Onnen palasia

Tuulipuku, saunavuoro ja pyykituvan mankeli. Nämä kolme asiaa ovat viime aikoina saaneet minut onnelliseksi. Siis mitä?

Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden omistan sadetta ja tuulta pitävät housut ja takin. Minähän olen siis se äiti, joka värjötteli leikkipuistonkin laidalla vaaleassa villakangastakissa ja korkonilkkureissa. Nyt sujahdan mekkoon ja korkkareihin vasta töissä, kun taas työmatkat pyöräilen järkevissä, säänkestävissä varusteissa. Ei muuten yhtään harmita lähteä ulos sateessa eikä edes hävetä painella kauppaan tuulipuvussa. Maassa maan tavalla. Mankelin löytyminen taloyhtiön pyykkituvasta sai hymyn huulille. Vihdoin saan taas sileät lakanat! Olen perinyt äitini pedantista kotihengettäryydestä ehkä kymmenesosan (jos sitäkään), mutta mankeloinnista pidän. Pisteenä i:n päälle onnistuin varaamaan meille viikottaisen saunavuoron. Kotitalomme on niitä moderneja kerrostaloja, joihin ei enää rakenneta asuntokohtaisia saunoja. Ja koska asuntoja rapussamme on yli 60, ei saunavuoroja riitä kaikille. Taputin itseäni olkapäälle, kun onnistuin nappaamaan vapautuneen vuoron.

Tuttuja, arkisia asioita. Itsestäänselvyyksiä monelle. Mutta ei minulle, ei pitkiin aikoihin. Hassua kyllä, juuri nyt en tiedä mitään parempaa kuin arjen arkiset itsestäänselvyydet, joista olin osaton monta vuotta. En minä tällaisia pieniä juttuja tiennyt kaipaavani, kun koin määrittelemätöntä koti-ikävää. Eräänä päivänä hain lasta päiväkodista, kun kadulta kuului jäätelöauton ääni. Se sai melkein kyyneleet silmiin. Tämäkin on yksi lapsuuden kokemuksia, jonka saan vihdoin jakaa oman lapseni kanssa. En enää vain kerro hänelle asioita Suomesta, hän kokee ne itse. Jäätelöauton melodia, löylyn sihahdus kiukaalla, lokkien kirkuna, suomenkielinen puheensorina; ne muodostavat arjen tasaisen äänimaton, joka on minulle niin tuttu, ja josta tulee tyttärellenikin lapsuuden äänimuisto. Hän saa kulkea vapaasti naapurustossa (kunhan vielä kasvaa vähän) ja opetella hiihtämään. Hän oppii päiväkodissa ja muskarissa laulut, jotka minäkin osaan.

Mitä oikein on tapahtunut sille nuorelle naiselle, jolla oli levoton sielu? Olen säästänyt lukioaikaisen ranskan aineen, jonka aiheena oli Mikä minusta tulee isona? Pyörittelin aineessa muutamia ammatteja ja hylkäsin ne yksitellen. Lopuksi sanoin, että en tiedä, missä tulen tekemään työkseni, mutta tärkeintä on, että saan matkustaa paljon. Ja matkustinhan minä, aina kun kynnelle kykenin. En muuttanut ulkomaille mitään pakoon, vaan uteliaisuudesta uutta kohtaan. Keski-ikäistyminen ja perheellistyminen on kuitenkin vaatinut veronsa. Arvostan tylsäksi luonnehdittua, mutta toimivaa ja turvallista arkea enemmän kuin seikkailuja. Yritän vielä pitää kiinni sellaisen identiteetin rippeistä, jonka mukaan minä käyn testaamassa kaupungin uudet viinibaarit ja taide-elokuvat. Sitäkin tapahtuu vielä, mutta harvemmin ja harvemmin. Tänään oli siitä harvinainen tilanne, että sekä mies että lapsi olivat poissa kotoa. Töiden jälkeen olisin voinut tehdä mitä vaan, viipyä kaupungilla niin pitkään kuin huvittaa. Kotiin ei tarvinnut kiirehtiä, kun ei siellä kukaan odottanut. Pyörittelin mielessäni eri vaihtoehtoja ja ihan kirjaimellisesti pyörin ympyrää kaupungilla yrittäessäni päättää suuntaa. En kuitenkaan mennyt minnekään, enkä tehnyt mitään. Tulin kotiin, tilasin noutoruokaa ja katsoin televisiosta Vain elämää. Tylsää, tuttua, tavallista. Parasta, mitä tiedän.

Tältä tuntuu olla kotona.