Anti-liikkujan tunnustuksia

Kävin lenkillä. Se on niin harvinaista, että siitä piti tulla heti raportoimaan blogiin. Hämmästytin itseäni ensinnäkin sillä, että päätin lähteä lenkille ja toisekseen sillä, että jaksoin lönkytellä kolme varttia. Lenkki oli tämän vuoden ensimmäinen. Mahdollisesti myös viimeinen.

En löytänyt itsestäni kuvaa urheiluvaatteissa. Ylläri. Ruoka- ja viinikuvia olisi sen sijaan vaikka kuinka. Siksi saatte ihastella Eutinin linnan naisia. I feel you, ladies!

Minä olen sitä sukupolvea, jonka orastavakin liikunnan riemu tapettiin lopullisesti koulun liikuntatunneilla. Muistan hiihtokilpailut, joissa tulin maaliin toiseksi viimeisenä, kaikkeni antaneena. Sentään joku muu oli minuakin hitaampi. Pesiskentällä nöyryyttävintä oli joukkueiden jako, kun kapteenit kutsuivat yksi kerrallaan tiimiinsä jäseniä paremmuusjärjestyksessä. Arvatkaa vaan, olinko minä aina viimeisellä kierroksella se, joka oli vielä pakko ottaa mukaan. Olin huono lyömään, huono ottamaan koppia ja huono heittämään. Juosta onneksi osasin. Ei minua yrittämisen puutteesta voinut moittia. Halusin kyllä kovasti pärjätä, mutta olin vain yksinkertaisesti kömpelö lapsi. Koululiikunnassa mentiin niiden pärjäävimpien ja parhaimpien ehdoilla. Kilpailut korostivat lasten välisiä eroja ja kaikkea piti muutenkin mitata: nopeutta, korkeutta, pituutta. Yläasteella jouduimme joskus tekemään oman telinevoimistelukoreografian, jonka opettaja kuvasi videokameralla, katsoi jälkeenpäin ja arvosteli sitten numeraalisesti.

Lukiossa oli onneksi toinen meininki. Meillä oli nuori ja innostava liikunnanopettaja, joka halusi, että meillä olisi kivaa liikuntatunneilla. Usein saimme itse valita mitä teemme ja minä painelin läheiselle kuntosalille reiden lähentäjälaitteeseen selailemaan lehtiä. Tämä opettaja oli oikeasti kiva ja kannustava (sekä mahdottoman kaunis ja alkoi seurustella kaupungin kuumimman poikamiehen kanssa meidän teinityttöjen suureksi suruksi), mutta peli oli osaltani jo menetetty. Minulla oli jo antiurheilullisen identiteetti. En osaa, en pysty, olen huono, tämä ei ole kivaa. Kun sen oli kokenut lapsena riittävän monta kertaa, muodostui minäkuva sen mukaiseksi.

Nyt joku jo huikkaa, että en ole vain löytänyt omaa lajiani. Olen minä kokeillut monia juttuja sittemmin aikuisiällä ja muutamista todella tykännytkin. Mikään ei vain ole jäänyt elämään pysyvästi. Yliopistoliikunta oli hyvä paikka kokeilla uusia lajeja. Tanssiminen oli kivaa ja salsasinkin pitkään. Lenkkipoluille lähdin niihin aikoihin kun ryhdyin laihduttamaan ensimmäistä kertaa. Välillä lenkkeilin ahkerammin, välillä tosi epäsäännöllisesti niin kuin tätä nykyä. En vain koskaan ole saavuttanut monien hehkuttamaa flow-tilaa. Juokseminen on joko tosi tervaista tai parhaimmillaankin ihan ok, niin kuin tänään.

Jossain vaiheessa olin oikea kuntosalihirmu. Olin tullut siihen tulokseen, että minun ruumiinrakenteellani minusta ei koskaan tule pitkäsääristä ja varsamaista keijukaista, vaikka laihduttaisin kuinka. Päätin sen sijaan olla sopusuhtainen ja lihaksikas. Hetken aikaa olinkin. Kun johonkin ryhdyn, panostan siihen täysillä. Tuon ajan peruja on se, että osaan edelleen laatia ystävilleni saliohjelmia. Ja olen edelleen suhteellisen vahva, vaikka lihakseni ovatkin hyvin piilossa pehmeän kerroksen alla. Ajan mittaan kuntosaleilu kävi kuitenkin tylsäksi. Hampuriin muutettuani hankin taas kuntosalijäsenyyden, sillä se oli helppo tapa liikkua jollain tavalla. Kun jonkin aikaa oli ajanjakso, että lähelläni asui kaksi suomalaista kaveria, joiden kanssa teimme salitreffejä, niin liikkuminen oli jopa säännöllistä. Mutta kun he toinen toisensa perään muuttivat takaisin Suomeen, jäin salikortteineni yksin enkä enää sen koommin avannut kuntosalin ovea.

Tällä hetkellä taidan pitää eniten joogasta, mutta sekin on vain suunnittelun tasolla. Joogamatto nojaa olohuoneen nurkkaan inspiraatiota odottaen. En ole löytänyt Hampurista mieleistä joogasalia enkä muutenkaan mielelläni sitoudu tiettyihin kellonaikoihin, jolloin tunnille pitäisi mennä. Siksi Yoogaian tarjoama nettijoogamahdollisuus tuntui loistavalta idealta ja hankin vuosijäsenyyden. Noh, sitä on tullut käytettyä sen verran, että yksittäisen tunnin hinnaksi on tähän mennessä tullut ehkä hitusen vähemmän kuin jossakin joogakoulussa, mutta eipä ole hienot jooga-aikeeni kovin realisoituneet. Miten voikin olla niin vaikeaa ottaa itseään niskasta kiinni, levittää matto lattialle ja omistautua edes puolituntisen verran liikunnalle?

Tänä vuonna liikuntasaldo on siis ollut surkeampi kuin vuosikausiin. Siitä ei voi olla tuntematta syyllisyyttä, sillä niin vahva terveysideologia läpäisee yhteiskuntamme. Liikkumaton ihminen on huono ihminen. Pakkohan sitä on uskoa, kun säännöllisen liikkumisen hyötyjä keholle ja mielelle toitotetaan joka tuutista. Sitäpaitsi tämä sohvaperunavaihe näkyy vyötäröllä. Minulta on jo udeltu raskausuutisia (en ole!) ja se syö naista. Huokaus. En ole muuttumassa liikkumisen ilon airueksi, mutta yritän kuitenkin taas saada jonkin liikunnan muodon säännöllisiin tapoihini. Saatte vapaasti toimia virtuaalisina personal trainereinani ja kannustaa ja simputtaa minua olan takaa.

Advertisement