltaan länsimaistunut. Niinpä hän oli samaa mieltä kanssani.

Ylipäänsä suurempia törmäyksiä romanialaisen ja suomalaisen kasvatuksen välillä ei ole ilmennyt kotonamme vaan ennemmin lomilla anoppilassa. Aikana ennen lasta suhasimme taksilla joka paikkaan, koska se vaan on Romaniassa aivan käsittämättömän halpaa. Lapsen saatuamme liikkuminen vaikeutui. Eihän romanialaisissa takseissa ole mitään turvaistuimia, ei usein edes turvavöitä. Mieheni ystävä piti minua ylihysteerisena, kun emme suostuneet tulemaan heille taksilla tästä syystä lapsemme ollessa puolitoistavuotias vaan valitsimme kolmen kilometrin kävelyn lumisateessa. Lapsi syliin vaan taksissa, ei noin lyhyellä matkalla mitään tapahdu. Niin, eihän kaupungeissa tapahdu ikinä liikenneonnettomuuksia. Varsinkaan lumikeleillä, kun autoissa ei välttämättä ole talvirenkaita. Viime joululomalla marmatin miehelle rengasasiasta, kun taksi luisteli kurveissa (ollessamme matkalla kahdestaan ravintolaillalliselle, luksusta!). Mies kysyi kuskilta, että ”anteeksi, mahtaako teillä olla talvirenkaat?” ja sai vastauksesi tuhahduksen. Totta kai on, sehän on pakollista! Tosin hänellä on talvirenkaat vain takana(!!).

Korvakorujen lisäksi Romaniassa tyttölapset kuorrutetaan pinkillä, kimalteella ja tyllillä. Kitsch-estetiikka on suosiossa myös aikuisten naisten keskuudessa. Ei ole olemassa liian lyhyitä hameita tai liikaa meikkiä. Morsiamet meikataan häihin tunnistamattomiksi. Sen sain tuta, kun erehdyin menemään ennen häitämme meikattavaksi mukanani kuva haluamastani meikkityylistä. Lopputulos ei ihan vastannut käsitystäni ja kuvan mukaista viime vuosisadan puolivälin Hollywood-glamouria. Ennen häätilaisuutta kävin anoppilassa pyyhkimässä puolet silmämeikistä pois.

2014-03-12 15.58.06

Eteläisemmillä mailla unisex-väreihin puettua vauvaa luultiin AINA pojaksi

Romanialaiset ovat lapsirakasta kansaa. Jo seurustelumme alkuvaiheessa kiinnitin huomiota siihen, miten luontevasti mieheni leikki lasten kanssa. Tunteiden osoittaminen ja fyysiset hellyydenosoitukset ovat normi. Suomessa asuessamme jouduin huomauttamaan miehelle, että hän ei kerta kaikkiaan voi silittää tuntemattomien lapsien hiuksia tai joku soittaa pian poliisit. Tunnekylmyys olikin asia, joka miestäni ahdisti Suomessa. Koetin selittää, että kyllä ne tunteet voivat olla voimakkaitakin, mutta niiden ilmaisu on erilaista. Jos on kasvanut kodissa, jossa ei paljoa halailtu, niin miten se voisi olla luontevaa myöhemminkään?

Lueskelin raskaus- ja pikkulapsiaikana paljon suomalaisia vauvalehtiä, perheblogeja ja jopa niitä paljon parjattuja keskustelufoorumeitakin. Niinpä olin hyvin indoktrinoitu siihen, miten lasta hoidetaan suomalaisittain oikealla tavalla. Syötin vauvalle itse tehtyjä luomusoseita siinä järjestyksessä kuin suomalaisissa ohjeissa neuvottiin totuttamaan vauvaa eri ruoka-aineisiin. Kokeilin sormiruokailua. Nukutin lasta parvekkeella. Ruokailun suhteen höllensin normejani vasta myöhemmin. Suomessa sokeri on itse isästä perkeleestä ja sen antamista lapsille paheksutaan äänekkäästi. Saksassa päiväkodeissa tarjoillaan usein jälkiruokaa, joissakin kuulema karkkiakin. Toisaalta kaupoissa on hyvin valikoimaa sokerittomista, terveellisistä välipaloista pikkulapsille. Mies hemmottelee mielellään lasta herkuilla. Heillä on tapana käydä kahdestaan kahvilassa viikonloppuisin kun olen töissä. En jaksa murputtaa satunnaisista pullista ja jäätelöistä, mutta nalkutan kyllä siitä, kun mies ja tytär nautiskelevat yhdessä salamia. Vaikka pitäähän puoliksi romanialaisen lapsen oppia romanialaisille tavoille. Mies on itse kasvanut suurin piirtein pelkällä salamilla.

