Paluu menneisyyteen

Viikonloppuna matkustin menneisyyteen.

Lensin Helsinkiin osallistuakseni entisen työkaverini väitöstilaisuuteen ja karonkkaan. Saksassa viettämieni vuosien aikana olen joutunut jättämään välistä kaikkien läheisimpien työtovereideni väitökset, sillä ne ovat aina osuneet työviikonloppuun. Kun kutsu tähän tilaisuuteen kilahti sähköpostiini ja totesin, että juhlat osuvat vapaalle viikonlopulle, ei lähtemistä tarvinnut paljoa arpoa. Tiesin jo etukäteen, että matka tulisi olemaan täynnä tunteita ja muistoja. Vanha tutkimusprojektimme olisi vuosien jälkeen taas koossa, mutta vihoviimeisen kerran. Viimeinenkin meistä oli nyt saanut väitöskirjansa valmiiksi.

Kapusin päärakennuksen vanhan puolen portaita auditorioon XII. Tutut puiset penkkirivistöt, tutut tummasävyiset tärkeiden miesten potretit seinällä. Tuttuja kasvoja takarivissä. Muistin, kuinka neljä vuotta ja neljä kuukautta sitten itse odotin opettajien kahvitilassa amerikkalaisen vastaväittäjän ja kustoksen kanssa, että kello löisi viisitoista yli. Sitten astelin kauhusta kankeana katedeerille puolustamaan väitöskirjaani. Muistin suunnattoman helpotuksen, kun kustos lopulta julisti väitöstilaisuuden päättyneeksi. Muistin kuplivan ilon, unenomaisen onnellisuuden tuona päivänä, kun vuosien urakka oli ohi.

Muistin myös alkupisteen. Elokuisen päivän, jolloin tyhjensin pöytälaatikon Aleksanterinkatu 7:n kolmannen kerroksen työpisteeltäni, siirryin kerrosta alemmas ja tittelini muuttui opintoneuvojasta apurahatutkijaksi. Sama talo, samat ihmiset, mutta uusi seikkailu. Muistan alun hämmentyneisyyden; mitä minun oikein kuuluu tehdä? Epäuskon siitä, että saan rahaa lukemisesta ja uuden oppimisesta. Muistan huijarisyndrooman, joka vaivasi pitkään. Enhän minä tiedä mistään mitään, enhän minä tällaista apurahaa ansaitse! Kohta sen huomaavat muutkin. Jännitin, jos joku esitti kysymyksiä tutkimusaiheestani. Miten ne muut – yleensä miehet – osasivatkaan niin luontevasti lähestyä alansa huippuja ja keskustella tutkimuskysymyksistä. Vuosia myöhemmin huijarisyndrooma hiipui sitä mukaa kun sain varmuutta ja väitöskirja eteni. Kyllähän minä jotain osaankin. Muut olivat uskoneet minuun, nyt aloin itsekin uskoa itseeni.

Muistan nuo vuodet ajanjaksona, jolloin olin vapaa ulkoisista aikataulurajoitteista. Kellokortin olin hyvästellyt edellisen työn myötä. Totuin hitaisiin aamuihin ja saatoin notkua inspiraation iskiessä työhuoneessani iltaisin niin pitkään kuin huvitti. Oli päiviä, jolloin palaset loksahtelivat kohdalleen ja kirjoitin flow’n vallassa. Oli myös päiviä, jolloin en saanut aikaan mitään ja harmittelin ettei ollut mitään rutiinihommia, joita olisi voinut paiskia ilman ajatusponnisteluja. Ei ole aivan yksinkertaista suoriutua isosta projektista, jota kukaan ei rajaa ja kontrolloi. Ilman tutkimusprojektiin kuulumista olisin saattanut kompastua vapauteen. Nyt ympärilläni oli ihmisiä, joiden kanssa tapasimme säännöllisesti. Kokoontumisiin piti saada aikaan esitelmiä ja siellä sai palautetta useammaltakin ihmiseltä, jotka tutkivat samoja aihepiirejä. Opin heiltä ja heidän kanssaan. Ihania ihmisiäkin he olivat. Muistan pitkäksi venyneet kahvitauot ja puujalkavitsit, joissa kukaan alamme ulkopuolinen ei olisi nähnyt mitään hauskaa.

