Anteeks

Juuri kaksi ja puoli vuotta täyttänyt tyttäremme on oppinut uuden, tärkeän sanan. Anteeksi. En ole sitä mitenkään aktiivisesti opettanut, kun ympärillämme ei yleensä ole suomea puhuvia ihmisiä. En siis ole voinut karjua pää punaisena TEITPÄRUMASTINYTPYYDÄTHETIANTEEKSIPASIPETTERILTÄ! Torun kyllä häntä suomeksi, kun hän lyö toista lasta. Jotkut vanhemmathan mieluummin puhuvat noissa tilanteissa ympäristön kieltä, että muut vanhemmat pystyvät seuraamaan kuinka lasta ripitetään. Itse olen aika järkähtämättömästi pysytellyt lapsen kanssa kommunikoidessa pelkässä suomen kielessä. Kyllä ne suomea taitamattomatkin hahmottavat, että en siinä tilanteessa lepertele lapselle.

kadulla

Pointtini oli, että en ole kannustanut lasta pyytämään anteeksi. Hän on itse poiminut sanan ja sen kontekstin minulta. Eräänä iltana, aivan erityisen känkkäränkkäisen päivän päätteeksi, puin lapselle yöpukua kun hän äkkiä rutisti minua lujaa ja sanoi ”AnTTeks äiti”. Se tuli aivan puskista. Ja yllättävintä kyllä se nostatti minussa syyllisyyden puuskan. Olen monen monituista kertaa pyytänyt lapselta anteeksi. Silloin kun pinna palaa ja huudan lapselle tai kun vatulointiin turhautuneena kannan häntä turhan kovakouraisesti. Sen jälkeen aina halaan lasta, pyydän anteeksi ja selitän, mistä raivostuin ja että en siltikään olisi saanut toimia niin kuin toimin.

2015-12-25 14.17.45

Kun nyt lapsi yhtäkkiä pyytää minulta anteeksi, se tuo mieleen kaikki ne tilanteet, jossa minä olen ollut anteeksipyytäjänä. En oikein tiedä miten reagoida. ”Saat anteeksi” sopii niihin hetkiin, kun lapsi on juuri hetkeä aikaisemmin tehnyt jotain kiellettyä. Mutta yleinen yöunta hakevan lapsen minussa kiinni kiehnäämisen lomassa henkäisty ”anteeks äiti” on vaikeampi pala. Pyyteleekö lapsi anteeksi olemassaoloaan? Sitä, että hän toimii niin kuin senikäisten kuuluukin: testaa rajojaan ja uhmaa auktoriteettiaan? Ei se mitään, nyt on kaikki hyvin! Olen onnellinen, että lapsi on herkkä reagoimaan, jos on pahoittanut toisen mielen. Sitä herkkyyttä haluan kannustaa jatkossakin. Kunhan hän vain ei rupea rajoittamaan omaa olemistaan ja tunteidensa ilmaisemista muiden reaktioita peläten. On siinä pitkä tie, ihmiseksi kasvamisessa. Ei käy kateeksi. Omalta osalta ne suurimmat sisäiset myllerrykset on toivottavasti jo käyty läpi, mutta taatusti opin paljon itsestänikin ja maailmasta, kun saan seurata näin läheltä toisen ihmisen taivalta.

150-prosenttinen identiteetti

”Mä oon puoliksi suomalainen, puoliksi italialainen ja puoliksi saksalainen”, julisti eräs tuntemani viisivuotias (kansallisuudet muuttaen). Hänen vanhempansa ovat kotoisin kahdesta eri maasta ja perhe asuu kolmannessa maassa, jonka lapsi siis on ottanut  omakseen niin, että lukee sen osaksi identiteettiään. Kyllä, pieni rakas kosmopoliitti, sinulla on juuret 150-prosenttisesti!

