Saksalainen synnytyssali kahdesta näkökulmasta

Useammallakin bloggaajakollegallani Saksassa on lapsia, mutta vain harvalla on kokemuksia synnyttämisestä täällä. Asiaan tulee pian muutos London and Beoyndin Leenan ja Suomalainen im Allgaun Katin kohdalla, tsemppiä teille raskauden loppumetreille! Ystävien ja blogituttavuksien raskausuutiset saivat muistelemaan omaa raskausaikaa ja päätin kertoa, miten raskaudenseurantaan ja synnytykseen liittyvät asiat on järjestetty Saksassa.

Tein positiivisen raskaustestin jouluaattona kolme vuotta sitten. Sulattelin uutista joulunpyhät (siinä missä mies informoi saman tien koko sukuaan…) ja vuodenvaihteen jälkeen varasin ajan gynekologille. Saksassa ei ole samanlaista neuvolajärjestelmää kuin Suomessa, vaan jokainen saa etsiytyä haluamalleen naistenlääkärille. Onnekseni kotini lähistöllä sattui olemaan suomalainen gynekologi, jonka vastaanotolla olinkin jo aiemmin ollut. Raskausaikana tarkastuksia oli kuukauden välein ja ne suoritti aina lääkäri. Minut myös ultrattiin joka kerta, vaikka seurantaan virallisesti taitaakin kuulua vain kolme ultraa. Kävimme myös 12. raskausviikolla niskaturvotusultrassa, joka piti kustantaa omasta pussista. Saksassa ei mahdollisesti historian painolastista erityisemmin suosita sikiöseulontoja. Muutoin kaikki raskauden seurantaan liittyvät käynnit ja äidin mahdollisesti tarvitsemat lääkkeet olivat täysin ilmaisia. Raskauden puolivälissä saimme jopa ilmaisen 3D-ultran, mutta vain siksi, että lääkärini tarvitsi testihenkilöitä uudelle ultrauslaitteelleen.

IMG_0504

Jo varhaisessa vaiheessa raskautta piti ryhtyä etsimään omakätilöä. Kätilön palvelut voivat painottua joko itse synnytykseen (jolloin hän on joku synnytyssairaalan kätilöistä, joka tulee paikalle asiakkaansa synnytykseen) tai lapsivuodeaikaan. Itse valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Koin, että tarvitsen kätilön neuvoja erityisesti heti synnytyksen jälkeen ja itse synnytyksessä minua voi avustaa kuka tahansa vuorossa oleva kätilö. Toisille taas on tärkeämpää, että juuri synnytyksessä paikalla on henkilö, johon on voinut tutustua jo etukäteen. Kätilöt buukataan nopeasti, joten minäkin hommasin omani jo 15. raskausviikon tienoilla. Tärkein kriteerini oli englannin kielen taito, sillä olin siinä vaiheessa paljon epävarmempi saksan kielen kanssa. Löysinkin ihanan kätilön, joka oli ollut töissä Englannissa. Tapasimme muutamia kertoja raskauden viimeisellä kolmanneksella. Loppuvaiheessa tarkastukset tihenivät kahden viikon välisiksi ja kävin pari tarkastuskertaa hänen vastaanotollaan lääkärin sijaan. Hän myös kävi pitämässä kotonamme minisynnytysvalmennuksen englanniksi meille kahdelle. Sen lisäksi osallistuin yksinäni saksankieliseen, viikonlopun mittaiseen synnytysvalmennukseen. Viimeisten raskausviikkojen aikana sain kätilöltä myös akupunktiota.

Synnytyssairaala valitaan itse ja sinne pitää ilmoittautua etukäteen. Kävimme parin sairaalan infoillassa ja päädyimme parin kilometrin päässä sijaitsevaan pienehköön sairaalaan. Sovimme ajan, jolloin kävimme täyttämässä paksun pinkan papereita ja keskustelimme lyhyesti toiveista synnytyksen suhteen. Toivoimme perhehuonetta, mutta tiesin sellaisen saamisen olevan tuuripeliä. Perhehuoneet ovat sairaaloissa tosi vähissä. Useimmat synnyttäjät jakavat huoneen 1-2 muun kanssa. Itse synnytyssalit olivat tilavia ja ammeellisia.