Sitten on tietysti vielä tämä saksalainen kulttuuri, jonka keskellä elämme suomalais-romanialaisessa kuplassamme. Saksalaisesta kasvatusihanteesta olen saanut jotain kuvaa päiväkodin perusteella sekä tarkkailemalla vanhempia lapsineen leikkipuistoissa. Lapsia tunnutaan kannustavan itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen. Päiväkodissa jo yksivuotiaat opetetaan tuomaan lautanen pois pöydästä ruoan jälkeen ja pyyhkimään jälkensä. Aikuiset eivät puutu lasten kaikkiin kinoihin, vaan antavat lasten selvitellä keskenään riitansa. Leikkipuistoissa vanhemmat eivät juoksentele telineiden ympärillä varmistamassa lapsen selustaa. Asenne tuntuu olevan se, että jos lapsi osaa itse kiivetä ylös, hän myös osaa tulla itse alas. Ja jos lapsi ei osaa itse kiivetä johonkin, niin häntä ei nosteta sinne. Lapsen pitää yrittää itse. Minussa taitaa olla hitunen helikopterivanhempaa, sillä lapsi yleensä vaatii minua apuun jos hän kaatuu. Päiväkodissa huikataan, että ei käynyt mitenkään, ylös vaan! Arvatkaa vaan toimiiko se, jos minä huutelen moista..?

Millaisia näkemyseroja kasvatuksessa olet itse huomannut suomalaisen ja asuinmaasi kulttuurin välillä?

Pyöräilykulttuuria Hampurissa

Olin aiemmin kova pyöräilemään. En siis mikään pyöräilyn harrastaja, vaan hyötyliikuntapyöräilijä. Pyöräillen pääsee kätevästi ja nopeasti paikasta A paikkaan B. Kun asuin vielä Helsingissä, jätin useana vuonna julkisen liikenteen matkakortin hankkimatta maalis-syyskuulle, joten kuljin ihan kaikkialle pyörällä. Entisestä kodistani Käpylästä pääsi näppärästi työpaikalle keskustaan Keskuspuistoa pitkin, matkan varrella oli vain kahdet liikennevalot.

Hampurissa aloin ottaa kaupunkia kunnolla haltuun vasta kevään koittaessa ja hypätessäni taas pyörän selkään. Pyöräillessä oppii hahmottamaan katuja ja reittejä aivan toisella tavalla kuin autosta saati sitten metrosta käsin, ja laajemmalla alueella kuin mitä kävellen ehtisi kartoittamaan. Matka kotoa töihin on itse asiassa aika saman pituinen kuin Helsingissä, viitisen kilometriä, joten se on aika ihanteellinen pyörämatka. Matka-aika vaan on pitempi, sillä reitti kulkee kaupungin läpi ja vaatii jatkuvaa liikennevaloissa pysähtelyä. Lapsen saatuani olen kuitenkin laiskistunut ja kuljen useammin metrolla tai – kauhistus sentään – autolla. Vauvavuonna en voinut pyöräillä kun kuljetin lasta vaunuissa ja senkin jälkeen on pyörä saanut lepäillä pitkät tovit. Mutta nyt taas näillä keleillä olen polkenut ahkerasti asioilla.

