Pyöränistuimen lumipalloefekti

Olen pitkään ajatellut hajamielisesti, että pitäisi hankkia lastenistuin polkupyörään. Tarvetta sille on etenkin syksystä alkaen, kun lapsi vaihtaa toiseen päiväkotiin, jonne on hitusen pitempi matka. Kävellen olisimme perillä ehkä ennen illallisaikaa, jos menemme lapsen etanavauhtia. Etanatkin ovat varmasti nopeampia kuin vatuloiva lapsi. Ja jos lapsi yhtäkkiä kokee olevansa niin iso tyttö, että rattaissa ei enää sovi istua, on jokin nopeampi kuljetuskeino välttämätön.

Ajatus pyöränistuimesta ei kuitenkaan realisoitunut. Joihinkin asioihin tarttuminen vaan on ylivoimaista. Kuten pyykin silittäminen tai korjausompelut meidän taloudessamme. Tai myös pyöränistuinten ominaisuuksien selvittäminen. Lopulta kuitenkin googletin pikaisesti, että tuollaisen haluan ja kas, tuolta sen saa tarjoushinnalla. Viikkoa myöhemmin kotiimme kannettiin valtava paketti, josta kuoriutui lasten pyöränistuin. Sellainen runkoon kiinnitettävä malli. Ilman oikeankokoista kuusioavainta. Ensin piti siis raahautua rautakauppaan. Ei muuta kuin asentamaan! Vaan kuinkas sitten kävikään? Totesin, että pyöräni runko on auttamattomasti liian pieni, että saisin istuimen adapterin asennettua.

Sen sijaan, että olisin palauttanut pyöränistuimen, aloin katsella itselleni uutta polkupyörää. Pitäähän meidän edelleen päästä nopeasti päiväkotiin ja se istuinkin oli niin edullinen, katsos. Ja miehenkin mielestä minun oli jo aika saada itselleni uusi, sievä pyörä. Eikö se neljätoista vuotta vanha maantiekiitäjäni muka ole söpö?? Kieltämättä olin itsekin jo kyllästynyt vanhaan rämisevään teräsrunkoiseen pyörääni, joka on kulkenut mukanani opiskeluajoista asti ja jonka huoltoa olen pahasti laiminlyönyt.

Uuden pyörän hankintaan siis! Ooh, mitä ihania retromalleja markkinoille onkaan tullut sen jälkeen, kun itse viimeksi kävin pyöräkaupoilla. Lähdin nyt ostoksille ulkonäkökriteereistä käsin, kun nopeudella ja keveydellä ei ole enää niin merkitystä. Enhän minä oikeastaan koskaan ole suhannut kymmenien kilometrien lenkkejä, vaan pyörä on aina ollut kulkuneuvo siirtymiseksi paikasta A paikkaan B. Ja kun se tapahtuu aina kaupungissa, on kaupunkipyörä riittävä peli. Kunhan siinä on enemmän kuin kolme vaihdetta, eihän sellaisella jaksaisi jurrata yhtäkään mäkeä. Ja kunhan se pyöränistuin mahtuu kyytiin, senhän takia tässä ollaan pyörää hankkimassa.

Ihastuin palavasti erääseen oranssinpunaiseen herkkuun, mutta nuukuus iski. Viitsinkö pulittaa toistasataa euroa enemmän siitä, että se vaan on niiin iiihana, kun toinen malli on teknisesti ihan yhtä hyvä ja optisesti melkein yhtä hyvä? En sitten viitsinyt. Sen sijaan päätin, että tällä kertaa en säästä tekemällä verkko-ostoksia, vaan haluan pyörän liikkeestä valmiiksi asennettuna. Ajatus nettikaupasta tilatusta pyörästä, joka pitäisi itse koota, ei houkutellut. En ehkä ottaisi kyytiini lasta, jos olen itse asentanut pyörään jarrut.

Useita päiviä, monia pyöräkauppoja, enemmän ja vähemmän palvelualttiita myyjiä ja tehokkaasti kartutettua saksankielistä pyöräsanastoa myöhemmin tein kaupat. Vielä kori eteen, toinen lukko pitämään pitkäkyntiset kaukana ja tuplajalka vakauden maksimoimiseksi ja sitten mentiin. Lapsi oli odottanut kuin kuuta nousevaa tätä päivää siitä asti kun pyöränistuin oli tullut ja olin yrittänyt selittää ettei sitä voi käyttää ennen kuin äidillä on uusi pyörä. Päiväkodin jälkeen teimme lenkin naapurustossamme ja kävimme leikkipuistossa, jonne ei ole tullut mentyä, kun matka on turhan pitkä jalkaisin. Tästähän aukenee aivan uudet ulottuvuudet! Enää ei tarvitse huolehtia siitä, kuinka pitkälle lapsi jaksaa kävellä tai kuinka kauan se malttaa istua rattaissa. Toisaalta edessäpäin on vielä pyöränistuimessa koettavat raivarit.