Äidit eivät lue ja muita totuuksia lapsen suusta

”Äidit eivät lue” ilmoitti tyttäreni äskettäin. ”He vain tekevät töitä tietokoneella.”

Ensimmäinen reaktioni oli pöyristys. Minulla on kirja-identiteetti, olen lukenut ja lukeva ihminen. Harrastan erityisesti kotimaista kaunokirjallisuutta. Tai no, harrastan ja harrastan, viime vuosina lukutahti on kyllä lässähtänyt kuin Perussuomalaisten kannatus. Viimeisimmän romaanin sain päätökseen viime kesänä, ja sekin oli e-kirja, jota luin tabletilta. Yöpöydän kirjapino on pysynyt samana varsin pitkään. Tartun kirjaan todennäköisimmin vasta sänkyyn kömpiessäni, jolloin lapseni on jo sikeässä unessa. Taitaa tosiaan olla niin, että mielikuvani itsestäni lukutoukkana on puhtaasti oman pääni sisäinen eikä ei ole välittynyt lapselleni ollenkaan.

Heti lapsen kommentin kuultuani kävin mielenosoituksellisesti noutamassa kirjan ja asetuin nojatuoliin sitä lukemaan. Tytär otti kirjan lempeästi kädestäni, laski viereeni ja toi syliini ukulelen. Äidithän eivät lue. Jos äidit eivät notku tietokoneella, niin ilmeisesti he saattavat soittaa jotain instrumenttia.

On hämmentävää huomata edustavansa kokonaista sukupuolta. Lapsi yleistää minun toimintatapani ja mieltymykseni koskemaan kaikkia naisia (joita hän kutsuu äideiksi). Hänen lempivärinsä on sininen, mutta kuulema se tulee olemaan punainen sitten kun hän menee kouluun, sillä äidit pitävät punaisesta. Lapsen mielestä myöskään isät eivät aja autoa. Se kyllä pitää paikkansa tässä taloudessa, toisin kuin se, että äidit eivät lukisi kirjoja. Vieläkin harmittaa tuo kommentti.

Neljävuotias suunnittelee jo tulevaisuuttaan pitkälle. Hän ilmoitti eräänä päivänä menevänsä naimisiin päiväkotikaverinsa, kutsutaan häntä nyt vaikka Jonakseksi, kanssa. Tämä tulevaisuudenskenaario tuntui kuitenkin jonkin verran vaivaavan lastani. Kerran hän kysyi varovaisesti, että onko pakko mennä naimisiin pojan kanssa? Ei tietenkään, kultaseni, vastasin. Voit mennä naimisiin ihan kenen kanssa haluat. Lapsi oli silminnähden helpottunut. Nyt hän saattoi valita tulevaisuuden puolisokseen parhaimman ystävänsä, kutsutaan häntä nyt vaikka Emmaksi. Emma kieltämättä kohtelee häntä paljon paremmin kuin Jonas.

Yksi tyttäremme lempileikeistä on roolien vaihto. Minä olen hän ja hän on minä. Sitten leikimme arkisia tilanteita. Hän vie minut päiväkotiin, hän laittaa minut nukkumaan, hän lähtee kanssani lomalle. Tässä leikissä peilautuu terävästi ja kiusallisen tarkasti tapani toimia. ”Sinä olet ärsyttävä” tiuskaisee hän. Auts! Aamuäreänä tulee lauottua näin rakentavia kommentteja. Onneksi pieni papukaijani ei ole napannut repertuaariinsa mitään sen pahempaa. Roolileikissä voin toisaalta antaa samalla mitalla takaisin. Heittäydyn kiukuttelemaan, itken jos en saa tahtoani läpi ja kommentoin kaikkea miksi-kysymyksellä. Lastakin vähän hymyilyttää näytökseni. Lopulta hän saa peiteltyä minut, toivottaa hyvää yötä ja kertoo menevänsä olohuoneeseen ”vähän tietokoneelle”.