Seitsemän päivää

Periaatteen nainen sysäsi minulle haasteen kertoa siitä, millaista on arkeni viikon ajan. Koska blogini ei ole glamoröösi lifestyle-hitti, jossa esitellään upeita asukokonaisuuksia ja vieraillaan huolettomasti blogikarkeloissa (joihin ei ole tippunut kutsujakaan, ei sen puoleen), ei luvassa ole varsinaisia yllätyksiä. Varsinkin kun koko blogi kertoo ulkosuomalaisen äidin arjesta. Mutta toki huomaan itsekin, että Instagramin puolelle valikoituu niitä arjen silotellumpia hetkiä. Vaikkapa tämä lapsi paloauton kyydissä -idylli. Mitä kuvassa ei näy, on se, että olen jo tolkuttoman kauan otsasuoni tykyttäen maanitellut ja käskyttänyt lasta pois paloautosta, että muutkin jonottajat pääsisivät kyytiin. Tässä alla siis Instagramin ulkopuolelle jäänyttä ulkosuomalaisen äidin arkea seitsemältä päivältä!

Lauantai
Heräilemme kahdeksan aikaan sängystämme, jonne lapsi on tehnyt comebackin. Johan ehdimmekin kokonaiset kolme kuukautta juhlia sitä, että lapsi nukahtaa omaan sänkyynsä. Sitten tuli uuden päiväkodin aloitus ja pakka on taas sekaisin. Alku uudessa paikassa on ollut juuri niin vaikea kuin ennakoinkin. Onneksi kivana yllärinä lapsen ryhmässä on entisten naapuriemme poika, joka on puoli vuotta tyttöämme vanhempi. Emme olleetkaan nähneet näitä ex-seinänaapureita vuoteen, joten oli tosi kiva törmätä heihin uudestaan. Me muutimme pois jo kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta kyläilimme vielä sen jälkeen puolin ja toisin, kunnes hekin muuttivat vuosi sitten vähän kauemmas. Mutta nyt saimme heti kutsun tupatarkastukseen ja sovimme päiväksi lauantai-iltapäivän. Aamupäivän haahuilimme laiskoina kotona. Polkaisin ostamaan perheen uudelle tulokkaalle myssyn lähistön skandinaavisia lastenvaatteita myyvästä puodista, tarrakirjan lapsen tarhakaverille ja kukkakimpun. Saksassa viedään aina kyläillessä kukkia ja yritän vihdoin itsekin oppia tavoille.

Kyläpaikkaan oli vain parin kilometrin matka, mutta laiskoina päätimme mennä bussilla. Tietenkään bussia ei silloin kuulunut, liikenne oli jumissa tulosuunnassa. Lapsi oli kuitenkin jo niin fiksutoitunut ajatukseen bussilla matkustamisesta, että muun vaihtoehdon tarjoaminen ei käynyt enää päinsä. Saavuimme lopulta perille 40 minuuttia myöhässä. Lapset leikkivät aluksi nätisti keskenään ja me aikuiset fiilistelimme helteisellä sisäpihan terassilla kaupunkiasumisen ihanuutta. Loppuvaiheessa homma alkoi mennä erotuomaroinniksi ja raahasimme väsyneen lapsen kotiin. Pahimmilta raivareilta vältyttiin, muistaakseni. Tai sitten olen jo unohtanut, raivareita kun riittää joka päivään.

Lapsen mentyä nukkumaan korkkaamme valkkarin ja katsomme Modern Familya. Tapanamme on seurata jotain sarjaa yhdessä ja nyt sinällään loistavien mutta äärimmäisen väkivaltaisen Breaking Badin ja Fargon jälkeen kaipasimme jotain kepeää sitcomia.

