Päiväretki Tanskaan

Eteläisemmässä Saksassa asuvat saavat nauttia keskisen Europaan lyhyistä etäisyyksistä: tunnissa-parissa saattaa olla jo kokonaan eri maassa. Pohjois-Saksasta käsin sen sijaan ei noin vaan pyrähdellä toiseen maahan päiväseltään. Ranskan, Sveitsin tai Itävallan rajalle on Hampurista vähintään 7-8 tunnin ajomatka. Hollanti tai Puola ovat lähempänä, mutta pohjoisen suunnassa on yllätysbonari, jota ei tule niin ajatelleeksi. Tanskan rajalle on nimittäin vain puolentoista tunnin ajomatka. Hampurista voi siis piipahtaa Skandinaviaan yhtä vaivattomasti kuin Helsingistä Tallinnaan. Olen kyllä ajanut useamman kerran Tanskan läpi matkalla Suomeen, mutta en ole koskaan käynyt siellä turisteilemassa. Viime lauantaina kokosin vihdoin auton täyteen suomalaisia ystäviäni ja teimme toivioretken Tanskan puolelle.

Matkakohteiksi valikoituivat täysin sattumanvaraisesti Aabenraa ja Sønderborg. Molemmat näyttivät olevan sopivan matkan päässä rajalta. ”Muistakaa passit” -viestit lentelivät WhatsAppissa edellisenä iltana kun mieleeni tuli, että Tanskallahan on nykyään käytössä rajatarkastukset. Tosin junalla Kööpenhaminaan matkanneella kaverilla oli se kokemus, että matkustusasiakirjoja tivattiin vain ulkomaalaisen näköisiltä. Ja niinhän siinä kävi, että rajalle tultuamme meitä ensin viittilöitiin pysähtymään, mutta vilkaistuaan seuruettamme tullimies huiskaisi meidät jatkamaan matkaa.

Aabenraa oli ihan sievä pikkukaupunki, jossa suuntasimme ensin brunssille ja sitten tutkailemaan kävelykadun sisustuskauppoja. Niitä oli oikeasti hämmentävän monta paikkakunnan väkilukuun nähden. Kaiken kukkuraksi kaikissa myytiin suunnilleen samoja tavaroita. Täältä voisi ostaa vaikkapa Muumi-mukeja, jos sellaisia keräilisin. Saksassa muumit ovat melko tuntematon juttu eikä Muumi-tuotteita siksi löydy, vaikka Iittalaa ja Arabiaa muuten myydäänkin monessa paikassa. Mitä sitten hankin tanskalaisesta sisustuskaupasta? Noooh…

Vähän noloa ostaa suomalaisia tuotteita ulkomailta, mutta olemme viime aikoina hajottaneet laseja ihan urakalla ja nämä olivat vieläpä tarjouksessa.

Lamino-tuolista on näköjään myös miniversio. Jos siis olisi valmis sijoittamaan toista tonnia lasten tuoliin.

Kaikki kaupat menivät kiinni jo kahdelta, joten oli aika siirtyä eteenpäin. Sønderborgiin oli puolen tunnin ajomatka, jonka aikana sää vaihtui aurinkoisesta sankan sumuiseksi. Sønderborg oli vähän Aabenraata isompi pikkukaupunki, mutta lauantai-iltapäivänä se oli autio ja hiljainen. Etsiydyimme merenrantaan, jossa sumu tarjosi upeita näkymiä. Harmi, että me kaikki olimme pelkästään kännykkäkameroiden varassa. Aikamme maisemia fiilisteltyämme poikkesimme kahville ja ennen paluumatkaa pääsimme vielä itse asiaan eli ruokakauppaan. Meiltä kaikilta saksansuomalaisilta neitosilta lähti homma täysin lapasesta tanskalaisten karkki- ja sipsivalikoimien äärellä. Rakastan muutenkin tutkia eri maissa ruokakauppojen valikoimaa, mutta ulkosuomalaisena erityisen lisän tuo se, jos löytää jotain suomalaista tai riittävän tuttua suomalaista muistuttavan tuotteen, jota oli kaivannut. Tai ei tiennyt kaipaavansa ennen kuin se osui silmään…

Päiväretket ylipäänsä ovat kivoja irtiottoja arjen keskellä, mutta rajanylitys tuo siihen oman säväyksensä. Vain parin tunnin päässä onkin yhtäkkiä täysin toisenlaista. Rakennukset ja liikennemerkit näyttävät erilaisilta, ihmiset ympärillä puhuvat totutusta poikkeavaa kieltä ja kauppojen valikoima on toisenlainen. Saksalaisesta näkökulmasta ilahduttavaa oli myös se, että paikallista valuuttaa ei tarvinnut. Joka paikassa saattoi luottaa siihen, että kortilla maksaminen onnistuu. Se ei kuulkaa todellakaan ole tavallista Saksassa.

