Onnea on…

Lempipaikkojani-blogin Jujukas haastoi minut kertomaan arkisesta onnesta. Olen itse asiassa aika perusonnellinen ihminen. Sellainen, jonka lasi (tai muki) on aina ennemmin puolitäysi kuin puolityhjä. Viljelen kuitenkin etäännyttävää ironiaa, etten antaisi itsestäni vallan ällöpositiivista kuvaa. Kyynisyyttäkin löytyy, mutta sitä en pidä erityisen arvostettavana piirteenä.

Onnen ja kiitollisuuden aiheita on ihan hyvä miettiä aika ajoin. Arki tuppaa harmaannuttamaan hopeareunat ja pienet ärsyttävät jutut valtaavat liikaa näköalaa. Eilen esimerkiksi hain kesken päivän sairaan lapsen päiväkodista ja rauhoittelin loppupäivän pientä, jolla on suu täynnä kivuliaita rakkuloita. Samalla köhin omaa flunssaani, noin miljoonatta sellaista tänä talvena, ja univelka painaa päälle. Mutta siitä huolimatta olen onnellinen.

  

Olen onnellinen kodistani, siitä ihanimmasta tähänastisista. Rakastan valoa, joka tulvii isoista ikkunoista ja avaraa maisemaa. Keittiötä, joka kylpee aamuauringossa ja olohuonetta, jonka täysikuu valaisee kirkkaina öinä. Ja tietenkin kattoterassia, kaupunkikämppämme keidasta, jolle on taas paljon käyttöä seuraavat puoli vuotta. Lämmin keväaurinko terassilla saa minut kuplimaan onnesta. Olen lämpimän ilmanalan lapsi, ehdottomasti, synnyin vain väärille leveysasteille. Olen onnellinen ruusupensaastani, joka on taas selvinnyt hengissä talven yli oman onnensa nojassa. Nyt se on täynnä uusia lehtiä. Joka aamu katselen ikkunasta, miten puut muuttuvat päivä päivältä vihreämmiksi. Kirsikankukka-aikaan olen vaaraksi liikenteelle, kun unohdun tuijottelemaan niitä auton ratissa. Haluaisin muuten kirsikankukkien värisen mekon.

   

Olen onnellinen siitä, että saan asua tässä kaupungissa ja tässä maassa. Se ei aina tunnu täysin omalta, mutta elämä on silti kaikin puolin hyvää. Olen onnellinen siitä, että olen uskaltanut tarttua unelmiin ja lähteä, jo kahdesti. Olen onnellinen työstäni, joka tarjoaa paljon vapautta, itsenäisyyttä ja hienoja kohtaamisia. Olen kiinni töissä monet illat ja viikonloput, mutta vastaavasti saatan juoda kaikessa rauhassa kahvit kotiterassilla keskellä päivää. Minulla ei ole fyysistä työyhteisöä ja silti en tee työtä yksin. Kannustus, tsemppi ja vertaistuki, jota toisilleen tuntemattomatkin kollegani osoittavat fb-ryhmissä, on hämmentävän hienoa. Tänään oli sitä paitsi yksi harvoista päivistä vuoden aikana, kun tapasin lähimpiä työtovereitani kasvotusten. 

  
Olen onnellinen ystävistä. Niistä vanhoista, joiden kanssa yhteys säilyy välimatkasta huolimatta. Ja niistä uusista, jotka ovat ilmaantuneet elämääni vasta viimeisten vuosien aikana. Pelkkä whatsappailu heidän kanssaan piristää päivää. Olen onnellinen miehestäni. Hän on maailman paras isä. Hän kantaa paljon vastuuta kodista, joustaa minun hankalien aikataulujeni vuoksi, kannustaa minua myös omien juttujeni pariin ja sietää rasittavia puoliani. Olen onnellinen tyttärestäni. Hän on univajeeni ja harmaiden hiuksieni syy, mutta silti sellaisen elämän ajatteleminen, jossa häntä ei olisi tuntuu kauhistuttavalta. Olen onnellinen ja kiitollinen rakkaudesta, jota elämässäni on yltäkylläisesti. 

Onnellisuushaasteeseen saa tarttua kuka vaan, mutta heitän haasteen erityisesti Periaatteen naiselle ja Chez Helenalle.

Mainokset

3 thoughts on “Onnea on…

  1. Olipa kiva, kun tartuit haasteeseen 🙂 Ja ihanasti kirjoitettu. Hyvin samankaltaisia ovat (perheellisten) onnenlähteet. Minä huomasin sinun tekstiäsi lukiessani, että unohdin itse mainita kodin, minäkin olen onnellinen valoisasta asunnostamme ja aivan ihastuttavista naapureistamme.

    Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: KIITOS NÄISTÄ POJISTA – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s