2016-06-07 11.19.09

Hip hei! Kaupunginosani pääkatua on remontoitu ahkerasti ja nyt siihen on maalattu kunnolliset pyöräkaistat. Tätä iloa tosin riittää vain noin 300 metrille…

2016-06-07 11.22.18

…ja sitten palataan taas ruotuun ja jalankulkijoiden sekaan. Vasemmanpuoleinen osa jalkakäytävästä on varattu pyöräilijöille.

Aivan aluksi en tajunnut, että useimmat jalkakäytävien pyörätiet ovat yksisuuntaisia. Manailin kapeita pyöräkaistoja ja ihmettelin mulkoiluja, joita sain osakseni vastaantulijoilta. Sittemmin opin pyöräilemään oikealla puolella kuten kunnon saksalainen – joskin huomasin, että muutkin saattavat huolettomasti käyttää kumpaa puolta vaan. Hankin pian pyörään sekä etu- että takavalon, sillä kuulin, että poliisi pysäyttää ja sakottaa ahkerasti valottomia. Pimeällä polkiessa valo on ihan oikeasti myös turvallisuuskysymys, sillä kadut on valaistu huomattavasti huonommin kuin Suomessa. Iltaisin kotikulmilla on oikeasti pimeää.

Hampuri ei mielestäni ole mikään loistava pyöräilykaupunki. Hyviä pyöräteitä on vain siellä täällä. Useimmiten pyöräilijöille on varattu kapea kaista jalkakäytävästä. Eteneminen on möykkyisää, vähän väliä pitää väistellä jalankulkijoita sekä hengittää edellä pyöräilevän niskaan. Pyöräilijöiden tempo on nimittäin paljon hitaampi kuin Helsingissä (jossa toisaalta onkin niitä hulluja ”pois alta!” -wannabekilpapyöräilijöitä). Minä pyyhällän useimpien ohi mekossa ja korkkareissa. Toinen ihmetyksen aihe on se, että vastaantulevat pyöräilijät meinaavat usein väistää väärältä puolelta. Siis ihan toisin kuin autoillessa, eihän silloin ikinä yritä koukata vastaantulijan vasemmalta puolelta. Tätä on tapahtunut niin monta kertaa, että se tuntuu olevan ihan opittu juttu.

Pyöräily vaikuttaa olevan Hampurissa kovassa huudossa myös sen perusteella, miten paljon lähikulmillani pyöräkauppoja. Alusta asti kiinnitimme huomiota myös siihen, että kadunvarret ovat täynnä polkupyöriä ja monet niistä näyttävät lojuneen paikallaan vuosikausia. Nämä hylätyt, mutta lukitut pyörät ovat edelleen minulle mysteeri. Kyse ei voi olla varastetuista pyöristä, kun ne tosiaan on lukittu. Onko omistaja kenties hukannut avaimet? Mutta miten niin on voinut käydä kymmenien tai satojen pyörien kohdalla yhdessä kaupunginosassa? Ehdotuksia?

Veroilmoitusrumba

2016-05-18 15.18.47

Alan olla loppusuoralla jokavuotisen haasteen selättämisessä: veroilmoituksen laatimisessa. Saksalaisella verojärjestelmällä on hankala maine. Maassa on siksi kokonainen veroneuvojien (Steuerberater) ammattikunta. Heidän taksansa ovat huiman korkeita, joten moni on veroneuvojan puoleen kääntymisen sijaan liittynyt veroyhdistykseen, jonka tuloihin sidottua vuosimaksua vastaan saa veroneuvontaa. Tiedän saksalaisia, joiden mielestä veroilmoitus on niin täyttä hepreaa, että sitä ei voi millään laatia itse. Koska olen aina pitänyt haasteista, päätin että minäpä selviän tästä ihan omin voimin.

