Päiväkodin retki: uhka vai mahdollisuus?

Kotimme vieressä on ala-aste. Muutaman kerran vuodessa kadulle on parkkeerannut bussi, johon kyyneleitään peittelevät vanhemmat saattelevat jälkikasvuaan. Lapset lähtevät muutamaksi päiväksi koulun retkelle, se on tässä maassa hyvin tavallista. Mutta retkeilyinto ei rajoitu vain kouluikäisiin, vaan jo päiväkodeissa harrastetaan reissuja, joissa yövytään.

Pari päivää sitten kävin lapseni päiväkodin infoillassa, jossa kerrottiin toukokuussa järjestettävästä retkestä. Lapsoset matkaavat maaseudun rauhaan Hampurin ulkopuolelle ja viipyvät leiripaikassa peräti kolme yötä. Hoitajien vahva toivomus oli, että kaikki päiväkodin 40 lasta osallistuisivat matkaan, sllä ne muutamat, jotka jättäytyvät pois, voisivat kokea olonsa ulkopuoliseksi. Reissusta kun puhutaan paljon sekä ennen että jälkeen matkan.

Matkan koittaessa toukokuussa on tyttäremme vähän vajaa nelivuotias. Tuntuu aika hurjalta lähettää hänet niin pitkäksi aikaa pois kotoa. Tähän mennessä hän ei ole vielä koskaan yöpynyt ilman molempia vanhempiaan. Toki hän on tottunut siihen, että jompikumpi vanhemmista on vähän väliä yötä poissa työmatkojen takia ja että välillä reissataan vain toisen vanhemman kanssa, mutta että kokonaan ilman molempia? Päiväkoti perusteli retken järjestämistä kahdella syyllä. Ensinnäkin se kuulema ryhmäyttää lapsia aivan toisella tavalla kuin päiväkotipäivät. Se on varmasti totta. Toisekseen tällä tavalla lapsia kannustetaan itsenäisyyteen ja sen oivaltamiseen, että he osaavat ja saavat tehdä asioita ilman vanhempiaan. Tässä kohdin nostelin kulmakarvojani: onko todellakin välttämätöntä patistella jo kolmevuotiaita itsenäisiksi?

Infotilaisuudessa meille esiteltiin kuvia leiripaikasta, selostettiin päiväohjelmat ja ennen kaikkea annettiin aikaa vanhempien kysymyksille. Jotakuta huolestutti se, että lähistöllä on järvi. Miten hoitajat pystyisivät huolehtimaan, että hänen karkailemaan taipuvainen lapsensa ei päädy vaaraan? Hoitaja vastasi kysyjälle lempeästi, että hänen karkaileva lapsensa ei karkaile päiväkodissa. Joka viikko ryhmä viettää päivän metsässä eikä lapsi koskaan lähde kymmentä metriä kauemmas muusta ryhmästä. Minua kiinnosti tietää, miten yöt sujuvat näin pienten kanssa. Kuulema vaihtelevasti, mutta joka huoneessa on hoitaja, joka on kärppänä lohduttamassa itkeviä. Ja lapset saavat nukkua parhaan ystävänsä kanssa vaikka sylikkäin, jos haluavat. Huonejärjestys päätetään ennen matkaa ja vanhemmat täyttävät kyselylomakkeen, jossa tiedustellaan lapsen nukkumistottumuksia.

Loppukaneettina hoitaja totesi, että heidän kokemuksensa mukaan erossa oleminen ottaa enemmän koville vanhemmille kuin lapsille. Viime vuonna kahden leirin sadasta 3-6-vuotiaasta lapsesta ketään ei ollut tarvinnut lähettää kesken reissun kotiin koti-ikävän vuoksi ja sitä edellisenäkin vuonna tapauksia oli vain yksi. Myös eräs minulle tuttu äiti vakuutti, että hänen lapsensa (silloin 3,5-vuotias) oli viime vuonna nauttinut päiväkodin retkestä suunnattomasti eikä pysy nahoissaan kun kuuli, että uusi retki on tulossa. Jo matka leiripaikkaan on superjännittävä, sillä se tehdään tilausajobussilla. Ja perillä ollaan samojen, tuttujen päiväkotikavereiden ja rakkaiden hoitajien seurassa.

Tämän äidin napanuoraa kirvelee silti ajatus siitä, että lähettäisin reippaan mutta niin kovin pienen tytön pois luotamme kolmeksi yöksi. Mutta haluammeko, että hän on ainoa tai ainakin yksi harvoista, jotka eivät lähde mukaan? Ja jos lapsi ei lähde retkelle, tulee meidän pitää toukokuussa kokonainen lomaviikko, sillä päiväkoti ei järjestä vaihtoehtoista hoitoa retken aikana (kaikki hoitajat ovat luonnollisesti mukana ja paluun jälkeisenä päivänä päiväkoti on kiinni). Ja jos päädymme ilmoittamaan hänet retkelle mukaan, on meillä ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen tilaisuus viettää ilta, yö ja aamu ihan kahdestaan – ja toinenkin vielä (ei sentään kolmatta, siinä vaiheessa miehellä on jo työreissu). Hmm…