Raskauteni meni yliaikaiseksi. Siinä vaiheessa lääkärissä piti ravata jo parin päivän välein. Synnytyksen käynnistämistä suositeltiin viikon yliaikaisuuden jälkeen, joten varasin ajan sellaiseen (olisin toki saanut vielä odottaa halutessani). Edeltävänä iltana kävin kuitenkin vielä synnytyksen käynnistämistä stimuloivassa akupunktiossa. Sattumaa tai ei – olen vähän skeptinen tällaisissa asioissa – supistukset alkoivat seuraavana aamuna varhain. Iltapäivällä tilasimme taksin ja lähdimme jännittyneinä sairaalaan. En aio kuvata itse synnytyksen etenemistä sen tarkemmin, mutta muutamia asioita on jäänyt mieleen tuosta sairaalakokemuksesta. Olin vähän tyrmistynyt kun tajusin, että ennen epiduraalia ei ollut tarjolla mitään kivunlievitystä. Minulle tarjottiin vain homeopaattisia pillereitä. Ilokaasua ei Saksassa käytetä. Minua aluksi hoitanut kätilö tuntui varsin nihkeältä epiduraalin suhteen ja sen sainkin vasta loppuvaiheessa. Suurimman osan aikaa olimme synnytyssalissa kahdestaan. Lapsen synnyttyä toimenpiteet olivat samat kuin kuulemani mukaan Suomessakin sillä erotuksella että vauvaa ei pesty. Kätilö kylvetti hänet ensimmäistä kertaa itse asiassa vasta 10 päivän ikäisenä!

2013-08-31 11.17.43

Synnytin yöllä ja kotiuduimme jo seuraavana aamupäivänä. Totesin, että en kokenut oloani sairaalassa viihtyisäksi, varsinkaan kun jaoin huoneen toisen synnyttäneen kanssa ja väkeä tuli ja meni aamusta alkaen. Kätilöni oli kannustanut minua palaamaan kotiin niin pian kuin suinkin, sillä hänen mukaansa toipuminen ja vauvaan tutustuminen on helpompaa tutussa, rauhallisessa ympäristössä. Saimme kotiutumispaperit pian niitä pyydettyäni, lääkäri tarkisti vauvan ja hurautimme taksilla kotiin. En ehkä olisi uskaltanut kotiutua niin pian ilman kätilön kotikäyntipalveluita. Hän soitti ovikelloamme jo tunnin-parin päästä kotiin palattuamme. Aluksi kätilö vieraili päivittäin. Hän punnitsi aina vauvan, tarkisti minun kuntoni ja opasti vauvanhoidossa kädestä pitäen. Pikkuhiljaa käynnit harvenivat. Viimeisen kerran hän taisi käydä meillä vauvan ollessa kuukauden ikäinen. Myös vauvan lääkärintarkastus kahden päivän kuluttua syntymästä järjestyi kotona. Soitin lastenlääkärille, joka pyyhälsi paikalle polkupyörällä. Kaiken kaikkiaan olin erittäin vaikuttunut ja tyytyväinen siihen, miten hyvää huolta raskaana olevista ja synnyttäneistä naisista Saksassa pidetään – ja kaikki sisältyy pakolliseen sairausvakuutukseen.

Toisen kerran päädyin synnytyssaliin viime syksynä. Tällä kertaa en ollut itse synnyttämässä. Ystäväni pyysi minut mukaan tukihenkilöksi synnytykseen. Synnytys jos mikä on tilanne, jossa vierelleen kaipaa tuttuja kasvoja ja tsemppaajaa, joten lupauduin, vaikkei minulla mitään doula-koulutusta olekaan. Ystäväni ei kuitenkaan ollut ensikertalainen synnyttäjänä. Hän tiesi tarkkaan mitä halusi ja osasi lukea kroppansa signaaleja. Minua ei siis tarvittu neuvonantajaksi, vaan lähinnä henkiseksi tueksi. Kävimme etukäteen tutustumassa sairaalaan yhdessä, opettelin ajoreitin sinne ja kävimme läpi hänen toiveensa synnytyksen suhteen. Viimeisinä viikkoina viestittelimme tihästi. Mikä olo? Joko jotain tapahtuu? Eikö vieläkään mitään?