Ensimmäisen kerran tein veroilmoituksen menestyksekkäästi kaksi vuotta sitten. Avuksi hankin Wiso Steuer Sparbuch– nimisen ohjelman. Se maksoi muutaman kympin ja osoittautui kullanarvoiseksi. Syötin sinne tietojamme ja ohjelma puolestaan kertoi, mitä mikäkin otsikko tarkoitti, milloin jonkin kohdan täyttäminen oli puutteellista ja mitä vähennyksiä saattaisimme vielä saada. Lopuksi täytetyn veroilmoituksen pystyi siirtämään suoraan valtion sähköiseen verojärjestelmään. Ohjelma myös kertoi, mistä jutuista piti vielä lähettää perässä kuitit. Muistilistan vaadittavista kuiteista ja valmiin saatekirjeen verotoimistoon sai tulostettua suoraan ohjelmasta. Ensimmäisellä kerralla päätös tuli jo parissa viikossa ja rahatkin saman tien. Viime vuonna taisin lähettää veroilmoituksen pahimpaan ruuhka-aikaan, sillä päätöksen saamisessa kesti pari kuukautta. Molemmilla kerroilla sain kaikki vähennykset, joita olin hakenutkin.

Jos avioliitossa oleva pari tekee yhteisen veroilmoituksen (oletusarvo), niin se tehdään miehen nimellä. Meinasin repiä pelihousuni, kun täytin ensimmäistä kertaa veroilmoitusta enkä voinut syöttää tietojen antajan kohdalle omaa nimeäni. Tuolloin miehelläni oli vain apuraha, joka ei ollut verotettavaa tuloa ja niinpä veroilmoitukseen tuli muutenkin vain minun tuloni ja vähennykseni. Mutta silti se piti tehdä miehen nimissä. Mikä maa tämä oikein on?? No sellainen maa, jossa on käytössä myös monenlaisia titteleitä:

tittelit

Verotuksessa voi vähentää kaikenlaisia mielenkiintoisia asioita. Osittain ne ovat samoja kuin Suomessa, kuten vaikka työmatkakuluja, työhuonevähennys kotona työskentelevältä tai kotitalousvähennys (20%). Tässä listaa joistakin asioista, joista tänä vuonna hain vähennystä tai jota vero-ohjelma ehdotteli minulle:
– kakkosasunnon vuokra, kun työpaikka on toisella paikkakunnalla (niin kuin meillä miehen tapauksessa), huonekalut ja muutto sinne, matkat kodin ja kakkosasunnon välillä sekä päiväraha työpaikkakunnalla oleskelun ensimmäiseltä kolmelta kuukaudelta
– päiväkotimaksut
– kirkollisvero
– veroneuvojan kulut tai vero-ohjelman hankintahinta(!)
– liikennevastuuvakuutus ja yksityinen vastuuvakuutus
– vuokran ns. sivukulut (Nebenkosten) siltä osin, kun ne koskevat työvoiman käyttöä (esim. talonmies)
– työpaikan hankkimisesta koituneet kulut, ts. matka työhaastatteluun
– passin hankinta, jos on työmatkoja ulkomaille
– ns. poikkeukselliset kustannukset (außergewöhnliche Belastungen), jotka ylittävät tietyn summan; näihin voi laittaa vaikkapa lääkäri- ja hammaslääkärikuluja, silmälasien tai erityisten apuneuvojen hankinnan. Tämän pointtina tuntuu olevan tasata kuluja niiltä, joilla on vamma tai sairaus, joka aiheuttaa kohtuuttomia kuluja.

Veroilmoituksen täyttäminen itse vie minulta aina paljon aikaa. Ensimmäisellä kerralla kului tuntikausia pelkän terminologian ja systeemin selvittelemiseen. Joka vuosi pitää hetken haeskella, että mihin kohtaan mikäkin vähennys kuuluu. Säilytän nykyään kaikki kuitit, joiden suinkin voin kuvitella sujahtavan veroilmoitukseen. Google laulaa, kun sitten etsin esimerkkejä vähennyskelpoisista asioista. Moni ulkoistaa veroilmoituksen tekemisen siksi, ettei jaksa käyttää aikaa siihen. Toisaalta veroneuvojaakin varten pitää käydä läpi ja järjestellä kuitit ja tositteet. Siitä on vain askel itse ilmoituksen täyttämiseen. Voi olla, että veroneuvoja keksisi vielä joitain vähennysmahdollisuuksia, joita en ole tullut ajatelleeksi. Toisaalta uskon, että olen kyllä huomioinut ainakin ne suurimmat vähennyksien kohteet, joten veroneuvojan palkkion jälkeen emme välttämättä jäisi yhtään enempää plussalle. Sitäpaitsi tunne siitä, kun selviytyy jostain vaikeasta tehtävästä, on korvaamaton. Selvisin! Pärjäsin! Osasin! Ja saksaksi vielä!

