Aleppo vuonna 2006

Rauniokaupunki. Sellainen on Syyrian toiseksi väkirikkain kaupunki nykyään. Aleppossa on taisteltu kiivaasti useaan otteeseen ja otsikoissa se on ollut viimeksi tänään. Kymmenen vuotta sitten vietin viikon Aleppossa. Olin mukana kurssilla, jossa oli kolmisenkymmentä pohjoismaista maisteri- ja tohtoriopiskelijaa. Kiersimme Syyriaa ja hitusen Turkkiakin kahden viikon ajan, mutta suurimman osan aikaa tukikohtamme oli Aleppo. Se oli yksi mieleenpainuvimpia matkoja, jonka olen koskaan tehnyt. Monissa paikoissa ajattelin, että tänne haluan vielä jonain päivänä palata. Silloin en osannut arvata, millaiseen katastrofiin maa ajautuisi.

Syyria ei kymmenen vuottakaan sitten ollut mikään turismin tyyssija, vielä vähemmän Aleppo. Viikon aikana kaupungilla kulkiessamme emme kohdanneet ketään toista ulkomaalaisen näköistä. Me siis herätimme huomiota. Ryhmämme kaikki naiset olivat peittäneet hiuksensa huivilla ja pukeutuneet peittäviin vaatteisiin, mutta erotuimme silti kuin huutomerkki paikallisista naisista. Lähes kaikki heistä olivat pukeutuneet tummaan kaapuun. Mukanamme ollut amerikkalainen naisprofessori oli sitä mieltä, että Aleppon ilmapiiri oli muuttunut selvästi konservatiivisemmaksi kymmenessä vuodessa siitä kun hän viimeksi oli vieraillut siellä. Erityisesti se näkyi naisten pukeutumisen tiukentumisessa.

Aleppossa asui verrattain suuri kristittyjen vähemmistö. Illastimme aina kristittyjen kortteleissa proosallisesta syystä: ainoastaan heidän ravintoloistaan sai alkoholia. Syyrialaiseen viiniin emme tosin ensimmäisen illan jälkeen enää koskeneet. Jatkossa tilasimme aina naapurimaa Libanonin viiniköynnöksen antia. Heillä on satoja vuosia pitempi kokemus viinin tekemisestä ja sen kyllä huomasi. Hämmentävintä kristittyjen kortteleissa oli kuitenkin jyrkkä kontrasti pukeutumisen suhteen muslimeihin verrattuna. Kristityt tytöt ja naiset pukeutuivat kuin ketkä tahansa länsimaalaiset. Piukkaa ja värikästä, ei mitään kaapuja. Muistan pohtineeni, miten he pystyivät liikkumaan sen näköisinä omien alueidensa ulkopuolella. Todennäköisesti eivät.

Aleppon keskiaikaisesta basaarista ostin punaisen pashminahuivin, joka on suosikkihuivini yhä edelleen. Toin kotiin myös pahanhajuista oliivisaippuaa basaarin sokkeloisten kujien varrelta ostamastani kojusta. Keskiajalta asti toiminut basaari on myös tätä nykyä maan tasalla. Katukojusta ostin suussasulavaa baklavaa. Myyjä oli haluttoman oloinen tekemään kauppoja. Hän arvasi, että hotkaisisin herkut heti suuhuni hotellihuoneessa sen sijaan, että odottaisin auringonlaskuun. Silloin oli nimittäin meneillään ramadan-kuukausi. Kun ryhmämme lounasti, olimme aina ravintolan ainoat asiakkaat, sillä muslimit paastosivat päiväsaikaan (tai söivät salaa kotonaan). Siksi mieleemme ei juolahtanutkaan syödä mitään keskellä kirkasta päivää muualla kuin ravintolan turvallisessa hämärässä. Saimme muutenkin jo osaksemme riittävästi pahaa silmää. Se oli erikoista, sillä missään muualla Syyriassa liikkuessamme emme kokeneet olevamme samalla tavalla ei-toivottuja kuin Aleppossa. Ilmapiiri oli kireä ja jännittynyt. Presidentin valvova silmä ulottui kaikkialle. Se muistutti olemassaolostaan katukylteissä ja tunsimme sen konkreettisesti kahden valtiollisen poliisin hahmossa, jotka seurasivat ryhmäämme kaikkialle. He varjostivat meitä tahallisen kömpelösti, todennäköisesti tarkoitus oli juuri se, että tiedämme olevamme tarkkailtavina minne menimmekään ja kenet tapasimmekaan.

Kun luen uutisia Syyriasta, mietin joskus, mitä kuuluu tapaamilleni ihmisille kymmenen vuoden takaa. Ketkä heistä ovat vielä elossa? Ketkä yrittävät vielä sinnitellä kotiseuduillaan? Kenties jotkut heistäkin ovat kävelleet Eurooppaan mukanaan vain se, minkä jaksavat kantaa.

Advertisement