Leikkipuistossa

Saksa on monella tapaa lapsiystävällinen maa. Se näkyy konkreettisesti vaikkapa leikkipuistotarjonnassa. Leikkipuistoja on pelkästään meidän kaupunginosassamme niin monta, että en ole pysynyt laskuissa. Viime kesänä kodinvaihdon kautta meille majoittunut ystäväperhe kertoi kahden viikon aikana käyneensä 15 eri leikkipuistossa Hampurissa. Yksi niistä sijaitsi olutterassin (Biergarten) yhteydessä. Lienee turha mainita, että he olivat aika otettuja.

Lähin leikkipuistomme sijaitsee lapsen päiväkodin vieressä, kotimatkan varrella. Siellä tuleekin aika usein pistäydyttyä tarhapäivän jälkeen. Lapsi kutsuu paikka heppapuistoksi kahden puisen hevoskiipeilytelineen vuoksi. Siellä on juuri sopivia telineitä hänen ikäiselleen tai vähän isommalle lapselle. Noin yleisesti ottaen saksalaisissa leikkipuistoissa suositaan erilaisia kiipeilytelineitä, jotka voivat olla varsin haastaviakin. Eräässä lähipuistossamme on monta metriä korkea teline kiipeilyseinineen ja tunneliliukumäkineen. Teline näyttää siltä, että en itsekään pääsisi sinne kovin helposti. Isompien lasten lisäksi telineessä näkyykin usein kiipeilemässä myös isiä. Ihan pienille lapsille valikoimaa on vähemmän, niin kuin Lempipaikkojani-blogissakin huomattiin. Tykkään kuitenkin siitä, että yksikään leikkipuisto ei ole toisensa kopio. Jokaisessa on vähän eri varusteet, toinen toistaan hienommat.

Täällä päin Saksaa lapset puetaan järkevästi ja säänmukaisesti. Vähän niin kuin aikuisetkin. Hampurilaisten pukeutumistyyli on yleisesti ottaen enemmän sporttista kuin trendikästä, katukuvassa näkee paljon erilaisia ulkoilutakkeja toinen toistaan kalliimmilta merkeiltä. Minä olen se poikkeus, joka hilluu leikkipuistossakin mekossa ja villakangastakissa. Tänään tyttökin oli siellä hepenissä, ainoana lapsena. Lapsia ei siis pueta parhaimpiinsa ulos mennessä, niin kuin eteläisemmässä Euroopassa (tsekkaa vaikkapa Chez Helenan kokemukset Ranskasta ja Periaatteen naisen huomioita Espanjasta). Reimaan ja muihin skandinaavisiin merkkeihin puettu lapseni sulautuu mainiosti joukkoon. On kurahousuja, välikausihaalareita, goretex-kenkiä ja kypäräpipoja. Ainoa mikä puuttuu ovat hanskat. Niitä ei näe lapsilla ikinä. Siltä osin pohjoissaksalaiset tuntuvat uskovan karaisemiseen…

Reilun vuoden ikäiselle lapselle ei ollut leikkipuistossa tarjolla juuri muuta kuin nämä.

 

Advertisement

Oodi saksalaiselle päiväkodille

Ensi syksynä pieni tyttäremme vaihtaa isojen päiväkotiin. Tähän asti hän on ollut läheisessä Krippessä eli ”seimessä”, joka on alle 3-vuotiaiden päiväkoti. Kävimme toimistolla juttelemassa uudesta hoitopaikasta ja kun kuulin, mitä kaikkea tulevassa päiväkodissa on tarjolla, tulin kateelliseksi. Kerran viikossa lapsilla on metsäpäivä. He hyppäävät hoitajiensa kanssa metroon, ajavat muutaman pysäkinvälin ison metsäalueen laidalle ja telmivät koko päivän metsässä eväiden kanssa. Lisäksi yhtenä päivänä viikossa he menevät läheiseen liikuntahalliin, jossa on erityistä tarjontaa lapsille. Sokerina pohjalla kerran kuukaudessa päiväkotiin saapuu kokki, joka tekee yhdessä lasten kanssa ruokaa. Minäkin haluan metsäpäiviä ja kokin! Mistähän löytäisin päiväkodin 37-vuotiaalle..?