Puhun usein lapsestani suomalaisena ja omassa mielessäni sorrun pitämään häntä täysin suomalaisena. Asiaa voi kuitenkin tarkastella monelta kannalta. Papereiden perusteella tyttäremme on suomalainen, sillä hänellä on ainoastaan Suomen kansalaisuus. Geneettisesti hän on vain puoleksi suomalainen. Kulttuurisesti taas kolmen maan kansalainen. Kotona laulamme, luemme ja katsomme lastenohjelmia sekä isän- että äidinkielellä. Lapsi tietää, miltä maistuu suomalainen ruisleipä, karjalanpiirakka tai pulla. Hän osaa nimetä kaikki Muumien hahmot. Toisaalta hän on maistanut vaikkapa kaalikääryleitä vain romanialaisena versiona. Ulkomailla syntynyt ja kasvanut suomalainen jää väistämättä paitsi osasta kulttuurisidonnaisia kokemuksia ja puheenaiheita. Hän tuntee vain ne suomalaiset lastenohjelmat, joita katsomme yhdessä netistä tai dvd:ltä ja vain ne laulut, joita minä hänelle opetan. Hän ei ole ollut koskaan pulkkamäessä ja tuskin muistaa saunaa, jossa käytiin viimeksi kesällä. Kokonaisen kulttuurin siirtäminen lapselle on yksinomaan minun varassani, vaikka toki isovanhemmat ja paikalliset suomalaiset ystävät ovatkin isona tukena.

2015-01-05 09.57.45

Kääntöpuolena sille, että osa vanhempien kulttuurista jää lapselta pimentoon on se, että hän saa asuinmaansa myötä kokonaan uuden kulttuurin ja viiteryhmän, johon identifioitua. Päiväkodin myötä lapsemme kasvaa ehdaksi saksalaiseksi. Hän oppii viettämään paikallisia juhlapyhiä ja hänen selkärankaansa iskostuvat saksalaiset lastenlaulut, joita äiti ja isä eivät osaa. Tämä on hänen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kotimaansa. Välillä käydään kyllä lomilla sekä Suomen että Romanian mummilassa, mutta sitten palataan taas takaisin tuttuun ympäristöön, siihen ainoaan, jota hän kutsuu kodikseen. Odotan uteliaana, miten hän alkaa määritellä itseään sitä mukaa kun minä-tietoisuus kehittyy. Toivon, että hän ei koe olevansa vaillinainen, vain puoliksi jotain, vaan ylpeästi samalla kertaa suomalainen, romanialainen ja saksalainen.

Maanittelua maanisuuteen asti

Taaperon kanssa eläminen on yhtä suostuttelua, taivuttelua ja maanittelua. Se alkaa heti aamusta. Pukeutumista pitää taivutella joka aamu, toisinaan myös päiväkotiin lähtemistä. Iltapäivällä maanitellaan sitten pois päiväkodin pihalta. Rappukäytävässä on kaikki keinot käytössä, kun koetan taivutella lastani kävelemään portaat kotiin. Asumme hissittömän talon neljännessä kerroksessa ja 2,5-vuotias lapsi ei ole enää höyhenenkevyt. Minusta ei ole enää kantamaan häntä rappusia ylös. Lapsi ei yleensä ole yhtään sen innostuneempi rappusia ylös punnertamisesta kuin minäkään. Siispä vietämme paljon aikaa rappukäytävässä, kun lapsi ottaa oman aikansa tälläkin suoralla. Hänellä ei ole kiire minnekään. Enimmäkseen ei minullakaan, joten koetan antaa lapsen tehdä asioita omalla tahdillaan. Toisina päivinä siedän tätä jokapaikan viipyilyä paremmin, toisina huonommin. Myönnän auliisti turvautuvani usein lahjontaan: ”saat xylitolpastillin kun kävelet portaat kotiin.” Lapsi tekee melkein mitä tahansa xylitolpastillin kiilto silmissään. Halvalla menee vielä tämä lahjontaosuus. Paitsi että viime päivinä sekään ei ole toiminut.

