Kun tulee turistina Saksaan, on katse pääasiassa yläilmoissa. Tulee ihailtua kauniita vanhoja rakennuksia ja monumentteja tai kenties skannattua kauppojen nimiä. Vasta myöhemmin, kun katse on rekisteröinyt kaiken sen, saattaa ohimennen vilkaista alaspäin. Silloin voi huomata katuun kiinnitettyjä pronssilaattoja. Niissä lukee nimi, syntymäaika ja -paikka sekä kuolinaika ja -paikka. Ne ovat muistolaattoja natsien silmittömän tuhoamisvimman kohteeksi joutuneille siviileille, pääasiassa juutalaisille. Laatat on asennettu niiden talojen eteen, joissa nämä ihmiset asuivat ja elivät ja joista heidät eräänä päivänä tultiin hakemaan matkalle, josta tuli heidän viimeisensä.
Muistolaattojen nimi on saksaksi Stolperstein, siis kompastuskivi. Niiden taustaa valotettiin kiinnostavassa artikkelissa. En tiennyt, että laattojen asentaminen on lähtenyt liikkeelle yksityishenkilöistä. Ne eivät ole keskitetty muistomerkki eivätkä edes päättäjien aloitteesta tehtyjä. Ensimmäiset laatat asensi katuun Gunter Demnig -niminen taiteilija Berliinissä vuonna 1996, lupia kyselemättä. Tätä nykyä laattoja on pelkästään Berliinissä 7000 kappaletta ja koko Euroopassa – Norjasta Kreikkaan ja Ranskan länsirannikolta Venäjälle – 60 000 kappaletta. Demnig matkustaa itse suurimman osan vuodesta laattoja asentamassa, mutta ei ehdi enää valmistaa niitä itse. ”Kompastuskivistä” on tullut maailman suurin monumentti, joka ei ole sidottu yhteen paikkaan. Projekti saa liikkeelle opiskelijoita, koululaisia ja holokaustin uhrien omaisia.
Kotikulmillani tulee vastaan satunnaisia laattoja, mutta ehdottomasti eniten niitä näkyy Rotherbaumin kaupunginosassa, jossa suurin osa Hampurin juutalaisista asui ennen sotaa. Tämä laattarypäs tuli vastaan Martin-Luther-Platzilla matkalla eläinmuseoon. Oli pakko pysähtyä ottamaan kuva. En ole koskaan nähnyt näin paljon muistolaattoja yhdessä paikassa, yli 30 nimeä. Kuvia jälkikäteen tutkiessani huomasin, että lähes kaikki olivat lapsia, nuorin vain 3-vuotias. Selvisi, että tässä paikassa sijaitsi vuoteen 1942 saakka juutalainen orpokoti. Osa lapsista oli karkotettu Lodzin, Minskin ja Riikan keskitysleireille jo vuonna 1941. Loput saivat hoitajineen karkotuspäätöksen vuotta myöhemmin. 11.7.1942 juna vei heidät Auswitchiin. Yksikään lapsista ei selvinnyt hengissä.
On ehkä hyvä, etten tiennyt paikan taustaa silloin kun pysähdyin ottamaan kuvaa ja pidin samaan aikaan kädestä omaa kolmivuotiastani. Muutoin olisin tuskin kyennyt viettämään hilpeää perhepäivää eläinmuseossa.
Puolivälissä 
Nämä laatat ovat kyllä tosi koskettavia ja myös nerokas tapa muistuttaa asiasta, joka ei koskaan vanhene tai saa unohtua. Tuollaista rypästä en mäkään ole nöhnyt ikinä. Tuntuu tosi vaikealta ajatella asiaa yhtään etenkin nyt äitinä.
TykkääTykkää
En kestä nykyään ollenkaan uutisia, joissa kerrotaan lapsiin kohdistuneesta pahuudesta tai onnettomuudesta. Eikä niiltä kuitenkaan voi sulkea silmiäkään.
TykkääTykkää
Noin 35 vuotta ihmiset Saksassa yrittivät ”unohtaa” nuo asiat, joita tapahtui heidän silmiensä edessä ja naapurustossaan sekä sen, että tapahtumat silloin olivat olleet heidän mielestään oikein. Kuka olisi mielellään lapsilleen enää 1945:n jälkeen kehdannut puhua siitä, että heille ja heidän naapureilleen oli hyötyä siitä, että saivat ilmaiseksi juutalaisilta naapureilta ryöstetyt talot, tontit ja liikehuoneistot sekä tavaravarastot? Nuo kompastuskivet muistuttavat siitä havainnolliseti. Jokaisessa kaupungissa oli juutalaikorttelinsa kuten Rothenbaum. Sodanjälkeinen sukupolvi Saksassa kärsi siitä, että tietyistä asioista ei saanut kysellä isiltä, äideiltä ja isovanhemmilta. Nyt on toisin. Nyt saa jo kysyä, mitä isoisä ja isoäiti tai heidän vanhempansa tekivät. Joskus ihmettelen, kun joku suomalainen neuvoo saksalaisia vihdoin unohtamaan menneet ja olemaan kaivelematta niitä. Olen tässä asiassa kokonaan ilman huumorintajua. Minä en kykene nauramaan ” Hitler-vitseille”, jotka ovat näköjään suosittuja netissä varsinkin amerikkalaisten keskuudessa. Ihmettelen, että Veikko Huovinen on jopa kirjoittanut kai omasta mielestään humoristisen kirjan Hitleristä ” Veitikka”. En ole lukenut, enkä aio lukeakaan, vaikka takavarikoin sen isävainaan kirjahyllystä sillä mielellä, ettei kukaan muukaan sitä enää lue. Olen toimessani ertyisopettajana varsin tietoinen siitäkin, että myös mm. kehitysvammaiset murhattiin, enkä osaa pitää murhaajia huumorimiehinä.
TykkääTykkää
Voin kuvitella, että on vaatinut jonkin verran ajallista etäisyyttä, ennen kuin häpeällisistä asioista on pystynyt puhumaan ääneen. Onhan Suomessakin sisällissodan henkisten seurausten käsittely vielä lapsenkengissä – ja siitä on kulunut kohta sata vuotta. Vaikenemisella ei saavuteta mitään hyvää.
TykkääTykkää
Olen myös huomannut että toisen maailmansodan jälkeinen aika on ollut vaikeaa. On asioita joista ei saa puhua tai kysellä. Vaikkakin Jumi kertoi että kouluaikoina he käsittelivät vain toista maailmansotaa. Vaikea uskoa(?) kun häntä ei voisi vähempää kiinnostaa dokumentit Hitleristä. Päivi taas mielenkiintoinen kirjoitus ja taustatieto sydäntä särkevää. Tästä lähtien pitää kiinnitää huomio alaspäin josko bongaisin näitä meiltä päin.
TykkääTykkää
Kiitos Kati!
Kollektiivista häpeää on raskas kantaa. Siksi ymmärrän että aihepiiri on haluttu torjua. Ja se sukupolvi joka ei ole voinut torjua, ei silti mielellään kohtaa ikävää menneisyyttä jos ei ole ihan pakko. Koulussa on pakko, mutta vapaa-ajalla ei. Samaa sanoo mieheni romanialaisten suhtautumisesta toisen maailmansodan aikaisiin tekoihin. Ja tietenkin on niin, että kaikkia ei vaan kiinnosta ylipäänsä historia.
TykkääTykkää