Eräänä lauantaiaamuna sain sitten viestin: nyt se on tainnut alkaa. En ehtinyt juoda aamukahvia, kun alkoi jo tulla kiire. Kurvasin autolla hakemaan ystävääni ja ajoimme lyhyen matkan sairaalaan. Arvelimme molemmat synnytyksen tapahtuvan nopeasti ja niin se kävikin: lapsi syntyi alle kahden tunnin päästä sairaalaan saavuttuamme. Otin asiakseni hoitaa kommunikoinnin kätilöiden kanssa. Se ei aina ollut niin yksinkertaista, sillä vuorossa oleva kätilö katsoi meitä nenänvarttaan pitkin kun en aina ymmärtänyt mitä hän sanoi. Ystäväni osaa itse asiassa saksaa paljon minua paremmin, mutta hänen keskittymiskykynsä meni vähän muihin asioihin kuin papereiden täyttämiseen. Kerroin kätilöille mitä ystäväni halusi ja mitä ei halunnut, jossain vaiheessa vähän painokkaastikin kun kätilöt meinasivat tehdä asiat oman päänsä mukaan.

Kokemus synnytystukihenkilönä sai minut ymmärtämään paremmin, miltä miehestäni mahtoi tuntua minun synnytyksessäni. Olo oli avuton. Olin kuin maratoonarin taustatuki: tarjosin juotavaa ja kannustin, mutta sen enempää en voinut osallistua raskaaseen matkaan. Huolehdin musiikista, höpötin niitä näitä, hieroin välillä selkää, mutta olin aika epävarma siitä, millä tavalla olisin parhaiten avuksi. Toisen kipujen seuraaminen ei ollut helppoa, etenkin kun muistin hyvin itse, miltä supistukset tuntuvat. Konkreettisinta tukea pystyin tarjoamaan vasta ponnistusvaiheessa. Muistan, että en itkenyt oman lapseni syntyssä. Olin liian poikki, liian sekaisin. Mutta tällä kertaa kyyneleiltä ei voinut välttyä. Syntymän todistaminen on hurjan vaikuttava hetki. Ja vaikken olekaan tuon syntyneen lapsen verisukulainen, on hänellä tuon kokemuksen myötä minulle erityinen merkitys.

Onko musikaalisuus periytyvää?

Vuosia sitten kinasin pitkään ja hartaasti erään silloisen työkaverini kanssa siitä, voiko täysin epämusikaalinen ihminen oppia laulamaan. Näytin hänelle kerran riemuissani mainoksen laulukurssista, jossa koulun musiikkitunneilla surkeasti pärjänneidenkin luvattiin oppivan laulamaan. Työkaverini totesi, että viime kädessä häntä ei huvita oppia laulamaan. Se onkin kokonaan toinen juttu. Usein kuulee musiikkia harrastamattomien vetoavan siihen, että heillä ei ole lainkaan musikaaliset geenit. Mutta onko musikaalisuus oikeasti geneettisesti määräytyvää? Kyllähän sellaista kuulee. Tässäkin Hesarin tiedejutussa kerrotaan, kuinka suomalaistutkijat ovat löytäneet musikaalisuusgeenin. Omassa tapauksessani vanhempani ovat kaksi ääripäätä: toinen on kympin ja toinen nelosen laulaja. Perinkö minä heistä vain toisen geenit, kun minusta tuli aktiivinen musiikinharrastaja? Vai oliko syynsä kuitenkin kodin musiikkia suosivassa ilmapiirissä? Myös se vanhemmistani, joka oli jo kouluaikoina lytätty täysin laulutaidottomaksi, kuitenkin lauloi minulle lapsena säännöllisesti. Hesarin jutussakin aivan viimeisessä kappaleessa todetaan ohimennen tärkeä asia: ”musikaalisuus vaatii myös musiikille altistumista. Siinä musiikkikulttuurilla on tärkeä tehtävä.”

