Syksy, joka ei tule


Kolmen tunnin päästä syyskuu on virallisesti puolivälissä ja nyt vasta meillä on se kesä, jota emme kesällä saaneet. Viikon jatkunut helle on paahtanut olohuoneen niin kuumaksi, että pakenin terassille. Illat pimenevät jo aikaisin, niin kuin syksyllä kuuluukin, mutta syysiltoihin ei yleensä kuulu hihattomassa mekossa ulkona istuskelu.


Pohjois-Saksan sää on yleisesti ottaen, no, pohjoista. Lämpötilat voivat olla täällä ihan eri luokkaa kuin maan eteläosissa. Vaikkapa viime vuonna Eurooppaa koetteli ennätyskuuma kesä, jonka raja meni jossain Saksan puolivälissä. Hampurissa vetyttiin heinäkuussa sateissa ja 13 asteen keleissä, hellepäivät jäivät niukanlaisiksi. Sama juttu tänä kesänä. Helteitä riitti ripotellen muutamia päiviä siellä täällä kesän aikana, mutta enimmäkseen oli viileähköä ja sateista. Elokuussa piti välillä kaivaa jo paksut sukkahousut ja syystakki päälle.


Empiiristen havaintojeni (lue: kännykän sääsovelluksen) perusteella Hampurin ja Helsingin välillä on keskimäärin viiden asteen lämpötilaero Hampurin hyväksi. Talvella ero venyy, kun Suomen valtaavat paukkupakkaset. Täällä pakkaspäiviä on vain vähän ja nekin korkeintaan muutama aste miinuksen puolella. Sitten on tällaisia outoja hetkiä, kun me nautimme trooppisesta henkäyksestä siinä missä Suomessa sää seuraa kalenteria. Parasta on, että niitä voi tulla koska vaan. Lokakuun lopulla mittari voi yllätäen vielä kivuta kahteenkymppiin ja sama maaliskuussa. Avainsana on yllätyksellisyys. Koska yhtä hyvin kevät voi odotuttaa itseään tuskallisen pitkään ja loppumaton harmaa sadesää alkaa jo alkusyksyllä. Tai toisinpäin. Luulin jo hyvästelleeni tämän kesän viimeiset helteet pari viikkoa sitten, mutta olin pahasti väärässä. Rusketus sen kuin syvenee. Mutta illuusio ikuisesta kesästä todennäköisesti karisee aivan yhtä nopeasti kuin kuivuuteen kuolleet parvekekukkani. Pian huomaan taas olevani Hampurin ainoa asukas, jolla ei ole sadetakkia. Tänä syksynä aion korjata tilanteen.


Mutta ei vielä. Huomenna on vielä ilta, joka on linnunmaitoa. Ja taivaalla täysikuu.

 

Mainokset

Yksin kotona


Kävimme anoppilassa viimeksi joululomalla. Kun mies ryhtyi puhumaan siitä, että hän haluaisi Romaniaan myös kesällä, sanouduin suunnitelmasta irti. Olin jo käyttänyt suurimman osan lomistani ja kerran vuodessa on minulle muutenkin riittävä vierailutiheys. Ymmärrän kuitenkin sen, että Romanian sukulaiset haluavat nähdä lastamme useammin eikä heillä ole mahdollisuuksia matkustaa tänne. Siispä mies päätti lähteä ensimmäistä kertaa kahdestaan lapsen kanssa. Minä jäin yksin kotiin. Yksin kotiin. Viikoksi. En ole viettänyt yksin kotona yhtään yötä sitten lapsen syntymän.


Sen suurempia vastustelematta varasin lennot, pakkasin laukun, jakelin monta korvaamattoman tärkeää ohjetta ja ajoin kaksikon lentokentälle. Kurkkua kuristi hetken aikaa, kun innosta poukkoileva kolmevuotias hävisi turvatarkastuksen ihmismuurin taakse. Sitten sukelsin vapauden aaltoihin. Viikon aikana olen viettänyt polttareita, baby showeria ja nyt viimeisimpänä eilen ystävän häitä pitkän kaavan kautta. Olen käynyt kahdesti elokuvissa, syönyt epäsäännöllisesti, kokannut niin vähän kuin mahdollista, käynyt ruokakaupassa vain kerran. En ole ollut lomalla, mutta siltikin viikko on tuntunut lomalta. Olenhan saanut nukkua pitkään joka aamu ja sovittuja työmenoja lukuunottamatta kulkea kelloon katsomatta. Saatuani päivän työt pulkkaan olen hypännyt pyörän selkään ja polkenut päämäärättä kaupungin katuja pitkin, vailla kotiintuloaikaa. Hikoillut yllättävässä helleaallossa ja rakastunut uudelleen Hampuriin. Soittanut musiikkia, paljon, tietämättä edes miksi en tee niin normaalissa arjessa. Ollut yksin suurimman osan aikaa ja oivaltanut, miten paljon olen sitä kaivannut.


