Viime aikoina olen pohdiskellut saksansuomalaisten kanssa paljon identiteettikysymyksiä. Päällimmäisenä teemana on tietenkin ollut suomalaisuus ja sen analysoiminen, mikä on suomalaista, kuka on suomalainen ja miten suomalaisuutemme meissä näkyy. Mutta samalla on tullut puitua myös muita identiteetin osa-alueita. Kokeilepa sinäkin tätä tehtävää: kirjoita kahden minuutin aikana paperille niin monta identiteettiäsi kuvaavaa määrettä (adjektiivia tai substantiivia) kuin keksit. Lopputuloksesta näkyy jotain siitä, millaisiin ryhmiin samaistut ja mitä puolia itsestäsi haluat näyttää ulospäin.
Identiteetti kehittyy iän myötä. 25 vuotta sitten listallani olisi varmasti lukenut ’Jyp-fani’. Kyllä, olin näin omistautunut asialle…
Ulkosuomalaisilla tässä listassa tönöttää melkeinpä aina kansallisuus ja juuret yleensäkin. Suomalaisuus eri variaatioissaan mainitaan aina. Jotkut kokevat, että heidän suomalaisuudessaan on kuitenkin sen verran ulkoapäin tarkkailijan elementti, että he tarvitsevat lisämääreen ulkosuomalainen tai saksansuomalainen. Vuosikymmeniä Saksassa asunut saattaa edelleenkin kokea olevansa vaikkapa karjalainen sen sijaan että sanoisi olevansa esimerkiksi berliiniläinen. Asuinpaikka voi kyllä tuntua kodilta, mutta siitä on vielä pitkä harppaus siihen, että aikuisuudessa vakiintunut asuinkaupunki tulisi osaksi identiteettiä.
Huomasin, että ikä vaikuttaa aika paljon siihen, mitkä identiteetin piirteet tuntuvat olennaisimmilta. Eläkeikäiset eivät ymmärrettävästi enää panneet paljon painoa ammatti-identiteetilleen, siinä missä itselläni koulutus ja työ ovat oleellisia viitekehyksiä. Jäin kuitenkin pohtimaan, että olisiko ammatillisen identiteetin korostaminen myös erityisesti suomalaista? Kun kaksi ennestään tuntematonta suomalaista tapaa toisensa, niin nimien kertomisen jälkeen kolmen ensimmäisen kysymyksen joukkoon mahtuu taatusti sekä se, mistä henkilö mahtaa olla kotoisin että se, mitä hän tekee työkseen. Se on tyypillistä suomalaista small talkia. Saksassa vuosikymmeniä asuneet suomalaisnaiset olivat tästä näkemyksestäni todella hämmästyneitä. Heidän mielestään Saksassa ei kysellä toisilta ihmisiltä heidän ammattiaan. Nyt oli minun vuoroni hämmentyä. Onko tosiaan niin, vai onko se vain heidän ikäpolvensa kokemus? Olenko minä ollut epähieno, kun olen udellut sitä saksalaisilta?
Kotitoimiston assistentti
Jos vertaa saksalaista ja suomalaista työkulttuuria, niin ero työidentiteetin korostamisessa tuntuu ymmärrettävältä. Suomessa jokainen työikäinen on oletusarvoisesti työssäkäyvä. Kun naiset saavat lapsia, he pitävät äitiysloman tai hoitovapaan mittaisen tauon työelämästä, kunnes palaavat taas takaisin töihin täysipäiväisesti. Pitkäaikainen kotiäitiys on Suomessa marginaalinen ilmiö. Saksassa puolestaan on perinteisesti ollut vahva kotirouvakulttuuri. Naiset ovat kyllä kouluttautuneet, mutta lapsia saatuaan ovat jääneet kotiin, monet pysyvästi. Perheelliselle naiselle työelämän ulkopuolelle jättäytyminen on ollut luonteva ja yleisesti hyväksytty valinta. Ja niin yhteiskunnassa on ollut iso joukko ihmisiä, joille työ ja ammatti eivät ole identiteetin kannalta keskeisiä asioita. Eihän siihen silloin tule kiinnitettyä huomiota muidenkaan kohdalla. Puhun menneessä aikamuodossa, sillä vaikka kotiäitiys on Saksassa edelleen Suomea yleisempää, on se ainakin suurissa kaupungeissa käynyt harvinaiseksi. Kirjoitan siitä myöhemmin erillisen jutun.
Ainakin yhdessä yhteydessä ammatin esiintuominen tuntuu olevan yhtä oleellista Saksassa kuin Suomessakin: deittailutilanteissa. Eräs tuttuni oli luonut profiilin sekä saksalaiselle että suomalaiselle deittisivustolle ja kyllä vaan molemmissa palveluissa sopivista matcheista toitotettiin ensimmäisenä ikä ja ammatti. Tästä tulikin mieleen tarina entisestä työkaveristani, joka kerran istuskeli oluella helsinkiläisessä baarissa, jossa tunnetusti kävi paljon palomiehiä. Kyseinen henkilö oli raamikas, kuntosalilla ahkerasti käyvä mies. Pari nuorta neitosta lähestyi häntä toiveikkaana henkäisten heti kärkeen: ”Ootko sä palomies?” Työkaverini vastasi kieltävästi. ”No ootko sitten poliisi?” jatkoivat tytöt tiedusteluaan. ”Ei, en ole. Olen töissä yliopistolla.” Tytöt katosivat paikalta melko liukkaasti.