trumpetti

Lapsuudenkodissani laulettiin ja soitettiin paljon. Äitini kertoman mukaan opin laulamaan ennen kuin puhumaan. Alle kouluikäisenä minut laitettiin pianotunneille, niin kuin veljenikin ennen minua. Ja niin kuin noin puolet ikäluokkani suomalaisista lapsista tuttavapiirini otannan perusteella. Kukaan meistä ei koskaan erityisemmin pitänyt soittotunneista. Veljeni saivat lopettaa pikaisemmin, mutta minua, ainoaa tytärtään, vanhempani pitivät piinapenkissä pitempään. Ja minä olin juuri niin vastahankainen, kuin pakon edessä harrastamaan joutunut vaan voi olla. Soittoläksyjä harjoittelu ei olisi voinut kiinnostaa vähempää, etenkään ne iänikuiset sointuasteikkoharjoitukset. Takavuosien harjoitusnuottikirjojen kappalevalikoimakin oli kuolettavan tylsä. Sain luvan lopettaa pianotunnit vasta 14-vuotiaana. Muistan, että jo sitä ennen opettajani tokaisi joskus minulle, että hänen puolestaan voidaan vaikka juoda kahvia koko tunti, jos minua ei nappaa soittaa. Onnellisia ovat nykylapset, joiden musiikinopiskeluun kuuluu improvisaatiota, omien kappaleiden tekemistä ja muuta Saariston lapset -meininkiä, josta kultaisella 80-luvulla ei ollut puhettakaan.

Heti kun lopetin soittotunnit, niin löysin soittamisen ilon. Olin juuri aiemmin oppinut soinnuilla säestämisen ja vapaasta säestämisestä tuli minun juttuni. Sen myötä aukeni kokonaan uusi maailma kappaleita ja musiikkityylejä. Klassinen musiikki ei ollutkaan enää ainoa vaihtoehto. Joskus teinivuosina tuli eräänä tylsänä hetkenä jopa perustettua tyttöbändi. Päätimme ensin, ketkä ovat mukana ja jaoimme sitten soittimet enttententtenteelikamentten-periaatteella. Basisti ja rumpali eivät olleet koskaan koskeneetkaan soittimiinsa ennen ensimmäisiä bändiharkkoja. Minä soitin koskettimia ja lauloin. Kitaristimme oli ainoa, joka oikeasti osasi soittaa. Ketään ei tainnut yllättää, että hänet rekrytoitiin varsin pian vähän vakavasti otettavampaan yhtyeeseen. Me kolme jatkoimme muutaman kuukauden soittoharjoituksiamme ja tehtailimme omia biisejä, kaikenlaisia tyylejä kokeillen. Nimikkokappaleemme, bändimme mukaan nimetty A4, oli räppiä. Oi kyllä. Sitten aukeni tilaisuus päästä esiintymään lyhyesti pikkupaikkakuntamme pieneen tapahtumaan. Rumpali löi liinat kiinni ja totesi – erittäin realistisesti – että me emme ole riittävän hyviä esiintyäksemme yleisölle. Mutta minä ja basisti näimme silmissämme stadionlavat ja tuhatpäisen yleisön suosionosoitukset – ja menimme soittamaan kaksi kappaletta kahdestaan. Voi nolous ja liikutus!

zulu

Sarjassamme lauluja, jotka eivät nykyaikana mitenkään pääsisi koulun musiikkikirjaan…