Lakanagate

lanakat pinossa

Lapsuuden äänimaisemaan kuuluu erottamattomasti mankelin louskutus alakerran kodinhoitohuoneessa lauantaisin. Siellä pyörivät juuri viikatut lakanat. Viikkaamiseen jaloon taitoon minut perehdytettiin jo pienenä. Niinpä oikeaoppisen viikaamisen liikkeet ovat lihasmuistissani. Jatkoin lakanoiden viikkaamista jopa opiskelijayksiössäni, vaikka minulla ei ollut mankelia. Yksinään viikkaaminen on hieman haastavaa. Kiipesin pöydän päälle, että sain roikotettua lakanaa suorana ja käänneltyä sitä haluamallani tavalla. Sittemmin olen koulinut mieheni oikeaoppisen lakananviikkaamisen saloihin. Jossain vaiheessa jaksoin jopa silittää kaikki lakanat, mutta siitä on jo ikuisuus. Pelkällä viikkaamisellakin lakanat saa riittävän sileiksi makuuni.

Hesari nosti äskettäin viikkaushommat valokeilaan artikkelillaan Lakananveto on pohjoismainen tapa. Hihittelin jutulle lauantai-iltana taksissa kotiin palatessani. Siinä maalailtiin kuvaa koko kansakuntaa ja perheitä yhdistävästä wanhasta perinteestä. Havainnoillistajana oli sekä video että lakananvetoa tanssina esittelevä kuvasarja. Rituaaliin kuuluu myös, että toinen osapuoli dominoi. Jutun mukaan se on useimmiten nainen, mutta lapsuudenperheessäni koko lakananvetämis- ja mankelointiruljanssia hallinnoi isä. Kyllä ei sopinut lapsen haastaa isän arvovaltaa vaikkapa taittamalla lakanaa toiseen suuntaan.

muotoonommeltu lakana

Jutussa kerrotaan, että lakananveto on erityisesti Euroopan luterilaisia alueita yhdistävä tapa. Saksalaiset kuulema taittelevat lakanat samalla tavalla kuin suomalaiset. Tässä kohdin on pakko jättää eriävä mielipide: Saksassa ei nykyään myydä muita kuin muotoonommeltuja lakanoita. Niitä ei vaan voi viikata perinteisellä tavalla. Olen etsinyt kaikkialta tavallisia lakanoita, mutta tähän asti olen joutunut kuskaamaan niitä Suomesta. Hiljattain annoin periksi ja tilasin taloutemme ensimmäisen muotoonommellun lakanan. En sentään sellaista froteista hirvitystä, kompromissi suomalaisen ja saksalaisen lakanaperinteen välillä sai luvan olla muotoonommeltu puuvillasatiinilakana. Siellä se nyt lepää sängyssämme. Pakko myöntää, että se näyttää siistimmältä ja pysyy paikallaan paremmin kuin tavallinen lakana. Mutta ihmisellä on juureton olo, kun hän ei tiedä, miten lakana nyt pitäisi taitella.

Kahden hipin tarina

P1010841

Olipa kerran kaksi poikaa, jotka syntyivät muutaman vuoden välein sodanjälkeiseen Berliiniin. Äitinsä kuoltua he joutuivat orpokotiin. Joitakin vuosia myöhemmin toinen veljeksistä adoptoitiin. Hänen adoptioäitinsä oli itäberliiniläinen taiteilija, kuvanveistäjä. Veljekset joutuivat eroon toisistaan, mutta pitivät edelleen yhteyttä. Orpokoti sijaitsi länsi-Berliinin puolella, joten siellä asunut veli pystyi vierailemaan rajan takana itä-Berliinissä.