Nyt kuuluisi varmaan sanoa, että on ollut kamala ikävä. Mutta kun ei. Olen kestänyt eron vallan hyvin ja toiset osapuolet näemmä myös. Päivittäin olemme puhuneet skypessä ja olen saanut valokuvia, joissa lapsi leikkii onnellisena Romanian-mummin, -vaarin, -sedän ja -pikkuserkkujensa kanssa. Ja on ennen kaikkea viettänyt keskeytymätöntä laatuaikaa isänsä kanssa. Hän on nukkunut kaikki yöt rauhallisesti (miksei se voi kotona tehdä niin??) ja hämmästyttänyt kaikki marjansyöntikapasiteetillaan. Silti nämä viimeiset tunnit matavat yllättävän hitaasti. Perhe tekee matkaa kotiin, pian he ovat jo Budapestin lentokentällä. Siitä vielä neljä tuntia, niin saan syliini innosta poukkoilevan kolmevuotiaan ja varaudun ottamaan vastaan takautuvasti tulevan äiti-ikävän. Ensi viikolla vietetään pienen ison ihmisen syntymäpäivää ja sitten hän aloittaa isojen päiväkodissa. Niin kuluu aika ja napanuora haurastuu.

 

Pyöränistuimen lumipalloefekti

Olen pitkään ajatellut hajamielisesti, että pitäisi hankkia lastenistuin polkupyörään. Tarvetta sille on etenkin syksystä alkaen, kun lapsi vaihtaa toiseen päiväkotiin, jonne on hitusen pitempi matka. Kävellen olisimme perillä ehkä ennen illallisaikaa, jos menemme lapsen etanavauhtia. Etanatkin ovat varmasti nopeampia kuin vatuloiva lapsi. Ja jos lapsi yhtäkkiä kokee olevansa niin iso tyttö, että rattaissa ei enää sovi istua, on jokin nopeampi kuljetuskeino välttämätön.

Ajatus pyöränistuimesta ei kuitenkaan realisoitunut. Joihinkin asioihin tarttuminen vaan on ylivoimaista. Kuten pyykin silittäminen tai korjausompelut meidän taloudessamme. Tai myös pyöränistuinten ominaisuuksien selvittäminen. Lopulta kuitenkin googletin pikaisesti, että tuollaisen haluan ja kas, tuolta sen saa tarjoushinnalla. Viikkoa myöhemmin kotiimme kannettiin valtava paketti, josta kuoriutui lasten pyöränistuin. Sellainen runkoon kiinnitettävä malli. Ilman oikeankokoista kuusioavainta. Ensin piti siis raahautua rautakauppaan. Ei muuta kuin asentamaan! Vaan kuinkas sitten kävikään? Totesin, että pyöräni runko on auttamattomasti liian pieni, että saisin istuimen adapterin asennettua.

Sen sijaan, että olisin palauttanut pyöränistuimen, aloin katsella itselleni uutta polkupyörää. Pitäähän meidän edelleen päästä nopeasti päiväkotiin ja se istuinkin oli niin edullinen, katsos. Ja miehenkin mielestä minun oli jo aika saada itselleni uusi, sievä pyörä. Eikö se neljätoista vuotta vanha maantiekiitäjäni muka ole söpö?? Kieltämättä olin itsekin jo kyllästynyt vanhaan rämisevään teräsrunkoiseen pyörääni, joka on kulkenut mukanani opiskeluajoista asti ja jonka huoltoa olen pahasti laiminlyönyt.

Uuden pyörän hankintaan siis! Ooh, mitä ihania retromalleja markkinoille onkaan tullut sen jälkeen, kun itse viimeksi kävin pyöräkaupoilla. Lähdin nyt ostoksille ulkonäkökriteereistä käsin, kun nopeudella ja keveydellä ei ole enää niin merkitystä. Enhän minä oikeastaan koskaan ole suhannut kymmenien kilometrien lenkkejä, vaan pyörä on aina ollut kulkuneuvo siirtymiseksi paikasta A paikkaan B. Ja kun se tapahtuu aina kaupungissa, on kaupunkipyörä riittävä peli. Kunhan siinä on enemmän kuin kolme vaihdetta, eihän sellaisella jaksaisi jurrata yhtäkään mäkeä. Ja kunhan se pyöränistuin mahtuu kyytiin, senhän takia tässä ollaan pyörää hankkimassa.