Bändiura siis jäi lyhyeksi ja pianon soittelukin hiipui satunnaiseksi kotona harrasteluksi. Laulu sen sijaan pysyi mukana kuvioissa. Opiskeluaikana kävin monta vuotta klassisen laulun tunneilla konservatoriossa ja suoritin kolme tutkintoakin. Niistä viimeisimmästä selvittyäni päätin lopettaa kun taas monet muut laulutuntikaverini ryhtyivät tosissaan hakemaan Sibelius-Akatemiaan ja haaveilemaan laulajan urasta. Totesin ajautuneeni samaan ansaan kuin lapsuuden pianotuntien suhteen. Harrastus oli pelkkää suorittamista, josta puuttui vapaus ja loppua kohti myös ilo. Vaccai (laulajien klassinen metodiharjoituskirja) tuli jo korvista ulos. Musiikkiopiston lauluopiskelijan piti jatkuvasti tähdätä seuraavaan tutkintoon ja tutkintoa varten piti ohjelmistossa olla harjoiteltuna tietty määrä aarioita, liedejä ja kotimaisia klassisia kappaleita. Raamit olivat tiukat, kevyemmälle musiikille ja improvisoivammalle laulutyylille ei ollut tilaa eikä ymmärrystä. Jälkeenpäin voin vihdoin sanoa ääneen, että en koskaan nauttinut klassisen musiikin laulamisesta.

wedding singer

The wedding singer

Nyt keski-iän kynnyksellä on myönnettävä, että äidiltäni oli fiksua ja kauaskantoista, ettei hän antanut minun lopettaa soittotunteja heti ensimmäisen kyllästymisen hetkellä. Ei minusta koskaan tullut varsinaista pianistia, mutta säestystaidosta on ollut läpi elämän paljon iloa niin vapaa-ajalla kuin töissäkin. Sama juttu lauluharrastuksen suhteen. Tytär on ollut sylissäni pianon ääressä vauvasta lähtien. Laulamme yhdessä joka päivä ja paljon, vaikka koko Soivan laulukirjan läpi. Kaksivuotiaana tuon kirjan saatuaan hän oppi nopeasti melkein kaikki melodiat. Silloin sanat olivat tietenkin hänen omaan siansaksaansa, mutta nyt puoli vuotta myöhemmin jopa muutkin saavat selvää mitä lauluja hän hoilottaa antaumuksella. Tytär on selvästi löytänyt laulamisen ilon. Toivon, että hän saa kokea myös sen riemun, kun oppii soittamaan jotain instrumenttia. Kotimme vieressä on musiikkikoulu ja salaa olen jo vilkuillut tarjontaa heidän nettisivuillaan. Ihan vielä ei ole sen aika, mutta ehkä vuoden, parin päästä? Onneksi nykyään musiikkikouluissa lasten on mahdollista kokeilla rauhassa monia eri soittimia ja päättää itse vasta pitkän ajan kuluttua, minkä valitsevat omaksi soittimekseen. Vanhemmat ovat osallistuneet harrastuksen valintaan jo sen verran, että ovat kiikuttaneet lapsen soittotunneille, mutta tällä tavalla lapsikin saa päätösvaltaa asiassa. Kiinnostuksen musiikkia kohtaan kun voi helposti nitistää liialla painostuksella ja pakolla. Mutta jos soittoharrastus ei tule olemaan lapsen juttu, niin sitten ei. Musiikkipedagogi, monen monituisen lastenlaulun säveltäjä Soili Perkiö muistuttaa eräässä haastattelussa, että ”musikaalisuus ei ole osaamista. Musikaalisuus on arkea, itsensä ilmaisemista, iloa ja yhdessäoloa.” Sitä voi toteuttaa ilman soittotuntejakin.

Lepoloma Lissabonissa

Tämä on kolmas kertani Lissabonissa. Yksi parhaista ystävistäni muutti tänne viisi vuotta sitten, mikä on ollut hyvä syy matkustaa tänne uudestaan ja uudestaan. Mutta Lissabon on upea kohde, joten ilman paikallisia kontaktejakin olisin varmasti palannut. Kaupungissa on tainomaista rähjäistä romantiikkaa, johon en ole muualla Euroopassa törmännyt. Nyt maaliskuun alussa kevät on vasta aluillaan täälläkin. Villakangastakin jätin kotiin, mutta trenssi ja kaulahuivi ovat tarpeen. Tuuli puhaltaa välillä navakasti, mutta aurinko on kirkkaampi kuin pohjoisemmassa Euroopassa ja hetkittäin terassilla on tarjennut ilman takkiakin.