Sunnuntai
Tänään oli valtakunnallinen Naisten Pankin hyväntekeväisyystempaus Kävele naiselle ammatti, jossa kerätään rahaa kehitysmaiden naisten koulutuksen ja taitojen kehittämiseksi. Suomessa tapahtuma järjestettiin 34 paikkakunnalla ja Saksasta mukaan oli tänä vuonna innostunut jopa kymmenen suomalaista seurakuntaa, Hampuri niiden joukossa. Lastasimme merimieskirkolla pakuun tuoleja, pöytiä ja kahvitermareita ja ajoimme Stadtparkin laidalle. Onneksi tänään oli viileämpi päivä, ”vain” 23 astetta. Puistoon pystytimme huvilteltan kahveineen ja infolehtisineen. Kolmikymmenpäinen suomea kailottava naisjoukko keräsi kiitettävästi huomiota, kun kävelimme puiston halki. Itse kävely tosin jäi meillä kahvittelun varjoon, kuulema Dresdenissä olivat paahtaneet jopa 13 kilometrin lenkin. Mutta rahaa saimme kerättyä paljon enemmän kuin olimme arvelleet: yhteensä 600 euroa eli 20 ammattia.

Maanantai
Aamulla piti poikkeuksellisesti laittaa herätyskello soimaan, sillä jouduin lähtemään omiin rutiineihini nähden aikaisin eli puoli kahdeksalta kohti rautatieasemaa. Pitkästä aikaa istahdin Deutsche Bahnin kyytiin, joka vei minut Berliiniin. Päivä oli kuuma, mittari nousi yli kolmenkymmenen Berliinissä. En tosin ennättänyt kiinnittää siihen niin huomiota, sillä koko päivä meni sisätiloissa. Perillä kokoustin kuusi tuntia, mutta onneksi hyvässä seurassa ja hyvässä hengessä. Kaikkiaan reissuun meni yli 12 tuntia, vaikka Berliiniin onkin junalla nopea yhteys Hampurista.

Tiistai
Viikottainen yh-hetkeni alkoi, kun mies lähti työpaikalleen. Olen tainnut joskus mainita, että hänen työpaikkansa sijaitsee parin tunnin junamatkan päässä Hampurista. Alusta asti diili on ollut se, että hän voi asua Hampurissa ja tehdä suurimmaksi osaksi töitä etänä, mutta viikottainen näyttäytyminen työpaikalla on silti toivottavaa. Niinpä hän on yleensä yhden, joskus kaksi yötä viikossa pois kotoa. Asemalle lähtiessään mies vei lapsen päiväkotiin ja minä jäin vielä nukkumaan. Herättyäni istuin tietokoneen ääreen ja manailin sitä, miten olin taas jättänyt viime tippaan tämän viikon työtilaisuuksien valmistamisen. Viime kuussa olisin ehtinyt rauhassa tehdä joitakin hommia valmiiksi, mutta ihan niin kauaskatseinen en kuitenkaan ole. Toisaalta olen yleensä tehokkaimmillani silloin kun on kiire. Nyt touhotin (huonon) tapani mukaan noin kahtakymmentä asiaa samaan aikaan ja sain jopa jotakin aikaiseksi. Iltapäivällä havahdun nälkään ja polkaisen lounaalle kodin lähelle. Mukaan otan kirjan, josta pitäisi kirjoittaa lukupäiväkirja täydennyskoulutuskurssia varten.

Päiväkodin jälkeen kyläilin suomenkielisten leikkitreffien merkeissä kaverillani. Tämä kolmikko ei varsinaisesti osaa leikkiä toistensa kanssa ilman mielensäpahoittamista, mutta tuntuvat silti nauttivan toisensa seurasta, sillä lapsi kyselee kovasti näiden kahden kaverinsa perään.

Kun lapsi on nukahtanut, katson kaksi jaksoa Ensitreffejä alttarilla. En ole kiinnostunut Suomen tv-tarjonnasta muuten, mutta tähän sarjaan olen jäänyt koukkuun. Nyyhkin itsekseni sohvalla parien kirjeille ja luottamukselle, jolla he heittäytyvät hommaan. Kohta alkaa myös Vain elämää, toinen ikisuosikkini.