Ihastuin palavasti erääseen oranssinpunaiseen herkkuun, mutta nuukuus iski. Viitsinkö pulittaa toistasataa euroa enemmän siitä, että se vaan on niiin iiihana, kun toinen malli on teknisesti ihan yhtä hyvä ja optisesti melkein yhtä hyvä? En sitten viitsinyt. Sen sijaan päätin, että tällä kertaa en säästä tekemällä verkko-ostoksia, vaan haluan pyörän liikkeestä valmiiksi asennettuna. Ajatus nettikaupasta tilatusta pyörästä, joka pitäisi itse koota, ei houkutellut. En ehkä ottaisi kyytiini lasta, jos olen itse asentanut pyörään jarrut.


Useita päiviä, monia pyöräkauppoja, enemmän ja vähemmän palvelualttiita myyjiä ja tehokkaasti kartutettua saksankielistä pyöräsanastoa myöhemmin tein kaupat. Vielä kori eteen, toinen lukko pitämään pitkäkyntiset kaukana ja tuplajalka vakauden maksimoimiseksi ja sitten mentiin. Lapsi oli odottanut kuin kuuta nousevaa tätä päivää siitä asti kun pyöränistuin oli tullut ja olin yrittänyt selittää ettei sitä voi käyttää ennen kuin äidillä on uusi pyörä. Päiväkodin jälkeen teimme lenkin naapurustossamme ja kävimme leikkipuistossa, jonne ei ole tullut mentyä, kun matka on turhan pitkä jalkaisin. Tästähän aukenee aivan uudet ulottuvuudet! Enää ei tarvitse huolehtia siitä, kuinka pitkälle lapsi jaksaa kävellä tai kuinka kauan se malttaa istua rattaissa. Toisaalta edessäpäin on vielä pyöränistuimessa koettavat raivarit.

Flammkuchen, saksalaisten versio pizzasta

2016-06-18 19.58.31-2

Vähän siellä sun täällä Hampurissa on ruokalistalla tarjolla Flammkuchenia. Se on oikeastaan elsassilainen ruoka, joten oletan sitä löytyvän vieläkin enemmän eteläisestä Saksasta. Alsacessa, siis Ranskan puolella, tämä ruokalaji tunnetaan nimellä Tarte flambée. Siinä on ohut pohja, pizzaa ohuempi ja rapsakampi, päällä ranskankermaa ja klassisimmillaan pekonia (laardia) tai savukinkkua ja sipulia. Siinäpä se.

Hampurissa saat Flammkuchenin aina eteesi suorakaiteen muotoisena puulankulla. Muoto selittynee sillä, että ravintoloissa käytetään aina valmispohjia(!). Siihen sitten valmiita kinkkukuutioita, vähän ranskankermaa ja sipulia, niin jo on katteet kohdillaan – ja lopputulos täsmälleen sama kuin kotona tehdyssä. Vuosia meni, ennen kuin keksin, että tämähän on tosiaan nopea tehdä kotonakin. En nimittäin ikinä ole innostunut valmispohjista, mutta viime vuoden puolella käänsin jo takkini pizzapohjien suhteen. Kaksi vuorokautta kylmäkohotetut artisaanipizzaviritelmäni vaihtuivat kaupan valmistaikinaan, joka on nopeaa, helppoa ja ihan kelvollista syötävää. Oli siis vain ajan kysymys, koska siirtyisin myös valmiisiin Flammkuchen-pohjiin.

2016-06-18 20.07.26

Ystävän luona innostuin erityisesti versiosta, johon tuli ranskankerman lisäksi päärynöitä ja sinihomejuustoa. Taidanpa pyöräyttää sellaisen taas pian uudestaan. Kokeile itsekin yhdistelmää ohuenohueksi kaulitun pizzapohjan päällä. Ja jos satut matkustamaan Alsaceen, niin älä missään nimessä ohita alkuperäistä tarte flambéeta. Parhaimman sellaisen ikinä olen syönyt Colmarissa. Klassiset täytteet, mutta lisäksi paikallista Munster-juustoa.