 Ensimmäisellä visiitillämme Lissaboniin ahnehdimme kaikki tärkeimmät nähtävyydet. Jalat rakoilla ja maitohapoilla askelsimme kartta kädessä mäkiä ylös alas ja imimme tunnelmaa. Nautimme lämpimistä illoista terassilla ja Bairro Alton baarikorttelin tungoksesta. Saimme viikkoon mahdutettua myös kaksi päivää Portossa sekä päiväretket Sintraan, Cascaisiin ja Euroopan läntisimpään kärkeen. Oli kiire nähdä ja kokea kaikki, paikallaan ei voinut pysyä.


Toisella kerralla mukanamme oli puolivuotias vauva. Tuosta reissusta muistikuvani ovat hataria, ylläri ylläri. Muistan viikonloppumatkan Alentejon alueelle, jossa aurinko paahtoi valkeaksi kalkittuja taloja kuumemmin kuin Lissabonissa ja jossa ruoka ja viini oli taivaallista. Muistan, että päivälämpötilat nousivat maaliskuun lopussa jo pariinkymmeneen asteeseen, mutta yöt olivat kylmiä ja palelimme asunnossa. Saimme lopuksi flunssan, kaikki kolme.


Kolmannella kerralla tulin yksin. Tavoitteeni oli nukkua paljon, syödä hyvin ja maistella portugalilaisia viinejä. Kyllä, tähän on tultu parinkymmenen vuoden takaisista reppureissuseikkailuista. Oma, kiireetön aika on nyt kuuminta hottia. Ja sitä olen saanut. Ystävälläni on kahden kuukauden ikäinen vauva, joten meno on ollut lapsentahtista. Siis sellaisen lapsen joka nukkuu viiden tunnin päiväunia vaunuissa (ei meillä vaan…). Olen nauttinut rauhallisista aamuista ystävieni ihanassa omistusasunnossa, joka muuten on juuri listattu airbnb-palveluun loma-asunnoksi. Havahdun samaan aikaan kuin kotonakin, jossa 2,5-vuotias herätyskello pirisee seiskan pintaan ”huomentapäivää”(??!!), mutta nyt voin kääntää kylkeä ja torkkua niin pitkään kuin huvittaa. Olen nauttinut ystävän harvinaisesta seurasta, heidän huolella valitsemistaan viineistä ja ruoista. Hän on vienyt minua kävelylle kaupunginosiin, joihin en muuten olisi eksynyt ja joissa ei turisteja näe. Olen kolunnut Principe Realin hipsteriputiikkeja. Olen oppinut lisää portugalilaisista viineistä keskusteltuani pitkään ja hartaasti viinibaarien työntekijöiden kanssa. Minun on luultu työskentelevän viinialalla, mikä hivelee tällaisen viineistä intoilevan amatöörin egoa. Olen myös leperrellyt ilmeikkäälle vauvalle ja hytkytellyt häntä vatsavaivoissa – ettei perhearki pääsisi täysin unohtumaan.


Luvassa on vielä vuorokauden verran omaa aikaa, johon sisältyy ainakin fine diningia. Huomisiltana palaan akut ladattuna takaisin kotiin. Tässä elämänvaiheessa parasta on sopiva yhdistelmä perhelomia ja omia, lyhyitä irtiottoja. Onni on mies, joka ymmärtää ja hyväksyy sen tarpeen.

Lapsikin voi rakastua

Pusu! Vielä pitää antaa pusu, ennen kuin voidaan lähteä, vaatii lapsi päiväkodin pihalla. Hänellä on päiväkodissa kaksi sydänystävää, poikia molemmat, eikä hän suostu tekemään mitään ilman heitä. Aamupiirissä tytär kuulema työntää muita lapsia kauemmas, jotta pääsee itse istumaan ystävänsä viereen. Toisella näistä ystävistä on myös ulkomaalainen äiti, joten välillä kaksi lasta höpöttää toisilleen kielillä, jota hoitajat eivät ymmärrä. Mutta kuulema he tajuavat toisiaan erinomaisesti. On liikuttavaa nähdä, että tytär on astunut sosiaalisuudessa vaiheeseen, jossa ystävät alkavat olla äärimmäisen merkityksellisiä.

