Urbaani maalaistyttö

Tämä vuosi on juhlavuosi: olen asunut puolet elämästäni kaupungissa. Se on vedenjakajavaihe. Tässä iässä ja elämäntilanteessa monelle iskee akuutti kaipuu työntää sormensa multaan omalla pihalla, maaseudun rauhassa. Ei kuitenkaan kaikille. Yle uutisoi äskettäin, että yhä useampi lapsiperhe valitsee kantakaupungin. Niin myös minä.

Synnyin ja kasvoin pienessä keskisuomalaisessa pitäjässä. Kodin ikkunasta näkyi valtatie ja sen takana lehmiä. Isolle kirkolle oli kilometreissä lyhyt matka, mutta bussien varassa olevalle teinille sekin oli liikaa. Kotikylä ei ollut niin pieni, että ihan kaikki olisivat tunteneet toisensa. Isäni oli kuitenkin sen verran näkyvässä ammatissa, että minut tunnettiin. Halusin pois, jonnekin missä on isommat kuviot. Isoveljeni naureskeli huvittuneesti minulle, maalaiskylään vangitulle kaupunkilaissielulle.

Heti lukion jälkeen muutin Helsinkiin opiskelemaan ja tunsin olevani kuin kala vedessä. Nautin ison kaupungin suomasta anonymiteetistä. Rakastin naurettavan pientä opiskelijakopperoani ja sen seitsemännestä kerroksesta avautuvaa näkymää yli kaupungin loppumattomien valojen. En ole koskaan jakanut joidenkin tuttavieni ahdistusta siitä, että Helsinki on liian iso. Se on perspektiivikysymys. Suomen mittakaavassa pääkaupunki on jättimäinen metropoli, moneen muuhun maahan nähden taasen viehättävän pieni. Nykyisessä kotikaupungissani asuu 1,7 miljoonaa ihmistä. Sekään ei tunnu liian isolta. Kaupunki on levittäytynyt laajalle alueelle ja koostuu monista pikkukaupungin kokoisista kaupunginosista, joissa on omat keskuksensa. Tämä on miljoonakaupunki, joka on vielä hallittavissa; metropoli, jonne ei huku. Minulle sopivan kokoinen paikka, kun taas monen miljoonan asukkaan suurkaupungit koen jo liian kaoottisina.

Mikä kaupungissa ja kaupunkielämässä sitten viehättää? Väitän, että vapauden ja valinnanmahdollisuuksien illuusio. Samaan aikaan pyörii kymmeniä elokuvia, konsertteja tai kiinnostavia taidenäyttelyitä ja aina jossain on avattu uusi kahvila tai ravintola, jossa on ihan pakko käydä. Kutsun tätä illuusioksi siksi, että tässä elämäntilanteessa valinnanvapautta tulee käytettyä verrattain vähän. Lapsiperheen arki on hyvin samanlaista missä päin maailmaa tahansa. Arkea rytmittävät päiväkoti ja työ, ruokailuajat ja nukkumaanmenorutiinit. Iltaisin rauhoitutaan kotona lapsen kanssa sen sijaan, että juostaisiin ympäri kaupunkia niin kuin A.E.L. (Aikana Ennen Lasta).

Kaupunkimainen asuminen on silti meille tietoinen valinta. Teen paljon töitä kotoa käsin ja tauoilla on tarve tuulettaa päätä ulkona. En halua asua paikassa, josta pitää aina matkustaa pois jollakin kulkuneuvolla päästäkseen ihmisten ilmoille. Eilen kävelin lähikahvilaan läppärin kanssa. Söin mustajuurikeiton, join cappuccinon, katselin ihmisiä ympärilläni. Puheensorinan ja lautasten kilinän tasaisen äänimaton säestämänä kirjoitin tehokkaasti tunnin verran. Viikonloppuisin käymme kävelyllä tyttären kanssa, testaamme vastaan osuvia leikkipuistoja ja pysähdymme vaikka jäätelölle. Joskus on päiviä, jolloin mies ja minä  teemme molemmat töitä kotona ja pistäydymme silloin yhdessä lounaalla jossain lähistöllä. Se on sitä parisuhdeaikaa ilman lasta, jota meillä ei iltaisin ole, niin kuin viimeksi kirjoitin.

Todennäköisesti tämän ääneen sanottuani minä olen pian se, joka kääntää kelkkansa. Saatte tulla sitten ilkkumaan minulle, kun kirjoittelen puutarhaviljelmistäni ja maaseudun ihanuudesta.

Advertisement