Bloggaajakollegani Saksasta ovat kirjoittaneet kokemuksiaan päiväkodeista (ainakin Lempipaikkojani-blogin Jujukas ja Ajatuksia Saksasta -blogin Oili), mutta vaihtelu on niin suurta alueittain, että tarjoan tässä oman näkökulmani Hampurista. Kaupunki on hiljattain tehnyt näkyvän kädenojennuksen lapsiperheille puolittamalla päiväkotimaksut. Muutos astui iloksemme voimaan samana vuonna, kun oma lapsemme aloitti päiväkodissa. Maksun suuruus riippuu sekä hoitotuntien määrästä että vanhempien tuloista. Jos lapsi on hoidossa vain viisi tuntia päivässä, on päivähoito vanhemmille täysin ilmaista! Meillä on sopimus kahdeksan tunnin päivittäisestä hoitoajasta. Korkeimmassa maksukategoriassa (johon päätyy aika nopeasti jos molemmat vanhemmat ovat töissä) sen hinta on 190 euroa kuukaudessa, sisältäen lounaan. Saksalainen lapsilisä riittä kattamaan tuon summan ja lisäksi päivähoitomaksuja voi vähentää osittain verotuksessa. Saksassa on kaupunkeja, joissa päivähoito on täysin ilmaista, mutta toisaalta myös kaupunkeja, joissa kuvettaan joutuu kaivamaan jopa 500 euroa kuukaudessa. Hampurin kaupungin pohjoisrajan takana on toinen osavaltio, Schleswig-Holstein, ja siellä maksut ovat kuulema maan korkeimpien joukossa. Moni lapsiperhe joutuukin miettimään tarkkaan, onko järkevää muuttaa kaupungin ulkopuolelle isomman ja edullisemman asunnon perässä, jos se tarkoittaa päivähoitomaksujen tuplaantumista.

Aiemmin lakisääteinen oikeus hoitopaikkaan koski yli 3-vuotiaita lapsia. Mutta vuodesta 2013 lähtien kuntien on taattava hoitopaikka jo yksivuotiaasta lähtien. Kunnilla on kova paine järjestää lisää hoitopaikkoja ja lastentarhanopettajat revitään käsistä. Hampurissa on normaalia enemmän työssäkäyviä pienten lasten äitejä, joten kilpailu tarhapaikoista on kova. Ei ole yhtään liioiteltua ryhtyä etsimään hoitopaikkaa vuosi etukäteen. Hoitopaikkoja ei jaeta keskitetysti, vaan vanhempien on itse lähetettävä hakemus haluamiinsa päiväkoteihin. Monissa päiväkodeissa on avoimien ovien päiviä, jolloin tarjotaan esittelykierrosta ja lopuksi voi täyttää hakulomakkeen. Kävimme itse kahdessa eri päiväkodissa tutustumassa ja näin vierailijoiden joukossa myös raskaana olevia naisia. Heille kyllä todettiin, että lapsen saa laittaa jonoon vasta kun se on ensin syntynyt ja sillä on nimi. Hoitopaikka irtoaa siis teoriassa jonottamalla, mutta vanhempien aktiivisuus ja nimen esillä pitäminen voi kuulema tuoda tuloksia. Monien vanhempien epätoivo kasvaa sitä mukaa kun töihinpaluu lähenee eikä hoitopaikasta ole vielä tietoa. Mutta moni voi saada aivan viime metreillä useammankin tarjouksen, sillä vanhemmat ovat saattaneet lähettää hakemuksen kymmeneenkin eri paikkaan ja peruutuspaikkoja on siten tarjolla paljon.

Lähetimme itse kolme hakemusta. Yksi hakemistamme paikoista oli yksityisessä päiväkodissa, joka sijaitsi kaikkein lähinnä kotiamme. Uskalsin hakea paikkaa kun kuulin, että kaupunki tukee niitä samalla tavalla kuin kunnallisiakin päivähoitopaikkoja. Yksityinen päiväkoti ei siis maksa vanhemmille yhtään enempää kuin julkinenkaan. Kuinka outoa! Juuri tuosta päiväkodista saimme myöntävän vastauksen. Hoitopaikan saatuamme piti meidän lähettää kaupungille anomus hoitopaikan kulujen korvaamisesta (ns. Kita-Gutschein). Tukipäätös piti sitten toimittaa päiväkodille, joka pidättää vanhempien tililtä kuukausittain kaupungin määrittelemän omavastuuosuuden ja laskuttaa loput todellisista kuluista kaupungilta. Melko paljon byrokratiaa siis ja tuo tukianomus pitää vieläpä muistaa päivittää vuosittain.

