Eurooppalainen?

Ulkosuomalaisten identiteetissä tuntuu kulkevan merkittävä raja vanhemman ja nuoremman sukupolven välillä. Iäkkäämmät kokevat olevansa ensisijaisesti suomalaisia, kun taas nuoremman polven joukossa olen monen kuullut määrittävän itsensä ennen kaikkea eurooppalaiseksi.

Eurooppalaisuudesta puhutaan usein silloin, kun halutaan tehdä yleistyksiä (vrt. eurooppalaiset juomatavat) ja samalla erotetaan eurooppalaisuus suomalaisuudesta. Suomi on ollut EU:n jäsen yli 20 vuotta, mutta silti lehdistössä edelleen kirjoitetaan uutisia, joissa ”Euroopassa” tapahtuu sitä ja tätä ja tällöin Eurooppa tarkoittaa Suomesta erillistä entiteettiä. Ehkä oma näkökulmani on erilainen, kun itse asun tuossa mystisessä ”Euroopassa”. En puhu eurooppalaisuudesta ulkopuolisen näkökulmasta.

Minä olen sitä sukupolvea, joka on kasvanut rajattomassa Euroopassa. Muistan vielä sen aamun peruskoulun kuudennella luokalla, kun luokanopettajamme kertoi kiihtyneenä, että Neuvostoliittoa ei enää ole. Me kohautimme olkapäitämme ja jatkoimme 12-vuotiaan puuhiamme. Ei meillä ollut mitään käsitystä siitä, että elimme juuri yhtä Euroopan historian suurista käännekohdista. Karttakirjamme vanheni hetkessä, kun valtiot lakkasivat olemasta ja uusia syntyi tilalle. Kylmä sota päättyi, muureja purettiin. 80-luvun laulut, joissa pelätään ydinsotaa, tuntuivat meistä käsittämättömiltä. Siinä maailmassa, jossa me kasvoimme nuoriksi ja aikuisiksi, ei valtioiden tarvinnut uhitella toisilleen.

Hesarissa pohdittiin hiljattain vapaan liikkuvuuden merkitystä Euroopassa. Vuodesta 1992 lähtien Maastrichtin sopimus on taannut henkilöille oikeuden liikkua ja oleskella vapaasti Euroopan unionin maissa. Voimme vaihtaa unionin rajojen sisällä maata ilman että joudumme tekemään tiliä saapumisemme syistä tai anomaan oleskelulupaa. Voimme hakea töitä sieltä, missä niitä on tarjolla ja hakeutua opiskelemaan minne huvittaa. Voimme ostaa tavaroita muista Euroopan maista ilman korkeita tullimaksuja. Tällä hetkellä 15 miljoonaa EU-kansalaista asuu toisessa jäsenmaassa. Miljoonat nuoret ovat opiskelleet tai harjoitelleet toisessa EU-maassa Erasmus-ohjelman olemassaolon aikana. Omaankin tuttavapiiriini kuuluu Erasmus-vauvoja, siis vaihdossa toisensa tavanneiden parien jälkikasvua. Maasta toiseen voi matkustaa edes huomaamatta rajojen vaihtumista.

Aloin itse oivaltaa itseni eurooppalaiseksi silloin, kun asuin Kanadassa. Koin pohjoisamerikkalaisen kulttuurin itselleni vieraaksi tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Tapasin tuolloin mieheni, toisen eurooppalaisen, joka oli yhtä eksyksissä vieraalla mantereella. Välillä kävimme hampurilaisravintolan sijaan ostamassa illallistarvikkeet puodista, jonka nimi oli Eurooppalainen ruokakauppa: ranskalaista juustoa, italialaista salamia ja kreikkalaisia oliiveja. Kaipasimme maisemiin, joissa historian eri kerrostumat ovat visuaalisestikin läsnä. Kauhistelin lehdestä lukemiani näkemyksiä maahanmuuttajista ja vierastin vaatimusta, että muualta tulleiden pitäisi unohtaa oma kulttuurinsa ja sulautua paikalliseen elämänmenoon; ei siis integroitua vaan assimiloitua. Sanoin, että meillä ei ikinä olisi poliittisesti korrektia puhua ulkomaalaisista samaan sävyyn. Vähänpä tiesin, että asenneilmaston muutos olisi vain muutamien vuosien päässä.

”The world is closing in
Did you ever think
That we could be so close, like brothers
The future’s in the air
I can feel it everywhere
Blowing with the wind of change”

Viime kesänä radiosta tuli Scorpionsin vanha hitti Wind of Change ja se sai minut yhtäkkiä kyyneliin. Berliinin muurin murtumisen jälkeen kirjoitetun laulun toivo ja usko paremmasta huomisesta on niin pakahduttavaa. Ja parinkymmenen vuoden ajan tuolle tulevaisuudenuskolle tuntui olevan katetta. Kasvoi sukupolvi, jonka ensimmäistä kertaa aikoihin ei tarvinnut pelätä sotaa. Heille koti oli koko Eurooppa eikä pelkkä kotimaa. Olen etuoikeutettua sukupolvea, kun olen saanut kokea sen kaiken. Ja vasta nyt ymmärrän, miten harvinaista se on historiaa laajemmalla aikavälillä tarkasteltuna. Nyt kun optimismi on nahistunut. On taas aikakausi, jolloin pystytetään muureja – eikä vain kuvaannollisesti – ja kyräillään naapureita. Ensimmäistä kertaa elämässäni mielessäni on käynyt ajatus, joka aiemmin tuntui mahdottomalta: kenties vielä elinaikani joudun kokemaan sodan. Minulle Eurooppa ja eurooppalaisuus on toisenlaista kuin vanhemmilleni. Tyttärelleni, kolmen kulttuurin kasvatille, eurooppalaisuus on itsestäänselvyys. Mutta vielä emme tiedä, millainen tulee olemaan hänen Eurooppansa.