Nukkumisesta ja nukkumattomuudesta

IMG_0517

Kyllä se silloin vastasyntyneenä nukkui, mutta ei juuri sen jälkeen.

Nukkuminen on aivan aliarvostettua. Ainakin sen perusteella, miten kepeästi moni kertoo nipistävänsä kiireiseen arkeensa lisää aikaa yöunista. Itse olen aina rakastanut nukkumista ja vaalin tätä elämänaluetta edelleen, vaikka se onkin käynyt haastavammaksi. Tarvitsen paljon unta. Kuuden tai seitsemän tunnin mittaiset yöunet eivät riitä minulle, vaikka niihin joudunkin tyytymään aivan liian usein. Yhdeksän tuntia olisi sopivampi määrä. Jokin aika sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen unentarve on geneettinen ominaisuus eikä se muutu vaikka kuinka yrittäisi. Minusta ei siis koskaan tule aamuvirkkua, koska biologinen rytmini ei taivu siihen, että menisin nukkumaan yhdeksältä enkä toisaalta pärjää vähillä yöunilla. Aamu- tai iltavirkkuuskin on muuten periytyvää. Syytän siis äitiäni iltakukkumisestani.

Mitä tulee siitä, kun pitkiä yöunia tarvitseva ihminen saa huonosti nukkuvan lapsen? Ei mitään hyvää. Tyttäreni unentarve tuntuu olevan maksimissaan 11 tuntia vuorokaudessa. Päiväunia hän ei ole koskaan arvostanut ja vauvasta asti 40 minuuttia on ollut kutakuinkin maksimipituus päikkäreille. Kaksivuotiaasta lähtien hän on skipannut kotona päiväunet kokonaan ja nykyään häntä on vaikea saada nukkumaan päiväkodissakaan. Ja jos hän nukkuu siellä päivällä, jäävät yöunet vain noin yhdeksän tunnin mittaisiksi. Omassa tuttavapiirissäni ei ole muita alle kolmevuotiaita, jotka pärjäisivät näin vähällä unella. Tästä voi myös huonommallakin matikkapäällä laskea, että jos minä tarvitsen yhdeksän tunnin yönunet ja lapsi nukkuu yhdeksän tunnin yöunet, ja jos minä haluan vielä vähän omaa aikaa lapsen nukahdettua, tulee jossakin kohtaa miinusta. Onneksi on hyväsydäminen mies, joka joinakin aamuina vähän väliä antaa väsyneen vaimonsa torkkua pitkään.

Tytär aloitti yöhulinat 3,5 kuukauden iässä. Huolestuneena lueskelin lastenhoito-oppaita ja koetin rauhoitella itseäni sillä tiedolla, että tämä on ikään kuuluva vaihe, joka menee ohi joidenkin viikkojen kuluttua. Ei mennyt. Rauhallisia öitä oli korkeintaan kourallinen, kunnes alkoi taas uusi ”vaihe”. Ystävät vakuuttelivat, että kyllä se loppuu siihen mennessä kun lapsi täyttää vuoden. Ei muuten loppunut. Lapsi aloitti päiväkodissa, sairasteli jatkuvasti ja oireili varmaan muutenkin olosuhteiden muutoksesta ja uusien taitojen oppimisesta. Nukuttaminen iltaisin kesti tuntikausia ja lapsi heräili sen jälkeen usein,  yleensä jo 40 minuutin kuluttua nukahtamisesta. Suurimman osan yöstä hän vietti meidän välissämme. Perhepeti ei kuitenkaan rauhoittanut lapsen unta, vaan hän sai ihmeellisiä hepulikohtauksia pitkin yötä. Puolentoista vuoden jälkeen mittamme tuli täyteen ja päätin unikouluttaa lapsen. Se sujuikin ihmeen helposti. Jo toisena yönä lapsi nukkui koko yön putkeen omassa sängyssään ja muutaman illan jälkeen myös nukahti sinne itsekseen ilman ongelmia.

