Elämää Ceausescun aikaan

2015-01-10 16.53.06-1

Minulla ja miehelläni on yhdeksän päivän ikäero. Teinivuosina kuuntelimme tahoillamme samoja biisejä, katsoimme samoja elokuvia ja luimme samoja romaaneja. Mutta siihen yhtäläisyydet päättyvätkin. Minä kasvoin keskisuomalaisessa pikkupitäjässä, keskiluokkaisessa perheessä, jossa rakennettiin omaa taloa ja pähkäiltiin uuden auton merkkiä. Mieheni vietti lapsuutensa kommunistidiktatuurissa. Hänen vanhempiensa murheet olivat aika toisenlaisia kuin minun vanhempieni.

Mieheni oli 11-vuotias, kun Romaniassa tapahtui vallankumous. Lapsi vielä, mutta lapsikin oli nähnyt ja ennen kaikkea aistinut kaikenlaista. Yksi vallitsevista kollektiivista tunteista oli pelko. Salaisen poliisin kuri oli tiukka, valvova silmä vaani kaikkialla ja rangaistukset mitättömistä rikkeistä olivat kohtuuttomia. Maassa vallitsi yleinen kokoontumiskielto ja jos viisikin ihmistä keskusteli keskenään kadulla, heidät tultiin hajottamaan. Ettei vain siellä juoniteltaisi hallitusta vastaan. Appeni pelasi joskus iltaisin korttia veljensä kanssa, mutta se keskeytyi kun oveen jyskytettiin: miksi ihmeessä valot olivat päällä näin myöhällä, mitä täällä oikein tapahtuu? On varsinainen ihme, että vallankumous lopulta pääsi tapahtumaan kaiken sen ylettömän vahtimisen keskellä. Miehen koko perhe seurasi tapaninpäivänä 1989 televisiosta, kuinka Nicolae ja Elena Ceausescu teloitettiin ampumalla pikaoikeudenkäynnin päätteeksi.

Mies on kertonut päivittäisistä jonoista kauppojen edessä. Ihmiset jonottivat tuntikausia saadakseen elintarvikkeita, jotka sitten kuitenkin loppuivat kesken. Samaan aikaan Romania myi kotimaisia vihanneksia ja hedelmiä muualle. Ceausesculle oli tärkeintä saada maksettua ulkomaanvelat pois ja se revittiin kansalaisten selkänahasta. Sähkökatkokset olivat jokapäiväisiä, sillä ruoan lisäksi myös sähköä säännösteltiin. Illat vietettiin kynttilänvalossa ja säkkipimeän kaupungin kadut tuntuivat turvattomilta. Televisiosta tuli ohjelmaa 1-2 tunnin verran illassa. Ensin valtiollisia uutisia ja sitten elokuvia kommunistimaista, hyvässä lykyssä joskus valikoituja ranskalaisia klassikkojakin. Elokuvista näytettiin kerrallaan vain pätkä ja jatkoa seurasi viikon kuluttua. Yhden elokuvan näkemiseen kului siten useampi viikko. Vähän kuin tv-sarja, mutta ei ihan kuitenkaan. Miehen kotikaupunki on niin lähellä Unkarin rajaa, että he saivat viritettyä näkyviin unkarilaisen kanavan, joka oli tarjonnaltaan valovuosia monipuolisempi kuin romanialainen.

Miehen lapsuuteen mahtuu toki niitä valoisiakin muistoja: leikkejä naapuruston lapsien kanssa, äidin paistamia lettuja ja juoksentelua mummolan niityillä. Mutta Ceausescun ajan lapsia varjosti kuitenkin vanhempien apatia ja näköalattomuus. Ilmiö on sama kuin Suomessa, jossa sodan kokeneiden henkinen lasti periytyi seuraavallekin sukupolvelle. Uskoa tulevaisuuteen on vaikea synnyttää tyhjästä. Romania ei ole onnistunut vielä tänäkään päivänä nousemaan täysin jaloilleen.

Advertisements

10 thoughts on “Elämää Ceausescun aikaan

  1. Olipa kiinnostava postaus, kiitos! Kuten muutkin kommentoijat, kuulisin mielelläni lisää, esimerkiksi koulunkäynnistä tms.
    On tosi mielenkiintoista, miten erilaisia lapsuusaikoja meillä kaikilla onkaan takana! Minun hyvät ystäväni ja lapseni kummit ovat puolalaiset ja jo heidän lapsuutensa on ollut kovin erilainen verrattuna minun lapsuuteeni, saati sitten jos vertaa vaikka joihinkin amerikkalaisiin kavereihin 🙂

    Tykkää

  2. Todella mielenkiintoinen kirjoitus, miten en ole eksynyt tänne aikaisemmin? Odotan seuraavaa jaksoa ja vähän niinkuin Romaniassa filmin katselu, ei haittaa vaikka menisi viikkoja ennenkuin jaksat kirjoittaa! 🙂

    Tykkää

  3. Nämä on kyllä hurjia juttuja….. Niin erilaiset lapsuudet meillä on poikaystävän kanssa, mutta sitten taas paljon samaa: samalla tavalla on juostu maaseudulla koirien ja kissojen kanssa. Aina tulee kylmiä väreitä kun kuulen näitä juttuja Ceasecuns ajoista – tai kun Romaniassa itse näkee omin silmin sen tuhon, mitä tyyppi + kumppanit ovat saaneet aikaan. Välillä on niin hemmoteltu prinsessa -olo kun tajuan, että olen aina saanut ihan kaiken mitä olen halunnut…..Poikaystävältä olen oppinut tuntemaan kiitollisuutta asioista. Muistakaamme tämä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s