Juuri kaksi ja puoli vuotta täyttänyt tyttäremme on oppinut uuden, tärkeän sanan. Anteeksi. En ole sitä mitenkään aktiivisesti opettanut, kun ympärillämme ei yleensä ole suomea puhuvia ihmisiä. En siis ole voinut karjua pää punaisena TEITPÄRUMASTINYTPYYDÄTHETIANTEEKSIPASIPETTERILTÄ! Torun kyllä häntä suomeksi, kun hän lyö toista lasta. Jotkut vanhemmathan mieluummin puhuvat noissa tilanteissa ympäristön kieltä, että muut vanhemmat pystyvät seuraamaan kuinka lasta ripitetään. Itse olen aika järkähtämättömästi pysytellyt lapsen kanssa kommunikoidessa pelkässä suomen kielessä. Kyllä ne suomea taitamattomatkin hahmottavat, että en siinä tilanteessa lepertele lapselle.
Pointtini oli, että en ole kannustanut lasta pyytämään anteeksi. Hän on itse poiminut sanan ja sen kontekstin minulta. Eräänä iltana, aivan erityisen känkkäränkkäisen päivän päätteeksi, puin lapselle yöpukua kun hän äkkiä rutisti minua lujaa ja sanoi ”AnTTeks äiti”. Se tuli aivan puskista. Ja yllättävintä kyllä se nostatti minussa syyllisyyden puuskan. Olen monen monituista kertaa pyytänyt lapselta anteeksi. Silloin kun pinna palaa ja huudan lapselle tai kun vatulointiin turhautuneena kannan häntä turhan kovakouraisesti. Sen jälkeen aina halaan lasta, pyydän anteeksi ja selitän, mistä raivostuin ja että en siltikään olisi saanut toimia niin kuin toimin.
Kun nyt lapsi yhtäkkiä pyytää minulta anteeksi, se tuo mieleen kaikki ne tilanteet, jossa minä olen ollut anteeksipyytäjänä. En oikein tiedä miten reagoida. ”Saat anteeksi” sopii niihin hetkiin, kun lapsi on juuri hetkeä aikaisemmin tehnyt jotain kiellettyä. Mutta yleinen yöunta hakevan lapsen minussa kiinni kiehnäämisen lomassa henkäisty ”anteeks äiti” on vaikeampi pala. Pyyteleekö lapsi anteeksi olemassaoloaan? Sitä, että hän toimii niin kuin senikäisten kuuluukin: testaa rajojaan ja uhmaa auktoriteettiaan? Ei se mitään, nyt on kaikki hyvin! Olen onnellinen, että lapsi on herkkä reagoimaan, jos on pahoittanut toisen mielen. Sitä herkkyyttä haluan kannustaa jatkossakin. Kunhan hän vain ei rupea rajoittamaan omaa olemistaan ja tunteidensa ilmaisemista muiden reaktioita peläten. On siinä pitkä tie, ihmiseksi kasvamisessa. Ei käy kateeksi. Omalta osalta ne suurimmat sisäiset myllerrykset on toivottavasti jo käyty läpi, mutta taatusti opin paljon itsestänikin ja maailmasta, kun saan seurata näin läheltä toisen ihmisen taivalta.
Mä oon aina ihmetellyt tuota että noissa torumistilanteissa pitäisi vaihtaa kieltä. En hitokseen ole vaihtamassa, tehtäväni on kasvattaa lastani eikä tehdä yleisölle selväksi että nyt torutaan. Koko idea hämmentää kovasti.
TykkääTykkää
Just niin. Tähän mennessä kukaan ulkopuolinen ei ole paheksunut suomen puhumistani missään tilanteessa. Voin sitten tarvittaessa sanoa jotain saksaksi toiselle lapselle tai sen vanhemmalle.
TykkääTykkää
Minäkin käytän vain suomea lapsille puhuessa. Ei tulisi mielenkään vaihtaa kieltä missään tilanteessa. Tai no, silloin puhun toki saksaa, jos samalla pitää saada asia sanottua vaikkapa lasteni kavereille.
TykkääLiked by 1 henkilö