Pyöräilykulttuuria Hampurissa

Olin aiemmin kova pyöräilemään. En siis mikään pyöräilyn harrastaja, vaan hyötyliikuntapyöräilijä. Pyöräillen pääsee kätevästi ja nopeasti paikasta A paikkaan B. Kun asuin vielä Helsingissä, jätin useana vuonna julkisen liikenteen matkakortin hankkimatta maalis-syyskuulle, joten kuljin ihan kaikkialle pyörällä. Entisestä kodistani Käpylästä pääsi näppärästi työpaikalle keskustaan Keskuspuistoa pitkin, matkan varrella oli vain kahdet liikennevalot.

Hampurissa aloin ottaa kaupunkia kunnolla haltuun vasta kevään koittaessa ja hypätessäni taas pyörän selkään. Pyöräillessä oppii hahmottamaan katuja ja reittejä aivan toisella tavalla kuin autosta saati sitten metrosta käsin, ja laajemmalla alueella kuin mitä kävellen ehtisi kartoittamaan. Matka kotoa töihin on itse asiassa aika saman pituinen kuin Helsingissä, viitisen kilometriä, joten se on aika ihanteellinen pyörämatka. Matka-aika vaan on pitempi, sillä reitti kulkee kaupungin läpi ja vaatii jatkuvaa liikennevaloissa pysähtelyä. Lapsen saatuani olen kuitenkin laiskistunut ja kuljen useammin metrolla tai – kauhistus sentään – autolla. Vauvavuonna en voinut pyöräillä kun kuljetin lasta vaunuissa ja senkin jälkeen on pyörä saanut lepäillä pitkät tovit. Mutta nyt taas näillä keleillä olen polkenut ahkerasti asioilla.

2016-06-07 11.19.09

Hip hei! Kaupunginosani pääkatua on remontoitu ahkerasti ja nyt siihen on maalattu kunnolliset pyöräkaistat. Tätä iloa tosin riittää vain noin 300 metrille…

2016-06-07 11.22.18

…ja sitten palataan taas ruotuun ja jalankulkijoiden sekaan. Vasemmanpuoleinen osa jalkakäytävästä on varattu pyöräilijöille.

Aivan aluksi en tajunnut, että useimmat jalkakäytävien pyörätiet ovat yksisuuntaisia. Manailin kapeita pyöräkaistoja ja ihmettelin mulkoiluja, joita sain osakseni vastaantulijoilta. Sittemmin opin pyöräilemään oikealla puolella kuten kunnon saksalainen – joskin huomasin, että muutkin saattavat huolettomasti käyttää kumpaa puolta vaan. Hankin pian pyörään sekä etu- että takavalon, sillä kuulin, että poliisi pysäyttää ja sakottaa ahkerasti valottomia. Pimeällä polkiessa valo on ihan oikeasti myös turvallisuuskysymys, sillä kadut on valaistu huomattavasti huonommin kuin Suomessa. Iltaisin kotikulmilla on oikeasti pimeää.

Hampuri ei mielestäni ole mikään loistava pyöräilykaupunki. Hyviä pyöräteitä on vain siellä täällä. Useimmiten pyöräilijöille on varattu kapea kaista jalkakäytävästä. Eteneminen on möykkyisää, vähän väliä pitää väistellä jalankulkijoita sekä hengittää edellä pyöräilevän niskaan. Pyöräilijöiden tempo on nimittäin paljon hitaampi kuin Helsingissä (jossa toisaalta onkin niitä hulluja ”pois alta!” -wannabekilpapyöräilijöitä). Minä pyyhällän useimpien ohi mekossa ja korkkareissa. Toinen ihmetyksen aihe on se, että vastaantulevat pyöräilijät meinaavat usein väistää väärältä puolelta. Siis ihan toisin kuin autoillessa, eihän silloin ikinä yritä koukata vastaantulijan vasemmalta puolelta. Tätä on tapahtunut niin monta kertaa, että se tuntuu olevan ihan opittu juttu.

Pyöräily vaikuttaa olevan Hampurissa kovassa huudossa myös sen perusteella, miten paljon lähikulmillani pyöräkauppoja. Alusta asti kiinnitimme huomiota myös siihen, että kadunvarret ovat täynnä polkupyöriä ja monet niistä näyttävät lojuneen paikallaan vuosikausia. Nämä hylätyt, mutta lukitut pyörät ovat edelleen minulle mysteeri. Kyse ei voi olla varastetuista pyöristä, kun ne tosiaan on lukittu. Onko omistaja kenties hukannut avaimet? Mutta miten niin on voinut käydä kymmenien tai satojen pyörien kohdalla yhdessä kaupunginosassa? Ehdotuksia?

