Emmää mitään osaa, tuumi amaryllis.
”Puhutteko englantia?” kysyin usein keskustelukumppaniltani Saksaan muutettuamme, kun piti selvittää jotain asiaa, johon onneton saksantaitoni ei riittänyt.
”Vähäsen” kuului lähes poikkeuksetta vastaus. Sen jälkeen toinen osapuoli alkoi suoltaa täydellisen sujuvaa englantia.
Olin hämilläni. Olinhan vihdoin kohdannut kansakunnan, jolla on yhtä huono itsetunto vieraiden kielten suhteen kuin suomalaisilla. Olen tavannut lukemattomia suomalaisia, jotka mieluummin vaikenevat kuin tuottavat vieraskielisen lauseen, jonka kielioppi ei ole täydellinen. Harvemmassa ovat ne, jotka innokkaasti viljelevät koko osaamansa sanavaraston myös niillä kielillä, jota eivät ole lukeneet koulussa vuosikausia. Romanialainen anoppini on malliesimerkki rohkeasta kielen käyttämisestä. Kun hän on meillä kylässä, hän pistelee menemään peräkkäin kaikki osaamansa muutan kymmenen saksan kielen sanaa. Aivan pokkana, välittämättä oikeakielisyydestä. Ja hän tulee ymmärretyksi aivan riittävästi tavallisissa arjen tilanteissa vaikkapa kaupassa.
Emmää mitään osaa, ajattelee kuvitteellinen keskivertosuomalainen, joka lukion käytyään on opiskellut kymmenen vuotta englantia, kuusi vuotta ruotsia ja hyvässä lykyssä vielä 3-5 vuotta jotain kolmatta kieltä. Jos ei osaa, niin jotain on todella pahasti pielessä kielenopetuksen menetelmissä. Kyllä me kieliopin hallitsemme, mutta se ei auta avaamaan suuta tositilanteessa. Käyttöenglanti, arjen sanankäänteet, opitaan televisiosta ja netistä. Muiden kielien suhteen osaaminen jää teoreettiselle tasolle harjoituksen puutteessa. Jos ei ole joutunut käymään läpi sitä vaihetta, että joutuu oikeasti ottamaan aktiivikäyttöön pitkään ja hartaasti tankatun kielen, kasvaa kynnys sen käyttämiseen ylivoimaiseksi. Niin kuin minulla ruotsin suhteen. Lopulta sitä väittää, ettei osaa koko kieltä. Hautaa vuosien pohjatyön kaikessa hiljaisuudessa.
Saksalaiset joko osaavat englantia erinomaisesti tai eivät ollenkaan. Suomessahan englanniksi pärjää kaikkialla, kaikenikäisten ja kaikenlaisista koulutustaustoista tulevien suomalaisten kanssa. Sitä mieheni jaksoi aina hämmästellä Suomen-vuosinaan. Suomi on pieni kielialue ja meillä on nöyrä asenne: on pakko osata vieraita kieliä, jos haluaa olla tekemisissä muunmaalaisten kanssa. Saksalaisilla taas on suurvaltaidentiteetti: kyllähän muut meidän kieltämme osaavat tai saavat luvan opetella. Kerroinkin viime vuonna, että Veronassa vastaani tuleva rouva kysyi minulta tietä saksaksi eikä edes erityisesti ihmetellyt kun vastasin hänelle saksaksi (ilahtui kyllä). Tulisiko suomalaisille edes mieleen lähestyä ulkomailla ihmisiä omalla kielellään? Veikkaan, että Suomessa on ulkomaalaisen varsin harvinaista kuulla lause ”tämä on Suomi ja täällä puhutaan vain suomea”. Sen sijaan suurin osa Saksassa asuvista, jotka eivät ole heti maahan tullessaan puhuneet paikallista kieltä, ovat taatusti kuulleet tuhahduksen ”Saksassa puhutaan saksaa”, jota seuraa kieltäytyminen palvelemasta englanniksi. Tämä nyt menee keittiöpsykologian puolelle, mutta taustalla saattaa olla myös häpeää omasta vieraan kielen taidottomuudesta. Kun englantia ei osata niin yleisesti ja samalla tasolla kuin vaikka Suomessa, purkautuu kommunikaatiotilanteen kielimuuri puuskahdukseen, että sen toisen pitäisi opetella paremmin meidän kieltämme.
Minulle paikallisen kielen opetteleminen on itsestäänselvyys (sekä edellytys työssä selviytymisessä). Haluan tietää, mistä ympärilläni puhutaan. Ilman saksan kielen taitoa en kykenisi keskustelemaan lapseni päiväkodin hoitajien kanssa kuin auttavasti. En ymmärtäisi mitä tapahtuu, kun junassa tulee kuulutus ja kaikki matkustajat poistuvat ulos. Kokisin olevani ihan pihalla ympäristöstäni. Kielitaidottomuus pitää yllä ulkopuolisuuden tunnetta. Sellaista koen jossain määrin yhä edelleen, vaikka kielitaito on kohentunut huimasti lähtötilanteesta. Viisi vuotta sitten tänne tultuani saksantaitoni pohjautui pariin kurssiin yliopistolla. Nyt puhun ja kirjoitan sitä ihan kelvollisesti, uskalsin jopa antaa radiohaastattelun saksaksi (kun en kehdannut sanoa pomolle ei). Silti minua vaivaa huono kielellinen itsetunto. Hävettää, että en puhu vielä paljon paremmin näin pitkän ajan jälkeen. Kun se ja se tuttukin jo puhuu aivan sujuvasti. Toisiin vertailu on tietenkin tosi järkevää.