serkukset2

Pikkuserkusten ensikohtaaminen viime kesänä Suomessa

Minullakin oli päiväkodissa paras ystävä, jonka kanssa olimme kuin paita ja peppu. Hän oli minua vuoden vanhempi poika, Kimmo. Itselläni on päiväkotiajoista vain hämäriä muistikuvia, mutta äitini on kertonut paljon tarinoita siitä ja kuvissakin istuskelemme Kimmon kanssa käsi kädessä. Parin vuoden ajan olimme erottamattomat. Kimmo suostui syömään inhoamaansa kaalilaatikkoa nähtyään minunkin syövän sitä. Minä opin tavaamaan kun Kimmokin oppi. Ensimmäinen tavaamani sana oli yllättävää kyllä K-I-M-M-O. Kimmon isäkin totesi meitä seuratessaan ymmärtävänsä nyt, että lapsetkin voivat rakastua. Sitten tapahtui jotain. Äitini mukaan Kimmo alkoi jossain vaiheessa hahmottaa, että tyttöjen kanssa ei sopinut leikkiä ja hän ryhtyi karttelemaan minun seuraani. Vähän myöhemmin hänen perheensä muutti toiselle paikkakunnalle enkä enää kuullut Kimmosta mitään.

Kunnes löysin hänet taas aikuisiällä. Liityin Facebookiin yhdeksän vuotta sitten niin kuin aika moni muukin ikäiseni suomalainen. Jossain vaiheessa äidin kanssa tuli puheeksi päiväkotiaikani ja kysyin muistaako hän Kimmon sukunimen. Äiti muisti. Kokeilin huvikseni, löytäisinkö hänet Facebookista. Löysin. Sen kummempia miettimättä lähetin hänelle viestin: ”Hei, mahdatkohan sinä olla se sama Kimmo, joka oli paras ystäväni 25 vuotta sitten..?” Sain pian innostuneen vastauksen. Kimmo muisti minut ja oli tosi iloinen, että otin yhteyttä. Koska asuimme samassa kaupungissa, sovimme treffit kahvilaan. Vastassani oli iloinen, vaalea mies, jonka kanssa juttu luisti heti – jos ei nyt ihan siitä mihin viimeksi jäätiin niin ainakin hyvin luontevasti. Saatoimme todeta, että meillä oli kyllä hyvä maku jo lapsena. Myöhemmin kyläilin hänen kotonaankin ja tapasin hänen puolisonsa. Sittemmin yhteydenpito on jäänyt satunnaisten viestin varaan, mutta tuo uusintakohtaaminen vuosikymmenten jälkeen lämmittää edelleen mieltä.

Edellisen kerran kuulin Kimmosta parisen vuotta sitten, kun tein Facebook-päivityksen tyttäreni syntymästä. Kimmo lähetti onnitteluviestin ja kertoi, että heidän tyttärellään on sama nimi. Like minds think alike, vai miten se menikään?

 

Aleppo vuonna 2006

DSCN1012

Rauniokaupunki. Sellainen on Syyrian toiseksi väkirikkain kaupunki nykyään. Aleppossa on taisteltu kiivaasti useaan otteeseen ja otsikoissa se on ollut viimeksi tänään. Kymmenen vuotta sitten vietin viikon Aleppossa. Olin mukana kurssilla, jossa oli kolmisenkymmentä pohjoismaista maisteri- ja tohtoriopiskelijaa. Kiersimme Syyriaa ja hitusen Turkkiakin kahden viikon ajan, mutta suurimman osan aikaa tukikohtamme oli Aleppo. Se oli yksi mieleenpainuvimpia matkoja, jonka olen koskaan tehnyt. Monissa paikoissa ajattelin, että tänne haluan vielä jonain päivänä palata. Silloin en osannut arvata, millaiseen katastrofiin maa ajautuisi.