Keskiviikko
Oli minun vuoroni viedä lapsi päiväkotiin ja eihän siitä selvitty ilman parkua. ”Äiti älä mene töihin” nyyhkii lapsi ja takertuu kaulaani. Miksi tällaista draamaa ei ole isän kanssa? Rauhoitteluni tai siitä puhuminen, mitä kaikkea kivaa päiväkodissa tänään tehdään ja mitä kivaa tehdään yhdessä sitten päiväkodin jälkeen ei auta. Kello käy. On vain pakko sanoa hei hei ja kääntää selkä, luottaen siihen että itku ei jatku kauaa. Iltapäivällä leikkipuistossa on vastassa toisten lasten seurassa naurava lapsi. Toisaalta vaikeat aamut heijastuvat myös raivareina iltaisin.

Aamupäivän vietin kuukausittaisessa kokoontumisessa saksalaisten kollegoiden kanssa. En edelleenkään tunne heistä ketään ja olo on aina varsin orpo, mutta tällä kertaa tulin noteeratuksi pienryhmätyöskentelyssä ja sain suuni auki. Ehkäpä jopa muistan nyt muutaman kollegan nimen ja työpaikan, niin heitä on helpompi lähestyä seuraavalla kerralla.

Illalla fiilistelin trooppista alkusyksyä omalla terassilla. Hellesäät ovat jatkuneet elokuun lopusta asti, mutta aavistelin jo niiden vetelevän viimeisiään. Mies palasi kotiin illalla ja grillasimme jääkaapin jämiä.

Torstai
Säntäilypäivä. Aamu alkaa puolitoistatuntisella konferenssipuhelulla. Iltapäivällä on kokous ja alkuillasta yksi työtilaisuus. Niiden välillä nakuttelen äkillisessä tarmonpuuskassa puhelimellani arviolta miljoona sähköpostia ja sovin monta kalenterijuttua. Töiden jälkeen käväisen tapaamassa kavereita puistossa Alster-järven rannalla. Paikalle saapuu myös ryhmän tuorein tulokas, kaksiviikkoinen vauva. Pimeä laskeutuu kahdeksan maissa ja ensimmäistä kertaa aikoihin ilta tuntuu viileältä. Huomisesta lähtien tarvitsee taas takkia. Kotiin palattuani kirjoitin vielä viime tippaan jääneen työraportin loppuun.

Perjantai
Kotitoimistopäivä, sekä miehellä että minulla. Pitkästä aikaa sataa. Yhteen mennessä olen vihdoin saanut viikonlopun jutut kasaan ja lähdemme miehen kanssa lounaalle lapsen päiväkodin viereiseen uuteen ravintolaan. Odotukseni eivät ole kovin korkealla, sillä tämän kaupungin ravintolatarjonta ei ole vakuuttanut minua, mutta tänne taidan tulle toistekin. Haen lapsen päiväkodista vähän normaalia aikaisemmin. Tulen pyörällä, mutta lapsi haluaakin mennä kotiin potkulaudalla, jolla tuli aamulla päiväkotiin. Hyvä idea teoriassa, mutta etenemme etanavauhtia. Kun 800 metrin matkaan on kulunut puoli tuntia ja koti jo häämöttää, tulee romahdus. Lapsi saa totaalikilarit siitä, etten ymmärtänyt mitä hän yritti sanoa ja matkanteko tyssää täysin. Minulla alkaa olla kiire töihin, joten soitan miehen hakemaan raivoavan lapsen kadulta ja kiidän itse vaihtamaan vaatteita. Kotiovella ehdin vielä halitella sen verran lasta, että itku loppuu. Kilareita on luvassa lisää pitkin iltaa. Ja pitkin viikonloppua. Onneksi on punkkua.

Haastan seuraavaksi Globe called Homen Jennin, uuden blogituttavuuteni My Bohemian Eveliinan sekä London and Beyondin Lenan. Oliko teillä punkun tarvetta..?

Advertisement