Tukiverkosta ja sen puutteesta

Yksi kolmannen polven suomalaislapsi on taas tullut Suomi-kouluun isoäitinsä kanssa, niin kuin joka perjantai. Isoäiti asuu kävelymatkan päässä lapsenlapsistaan ja viettää heidän kanssaan paljon aikaa. Voi tuota onnekasta perhettä! Tämä on se puoli ulkosuomalaisuutta, jolle en omistanut ajatustakaan, kun huolettomana – ja lapsettomana – lähdin aikanaan Suomesta. Tyttäremme toinen mummula on 1400 km koilliseen ja toinen mummula 1400 km kaakkoon asuinpaikastamme. Pyrimme käymään kummassakin mummulassa noin kerran vuodessa. Sen useammin lapsi ei pääse viettämään aikaa isovanhempiensa seurassa, sillä sairasteluista johtuen he eivät ole pystyneet matkustamaan meille pitkään aikaan. Toki Skype ja FaceTime ovat ahkerassa käytössä, mutta se ei ole sama asia kuin kasvotusten ja sylikkäin vietetty aika. Meiltä vanhemmilta puolestaan puuttuu isovanhempien suoma lastenhoitoapu.

Serkkujen seura kesälomalla oli parasta ikinä

Vauvavuosi oli minulle musertavan yksinäistä aikaa. Kun lapsemme syntyi, olimme asuneet uudessa maassa vasta puolitoista vuotta. Sosiaaliset verkostoni olivat vasta rakentumassa enkä tuntenut ketään samassa tilanteessa olevaa. Ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana kävin päivittäin jopa kolmen tunnin mittaisilla vaunulenkeillä, koska vauva ensinnäkin nukkui lähinnä vain vaunuissa ja toisekseen minulla oli pakottava tarve päästä pois neljän seinän sisältä, mutta ei ketään, jonka luokse mennä kylään. Voi mikä pelastus olikaan suomenkielinen muskari, jonne hakeuduin vauvan ollessa neljän kuukauden ikäinen! Yhtäkkiä tapasin monta suomalaista äitiä, joilla oli suurin piirtein samanikäiset lapset. He ymmärsivät, mitä kävin läpi ja tarvitsivat yhtä lailla vertaistukea. Tiistaiaamun vauvamuskari oli varmasti monelle meistä henkireikä. Perustimme oman Facebook-ryhmän ja sovimme treffejä, myös ilman lapsia.

Kun tukiverkkoa ei ole valmiiksi omasta takaa, se on rakennettava itse. Mutta se ei tapahdu käden käänteessä. Nyt neljän vuoden jälkeen minulla on kaveripiirejä ja useampia luottohenkilöitä, joille tiedän voivani soittaa tiukan paikan tullen. Harmi, että yksi luotetuimmista ja myös lähimpänä meitä asunut ystäväni on muuttanut takaisin Suomeen (hei P., kun kuitenkin luet tätä niin tiedä, että sinua on ikävä tässäkin suhteessa!). Hän haki lapsen päiväkodista, kun miehelläni ja minulla oli päällekkäinen työmeno. Hän toi meille ruokaa, kun podimme vatsatautia. On iso kynnys pyytää apua toisilta ihmisiltä. Mutta kun sukulaiset ovat kaukana, ei ole muuta mahdollisuutta kuin turvautua ystäviin. Olen kiitollinen siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan.

Eilinen onnenhetki oli brunssi ystävien kesken.

Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana olemme olleet miehen kanssa kahdestaan iltamenoissa vain kolme kertaa. Viime keväänä yksi kaverimme tarjoutui lastenhoitajaksi, että pääsimme 5-vuotishääpäiväillalliselle. Äskettäin anoppilassa käydessämme livistimme ulos parinakin iltana. Lapsen eno laittoi tytön nukkumaan ja onnistui muuten siinä molempina kertoina meitä paremmin. Maksullista lastenhoitoapuakin kyllä löytyy, jos on tarvetta. Toistaiseksi olen turvautunut sellaiseen vain pari kertaa työmenojen takia. Mutta nyt kun lapsi on jo vähän isompi ja hänet voi huolettomammin jättää toisen hoitoon, olisi korkea aika alkaa buukata säännöllisesti treffi-iltoja miehen kanssa. Elättelen myös toivetta siitä, että saisin tänä vuonna vanhempani kylään ja voisimme silloin tehdä miehen kanssa parin päivän miniloman ilman lasta. Niin vaan entisistä itsestäänselvyyksistä on tullut (lähes) saavuttamatonta luksusta.

Advertisement