Rajan pahamaineisemmalle puolelle päätynyt veli tuntui saaneen hyvän osan. Hänen adoptioäitinsä menestyi ammatissaan, jopa niin hyvin, että puolue lahjoitti hänelle kiitokseksi ansioistaan talon, jonka ateljeessa hän jatkoi työskentelyä kuolemaansa saakka. Hänen adoptiolapsensa oli teräväpäinen poika, joka suoritti lopulta tohtorintutkinnon ja päätyi vakituiseen tutkijanvirkaan yliopistolle. Itäberliiniläisenä hänellä oli toki rajoitettu sanan- ja liikkumisenvapaus, mutta työnsä vuoksi hän pääsi välillä osallistumaan ulkomaisiin seminaareihin.

Veljeksistä toinen, se, joka oli jäänyt orpokotiin länsi-Berliiniin, ei jäänyt älynlahjoissa jälkeen. Hän aloitti oikeustieteen opinnot ja tapaili tyttöä, joka oli oivaa vaimoainesta. Eräänä päivänä hän autoa ajaessaan katsoi itseään taustapeilistä ja kysyi: haluanko minä todella tälläista elämää? Siinä samassa hän jätti taakseen kaiken, tyttöystävän, opiskelupaikan ja turvatun tulevaisuuden ja lähti maailmalle. Suurimman osan elämästään hän vietti kauko-idässä; Japanissa, Goalla ja Thaimaassa. Hippinä muiden hippien keskuudessa, ikuista jointtia poltellen, vapaasta elämästä nauttien. Näin vierähti vuosikymmeniä.

Vihdoin routa ajoi porsaan kotiin. On turha kysellä mitä tarkkaan ottaen tapahtui, vastaukseksi saa vain rönsyileviä sivulauseita, mutta eräänä päivänä hän otti ja lähti viimeisimmästä tukikohdastaan yhtä äkillisesti kuin oli sinne saapunutkin. Siinä vaiheessa hän oli jo eläkeikäinen, jos nyt vaeltavan kulkurin elämästä voi jäädä eläkkeelle. Mutta vanha hippikin saa sentään kansaneläkettä. Viimeisimmät vuodet veljekset ovat asuneet jälleen yhdessä. Heidän kotinsa on se sama ateljeetalo, jonka toisen veljeksen edesmennyt adoptioäiti oli saanut lahjaksi valtiolta.

Veljesten elämä oli päällisin puolin hyvin erilainen. Toinen heistä oli saavuttanut yhteiskunnallisesti arvostetun statuksen ja toista voitaisiin kuvailla sanalla pummi. Silti heissä paloi sama liekki. Molemmat olivat hippejä, mutta vain vähän eri kuorissa. Heitä yhdisti uteliaisuus, avarakatseisuus, elämänilo ja uskomaton vieraanvaraisuus. Tutut ja tuntemattomat olivat aina tervetulleita heidän kotiinsa. Viisi vuotta sitten vierailin heidän luonaan muutaman päivän. Mieheni oli tutustunut heihin edellisenä kesänä. Hän oli tullut Berliiniin arkistomatkalle ja oli etukäteen kysellyt hyvänpäiväntutulta vinkkejä majapaikan suhteen. Tämä oli neuvonut ottamaan yhteyttä erääseen kollegaansa, joka kuulema majoittaa oikein mielellään vieraita. Mies epäröi pitkään, noinko hän tohtisi majoittua täysin tuntemattomien ihmisten luona? Mutta rohkaistui kuitenkin. Palattuaan Berliinistä hän kertoi silmät loistaen tarinoita uusista ystävistään, kahdesta hippiveljeksestä. Seuraavana talvena teimme yhdessä pitkän viikonloppumatkan Berliiniin. Se oli muuten ensimmäinen kertani Saksassa enkä tuolloin osannut aavistaa, että asuisin siinä maassa vuoden kuluttua.