Puolivälissä 
En puhuisi lainkaan ”kotirouvakulttuurista”, vaan historiallisista jäänteistä muinaisilta ajoilta, joiden muuttamisprosessi on vieläkin kesken.( Kiitokset feministien 40-vuotiselle ponnisteluille.) Luulen, että olet vahingossa astunut joidenkin varpaille. Se on monelle suomalaiselle naiselle kipukohta, että heidän suomalaisia loppututkintojaan ei ole aikoinaan (ennen kuin Suomi liittyi EU:hun) Saksassa hyväksytty saksalaisia ammattitutkintoja vastaavaksi. Helpoimmim tutkintojen hyväksyminen ehkä kävi sairaanhoitajille, koska heistä oli (lähes aina) pulaa Saksassa. Esimerkiksi humanististen tieteitten kandidaatilla ei ollut haluja tehdä sellaista työtä, missä ei tarvittu mitään koulutusta ja palkka on alle minimituntipalkan. Tunnen myös erään naispuolisen tie- ja vesirakennusinsinöörin, jolla oli ”kanttia” olla marketin kassalla töissä. Toinen juttu on kokonaa, että vieläkään kaikissa niistä kuudestatoista osavaltiosta ei ole kaikille alle kouluikaisille lapsille lakisääteistä oikeutta päiväkotipaikkaan eikä kaikissa osavaltioissa ole paikkoja 1-vuotiaille ja kokopäiväpaikkoja. Kaikille kouluikäisillekään ei ole klo 12/13 jälkeen ruokailua ja iltapäivähoitopaikkaa. Koulu- ja päiväkoti ovat osavaltioitten lakisääteinen tehtävä ja lait riippuvat siitä, millä poliittisella puolueella on ja ollut kuinkakin kauan enemmistö. Meitä on muutama kovia kokenut ”Rabenmutter”. Sellaista nimitystä ei ole muissa kielissä, joten en viitsi sitä sen enempää selvittää.
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! ’Rabenmutter’ oli minulle vieras sana, mutta sen kaltaiselle haukkumasanalle varmasti on ollut käyttöä läntisessä Saksassa. Totta on, että työssäkäyminen tai -käymättömyys ei ole aina ollut – eikä ole edelleenkään kaikkialla Saksassa – pelkästään naisen oma valinta. Juuri tuo hoitopaikkojen vähyys tai hoitopäivän lyhyys, kouluruokailun puute jne. ovat vaatineet monta naista jäämään kotiin. Puhumattakaan ympäristön paineista. Tai taloudellisista seikoista, verotushan on rakennettu niin, että lapsiperhe pärjää yhdellä palkallakin ja että toinen palkka sulaa helposti veroihin ja hoitomaksuihin. On vaatinut kanttia uida vastavirtaan.
TykkääTykkää
Olen samaa mieltä siitä, että suomalaisten identiteetissä ja itsensä arvostamisessa tuntuu korostuvan se, mitä ihminen työkseen tekee.
Nuoremmalla sukupolvella lähes kaikilla on koulutusta (pitkältikin), joten opinnotkin jo muokkaavat ihmisen identiteettiä omaan suuntaansa.
Mietin noita samoja asioita tutustuessani uuteen kotimaahani Portugaliin ja sen kulttuuriin.
Small talkiin ei kokemukseni mukaan kuulu udella toisen työasioista mitään. Minulta ei ole tainnut juuri kukaan koskaan kysyä sitä. (Ja kylläpä muuten ärsytti aluksi! 🙂 Ei päässyt pätemään sitä kautta! Luulen, että tämä on suomalainen ajattelutapa…)
Täällä nimittäin koulutus on varakkaiden oikeus. Samoin sellainen ammatti-identiteetti, josta voi olla sen verran ylpeä, että viitsii keskustella siitä. (Vaikka monien kohtalo kuitenkin on päätyä koulutusta vastaamattomaan paskaduuniin tai työttömäksi. Tai rohkeuden ja mahdollisuuksien mukaan siirtolaiseksi parempien töiden ja palkkojen perässä.)
TykkääTykkää
Mielenkiintoinen näkökulma! Suomi on koulutuksen suhteen hyvin tasa-arvoinen maa. Periaatteessa kuka tahansa voi kouluttautua mihin tahansa ammattiin (periaatteessa siksi, että ei Suomikaan ole täysin vapaa luokkayhteiskuntameiningistä, vaan korkea koulutus on merkittävässä määrin periytyvää). Ehkä tosiaan siksikin ammatteja vertaillaan ja toisten töistä ollaan kiinnostuneita.
TykkääTykkää
Suomessa naisen itsennäistyminen on vanha perinne, jo viime vuosituhannen alusta lähtien. Saksassa vielä 70 luvulla miehellä oli oikeus kieltää naiseltä työssä käyminen. Vieläkin saattaa olla esim. anoppi sitä mieltä, miksi nainen ei ole kotona miestä hoivaamassa, ja tyttärien opiskelua on halveksettu vielä 80 luvulla jne. Joten kovaa on ollut vastavirtaan uiminen kaiken puolin.
TykkääTykkää
Suomi on todellakin ollut edelläkävijä naisten oikeuksien kehittämisessä. Siinä meillä on hieno perintö.
TykkääTykkää
Ma niin tunnistin itseni tasta. Yllatan itseni aina kyselemassa ihmisten ammatteja. Ausseissa ei ole kovin yleista ammatin utelu ja usein kaverit eivat edes tarkalleen tieda mita ystavansa tekevat tyokseen elleivat ole opiskelleet yhdessa! Itse olen mieltanyt taman kiinnostuksen ammattiin ja tyohon suomalaisnainen piirteena. Hyva postaus, niin nappiin mennyt mietiskely!
TykkääTykkää
Kiitos! Hyvä kuulla että joku muukin mieltää sen suomalaiseksi piirteeksi.
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: Ovatko saksalaiset kotirouvat katoava luonnonvara? | Puolivälissä