Olenko kotoutunut?

Mieheni kommentoi erään kerran työkavereilleen, että kokee olevansa huonosti integroitunut Saksaan, koska ei ole oppinut paikallista kieltä. He väittivät vastaan. ”Hyvänen aika, sinähän olet erinomaisesti integroitunut! Sinulla on työpaikka ja paikallisia ystäviä.”

Molemmissa näkökulmissa on perää. Ilman paikallisen kielen osaamista jää auttamatta paitsioon siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Saksassa tarjotaan maahanmuuttajille ilmaisia tai hyvin edullisia integraatiokursseja, jotka painottuvat kielen opetukseen. Siinä sivussa tutustutaan paikallisiin tapoihin. Toisaalta sujuvasti paikallista kieltä puhuva voi silti olla huonosti integroitunut, jos hänellä ei ole opiskelujen, työn tai ystäväpiirin kautta luontevaa paikkaa yhteiskunnassa.

Suomessa puhutaan integroitumisen sijaan kotouttamisesta ja kotoutumisesta. Tarkoitus on siis, että tulija löytää oman paikkansa yhteiskunnassa ja alkaa kokea uuden asuinmaansa kodiksi. Kotoutuminen on paljon muutakin kuin vain työpaikan hankkimista ja kielen oppimista. Se merkitsee kokemusta johonkin kuulumisesta. Englanniksi kotoutuminen kääntyy sanalla acculturation. Se on kirjaimellisesti uuden kulttuurin oppimista ja omaksumista aiemman kulttuurin rinnalle, kuitenkin niin, että aiempi kulttuuri voi säilyttää erillisyyteensä ja omaleimaisuutensa. Toinen integraation malli olisi assimilaatio. Se tuli vastaan asuessani ranskankielisessä Kanadassa kymmenen vuotta sitten. Maahanmuuttajia vaadittiin sulautumaan uuteen yhteiskuntaansa siten, että he hylkäävät oman kulttuurinsa. Ajatus tuntui vastenmieliseltä ja tarpeettomalta, eikä se toki ole Kanadan virallinen integraatiopolitiikka. Ranskankielisten alueiden identiteetti vain on toisenlainen, vihamielisempi muualta tulevia vaikutteita kohtaan.

Olen saanut elää kuusi vuotta Saksassa ilman että kukaan olisi vaatinut minua saksalaistumaan ja hylkäämään suomalaisen kulttuurini. Toki on ollut tilanteita, joissa vieraan kielen puhumista julkisesti ei ole katsottu suopeasti. Enimmäkseen kuitenkin kielitaitoani on kehuttu ja suomalaisuuteeni suhtauduttu ihastuksella. Minulla on ollut alusta asti työpaikka. Olen oppinut saksan kieltä niin hyvin, että pärjään sillä ongelmitta arjessa ja työssä. Meillä on asunto, joka tuntuu kodilta. Ulkoisilta puitteilta olen kotoutunut hyvin, mutta tunnetasolla tökkii. Koen edelleen olevani irrallinen tässä maassa.

Saska Saarikoski sanoitti tämän tunteen oivallisesti muutaman kuukauden takaisessa kolumnissaan Mauno Koivisto oli kuin Pikku prinssin ruusu. Hän kuvaili sitä, kuinka ulkosuomalaisena tarkkailee ympäristöään ikään kuin lasiseinän läpi. Voi osallistua avoimin mielin ja uteliaana paikallisiin tapoihin, mutta ne eivät liikuta tunnetasolla, sillä niistä puuttuu itselle merkitys. Amerikkalaiset grillaavat vaahtokarkkia nuotiolla ja palaavat mielessään lapsuuden muistoihinsa samoista tilanteista. Suomalaiselle tuo tilanne ei aktivoi muistojen kerrostumia. Minulle samanlainen tilanne on ollut vaikkapa vuotuinen lyhtyjuhla. Lapset ja vanhemmat tohisevat siitä jo kauan etukäteen. Päiväkodissa harjoitellaan lauluja ja askarrellaan lyhdyt. Kun juhla vihdoin koittaa, saapuvat paikalle innosta kihisevät lapset ja heidän vähintään yhtä innostuneet ja nostalgiaa tihkuvat vanhempansa. Lyhtylaulut ovat heillä selkärangassa siinä missä minulla riparilaulut. Laterne, Laterne, Sonne, Mond und Sterne, minä tapailen mukana, olenhan yrittänyt opetella lauluja Youtubesta etukäteen. Tuon kollektiivisen nostalgian keskellä koen väistämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta. Pimeää iltaa halkova lyhtykulkue on toki tunnelmallinen, mutta se ei ole osa henkilöhistoriaani. Minulle siitä puuttuu merkitys.

Vastaavasti Mauno Koiviston hautajaisten synnyttämä maansuru oli ilmiö, johon ulkopuolisen oli vaikea samaistua. Suomalaiset eivät välttämättä surreet juuri henkilöä nimeltä Mauno Koivisto, vaan symbolia ja aikakautta, josta heillä oli kerrostuneena muistoja ja merkityksen kokemuksia. Suomi on minulle merkityksiä täynnä, Saksa ei. Tai ehkä huomaan vasta jälkikäteen ne merkitykset, jotka olen täällä asuessa luonut paikkoihin, tilanteisiin ja tapoihin. Kuuden vuoden Saksassa asumisen jälkeen näen, että Suomi-piireihin uppoutuminen on haitannut kotoutumistani. Olen koko ajan henkisesti niin kiinnittynyt Suomeen ja suomalaisuuteen, että on ollut vaikea luoda merkityksiä uudessa kotimaassa. Se ei ole ollut aivan täysin oma valintani, sillä teen työtä Saksassa asuvien suomalaisten parissa ja elän sen myötä erikoisessa Suomi-kuplassa.

Merkitykset eivät synny itsestään, niitä luodaan. En usko, että ulkosuomalainen on tuomittu lopun elämäänsä katselemaan asioita lasiseinän läpi. Minulla nyt vain on menossa jokin vaihe, joka saa erillisyyden ja irrallisuuden tunteen korostumaan. Kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi. Uuteen kulttuuriympäristöön asettuminen toisaalta korostaa suomalaisia käyttytymismallejani ja ajattelutapojani, toisaalta vertailukohtaa vasten niitä voi tarkastella kriittisemminkin. Identiteetti ylipäänsä ei ole mikään staattinen juttu, vaan jatkuvassa prosessissa. Sama koskee suomalaista identiteettiäni. Jokin sellainen, mikä aiemmin oli tärkeää, ei ole sitä enää. En esimerkiksi aio laittaa mitään suomalaisia jouluruokia tänä vuonna. Toiset asiat taas koskettavat nykyään ihan eri tavalla kuin ennen. Olen alkanut vetistellä Maamme-lauluun yhtyessä. Se tuntuu tapahtuvan ulkosuomalaisille ennemmin tai myöhemmin. Minun kohdallani siinä meni viisi vuotta.

Ei, minusta ei koskaan tule saksalaista. Monen mielestä olen varmasti päällisin puolin hyvin kotoutunut, mutta henkinen kotoutumiseni on kovasti kesken. Puolivälissä ollaan, tässäkin suhteessa.