2016-01-26 16.37.27

Se kuuluisa rappukäytävä

Diplomaattiset taitoni ovat koetuksella, kun toiseen osapuoleen eivät tehoa järkiargumentit eikä tunteisiin vetoaminen. Yritän taivutella lasta vaipanvaihtoon. Turhaan. Neiti ilmoittaa kyllä itse, kun kokee toimenpiteen tarpeelliseksi. Maanittelen lasta ruokapöytään, onhan edellisestä ruokailusta kulunut jo monta tuntia. Seuraavaksi suostuttelen lasta syömään muutakin kuin viinirypäleitä. Ja sen xylitolpastillin saa vasta kun ruoka on syöty, onko selvä? Joskus pitää maanitella iltakylpyyn, useimmiten ei. Hampaiden pesu on vaatii joka ilta taivuttelua. Parhaiten toimii käänteistaktiikka. ”En pese tänään hampaitasi. Ei ei, turha kuvitellakaan. Ai mitä? Haluat, että pesen hampaat? No, okei.” Lapsi on muutenkin perinyt geeneissään itäeurooppalaisen ei-on-kyllä -asenteen. Isänsä on aivan samanlainen. Kun kysyn mieheltäni, haluaako hän jotain, vastaus on yleensä automaattinen ei. Mutta toisinaan hän jo muutaman sekunnin päästä kurottelee tarjoamaani kohti. Aluksi kuittailin näistä äkillisistä mielenmuutoksista, kunnes ymmärsin, että se ihan oikeasti on opittu tapa. Aina pitää ensin kieltäytyä tarjotusta ja vasta kun tarjoaja on maanitellut riittävän kauan, on sopivaa myöntyä. Suomalaisena taas olen tottunut, että kerran kysytään ja se on sillä selvä.

2015-10-18 18.33.31

Nukkumaanmenosta en edes viitsi puhua, saan päänsäryn pelkästä asian ajattelemisestakin. Sanotaanko näin, että nukahtaminen ja nukkuminen on tässä taloudessa hiukan haastavaa. Kokosimme juuri lapselle isojen tyttöjen sängyn, mutta kerään vasta voimia siihen taivuttelumaanittelusuostuttelurumbaan, mitä omaan sänkyyn nukahtamaan oppiminen vaatii. Mañana, mañana!

Nelikielinen lapsi: alkutaival

”Kunpa olisin pitänyt pääni” on moni iäkkäämpi saksansuomalainen nainen huokaissut. He puhuvat siitä, millaista oli kasvattaa lapsia aikana, jolloin uskottiin siihen, että useamman kielen puhuminen on haitallista lapsen kehitykselle. Silloinhan ne eivät opi mitään kieltä kunnolla, varoittelivat kaikki ympärillä. Vaati aikamoista mielenlujuutta jatkaa suomen puhumista lapselle tällaisessa ilmapiirissä. Jotkut eivät silti taipuneet painostukseen vaan jatkoivat sitkeästi suomen puhumista lapsilleen (muutamat opettivat samaan syssyyn myös saksalaiset puolisonsa sujuviksi suomen kielessä). Mitään tilastoja asiasta ei taida olla, mutta hyvin moni tapaamani 60- tai 70-luvulla syntynyt toisen polven saksansuomalainen osaa suomea vain vähän. Paljon on vettä virrannut Elbessä sen jälkeen ja monikielisyyttä käsittelevät tutkimukset ovat kääntäneet kelkkansa: lapsilla ei ole mitään vaikeuksia omaksua useampaa kieltä sujuvasti ja monikielisyys saattaa jopa hyödyttää muita kognitiivisia valmiuksia.