DSCN1010

Syyria ei kymmenen vuottakaan sitten ollut mikään turismin tyyssija, vielä vähemmän Aleppo. Viikon aikana kaupungilla kulkiessamme emme kohdanneet ketään toista ulkomaalaisen näköistä. Me siis herätimme huomiota. Ryhmämme kaikki naiset olivat peittäneet hiuksensa huivilla ja pukeutuneet peittäviin vaatteisiin, mutta erotuimme silti kuin huutomerkki paikallisista naisista. Lähes kaikki heistä olivat pukeutuneet tummaan kaapuun. Mukanamme ollut amerikkalainen naisprofessori oli sitä mieltä, että Aleppon ilmapiiri oli muuttunut selvästi konservatiivisemmaksi kymmenessä vuodessa siitä kun hän viimeksi oli vieraillut siellä. Erityisesti se näkyi naisten pukeutumisen tiukentumisessa.

DSCN1011

Aleppossa asui verrattain suuri kristittyjen vähemmistö. Illastimme aina kristittyjen kortteleissa proosallisesta syystä: ainoastaan heidän ravintoloistaan sai alkoholia. Syyrialaiseen viiniin emme tosin ensimmäisen illan jälkeen enää koskeneet. Jatkossa tilasimme aina naapurimaa Libanonin viiniköynnöksen antia. Heillä on satoja vuosia pitempi kokemus viinin tekemisestä ja sen kyllä huomasi. Hämmentävintä kristittyjen kortteleissa oli kuitenkin jyrkkä kontrasti pukeutumisen suhteen muslimeihin verrattuna. Kristityt tytöt ja naiset pukeutuivat kuin ketkä tahansa länsimaalaiset. Piukkaa ja värikästä, ei mitään kaapuja. Muistan pohtineeni, miten he pystyivät liikkumaan sen näköisinä omien alueidensa ulkopuolella. Todennäköisesti eivät.

DSCN1141

Aleppon keskiaikaisesta basaarista ostin punaisen pashminahuivin, joka on suosikkihuivini yhä edelleen. Toin kotiin myös pahanhajuista oliivisaippuaa basaarin sokkeloisten kujien varrelta ostamastani kojusta. Keskiajalta asti toiminut basaari on myös tätä nykyä maan tasalla. Katukojusta ostin suussasulavaa baklavaa. Myyjä oli haluttoman oloinen tekemään kauppoja. Hän arvasi, että hotkaisisin herkut heti suuhuni hotellihuoneessa sen sijaan, että odottaisin auringonlaskuun. Silloin oli nimittäin meneillään ramadan-kuukausi. Kun ryhmämme lounasti, olimme aina ravintolan ainoat asiakkaat, sillä muslimit paastosivat päiväsaikaan (tai söivät salaa kotonaan). Siksi mieleemme ei juolahtanutkaan syödä mitään keskellä kirkasta päivää muualla kuin ravintolan turvallisessa hämärässä. Saimme muutenkin jo osaksemme riittävästi pahaa silmää. Se oli erikoista, sillä missään muualla Syyriassa liikkuessamme emme kokeneet olevamme samalla tavalla ei-toivottuja kuin Aleppossa. Ilmapiiri oli kireä ja jännittynyt. Presidentin valvova silmä ulottui kaikkialle. Se muistutti olemassaolostaan katukylteissä ja tunsimme sen konkreettisesti kahden valtiollisen poliisin hahmossa, jotka seurasivat ryhmäämme kaikkialle. He varjostivat meitä tahallisen kömpelösti, todennäköisesti tarkoitus oli juuri se, että tiedämme olevamme tarkkailtavina minne menimmekään ja kenet tapasimmekaan.

DSCN1210

Kun luen uutisia Syyriasta, mietin joskus, mitä kuuluu tapaamilleni ihmisille kymmenen vuoden takaa. Ketkä heistä ovat vielä elossa? Ketkä yrittävät vielä sinnitellä kotiseuduillaan? Kenties jotkut heistäkin ovat kävelleet Eurooppaan mukanaan vain se, minkä jaksavat kantaa.