Tyttäremme päiväkodissa on joustavat aukioloajat (klo 8-18), tosin joustavuus koskee lähinnä iltapäivää. Jos lasta ei ole tuotu päiväkotiin klo 8.50 mennessä, niin sisälle ei ole enää asiaa. Haku puolestaan onnistuu vasta klo 14.30 jälkeen. Päiväkoti on pieni, yhteensä 25 lasta, jotka on jaettu kahteen ryhmään. Hoitajia on viisi. Päiväkodin painopisteenä on musiikki, joten he laulavat ja soittavat paljon (sen kyllä huomaa kotona…). Ulkoilua on aamupäivällä ja iltapäivällä. Tässä päiväkodissa on oma iso, vehreä piha, mikä on melko harvinaista keskellä kaupunkia. Onkin tavallista törmätä huomioliiveihin puettuihin taaperoihin, jotka ovat ryhmänä matkalla läheiseen leikkipuistoon. Lapsia kannustetaan itsenäisyyteen ja omatoimisuuteen. Ihan pienimpienkin on opeteltava viemään astiat pois ruokailun jälkeen, pyyhkimään pöytä ja siivoamaan lelut paikalleen. Tyttäremme on jostain oudosta syystä varsinainen siivousfriikki ja saattaa kotona aivan itsestään keräillä leluja koriin tai ainakin ryhtyy siihen innoissaan jos sitä ehdotan. Se ei todellakaan ole mallioppimisen seurausta kotoa, joten kiitos vain päiväkoti tästäkin!

Parasta on, että meidän vanhempien lisäksi myös lapsi itse on tyytyväinen päiväkotiinsa. Hän menee sinne aamuisin mielellään ja kertoo innoissaan, mitä päivän aikana on touhuttu. Ehdin jo vähän kantaa huolta edessä olevasta päiväkodin vaihdoksesta, mutta sekin tuntuu olevan hienosti organisoitu. Lapsi vaihtaa uuteen päiväkotiin yhdessä ja yhtäaikaa parhaan kaverinsa kanssa. Ensimmäiset kolme päivää he ovat uudessa paikassa vain aamupäivät ja heidän mukanaan on tuttu hoitaja vanhasta päiväkodista. Siirtoa edeltää lähtöjuhla vanhassa päiväkodissa, jonka päätteeksi lapsi pakkaa matkalaukkuun kaikki tavaransa sieltä, jotta ”muutto” olisi konkreettisempi. Niisk! Kyynel tuli silmään jo etukäteen tuota hetkeä ajatellessa.

Viinimessuilla

Hampurissa järjestetään erilaisia viinimessuja useita kertoja vuodessa. Suomessa tapanani oli käydä viinimessuilla aina kun kynnelle kykenin, mutta täällä aktivoiduin ottamaan asiasta selvää vasta viime vuonna. Sen jälkeen olenkin vieraillut jo kolmilla messuilla. Tämänkertaiset messu olivat nimeltään WeinFrühling16 (”viinikevät”). Tilaisuuden järjestäjä näyttää pystyttävän vastaavanlaisia viinimessuja säännöllisesti ympäri Saksaa.