Advertisement

Junaillen Saksassa

Suomalaisilla on sata ja yksi vitsiä ja valituksen aihetta myöhästelevistä junista. ”VR uusi junien aikatauluja, jotta junat olisivat loppuvuonna eri aikaan myöhässä kuin kesällä.” ”Talvi yllätti VR:n (tai myös kevät, kesä ja syksy, katso VR ja neljä vuodenaikaa).” Kävipä kerran niinkin, että juna eksyi matkalla Kouvolaan. Siellä se pieni junaparka harhaili väärillä raiteilla.

Mutta osataan sitä Saksassakin. Myös täällä kaukoliikenteen junamatkustusta hallitsee yksi kansallinen yhtiö: Deutsche Bahn. Myöhästelevät junat ovat ikuinen riesa. Viime vuosina matkustamista on hankaloittanut myös toistuva lakkoilu, jonka takana ovat olleet veturinkuljettajat. Ilmeisesti sopu on löytynyt, kun lakkoja ei ole ollut noin vuoteen. Mutta sitä ennen niitä olikin tiheästi ja pahimmillaan junaliikenne koko Saksassa oli pysähdyksissä monta päivää. Useimmiten lakkojen aikana edes jotkin vuorot tai edes paikallisjunat ovat kulkeneet. Toisaalta lakko on pysäyttänyt myös kaupunkijunien, siis metroverkostontapaisten S-junien liikenteen ja vaikuttanut pitkämatkalaisten lisäksi myös kaupunkien sisäiseen liikkumiseen. Kerran meinasin itsekin jäädä tien päälle, kun kuulin lakon alkamisesta aivan viime tingassa. Ehdin sännätä Hannoverin rautatieasemalle ja hypätä viimeiseen pohjoiseen lähteneeseen junaan. Hampuriin saavuttuamme asema oli aivan autio, lakko alkoi 13 minuuttia saapumisestamme. Pakko myöntää, että myöhästely ja lakkoilu on kyllä itsellänikin hallitseva mielikuva Deutsche Bahnista, vaikka olenkin vakiasiakas. Deutsche Bahnin omien tilastojen mukaan tämän vuoden tammikuussa 77% kaukoliikenteen junista on pysynyt aikataulussa. Joka neljäs juna siis saapuu perille myöhässä. Se on mielestäni aika paljon. Paikallisjunat sen sijaan ovat aikataulussaan lähes aina.

Paljon matkustavana arvostan kuitenkin sitä, että junat ovat moderneja, siistejä ja nopeita. Hampurin ja Berliinin 300 kilometrin väli taittuu 100 minuutissa. Frankfurtiinkin junailee alle neljässä tunnissa (kirjoitan tätä muuten juurikin Frankfurtista palatessa). Pitkillä matkoilla juna on selvästi autoa nopeampi vaihtoehto, sillä moottoriteiden ruuhkien vuoksi automatkan kesto on täysin ennakoimattomissa. Maksutonta langatonta nettiä ei junissa ole tarjolla (vielä, olen kuullut huhuja että suunnitteilla on) ja mobiiliverkko on Saksassa surkea. Pitää vain asennoitua siihen, että junamatkalla ei tehdä nettiä vaativia juttuja. Puhelimen ja läppärin saa sentään ladattua matkan aikana (paitsi niillä muutamilla reiteillä, joita liikennöivät vanhat ja kälyiset junat).