Muistan, kuinka ilo tutkimuksen tekemisestä alkoi loppuaikoina yhä enemmän hautautua turhautumisen ja väsymisen alle. Enää ei luotu laajoja kaaria, nyt piti hioa yksityiskohtia ja alaviitteitä. Piti miettiä jo väitöskirjaa pitemmälle: haluanko jäädä tänne, haluanko jatkaa tutkijana? Riittääkö minulla paloa tähän? Jaksanko jatkuvaa epävarmuutta tulojen suhteen, lakkaamatonta rahoituksenhakukierrettä? Varsinkin kun meitä olisi perheessämme kaksi samassa tilanteessa? Vastaan tuli työtilaisuus Hampurista. Hain sitä ja sain sen. Vihdoin väitöskirjan valmistumiselle tuli todellinen takaraja, se oli palautettava ennen muuttoa Saksaan. Työhaastattelussa kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden kuluttua. Vastasin rehellisesti: en tiedä. Ehkä olen tyytyväisenä tässä työssä, ehkä olen palannut yliopistolle, ehkä teen jotain ihan muuta. Enhän olisi viisi vuotta aiemminkaan osannut kuvitella itseäni tähän tilanteeseen, hakemaan työtä Saksasta. Uuden työn aloittaessani pidin vielä henkisesti takaporttia auki yliopiston suuntaan. Ehkä voin harrastaa tutkimusta työn ohessa, osallistua vaikka konferensseihin? Ehkä keksin jonkin innostavan post doc –aiheen?

Eihän siitä mitään tullut. Ensimmäisen vuoden aikana Saksassa puursin iltaisin korjauksia väitöskirjaan esitarkastuslausuntojen pohjalta ja väittelin syksyllä. Pari vuotta myöhemmin kävin kerran esitelmöimässä Ruotsissa. Olin silloin äitiyslomalla. Esitelmä valmistui viime tipassa ja hävetti pitää niin heppoista paperia. Julkaisua varten kirjoitin esitelmän kokonaan uusiksi. Se oli semmoista kivireen vetämistä, että päätin sen jäävän viimeiseksi kerraksi. Nyt on kulunut viisi vuotta siitä, kun lähdin yliopistolta ja jo kauan on ollut selvää, että olen sulkenut oven takanani lopullisesti.

”Que sera, sera. Whatever will be, will be” lauloi illalla karonkassa väittelijän mezzosopraano-vaimo, lauloi meidän kaikkien unelmista, odotuksista, pettymyksistä ja luottavaisuudesta muutosten keskellä. Meidän pöytämme naisten silmät eivät pysyneet kuivina. Pöytäseurueessamme oli se, joka oli jättänyt väitöskirjan teon kesken ja vaihtanut alaa ja se, joka oli tohtorin tutkinnon jälkeen uudelleenkouluttautunut. Oli se, joka oli sinnikkyydellään ja lahjakkuudellaan taistellut itselleen vakituisen työpaikan yliopistolta. Oli se, joka ei tiennyt, mitä elämältään seuraavaksi haluaisi. Oli niitä, jotka pitävät kynsin ja hampain kiinni jalansijastaan yliopistosta, rakkaudesta työhönsä, vaikka eivät taaskaan tiedä, mistä muutaman kuukauden päästä löytyy rahoitus.

”What a bunch of wonderful people we got to guide” sanoi professorimme, pian eläköityvä, puheessaan. ”This is the end of an era” minä takeltelin vuorostani. Me olimme koolla viimeistä kertaa ja katselimme taaksepäin, miten muutenkaan. Emmehän tiedä, mikä edessä meitä odottaa. Ulkona alkoi sataa suuria, märkiä lumihiutaleita. Meidän pöytämme naisten silmät eivät pysyneet kuivina.

Advertisement