Veljesten arkipäivän touhujen ja kinastelujen seuraaminen sivusta oli ihastuttavaa. He olivat kuin vanha aviopari. Iltaisin kuuntelimme sen maailmaa kiertäneen hipin tarinoita ja joimme viiniä, tietenkin. Tässä taloudessa vesi oli tuntematon käsite. Kun sen perään kyselin, sain kuulla, että veljekset joivat ainoastaan kahvia, olutta tai viiniä.

Veljeksistä toinen, se itäberliiniläinen tieteentekijä, kuoli muutama viikko sitten. Mieheni ehti käydä hyvästelemässä hänet hieman aiemmin. Eilen heidän kotonaan vietettiin perinteistä vappujuhlaa. He rakastivat puutarhajuhliaan, niitä ei jätetty välistä yhtenäkään vuonna. Näin kuvan juhlista, pihalle oli aseteltu edesmenneen veljen kuva ja sen eteen vieraat toivat muistamisen eleitään: kukkia, kirjeitä – ja viinipullon.

Ovatko saksalaiset kotirouvat katoava luonnonvara?

2013-12-17 12.52.00

Kotiäiti 2013-2014

Hiljattain kirjoitin työn merkityksestä identiteetille. Kommenteissa ja Facebook-keskustelussa mielipiteet jakautuivat sen suhteen, kuinka paljon ammatti nousee esille keskusteluissa saksalaisten kanssa. Jonkun mielestä se on sukupolvikysymys; töistä puhutaan paljon oman kaveripiirin kesken. Moni tunnisti kuitenkin ilmiön: saksalaisten kanssa voi olla hyvinkin läheisissä tekemisissä ilman että missään vaiheessa tulee puheeksi mitä kukin tekee työkseen. Sen arveltiin liittyvän vahvaan kotirouvakulttuuriin. Aikaisempina vuosikymmeninä oli oletusarvo, että perheellinen nainen oli kotona. Ammattia oli siksi turha udella. Rouvat saattoivat pikemminkin kysellä toisiltaan heidän miestensä ammatteja.

Päätös olla palaamatta työelämään lasten synnyttyä ei ole aina ollut saksalaisille – eikä varsinkaan saksansuomalaisille – naisille helppo tai edes vapaaehtoinen valinta. Ensi alkuun on syytä huomauttaa, että naisten työssäkäynnillä on aivan erilaiset perinteet entisen itä- ja länsi-Saksan alueilla. Itä-Saksassa myös perheelliset naiset kävivät töissä. Se oli käytännössä mahdollista kattavan päivähoitojärjestelmän avulla. Yhä edelleen työssäkäyvien naisten prosenttiosuudet ovat selvästi korkeammat maan itäosissa. Entisen Länsi-Saksan alueella sen sijaan on osavaltioita, joissa päivähoitotarjonta on yhä edelleenkin rajoitettua. Päiväkotien aukioloajat saattavat olla lyhyitä ja/tai päiväkodissa ei tarjota lounasta, vaan se pitää järjestää kotona. Yritä siinä sitten tehdä täyttä työpäivää.