Nopeat ja modernit junat eivät tule ilmaiseksi. Normaalihintaiset junaliput ovat Saksassa kalliita. Niin kalliita, että lentäminenkin on välillä halvempaa. Toisaalta hyvissä ajoin ostettuna lipun voi saada alle puoleen hintaan. Jos matkustaa useammin kuin pari kertaa vuodessa, kannattaa hankkia alennuskortti. BahnCard 25 maksaa muutaman kympin ja sillä saa 25% alennuksen kaikista matkoista – myös 25% lisäalennuksen alennuslipuista. BahnCard 50 on jo kalliimpi, 250 euroa vuodessa, mutta sillä saa nimensä mukaisesti liput puoleen hintaan. Lisäksi 50-korttilaiset eivät ole sidottuja tiettyyn junaan, vaan lippu on voimassa sille ostetulla reitillä millä tahansa vuorolla. Alennuskorttilainen voi myös liittyä etuohjelmaan ja ryhtyä keräämään bonuspisteitä vähän samaan tapaan kuin lentoyhtiöiden kanta-asiakasohjelmissa. Yksi euro vastaa yhtä pistettä. Kerrytetyillä pisteillä voi saada esim. upgreidauksen ykkösluokkaan (ei kannata, siellä ei saa edes ilmaista kahvia. Höh.) tai ilmaisia matkoja. Kun vuoden aikana on saanut kasaan 2000 pistettä, siirtyy Comfort-tasolle. Comfort-kortin haltija voi huolettomammin matkustaa ilman paikkalippua, sillä joka junassa on varattu puolikkaan vaunullisen verran istumapaikkoja vain heille. Asemilla on myös pääsy loungeen. En noin niin kuin lähtökohtaisesti mene viettämään aikaa asemalle, mutta joskus juna on sen verran myöhässä tai vaihtoaika niin pitkä, että loungessa on kiva piipahtaa lepäämässä.

Istumapaikkaa ei ole pakko ostaa lippua hankkiessa. Siksi joskus käykin niin, että juna on liian täynnä. Vietettyäni kerran kaksituntisen vaunujen välikössä kaljaa kittaavien jalkapallofanien seassa olen ollut tarkempi paikkalipun ostamisen suhteen. Kaljaa kittaavat jalkapallofanit on ihan kivaa seuraa silloin jos on itsekin menossa matsiin, mutta ei silloin, jos työpäivä on vasta alkamassa. Lapsiperheitä puolestaan ilahduttaa perhevaunu, johon tosin kannattaa ostaa paikkalippu hyvissä ajoin.

Turistin ei ehkä kannata hommata vuosialennuslippua, mutta on hyvä tietää, että ns. osavaltiolipuilla voi matkustaa yhden päivän aikana yhden osavaltion alueella rajattomasti paikallisjunissa ja yleensä myös isompien kaupunkien paikallisliikenteessä. Jos vaikka Hampurista käsin haluaa käydä Lyypekissä, voi ostaa Schleswig-Holstein-Ticketin. Yhdeltä hengeltä se kustantaa 28 euroa ja jokainen lisähenkilö (maks. 5 matkustajaa per lippu) nostaa hintaa 3 eurolla. Viiden hengen kaveriporukka voi siis matkustaa koko päivän Schleswig-Holsteinin alueella neljälläkympillä. Jotkut ovat tiettävästi tehneet kimppalipuista bisnestä. Lauantaisin kuukausikortilla matkustavat saivat aiemmin ottaa maksutta mukaansa neljä ystäväänsä tai perheenjäsentään. Niinpä jotkut matkustivat koko päivän junilla edestakaisin ja etsivät asemilla itselleen kanssamatkustajia, joilta perivät matkasta pienemmän summan kuin nämä olisivat maksaneet yksinään. Erityisen suosittua tämä oli välillä Hampuri-Berliini, jolla on lyhyt matkustusaika ja kalliit liput. Sittemmin tämä mahdollisuus on kumottu.

Vielä vinkki junamatkailijalle: lataa puhelimeesi DB Navigator -sovellus. Siitä näkee kätevästi kaikki aikatalut ja ne päivittyvät reaaliaikaisesti niin että myöhästymiset on helppo tarkistaa. Koska niitähän tulee. Mutta parasta on, että sovellus toimii myös julkisen liikenteen reittioppaana kaupunkien sisällä.