Tapahtuma pidettiin Hampurin pörssitalolla, joka on miljöönä oikein viehättävä korkeine kattoineen. Tilassa riitti ilmaa ja luonnonvaloa sadoista messuvieraista huolimatta. Valtaosa näytteilleasettajista oli saksalaisia viinintuottajia. Niiden joukkoon oli eksynyt yksi elsassilainen ja yksi italialainen viinitila sekä pari eri maiden viinejä maahantuovaa firmaa. Tarjonnan painotus ei yllättänyt, sillä saksalaiset rakastavat oman maansa viinejä, etenkin valkoisia sellaisia. Syystäkin, sillä saksalaiset valkoviinit ovat parhaimmillaan huippulaadukkaita ja halvat bulkkiviinitkin ovat useimmiten kelpo arkiviinejä. Olen juonut ensimmäisten Saksan-vuosien aikana niin innokkaasti rieslingiä, että siitä on ollut pakko pitää taukoa. Riesling on Saksan eniten viljelty rypälelajike (22% viljelysalasta), mutta ei tietenkään ainoa. Sen rinnalla maasta löytyy 140 muutakin eri rypälelajiketta. Punaisista lajikkeista yleisin on Spätburgunder (11,5%), joka muualla tunnetaan nimellä Pinot noir.

Sisäänpääsy messuille maksoi 12 euroa ja viinilasista piti maksaa muutaman euron pantti, mutta muita maksuja ei sitten olekaan. Sisäänpääsyn hinnalla saa siis maistella vapaasti esittelyssä olevia 900 viiniä. Osa kävijöistä on viinialan ammattilaisia, jotka etsivät uusia tuotteita valikoimaansa, osa viiniharrastajia ja osa vain aivan tavallisia pulliaisia. Viinitietämys ei ole tarpeen, vaikka toki maistelusta saa enemmän irti, jos tietää mitä haluaa. Viinitalojen edustajat kyllä kertovat mielellään viineistään ja suosittelevat maisteltavia.

Tykkään itse kokeilla viinimessuilla harvinaisempia viinejä tai itselleni vieraampia viinityylejä, joita ei tulisi sokkona ostettua. Tällä kertaa maistoin muun muassa Scheurebe-nimistä rypälettä, joka on saksalainen risteytys viime vuosisadan alusta. Jos pidät Sauvignon Blancista, pidät myös Scheurebestä, niin vahvasti molempia leimaa mustaherukan aromi. Nälän alkaessa hiukoa haimme ystäväni kanssa jättimäisen antipasto-lautasen jaettavaksi ja sen kylkeen erinomaista Ripassoa, jota ostin myös mukaan. Pisimpään viivyin kuitenkin sillä ainokaisella elsassilaisella ständillä. Jos pitäisi valita yksi viinialue, jonka viinejä joisin loppuelämäni, olisi se valkoviinien osalta ehdottomasti Alsace. Niin hyviä olivat nämäkin viinit, että ostin mukaan muutaman pullon ja vaelsin kilisevänä kamelina metrolla kotiin.

Talvipäivä eläintarhassa

Kun aamulla herättyä raahustin olohuoneeseen, löi luminen maisema vasten kasvoja kuin märkä rätti. Toiveet keväästä kokivat taas takapakkia. Jotain ulkoaktiviteettia piti silti kehitellä, sillä lapsen päiväkoti on kiinni tänään ja huomenna. Päätimme mennä pitkästä aikaa käymään eläintarhassa, jonne on meiltä vain parinkymmenen minuutin kävelymatka. Viime keväänä hankin sinne vuosikortin, joka maksaa saman verran kuin viisi kertalippua. Miehen mielestä se oli tolkuttoman huono sijoitus. Minä puolustelin sitä juurikin eläintarhan läheisellä sijainnilla ja romanttisilla kuvitelmilla siitä, kuinka käyskentelisin sievästi puetun ja hyvin käyttäytyvän lapseni kanssa siellä aurinkoisina päivinä. Lapsi kiljahtelisi riemusta kun syöttäisimme yhdessä elefantteja.

Vuosilippu umpeutuu puolentoista kuukauden päästä ja tänään eläintarhassa tuli käytyä vasta seitsemättä kertaa. Ensimmäiset viisi kertaa piti saada kasaan vaikka hampaat irvessä, että mies ei pääsisi kuittailemaan hukkaanheitetyistä rahoista. Ensinnäkin olen harva se viikonloppu töissä eikä arkisin päiväkodin jälkeen meinaa jaksaa ylimääräisiä touhuja. Ja ne kerrat, kun olemme saaneet lähdettyä, on lapsi saanut jossain vaiheessa itkupotkuraivarit ja minä olen ollut tolkuttoman uupunut kotiin palattuani. Mielikuvat ja todellisuus eivät ole aivan kohdanneet.