2014-10-14 14.50.28

Oma lähestymistapamme kielikysymykseen ei ole erityisen syvällisesti mietitty ja koherentisti toteutettu. Taustalla on sekä järkeilyä että intuitiota. Kieli on vahvasti sidoksissa kulttuuriin. Kun puhun ja laulan lapselleni suomeksi, välitän hänelle samalla kokonaisen maailman. Vähintään yhtä tärkeää on se, että hän voi kommunikoida sukulaistensa kanssa. Jos jompikumpi meistä olisi päättänyt olla puhumatta lapsellemme omaa kieltään, olisi se samalla merkinnyt yhden puolen juurien katkaisemista. Lapsi ei ymmärtäisi eikä tulisi ymmärretyksi toisen puolen perheensä seurassa. Sellaista päätöstä emme halunneet tehdä järjenkään tasolla. Eniten kielipolitiikassa kuitenkin on kysymys intuitiivisesta ratkaisusta. En olisi osannut puhua lapselleni mitään muuta kieltä kuin suomea. Äidinkieli on minulle tunnekieli ja juuri tunteita tulee välitettyä vauvalle informaation sijaan. Laulan tyttärelleni samaa tuutulaulua, jota oma äitini minulle tapaili. Sen tulen osaamaan vielä silloinkin, kun kaikki muu on muistista pyyhkiytynyt pois.

2015-07-17 20.16.52-1.jpg

Lapsemme kasvaa nelikieliseksi. Minä puhun hänelle vain suomea ja mies vain omaa äidinkieltään. Miehen kanssa keskinäinen kielemme on englanti, mitä lapsi siis kuulee päivittäin, vaikka emme puhukaan suoraan hänelle englanniksi. Ympäristökieli eli saksa tuli mukaan kuvioihin kun lapsi aloitti vuoden vanhana päiväkodissa. Olin varautunut siihen, että puheen kehitys voi olla hitaampaa kun paletissa on näin monta kieltä. Samalla olin kuitenkin luottavainen sen suhteen, että homma toimii. Lähipiirissäni on rohkaiseva esimerkki nelikielisyydestä. eri kielikombolla tosin.

Tyttären ensimmäinen sana oli ”äiti”, noin seitsemän kuukauden iässä. Hieman alle vuoden iässä alkoi ilmaantua muitakin sanoja, lähes kaikki suomeksi. Päiväkodin aloitettuaan lapsi ryhtyi kutsumaan minua mamaksi äidin sijaan. Sanavarasto karttui hitaasti mutta varmasti, nyt mukaan alkoi tulla myös isänkieltä. Päiväkodista raportoitiin ensimmäiset ymmärrettävät saksankieliset sanat, jotka syömistä rakastavan tyttäremme tapauksessa liittyivät ruokaan: ”mehr” (enemmän) ja ”Teller” (lautanen). Sen enempää hän ei ensimmäisen vuoden aikana päiväkodissa osannut sanoa, mutta kykeni kuulema ilmaisemaan itseään eleillä tai viemällä kädestä pitäen haluamansa asian luo.

Varsinainen harppaus kielen kehityksessä tapahtui seuraavana kesänä pitkällä Suomen-lomalla ennen lapsen kaksivuotispäivää. Mamasta tuli jälleen äiti. Puheeseen ilmaantui verbejä. Suomen kielen sanoja alkoi tulla niin paljon, etten enää pysynyt laskuissa ja yhä useammin lapsi sanoi isälleen saman myös tämän kielellä. Syksyllä lapsi yllätti meidät kääntämällä isälleen suomen kielestä sanan, jota tämä ei ymmärtänyt. Kesän jälkeen kaksivuotiaamme toi kotiin myös ensimmäisen saksankielisen sanan, kun meillä raikasi jonkin aikaa päättäväinen ”nein” (ei). Muutoin hän ei käytä kotona lainkaan saksaa enkä siksi tiennyt, mikä on hänen osaamistasonsa, kunnes päiväkodin kehityskeskustelussa kerrottiin, että lapsemme kielitaito on aivan ikäisiinsä saksalaisiin verrattavissa.