Aleppo vuonna 2006

Rauniokaupunki. Sellainen on Syyrian toiseksi väkirikkain kaupunki nykyään. Aleppossa on taisteltu kiivaasti useaan otteeseen ja otsikoissa se on ollut viimeksi tänään. Kymmenen vuotta sitten vietin viikon Aleppossa. Olin mukana kurssilla, jossa oli kolmisenkymmentä pohjoismaista maisteri- ja tohtoriopiskelijaa. Kiersimme Syyriaa ja hitusen Turkkiakin kahden viikon ajan, mutta suurimman osan aikaa tukikohtamme oli Aleppo. Se oli yksi mieleenpainuvimpia matkoja, jonka olen koskaan tehnyt. Monissa paikoissa ajattelin, että tänne haluan vielä jonain päivänä palata. Silloin en osannut arvata, millaiseen katastrofiin maa ajautuisi.

Syyria ei kymmenen vuottakaan sitten ollut mikään turismin tyyssija, vielä vähemmän Aleppo. Viikon aikana kaupungilla kulkiessamme emme kohdanneet ketään toista ulkomaalaisen näköistä. Me siis herätimme huomiota. Ryhmämme kaikki naiset olivat peittäneet hiuksensa huivilla ja pukeutuneet peittäviin vaatteisiin, mutta erotuimme silti kuin huutomerkki paikallisista naisista. Lähes kaikki heistä olivat pukeutuneet tummaan kaapuun. Mukanamme ollut amerikkalainen naisprofessori oli sitä mieltä, että Aleppon ilmapiiri oli muuttunut selvästi konservatiivisemmaksi kymmenessä vuodessa siitä kun hän viimeksi oli vieraillut siellä. Erityisesti se näkyi naisten pukeutumisen tiukentumisessa.

Aleppossa asui verrattain suuri kristittyjen vähemmistö. Illastimme aina kristittyjen kortteleissa proosallisesta syystä: ainoastaan heidän ravintoloistaan sai alkoholia. Syyrialaiseen viiniin emme tosin ensimmäisen illan jälkeen enää koskeneet. Jatkossa tilasimme aina naapurimaa Libanonin viiniköynnöksen antia. Heillä on satoja vuosia pitempi kokemus viinin tekemisestä ja sen kyllä huomasi. Hämmentävintä kristittyjen kortteleissa oli kuitenkin jyrkkä kontrasti pukeutumisen suhteen muslimeihin verrattuna. Kristityt tytöt ja naiset pukeutuivat kuin ketkä tahansa länsimaalaiset. Piukkaa ja värikästä, ei mitään kaapuja. Muistan pohtineeni, miten he pystyivät liikkumaan sen näköisinä omien alueidensa ulkopuolella. Todennäköisesti eivät.

Aleppon keskiaikaisesta basaarista ostin punaisen pashminahuivin, joka on suosikkihuivini yhä edelleen. Toin kotiin myös pahanhajuista oliivisaippuaa basaarin sokkeloisten kujien varrelta ostamastani kojusta. Keskiajalta asti toiminut basaari on myös tätä nykyä maan tasalla. Katukojusta ostin suussasulavaa baklavaa. Myyjä oli haluttoman oloinen tekemään kauppoja. Hän arvasi, että hotkaisisin herkut heti suuhuni hotellihuoneessa sen sijaan, että odottaisin auringonlaskuun. Silloin oli nimittäin meneillään ramadan-kuukausi. Kun ryhmämme lounasti, olimme aina ravintolan ainoat asiakkaat, sillä muslimit paastosivat päiväsaikaan (tai söivät salaa kotonaan). Siksi mieleemme ei juolahtanutkaan syödä mitään keskellä kirkasta päivää muualla kuin ravintolan turvallisessa hämärässä. Saimme muutenkin jo osaksemme riittävästi pahaa silmää. Se oli erikoista, sillä missään muualla Syyriassa liikkuessamme emme kokeneet olevamme samalla tavalla ei-toivottuja kuin Aleppossa. Ilmapiiri oli kireä ja jännittynyt. Presidentin valvova silmä ulottui kaikkialle. Se muistutti olemassaolostaan katukylteissä ja tunsimme sen konkreettisesti kahden valtiollisen poliisin hahmossa, jotka seurasivat ryhmäämme kaikkialle. He varjostivat meitä tahallisen kömpelösti, todennäköisesti tarkoitus oli juuri se, että tiedämme olevamme tarkkailtavina minne menimmekään ja kenet tapasimmekaan.

Kun luen uutisia Syyriasta, mietin joskus, mitä kuuluu tapaamilleni ihmisille kymmenen vuoden takaa. Ketkä heistä ovat vielä elossa? Ketkä yrittävät vielä sinnitellä kotiseuduillaan? Kenties jotkut heistäkin ovat kävelleet Eurooppaan mukanaan vain se, minkä jaksavat kantaa.