Myös taloudelliset seikat suosivat yhden tienaajan perhemallia. Saksassa on käytössä aviopuolisoiden yhteisverotus. Jos perheessä vain toinen aikuisista käy töissä, on hänen veroprosenttinsa matala. Lapsista saa myös erityisiä verohelpotuksia. Jos sen sijaan molemmat vanhemmat käyvät töissä, on mahdollista valita kahden veroluokan välillä. Jos toisen tulot ovat selvästi korkeamman kuin toisen, kannattaa heidän valita veroluokat, jossa enemmän tienaava maksaa matalaa veroprosenttia ja vähemmän tienaava vastaavasti korkeampaa (veroluokka 3/5). Tällöin perheelle jää yhteensä käyttöön enemmän rahaa, mutta vähemmän tienaavan pankkitilille tupsahtaa varsin pieni nettosumma. Jos puolisoiden tulot ovat suurin piirtein samansuuruisia, on molemmilla sama korkeahko veroprosentti (veroluokka 4/4). Monissa perheissä keskustellaan siis siitä, kannattaako vähemmän tienaavan puolison – useimmiten naisen – työssäkäynti taloudelliselta kannalta. Jos äiti käy lastenhoitojärjestelyjen vuoksi vain osa-aikaisesti töissä, ei perheellä välttämättä ole käytössään merkittävästi enempää rahaa, kun äidin palkasta rokotetaan korkea veroprosentti, sairausvakuutusmaksu (tuloja vailla oleva voi kuulua puolisonsa sairausvakuutukseen) ja päivähoitomaksut.

Pysyn mukavasti kärryillä saksalaisesta perhepolitiikasta lapseni päiväkodin säännöllisesti lähettämien uutiskirjeiden ansiosta. Niissä on aina kerrottu tiivistetysti oleellisimmat ajankohtaiset asiat. Viimeisimmässä uutiskirjeessä viitattiin äskettäiseen tutkimukseen äitien työssäkäynnistä, mistä uutisoi Süddeutsche Zeitung. Tilastot osoittavat, että yhä useampi saksalainen äiti käy töissä. Kotirouvat siis aivan oikeasti ovat vähenemään päin. Työssäkäyvien naisten osuus oli 59% vuonna 2000 ja 66% vuonna 2012. Suurin osa heistä työskentelee vain osa-aikaisesti, mutta joka kolmas nainen haluaisi käydä töissä täysipäiväisesti, jos se olisi mahdollista lastenhoidon kannalta. Vaikka naisten kokonaistyöllisyysaste Saksassa on eurooppalaisittain korkea ja lähellä Suomen lukua (68% vuonna 2012), on ratkaiseva ero juuri työtuntien määrä. Suomessa työssäkäyvistä naisista 80% työskentelee kokopäiväisesti, Saksassa vain 30% (lähde: Statistisches Bundesamt: Die Vereinbarkeit von Familie und Beruf)! Tässäkin kohdassa on muuten iso ero entisen itä- ja länsi-Saksan alueiden välillä.

Suomessa osa-aikatyöt ovat huomattavasti harvinaisempia kuin Saksassa. Työnantajilla on lakisääteinen velvollisuus tarjota lyhennettyä työaikaa alle kouluikäisten lasten vanhemmille, mutta mielikuvani on, että mahdollisuutta ei käytetä kovin paljoa (löytääkö joku tilaston?). Osa-aikatöiden laajempi tarjonta olisi yksi ratkaisu ikuiseen juupas-eipäs-väittelyyn, jota Suomessa käydään äitien työssäkäynnin suhteen: vaihtoehdot kun yleensä ovat joko olla 100% töissä tai 100% kotona. Toisaalta osa-aikatöihin liittyy paha sudenkuoppa. Se merkitsee usein takapakkia uralla. Johtotehtäviä ei pysty tekemään osa-aikaisesti. Kun nainen äitiysloman/hoitovapaan jälkeen takaisin työpaikkaansa, saattaa hänen toimenkuvansa muuttua radikaalisti osa-aikaisuuden vuoksi. Jopa 80% kyselyyn vastanneista saksalaisista naisista oli sitä mieltä, että vanhempainvapaan pitäminen oli haitannut heidän urakehitystään, etenkin silloin, jos töihin palattiin osa-aikaisesti. Hurja lukema. Tasa-arvon ja naisten parempien uramahdollisuuksien kannalta olisi tietysti parempi, että miehet ryhtyisivät käyttämään enemmän mahdollisuutta työskennellä osa-aikaisesti. Sellaista saa vielä kauan odotella Saksassa, jossa vain kolmannes isistä hyödyntää edes palkallista 1-2 kuukauden mittaista isyysvapaata – vanhempainvapaan jakamisesta nyt puhumattakaan.