Jos lapsen uhma manifestoituisi hieman miedommin ja minulla olisi normaalimmat työajat, niin eläintarhassa voisikin käydä useammin. Se on varsin kiva, puistomainen paikka, jossa eläimet eivät ole kaltereiden takana. Monesti vain vesieste tai vallihaudan tapainen ratkaisu erottaa katsojat eläimistä. Elefantteja saa tosiaankin syöttää, ne kurkottelevat aidan takaa ja nappaavat porkkanan kärsällään kädestä. Monet pienet eläimet kuljeskelevat täysin vapaana ja kotieläinpuolella voi lampaita mennä silittelemään niiden aitaukseen. Lapsi tykkää myös eläintarhan keskellä sijaitsevasta isosta leikkipuistosta, joka on välillä kiinnostavampi kuin kirahvit.

Nuoskalumisena päivänä eläintarhassa ei odotetusti ollut tungosta, mutta oli oikeastaan mukavaa käyskennellä omassa rauhassa. Monet eläimistä ovat näin talviaikaan sisätiloissa ja olikin mukava välillä piipahtaa lämmittelemään kenguruiden keskelle. Elefanttitalossa kipitteli kuukauden ikäinen norsuvauva. Itkupotkuraivareiden vuoro oli vasta kotiovella.

Hagenbeckin eläintarha on toiminut jo 150 vuotta. Sen perustaja oli innokas eksoottisten eläinten keräilijä ja Hampuri olikin yksi niiden kaupankäynnin tukikohta Euroopassa. Nykynäkökulmasta irvokkainta on silti se yksityiskohta, että eläintarhassa oli näytteillä myös ihmisiä, erityisesti alkuperäiskansoja. Human zoos tai ”etnologiset näyttelyt” olivat suosittuja Euroopassa 1800-1900-lukujen taitteessa ja niitä löytyi suurimmista kaupungeista. Hampurissakin saattoi käydä pällistelemässä tiikereiden ohella vaikkapa saamelaisia.

 

Urbaani maalaistyttö

Tämä vuosi on juhlavuosi: olen asunut puolet elämästäni kaupungissa. Se on vedenjakajavaihe. Tässä iässä ja elämäntilanteessa monelle iskee akuutti kaipuu työntää sormensa multaan omalla pihalla, maaseudun rauhassa. Ei kuitenkaan kaikille. Yle uutisoi äskettäin, että yhä useampi lapsiperhe valitsee kantakaupungin. Niin myös minä.

Synnyin ja kasvoin pienessä keskisuomalaisessa pitäjässä. Kodin ikkunasta näkyi valtatie ja sen takana lehmiä. Isolle kirkolle oli kilometreissä lyhyt matka, mutta bussien varassa olevalle teinille sekin oli liikaa. Kotikylä ei ollut niin pieni, että ihan kaikki olisivat tunteneet toisensa. Isäni oli kuitenkin sen verran näkyvässä ammatissa, että minut tunnettiin. Halusin pois, jonnekin missä on isommat kuviot. Isoveljeni naureskeli huvittuneesti minulle, maalaiskylään vangitulle kaupunkilaissielulle.

Heti lukion jälkeen muutin Helsinkiin opiskelemaan ja tunsin olevani kuin kala vedessä. Nautin ison kaupungin suomasta anonymiteetistä. Rakastin naurettavan pientä opiskelijakopperoani ja sen seitsemännestä kerroksesta avautuvaa näkymää yli kaupungin loppumattomien valojen. En ole koskaan jakanut joidenkin tuttavieni ahdistusta siitä, että Helsinki on liian iso. Se on perspektiivikysymys. Suomen mittakaavassa pääkaupunki on jättimäinen metropoli, moneen muuhun maahan nähden taasen viehättävän pieni. Nykyisessä kotikaupungissani asuu 1,7 miljoonaa ihmistä. Sekään ei tunnu liian isolta. Kaupunki on levittäytynyt laajalle alueelle ja koostuu monista pikkukaupungin kokoisista kaupunginosista, joissa on omat keskuksensa. Tämä on miljoonakaupunki, joka on vielä hallittavissa; metropoli, jonne ei huku. Minulle sopivan kokoinen paikka, kun taas monen miljoonan asukkaan suurkaupungit koen jo liian kaoottisina.