Matka, joka melkein tuli tehtyä

Matkojen suunnitteleminen on hauskaa touhua. Kun matkakohde on lyöty lukkoon, vietän tuntikausia mieleisintä majapaikkaa etsien, matkareittejä suunnitellen ja alueeseen tutustuen. Hyvin suunniteltu matka on puoliksi tehty. Euroopan autoturneellemmekin varasin kaikki majoitukset etukäteen. Tuntui liian stressaavalta, että pitkän ajopäivän jälkeen uuteen paikkaan saavuttua pitäisi vielä lähteä etsimään vapaata majapaikkaa ja jännittää löytyykö sellaista ylipäänsä, saati sitten kohtuulliseen hintaan. Inhoan myös kulkea vatsa kurnien ympäriinsä ruokapaikkaa etsien. Silloin tulee taatusti päädyttyä johonkin, jonka ruoka on ala-arvoista ja ylihintaista.

Saksaan muuttaessa intoilin Keski-Euroopan lyhyistä etäisyyksistä. Totuus kuitenkin on, että Pohjois-Saksasta pitää aina ajaa vähintään puoli päivää päästäkseen toiseen maahan. Ainoastaan Tanskan rajalle on vain puolentoista tunnin ajomatka. Onneksi lentotarjonta on hulppeaa. Joka puolelle Eurooppaa pääsee nopeasti – ja kaikkialle moninkertaisesti halvemmalle kuin Suomeen. Valitettavasti. Katselen nimittäin juuri kesälomalentoja ja harmittaa, että Helsinkiin päästäkseen joutuu pulittamaan kolminkertaisen hinnan vaikkapa Nizzaan nähden. Sukulaiseni eivät kuitenkaan ole Nizzassa, joten minkä teet.

Lyhyissä etäisyyksissä ja halvoissa lennoissa on kuitenkin sama efekti kuin kaupungissa asumisen valinnanvapauden illuusiossa. Ei sitä kuitenkaan tule hyödynnettyä. Jo monta vuotta olen puhunut, että seuraava matkakohde on sitten Barcelona. Eipä ole tullut vieläkään mentyä (vaikka viime vuoden puolella olin jo niin pitkällä, että googlettelin majoitusta). Sama juttu Amsterdamin ja Kööpenhaminan kanssa. Molempiin olisi vain muutaman tunnin juna- tai ajomatka, mutta kun ei saa aikaiseksi mentyä, niin ei. Tekisi kyllä mieli. Takavuosina suunnittelimme kovasti matkaa Armeniaan. Sekin jäi toteuttamatta, eikä se tunnu nyt sopivimmalta mahdolliselta kohteelta pienen lapsen kanssa.

Sen sijaan, että listaisin maat, joissa olen käynyt, pitäisi listata maat, joissa olen melkein käynyt. Siis ne, jonne on ollut tarkoitus matkustaa, mutta matka on kuitenkin tyssännyt johonkin. Listasta tulisi pitkä. Aiemmin oli rahapula, nykyisin aikapula ja lomat pitää kuitenkin venyttää kahden eri maan mummilankin kesken. Joskus tulee kosminen ylittämätön este. Kirpaisee ajatella sivun suun mennyttä New Orleansin -reissua. Olin menossa sinne työmatkalle joitakin vuosia sitten, kun sairastuin muutamaa päivää ennen lähtöä sikainfluenssaan. Harmistus matkan peruuntumisesta oli voimakkaampi kuin pelko paljon pelotellusta taudista (sairauden pahimmassa vaiheessa tosin en välittänyt enää yhtään mistään). Paranin, mutta vieläkään en ole päässyt Louisianaan. Moneen muuhun kivaan paikkaan kyllä sen sijasta. Onneksi ihanat matkakohteet eivät lopu kesken. Ensi kesäksi on jo varattu majoitus toskanalaisella viinitilalla. Keeesääää, tule jo!