Kreikkalainen pastasalaatti

2015-06-09 19.54.45

Tähän aikaan vuodesta torilta saa taas uskomattoman maukkaita tomaatteja, joten nyt on oikea aika tehdä tuoreisiin tomaatteihin pohjautuvia ruokia. Tämän pastasalaatin reseptin olen saanut ystävältäni, jonka sisar seurusteli aikanaan kreikkalaisen miehen kanssa. Eli periaatteessa autenttista on, joskin resepti on saattanut matkan varrella varioitua jonkin verran. Ainesosasten määrät heitän aina näppituntumalla, joskus enemmän tomaattia, joskus enemmän fetaa. Tätä ei ihan oikeasti kannata yrittää tehdä keskellä talvea, kun tomaatit eivät maistu yhtään miltään.

tomaatteja maun mukaan (esim. 5 isoa)
1 valkosipulinkynsi
suolaa ja pippuria
reilu loraus balsamicoa
vielä reilumpi loraus oliiviöljyä
pastaa (150-200 g kahdelle ruokailijalle, tykkään itse käyttää useimmiten fusillia)
fetaa (puolikas tai kokonainen paketti maun mukaan)
rucolaa tai revittyä basilikaa

Jos viitsit, niin kalttaa tomaatit upottamalla ne kiehuvaan veteen 15-20 sekunniksi, minkä jälkeen kuori irtoaa helposti. Minä en enää jaksa tämmöistä. Halkaise tomaatit ja poista sisus, kuutioi sen jälkeen tomaatit reiluhkoiksi paloiksi. Heitä mukaan murskattu valkosipulinkynsi, öljy, balsamico ja mausteet. Keitä pasta ja huuhtele se kylmällä vedellä. Sekoita keskenään tomaatit, rucola tms. vihreä ainesosa, jäähtynyt pasta ja feta. Nauti. Tähteitä ei yleensä jää.

Nukkumisesta ja nukkumattomuudesta

IMG_0517

Kyllä se silloin vastasyntyneenä nukkui, mutta ei juuri sen jälkeen.

Nukkuminen on aivan aliarvostettua. Ainakin sen perusteella, miten kepeästi moni kertoo nipistävänsä kiireiseen arkeensa lisää aikaa yöunista. Itse olen aina rakastanut nukkumista ja vaalin tätä elämänaluetta edelleen, vaikka se onkin käynyt haastavammaksi. Tarvitsen paljon unta. Kuuden tai seitsemän tunnin mittaiset yöunet eivät riitä minulle, vaikka niihin joudunkin tyytymään aivan liian usein. Yhdeksän tuntia olisi sopivampi määrä. Jokin aika sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen unentarve on geneettinen ominaisuus eikä se muutu vaikka kuinka yrittäisi. Minusta ei siis koskaan tule aamuvirkkua, koska biologinen rytmini ei taivu siihen, että menisin nukkumaan yhdeksältä enkä toisaalta pärjää vähillä yöunilla. Aamu- tai iltavirkkuuskin on muuten periytyvää. Syytän siis äitiäni iltakukkumisestani.

Mitä tulee siitä, kun pitkiä yöunia tarvitseva ihminen saa huonosti nukkuvan lapsen? Ei mitään hyvää. Tyttäreni unentarve tuntuu olevan maksimissaan 11 tuntia vuorokaudessa. Päiväunia hän ei ole koskaan arvostanut ja vauvasta asti 40 minuuttia on ollut kutakuinkin maksimipituus päikkäreille. Kaksivuotiaasta lähtien hän on skipannut kotona päiväunet kokonaan ja nykyään häntä on vaikea saada nukkumaan päiväkodissakaan. Ja jos hän nukkuu siellä päivällä, jäävät yöunet vain noin yhdeksän tunnin mittaisiksi. Omassa tuttavapiirissäni ei ole muita alle kolmevuotiaita, jotka pärjäisivät näin vähällä unella. Tästä voi myös huonommallakin matikkapäällä laskea, että jos minä tarvitsen yhdeksän tunnin yönunet ja lapsi nukkuu yhdeksän tunnin yöunet, ja jos minä haluan vielä vähän omaa aikaa lapsen nukahdettua, tulee jossakin kohtaa miinusta. Onneksi on hyväsydäminen mies, joka joinakin aamuina vähän väliä antaa väsyneen vaimonsa torkkua pitkään.