2016-01-16 14.27.32-1

2,5 vuoden iässä lapsi puhuu siis kolmea kieltä paremmin kuin olimme osanneet odottaa. Sekä äidin- että isänkielellä tulee noin viisisanaisia lauseita ja nämä kaksi kieltä tuntuvat olevan tällä hetkellä tasavahvoja. Arvelen syyksi yhtäältä sitä, että lapsi viettää yhtä paljon aikaa molempien vanhempiensa kanssa ja toisaalta sitä, että tällä hetkellä mikään kieli ei ole lapselle enemmistökieli. Ympäristökieltä hän kuulee nimittäin vain päiväkodissa eikä lainkaan kotona. Ja koska vanhempien yhteinen kieli on eri kuin kummankin vanhemman lapselleen puhuma kieli, ei kotonakaan ole enemmistökieltä. Tilanne tulee muuttumaan muutamassa vuodessa, kun kaverit ja koulu painavat vaakakupin vahvasti saksan puolelle. Mutta juuri nyt meidän ei tarvitse taistella jalkoihin jäävän vähemmistökielen puolesta.

Kertkokaapa, muut monikieliset perheet, kokemuksistanne! Olen kiinnostunut kuulemaan, millaisia vaiheita ja karikoita on edessä ja miten olette niissä luovineet.

Satujen maailma

Tyttäreni rakastaa kirjoja. Hän ”lukee” niitä usein itsekseen, kääntelee sivuja, katselee kuvia ja kommentoi näkemäänsä. Nyt hän vihdoin malttaa myös kuunnella ääneen luettuja tarinoita. Siirrymme hiljalleen kuvakirjoista tarinoihin. Se sai minut miettimään, miten paljon lapsille suunnatut sadut ovatkaan muuttuneet parissa sukupolvessa.

2015-02-03 17.16.23

Kuinka moni teistä on lukenut lapsilleen Grimmin veljesten tai H. C. Andersenin satuja? Entä kuinka moni muistaa niitä omasta lapsuudestaan? Minulla oli parikin klassista satukokoelmaa lapsena. Grimmien kynästä ovat muun muassa sellaiset tarinat kuin Lumikki, Tuhkimo, Hannu ja Kerttu tai Punahilkka. Tarinat perustuivat Grimmien keräämiin kansansatuihin, joiden kohdeyleisö kylläkin alun perin olivat aikuiset. Satuja sitten muokattiin lapsille sopivimmaksi. Siis mikä silloin katsottiin lapsille sopivaksi. Grimmin ja Andersenin satujen maailma on raaka ja julma. Kuulema lapsi voi satujen avulla käsitellä omia ristiriitaisia tunteitaan, kohdata pelkoja ja ahdistuksia hallitusti. Psykologian näkökulmasta karultakin tuntuvissa tarinoissa on siis puolensa.

Silti tuntuu, että joidenkin satujen suhteen aika on auttamatta ajanut ohi. Muistatteko Andersenin kertomusta punaisista kengistä? Orpotyttö kasvaa rikkaan naisen luona turhamaiseksi. Hänellä on kauniit punaiset kengät, jotka hän aina pani jalkaansa kirkkoon mennessään. Kengät alkavat liikkua itsestään ja eräiden tanssiaisten jälkeen tyttö ei enää saa kenkiä jalastaan pois vaan joutuu tanssimaan niiden kanssa loputtomiin. Epätoivoisena tyttö antaa hakata jalkansa pois ja koikkelehtii puujaloilla kirkkoon näyttääkseen kohtalonsa. Silloinkin punaiset kengät amputoine jalkoineen tanssivat hänen edellään.

Ja tarinan opetus oli..? Älä toivo itsellesi kauniita asioita? What? Turhamaisuus on ylipäänsä sana, jota nykyään ei juuri käytetä. Joitakin aikoja sitten ulkonäköönsä panostamista saatettiin moittia turhamaiseksi, mutta nykyään sitä pidetään suorastaan kansalaisvelvollisuutena. Millainenhan olisi moderni versio sadusta Punaiset kengät?

Taidan mennä etsimään Risto Räppääjiä.