Kodinvaihto loman ajaksi

Lapsen syntymän jälkeen on matkustaminen muuttanut muotoaan. Suhteemme alkuvaiheessa reppureissasimme ja majoituimme nuhjuisissa hotelleissa, jotka sopivat pieneen budjettiimme. Häämatka oli ensimmäinen reissu, johon käytimme vähän enemmän rahaa. Teimme road tripin keskisessä Euroopassa, pääasiassa Ranskan viiniseuduilla. Silloinkin majoituimme melko edullisissa paikoissa, sillä panostimme mieluummin hyviin ravintoloihin.

Ensimmäiselle matkalle lapsen kanssa lähdimme tämän ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Lyhyt pyrähdys Osloon ja pitempi joululoma Suomessa sukulaisten luona opettivat kaksi asiaa: lapsen kanssa tarvitsee aiempaa enemmän tilaa ja omaa rauhaa. Hotellihuoneessa ei ole tilaa. Kun lapsen laittaa nukkumaan illalla, pitää itse viettää illan viimeiset tunnit pimeässä tai puolihämärässä kuiskaillen. Sukulaisten luona ei ole omaa rauhaa. Niin ihanaa kuin onkin viettää aikaa perheen kanssa, on se varsinkin pienen ja itkuisan vauvan kanssa myös stressaavaa. Ei ole mukavaa tietää, että vauva herättää kaikki keskellä yötä. Sitä paitsi harvalla sukulaisella tai ystävällä on kodissaan erikseen vierashuone, joten majoitumme joko olohuoneessa tai valtaamme lastenhuoneen. Tavaramme ovat levällään ja tunnemme olevamme toisten jaloissa, vaikka isännät kuinka muuta vakuuttelisivat.

Viime kesänä päätimme viettää pitkän loman Suomessa, kokonaisen kuukauden. Mies tosin pystyi olemaan mukanamme vain ekat pari viikkoa, sitten hän joutui palaamaan töihin. Koska meillä oli kerrankin aikaa, halusin viettää osan lomasta Helsingissä. Helsinki oli kotikaupunkini 15 vuoden ajan ja sillä tulee aina olemaan paikka sydämessäni. Halusin fiilistellä tuttuja katuja ja löytää uusia ihania paikkoja. Ja siinä sivussa tietenkin myös tavata vanhoja ystäviä kaikessa rauhassa. Mutta missä asuisimme? Kahta viikkoa emme voisi oleilla kenenkään nurkissa yhtäjaksoisesti (sen kehtaan tehdä vain vanhempieni luona, mutta he eivät asu pääkaupunkiseudulla) eikä lapsen ja tavararöykkiön siirtäminen aina uuteen paikkaan muutaman yön välein houkutellut.

Ensin katselin airbnb-tarjontaa. Viime vuosina olemme suosineet asunnon vuokraamista hotellien sijaan ja kokemukset ovat aina olleet erittäin hyviä. Kaksi viikkoa Helsingissä tulee kuitenkin kalliiksi. Ja samalla harmitti, että kotona huolella hoitamani parvekekukat ehtisivät kuolla reissun aikana. Sitten välähti: mitä jos vaihdetaan koteja jonkun kanssa? Kirjoitin heti facebook-seinälleni, että olisiko joku helsinkiläinen tuttuni tai tutuntuttuni kiinnostunut tulemaan Saksaan kesällä ja vaihtamaan asuntoja kanssamme? Sain nopeasti monta vastausta ja päädyimme vaihtamaan asuntoa vanhan opiskelukaverini kanssa.

Oman kodin terassi ja vaihtokodin parvekenäkymät

Kotimme olivat samankokoiset ja molemmista löytyi lapsiperhevarustelut: pinnasänky, syöttötuoli ja leluarsenaali. Hoidimme toistemme parvekeviljelmät. Vinkkasimme toisillemme, mitä nähtävää ja koettavaa lähialueilta löytyisi. Ylipäänsä oli rauhoittavaa tietää, että joku katsoi asuntomme perään poissaollessamme. Helsingin-tukikohtamme sijaitsi kivenheiton päässä veljeni kodista, joten kävimme harva se ilta heidän luonaan, mutta vetäydyimme yöksi omaan rauhaamme. Loma oli kaiken kaikkiaan juuri niin ihana, kuin olin toivonutkin siitä huolimatta, että heinäkuun säät olivat mitä olivat. Ensi kesänä olen jo suunnitellut samaa, vaikkakin tällä kertaa viivymme Suomessa lyhyemmän aikaa ja siitäkin osan vanhempieni luona. Täältä tullaan taas, kesä-Helsinki!