Tytär aloitti yöhulinat 3,5 kuukauden iässä. Huolestuneena lueskelin lastenhoito-oppaita ja koetin rauhoitella itseäni sillä tiedolla, että tämä on ikään kuuluva vaihe, joka menee ohi joidenkin viikkojen kuluttua. Ei mennyt. Rauhallisia öitä oli korkeintaan kourallinen, kunnes alkoi taas uusi ”vaihe”. Ystävät vakuuttelivat, että kyllä se loppuu siihen mennessä kun lapsi täyttää vuoden. Ei muuten loppunut. Lapsi aloitti päiväkodissa, sairasteli jatkuvasti ja oireili varmaan muutenkin olosuhteiden muutoksesta ja uusien taitojen oppimisesta. Nukuttaminen iltaisin kesti tuntikausia ja lapsi heräili sen jälkeen usein,  yleensä jo 40 minuutin kuluttua nukahtamisesta. Suurimman osan yöstä hän vietti meidän välissämme. Perhepeti ei kuitenkaan rauhoittanut lapsen unta, vaan hän sai ihmeellisiä hepulikohtauksia pitkin yötä. Puolentoista vuoden jälkeen mittamme tuli täyteen ja päätin unikouluttaa lapsen. Se sujuikin ihmeen helposti. Jo toisena yönä lapsi nukkui koko yön putkeen omassa sängyssään ja muutaman illan jälkeen myös nukahti sinne itsekseen ilman ongelmia.

Tätä auvoisaa vaihetta kesti puolisen vuotta. Sitten eräänä iltana viime kesän lopulla lapsi ei yhtäkkiä suostunutkaan millään jäämään omaan sänkyynsä. Hän tuntui pelkäävän kovasti jotain, mutta ei osannut sanoa mitä. Niinpä otin hänet viereemme ja siihen hän jäi – seuraavaksi vuodeksi. Monet kerrat ehdottelin omaa sänkyä. Vaihdoimme pinnasängyn hienoon ”isojen tyttöjen sänkyyn”, johon lupasin liimata kukkatarroja, jos lapsi nukkuisi siinä. Ei auttanut, eikä minulla ollut hermoja ja sydäntä pakottaa lasta sinne huudolla ja uhkailulla. Olimme siis pakon edessä perhepetiläisiä. Tiedän, että monen mielestä perhepeti on ainoa oikea vaihtoehto, joka edistää lapsen turvallisuudentunnetta ja kiintymyyssuhdetta sekä kaikkea muuta hyvää ja kaunista, mutta meille se ei todellakaan ollut ideaali vaihtoehto. Minä en yksinkertaisesti saa nukuttua lapsen vieressä. Suuren unentarpeen lisäksi olen äärimmäisen herkkäuninen. Herään jokaiseen käännähdykseen ja äännähdykseen, saati sitten potkimiseen ja naaman päälle rojahtamiseen – enkä saa enää uudestaan unta. Katkonaiset ja liian lyhyet yöunet tekevät minusta zombien. Pientenkin arkisten asioiden hoitaminen tuntuu ylivoimaiselta ja univelka vaikuttaa mielialaan. Silloin tällöin olenkin karannut vierashuoneeseen nukkumaan.

Kaiken kukkuraksi tuntuu siltä, että lapsi itsekään ei nuku kovin rauhallisesti meidän välissämme. Joskus öisin hän käännähtää poikittain ja ryhtyy potkimaan raivoisasti, kun elintilaa ei olekaan riittävästi. Se voi pahimmillaan kehittyä kunnon raivokohtaukseksi ja vaatii pitkään, että lapsi nukahtaa uudestaan. Minusta puhumattakaan. Eilisaamuna, tultuani taas päähänpotkituksi edellisenä yönä, ryhdyin jälleen keskustelemaan lapseni kanssa siitä, että seuraavana yönä hän voisi nukkua omassa sängyssään. Veimme peiton ja tyynyn sinne, haalimme monta pehmolelua seuraksi ja lapsi harjoitteli jo heti aamusta omassa sängyssä makailua. Illalla sitten ohjasimme lapsen omaan huoneeseen ja ihme kyllä hän ei vastustellut sitä. Vieressä piti toki pysyä siihen asti, että hän nukahti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta lähes vuoteen, kun hän ylipäänsä nukahti muualle kuin meidän sänkyymme. Ja voi autuutta: lapsi pysyi omassa sängyssään koko yön! Yhden yön perusteella ei vielä kannata riemuita kovasti, mutta toivon todella tämän olevan käännekohta kohti parempia öitä ja harvempia zombie-aamuja meille kaikille. Pitäkää peukkuja.