Huono kielellinen itsetunto näkyy vaikka siinä, että en mielelläni aloita keskusteluja saksaksi tai en yritä lähteä syventämään suhteita paikallisiin small talkista oikeaksi ystävyyssuhteeksi. Kun kielitaitoani kehutaan, minä perisuomalaiseen tapaan voivottelen, mitä en vielä osaa. Sen sijaan voisin taputtaa itseäni olkapäälle: hyvä minä, olen oppinut tässä iässä uuden kielen. Voisin ajatella, että mitä enemmän uskallan ryhtyä juttusille ihmisten kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, sitä enemmän opin paikallisista tavoista ja saksalaisten mielenliikkeistä. Vain sillä tavalla kokemus ulkopuolisuudesta vähenee.
Puolivälissä 
Kaipa suomalaisuuteen liittyy vähän sellainen ei tehdä tästä nyt numeroo -ajattelu. Sitten kun joutuu huomion keskipisteeksi, koetaan se kiusalliseksi. Samapa mistä on kyse, uudet vaatteet, kampaus, pysytellään me aina mielummin taustalla ja seurataan muita. Itse en kyllä ole sitä mieltä, että ongelma on kouluopetuksessa – mielestäni enemmän voi syyttää käytännön harjoituksen puutetta ja asennevikoja. Mulla oli kauhean kielteinen asenne (koulussa oppimaani) saksaan, kunnes sitten tapasin saksalaisen miehen, ja piti ottaa itseään niskasta kiinni. Onneksi tiesin jo silloin, että opin kielen kuin kielen, ja pakkotilanne tietysti kannustaa ihan hyvin…
TykkääTykkää
Pakko on kyllä hyvä kannustin 😀
Facebookin puolella pohdin, että ei voi syyttää pelkästään kieltenopetusta, vaan osansa on varmasti myös suomalaisella koulukulttuurilla ylipäänsä, joka ei kannusta yhtä paljon keskusteluaktiivisuuteen ja omien mielipiteiden muodostamiseen ja esilletuomiseen kuin monissa muissa maissa. Ei se nyt yksinomaan positiivinen asia ole, että oppii olemaan suuna päänä äänessä vaikka mitään sisältöä ei olisikaan. Uskon kuitenkin, että aktiiviseen keskustelukulttuuriin oppiminen omalla kielellä tuo rohkeutta harjoittaa samaa myös vieraalla kielellä.
TykkääTykkää
voisiko se olla niinkin että jos se puoliso on saksan kielinen niin sitä joutuu kuin kielikylpyyn, niin minulle kävi ruotsin kanssa kun tulin tänne Tukholmaan aikoinaan
TykkääTykkää
Tehokkain kielikylpy onkin varmasti se, minkä saa parisuhteessa 😊 Niillä mun ystävillä, joiden nopeaa saksan oppimista ihailen ja kadehdin, on nimenomaan saksalaiset puolisot ja myös saksankielinen työ.
TykkääTykkää
Uskaltaudun nyt kaikesta huolimatta tänne vielä kommentoimaan, vaikka teksti onkin jo viimevuotinen.
Ehdottomasti allekirjoitan tuon, että niillä, joiden puoliso on kieleltään paikallinen, on kielenoppimisessa valtava etumatka meihin ”muunkielisiin” pariskuntiin verrattuna. Olen asunut kohta viisi vuotta Saksassa suomenruotsalaisen puolison kanssa ja opiskellut saksan omatoimisesti erittäin hyvälle tasolle, niin että olen pystynyt työskentelemään täysin saksankielisessä työyhteisössä natiivien joukossa saamatta mitään sen kummempaa tasoitusta. Mutta kaikesta ponnistelusta huolimatta säännöllisesti pännii, kuinka vaikeaa itsensä ilmaiseminen saksaksi edelleen on.
Sen sijaan olen viime vuoden aikana huomannut, että ruotsini on vahvistunut ihan itsekseen melkein samalle tasolle saksan kanssa. En ole yliopiston jälkeen opiskellut ruotsia päivääkään, mutta kuulen sitä päivittäin kotona, kun puoliso puhuu lapselle ja käytän itse satunnaisesti ruotsin-saksalaisen lastentarhan ovensuussa, kun vaihdan muutaman sanan muiden vanhempien kanssa. Ihan huijausta! Tarttuisipa vain saksa samanlaisella osmoosilla niin olisi elämä täällä hirmuisen paljon helpompaa.
Puolisoa en kyllä ole sen takia valmis vaihtamaan paikalliseen. 😀
TykkääTykkää
Kiva kun kommentoit 🙂 Ihan mahtavaa, että olet saanut saksan sille tasolle, että töitä pystyy tekemään ongelmitta. Itse olen huomannut, että ruotsin ymmärtäminen on kohentunut samaa tahtia saksan oppimisen kanssa, mutta puhua en kyllä osaa enää yhtään, ne kaksi kieltä menevät päässäni pahasti sekaisin 😀 Voisikohan olla niin, että ruotsin vaivattomalla oheisoppimisella olisi tekemistä sen kanssa, että olemme opiskelleet sitä koulussa varhaisnuoruudessa, jolloin tietyt kielen rakenteet ja ilmaisutavat ovat iskostuneet selkärankaan eri tavalla kuin aikuisiällä opittu kieli?
Joka tapauksessa hatunnosto sinulle kahden kielen haltuun ottamisesta! Oma haasteeni tulee olemaan saksan säilyttäminen hyvällä tasolla nyt kun olen palannut Suomeen…
TykkääTykkää