Tätä auvoisaa vaihetta kesti puolisen vuotta. Sitten eräänä iltana viime kesän lopulla lapsi ei yhtäkkiä suostunutkaan millään jäämään omaan sänkyynsä. Hän tuntui pelkäävän kovasti jotain, mutta ei osannut sanoa mitä. Niinpä otin hänet viereemme ja siihen hän jäi – seuraavaksi vuodeksi. Monet kerrat ehdottelin omaa sänkyä. Vaihdoimme pinnasängyn hienoon ”isojen tyttöjen sänkyyn”, johon lupasin liimata kukkatarroja, jos lapsi nukkuisi siinä. Ei auttanut, eikä minulla ollut hermoja ja sydäntä pakottaa lasta sinne huudolla ja uhkailulla. Olimme siis pakon edessä perhepetiläisiä. Tiedän, että monen mielestä perhepeti on ainoa oikea vaihtoehto, joka edistää lapsen turvallisuudentunnetta ja kiintymyyssuhdetta sekä kaikkea muuta hyvää ja kaunista, mutta meille se ei todellakaan ollut ideaali vaihtoehto. Minä en yksinkertaisesti saa nukuttua lapsen vieressä. Suuren unentarpeen lisäksi olen äärimmäisen herkkäuninen. Herään jokaiseen käännähdykseen ja äännähdykseen, saati sitten potkimiseen ja naaman päälle rojahtamiseen – enkä saa enää uudestaan unta. Katkonaiset ja liian lyhyet yöunet tekevät minusta zombien. Pientenkin arkisten asioiden hoitaminen tuntuu ylivoimaiselta ja univelka vaikuttaa mielialaan. Silloin tällöin olenkin karannut vierashuoneeseen nukkumaan.

Kaiken kukkuraksi tuntuu siltä, että lapsi itsekään ei nuku kovin rauhallisesti meidän välissämme. Joskus öisin hän käännähtää poikittain ja ryhtyy potkimaan raivoisasti, kun elintilaa ei olekaan riittävästi. Se voi pahimmillaan kehittyä kunnon raivokohtaukseksi ja vaatii pitkään, että lapsi nukahtaa uudestaan. Minusta puhumattakaan. Eilisaamuna, tultuani taas päähänpotkituksi edellisenä yönä, ryhdyin jälleen keskustelemaan lapseni kanssa siitä, että seuraavana yönä hän voisi nukkua omassa sängyssään. Veimme peiton ja tyynyn sinne, haalimme monta pehmolelua seuraksi ja lapsi harjoitteli jo heti aamusta omassa sängyssä makailua. Illalla sitten ohjasimme lapsen omaan huoneeseen ja ihme kyllä hän ei vastustellut sitä. Vieressä piti toki pysyä siihen asti, että hän nukahti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta lähes vuoteen, kun hän ylipäänsä nukahti muualle kuin meidän sänkyymme. Ja voi autuutta: lapsi pysyi omassa sängyssään koko yön! Yhden yön perusteella ei vielä kannata riemuita kovasti, mutta toivon todella tämän olevan käännekohta kohti parempia öitä ja harvempia zombie-aamuja meille kaikille. Pitäkää peukkuja.

Mainokset

2 thoughts on “Nukkumisesta ja nukkumattomuudesta

  1. Tarjolla tsemppiä ja vertaistukea tarjolla, neuvoja ei kuitenkaan! Meillä myös esikoinen on nukkunut aina vähän ja pärjää vähillä unilla. Jo yksivuotiaana hänelle riitti helposti 11 h unta vuorokaudessa. Päiväunia ei ole koskaan nukkunut kunnolla, vauvanakin vain lyhyitä 30 min pätkiä. 2-vuotiaana oli pakko jättää päiväunet kokonaan pois, koska lyhytkinn torkku vei monta tuntia yöunista. Voi hyvin kuvitella mikä kierre syntyi, kun päiväkodissa oli pakko nukkua ja sitten illalla uni ei tullut ennen klo 23 (jolloin yöunet jäivät max 8 h mittaisiksi…) Ja ne yöheräilyt ja nukahtamisen vaikeus… Kävin vuoden töissä niin, että heräsin esikoisen takia monta kertaa yössä. En paljoa muista siitä vuodesta. Meillä tosiaan se päiväunien pois jääminen kokonaan 2,5-vuotiaana auttoi ja sitten yöheräämisetkin alkoivat jäädä itsekseen pois noin 3 ikävuoden paikkeilla. Kaksi nuorempaakin lasta on heräillyt öisin vauvana usein, mutta kaikilta ne ovat loppuneet jossain vaiheessa suht itsekseen. Tosin vasta parin vuoden iässä nuoremmiltakin.

    Tykkää

    • Kyllä se muuten lohduttaa, kun kuulee, että muillakin on samanlainen meininki. Tämä omaan sänkyyn siirtyminen oli toivottavasti askel hyvään suuntaan, yöheräilyt on muutenkin viime kuukausina olleet vähentymään päin. Ja odotan innolla syksyä ja uutta päiväkotia, sillä yli 3-vuotiaat eivät enää nuku ollenkaan päiväunia. Illat varmasti helpottuu sen myötä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s