Mikä kaupungissa ja kaupunkielämässä sitten viehättää? Väitän, että vapauden ja valinnanmahdollisuuksien illuusio. Samaan aikaan pyörii kymmeniä elokuvia, konsertteja tai kiinnostavia taidenäyttelyitä ja aina jossain on avattu uusi kahvila tai ravintola, jossa on ihan pakko käydä. Kutsun tätä illuusioksi siksi, että tässä elämäntilanteessa valinnanvapautta tulee käytettyä verrattain vähän. Lapsiperheen arki on hyvin samanlaista missä päin maailmaa tahansa. Arkea rytmittävät päiväkoti ja työ, ruokailuajat ja nukkumaanmenorutiinit. Iltaisin rauhoitutaan kotona lapsen kanssa sen sijaan, että juostaisiin ympäri kaupunkia niin kuin A.E.L. (Aikana Ennen Lasta).

Kaupunkimainen asuminen on silti meille tietoinen valinta. Teen paljon töitä kotoa käsin ja tauoilla on tarve tuulettaa päätä ulkona. En halua asua paikassa, josta pitää aina matkustaa pois jollakin kulkuneuvolla päästäkseen ihmisten ilmoille. Eilen kävelin lähikahvilaan läppärin kanssa. Söin mustajuurikeiton, join cappuccinon, katselin ihmisiä ympärilläni. Puheensorinan ja lautasten kilinän tasaisen äänimaton säestämänä kirjoitin tehokkaasti tunnin verran. Viikonloppuisin käymme kävelyllä tyttären kanssa, testaamme vastaan osuvia leikkipuistoja ja pysähdymme vaikka jäätelölle. Joskus on päiviä, jolloin mies ja minä  teemme molemmat töitä kotona ja pistäydymme silloin yhdessä lounaalla jossain lähistöllä. Se on sitä parisuhdeaikaa ilman lasta, jota meillä ei iltaisin ole, niin kuin viimeksi kirjoitin.

Todennäköisesti tämän ääneen sanottuani minä olen pian se, joka kääntää kelkkansa. Saatte tulla sitten ilkkumaan minulle, kun kirjoittelen puutarhaviljelmistäni ja maaseudun ihanuudesta.

Terveisiä täältä pommialueelta

Pari päivää sitten ystäväni lähetti minulle otsikossa olevan viestin: terveisiä täältä pommialueelta! Hän oli matkalla kotiinsa Eppendorf-nimiseen kaupunginosaan ja joutui keskelle liikennekaaosta. Alueelta oli löytynyt toisen maailmansodan aikainen pommi ja saman tien tuhannet asukkaat evakuoitiin 300 metrin säteellä löytöpaikasta. Kotiin pääsi vasta kun pommi oli tehty vaarattomaksi. 

Tämä ei ollut mikään ainutlaatuinen tilanne. Hampuri oli toisessa maailmansodassa yksi pahimmin pommitetuista kaupungeista. Arvioidaan, että 13 prosenttia pommeista ei syystä tai toisesta lauennut pudotessaan. Niin ollen kaupungin maaperässä lojuu vielä noin 3000 sodanaikaista pommia. Niitä tulee vastaan useimmiten rakennustyömailla maata kaivettaessa. Silloin marssijärjestys on aina sama: kaikki ihmiset evakuoidaan tietyltä säteeltä. Sen jälkeen pommi joko puretaan tai räjäytetään hallitusti. Edellisestä tapauksesta on aikaa vain muutama viikko. 

  

Hampurin pommikartta. Mitä isompi pommin kuva, sitä enemmän pommeja alueella arvioidaan piileskelevän. Kuva Mopo-lehden jutusta

Eppendorfin tapauksessa pommi oli 500-kiloinen järkäle. Se saatiin purettua verrattain nopeasti ja ihmiset pääsivät takaisin koteihinsa illansuussa. Vaara ohi tällä kertaa. Mutta toki uutinen jätti kaihertavan tietoisuuden siitä että itsekin saattaa asua suurin piirtein pommin päällä. Onneksi Saksa ei ole maanjäristysaluetta…